valivali ja tämäkin vielä

Siis hehkutinko alle viikko sitten, miten mahtava paikka on Australian Perth? Otetaan pari hyppyä taaksepäin, sillä kyllä täältä jurppimisenkin syitä löytyy. Kuten:

1) Joka hiivatin paikkaan ulottuva turvallisuushakuisuus. Olen tietämättäni elänyt varsin riskialtista elämää tähän saakka, nimittäin työskentelemällä toimistossa. Johan sen pikku-Keith ja pikku-Sheilakin* tajuavat, että toimistossa voi milloin vain a) kompastua tietokoneen johtoihin, b) liukastua työtuolin viereen unohtuneeseen ylijäämämonistepinkkaan, c) horjahtaa pää edellä tietokoneen näytön kulmaan ja siitä tainnoksiin tai d) huljauttaa keittiössä vedenkeittimen sisällöt päälleen ja käristää kolmannen asteen palovammat joka raajaan. Pahimmillaan toimistossa vaanii kombo näitä kaikkia, jos kulman takaa kävelevän työkaverin kiehuvankuuma kahvikuppi kaatuu päällesi käytäväyhteentörmäyksessä samalla, kun käsistäsi lentää pinkka muistioita jonkun toisen onnettoman jalkoihin, ja pian on kaikilla aivotärähdys ja palovammoja ja paperihaavoja silmämunissa.

Tämän estämiseksi on suoritettava toimisto-OHS-(occupational health and safety eli työturvallisuus)-kurssi. Onneksi tämä hoituu 90%:sti nettikurssina, klikkaamalla monivalintakysymyksiin oikeat vastaukset. Kurssin lopuksi pomo pitää työpistekohtaisen tentin, jossa pitää osoittaa ja tunnistaa omalla työpisteellä vaanivat vaarat. En kai muuten olisi tuota alun riskilitaniaa ikinä hoksannut. Aika paljon sai pomo jelppiä, ei suomalaisen rationalistin päähän pälkähtänyt olla noin huolissaan nilkkoja vaanivista tietokoneenjohdoista ja kalloa magneetin lailla puoleensa vetävästä näytönkulmasta.

2) Sanoinko jo turvallisuushakuisuus? Keksimme E:n kanssa viikonloppuna lähteä lähipuistoon palloa potkimaan. Liityimme noin kuukausi sitten jalkapallojoukkueeseen: viisihenkiset tiimit pelaavat UWA:n eli yhden täkäläisen yliopiston urheilukentällä joka keskiviikkoilta aina jouluun ja finaaleihin saakka. Tähtipalloilijan statuksesta kovasti innostuneina ostimme kumpikin oikein nappulakengät (on muuten hyvät!) ja kenkiä testataksemme suuntasimme kotoa parin korttelin päähän kriketti- ym. palloilukentälle, jolta löytyy myös jalkapallomaaleja.

Noin puolen tunnin maali-intoilun (vuoroin maalivahtina ja vuoroin tähtihyökkääjänä) jälkeen paikalle lampsi ystävällisesti hymyilevä, rento mutta tiukka huoltohemmo, joka kärräsi muitta mutkitta maalimme pois. "Meillä on sääntö, että maalit pitää kerätä talteen silloin, kun kentällä ei ole valvojia. Voivat muuten lapset kaataa nämä päälleen." Siihen jäimme hölmöinä töllistelemään, kun huoltoporukka kärräsi kentän neljä maalia ruohomaton laitaan ja lukitsi maalit kiinni toisiinsa, suuaukot vastakkain pelaamisen estämiseksi. Vastaamatta jäi, että missä oli riski, kun a) lapsia (meitä henkisiä lapsia lukuunottamatta) ei näkynyt mailla halmeilla, ja b) miten monikymmenkiloinen rautahäkkyrä noin vain kaatuu kenenkään päälle?

3) Palveluinnottomuus. Wessit ovat lähtökohtaisesti sellaista "suomalaiset juhannus- tai joulunalustunnelmissa"-luokkaisia asiakaspalvelijoita, eli eivät amerikkalaisen höveleitä hymynaamoja, mutta keskivertoyrmyä iloisempia ja ystävällisempiä. Iloisen tervehdyksen jälkeistä palvelualttiutta ei sen sijaan suuresti löydy, jos pitäisi suorittaa jokin toimenkuvaan nähden ylimääräinen tehtävä. Toimenkuvan ylittäviä aktiviteetteja ovat mm. päässälasku ja kanta-asiakaskortin piippaus silloin, kun ostos on jo tehty.

Tasataksemme kotitalouden kuluja maksamme usein ostoksia puoliksi. Teoriassa tämä on helppo nakkimakkara, sillä ostokset voi aina maksaa esim. kahdella pankkikortilla, tai osin käteisellä, osin kortilla. Yhteissumman puolittaminen on se kinkkinen tehtävä, jota kassan ei mielestään tarvitse osata, edes karkeasti sinnepäin ja kymmenluvut oikein arvaten. No, koska moista ekstraa vaadimme, niin voimmehan summan itsekin laskea, reilu peli. Sen sijaan bonuspisteiden kerrytyksen vaikeus ottaa ihan aidosti pattiin. Ei ole kuulemma mahdollista perua jo kerran skannattua ostosta, jotta sekunnin myöhässä ojennetun bonuskortin saisi piipautettua mukaan. "Meni jo", on kassaneidin laiska vastaus.

3) Sanoinko jo palvelualttiuden puute? Kolmas aivan ylivoimainen työsarka asiakaspalveluhenkilöille on dokumenttien oikeaksi todistaminen. Jokainen viisumihaun kanssa täällä painiva tietää, että pelätylle Immille eli maahanmuuttovirastolle eivät kelpaa muunlaiset paperit kuin mahdollisimman monella allekirjoituksella ja leimalla varustetut. Koska Immi ei halua alkuperäisiä dokumentteja taakakseen (joku voisi haastaa syytteeseen alkuperäisten syntymätodistusten, koulutodistusten ja työtodistusten hukkaamisesta), sinne voi ja saa lähettää pelkästään oikeaksi todistettuja kopioita.

Oikeaksi todistaminen tapahtuu niin, että valtuutettu ihminen katsoo, että aha sulla on toisessa kädessä aito paperi ja toisessa kopio, lyön leiman kopioon ja allekirjoitan päälle, että olen nähnyt alkuperäisen, joka näytti samalta kuin tämä kopio. Aitoustodistuksia saavat antaa justice of peacen (rauhantuomari? eli ei-virallinen-laki-ihminen, mutta yhteisönsä arvostama henkilö, joka voi toimia välittäjänä vähäisemmissä lainopillisissa asioissa) ja notaarin lisäksi sekalainen valikoima ammatteja, kuten farmaseutti, postintäti tai -setä, julkiskoulun opettaja tietyissä tilanteissa jne.

Kikka on tietää, että justice of peace leimaa ilmaiseksi, mutta tapaamisiin on jonoa ja tapaamispäiviä on vain silloin tällöin. Aasialaiset farmaseutit leimaavat korvausta vastaan mitä tahansa ja minkäkielistä tekstiä tahansa, mutta aasialaisia farmaseutteja ei ole joka apteekissa, ikävä kyllä.

Australialaiset postityöntekijät - - -
eivät leimaa juuri mitään, vaikka tämä helkutan palvelu maksaa, jopa dollarin per leima. Immiin lähetetään lähtökohtaisesti puolen raamatun paksuinen nivaska paperia, joten aitoustodistukset eivät ole halpaa lystiä. Omissa asioissani ravasin justice of peacen luona, mutta joskus työpaikan alakerrassa oleva posti olisi se helpoin reitti.
Olisi. Jos. Leimaisivat.

Yritin saada viiteen E.n paperiin leimat viime viikolla ja koska yksi paperi oli ranskankielinen, ei virkailija omasta mielestään voinut leimata edes neljää englanninkielistä täysin erillistä paperia. "Emme tee vieraskielisiä", oli itseäni puolta nuoremman virkailijan tiukka kädetpuuskassa-vastaus, vaikka tuputin nenän alle ne hänen äidinkielellään olevat paperit. Ilmeisesti samassa nipussa säilytetty ranskankieli hieroutuu englanninkielisiin ja epäpätevöittää tai epäilyvyttää ne. Olisihan se pitänyt tietää.

Ja tämän avautumisen voimin jaksan taas positiivarina seuraavat hetket, kiitos!


*Wessien vastine Matille ja Maijalle ovat Keith ja Sheila, johonkin aikaan yleisimmät miesten- ja naistennimet.