Hometta ja hymyjä eli Australian erikoisuuksista

Blogin pitäminen on aallokkoista touhua sikäli, että välillä siinä on hyvässä myötätuulessa ja juttuideoita ja kirjoitusinspistä piisaa. Välillä taas on sellaisessa alhossa, jossa ei juuri mikään nappaa eikä tuulta ole purjeissa ollenkaan. Johtuen siitä, että mikään erityinen ei arjesta pistä silmään jutunjuuren arvoisena asiana. 

Oman blogini idea on alusta saakka ollut toimia kuulumisten kertomisvälineenä kotijoukoille Suomessa, sekä ihmettelyn ja kulttuurierojen vertailun lähteenä muille Perthiin tai Australiaan muuttoa suunnitteleville. Sittemmin tästä on muokkautunut yleisen ulkosuomalaisuuden pohdiskelun paikka. Mutta entäs, kun ulkosuomalaisuuskin tulee niin osaksi arkea, ettei sieltäkään oikein pilkahtele erityistä kerrottavaa? Aijai ja voivoi.

No tokihan silti arkisimmastakin arjesta vielä löytyy kummallisuuksia, kun oikein katsoo. Kuten tällaisia:

1) Tervetuloa Australian talveen - sänky homehtui. En tajua, miten tämä on päässyt tapahtumaan, koska meillä on aiempia vuosia kuivempaa ja lämpimämpää sisällä. Parin vuoden takaiseen duplex- eli paritaloasuntoon verrattuna pikkuinen kerrostalokolmiomme on suorastaan palatsi. 1970-luvun lopun duplex kun oli lähinnä tiilistä tehty teltta, eli ikkunoista ja ovien raoista veti ja nippanappa ei satanut suoraan sisään. 

Olen jo pidempään ollut havaitsevinani homeen hajua nukkumaan mennessä, ja epäilyksen kohteita ovat olleet mm. melamiininen yöpöytä, paperinippu väikkäriin liittyviä tulosteita sängyn alla (joka odottaa lukemista... ihan pian), ehkäpä itse kokolattiamatto, mikä olisi ollut todella rasittava ison remontin lähde näin alle vuoden vanhassa asunnossa, ja mitähän vielä. Vihdoin älysin nostaa patjan pois ja mäntypuinen sängyn pohjasäleikköhän se syyllinen oli. 

Jostain ihmeen syystä yksi lankku on homehtunut, mutta ei ole onneksi levinnyt patjaan tai muualle lautoihin. Nyt ihmettelemme, että mitäs seuraavaksi, koska home ei lähde harjaamalla (yritin), ei sitä uskalla pesuaineillakaan kastella lisähomehtumisen pelossa, ja aurinkoon ja tuulettumaan ei ole asiaa vielä moneen viikkoon näissä rankkasateissa. Muilla sama ongelma? Vinkkejä otetaan vastaan.

2) Suomalainen on vihdoin oppinut ottamaan vastaan kohteliaisuuksia. Jostain kumman syystä suomalaiset ylipäätään ovat todella vaivautuneita, kun heitä kehutaan. Kulttuuriin kuuluu, että kehumisen kohdetta pitää äkkiä vähätellä - kai siksi, ettei vaikuttaisi leuhkalta? 

Täällä on kohtuullisen tavallista, että tuntemattomatkin saattavat sanoa jonkun kohteliaisuuden ohikulkiessaan. Joskus juhliin tälläytyneenä, junassa matkustaessa, olen saanut kehuja useammaltakin kanssamatkustajalta, mikä häkellyttää vaikka tietysti myös ilahduttaa. Suomalaisen vakiovastaus tietenkin on luokkaan "ai tämä vanha rätti, ei en nähnyt yhtään vaivaa, kunhan heitin päälle, joo tukkakin on miten sattuu jne." 

Olen vihdoin älynnyt ja päässyt vaiheeseen, jossa onnistun sanomaan sen kaikkein vaikeimman sanan: kiitos. Ei mitään muuta. Tai enintään: kiitos, onpa kivasti sanottu. Ei selittelyjä, ei vähättelyjä, hymy päälle ja se on siinä. Aussit lähinnä häkeltyvät, jos heidän kehujaan alkaa torppaamaan. 

Päällenäkyvästä kiitoksesta huolimatta on silti edelleen vaikea tosissaan uskoa kehuja, miksi lie? Eilen työpaikan hississä tuntematon nainen kehui sukkahousujani - raidalliset puuvillapögät, että tarkenee Perthin talvessa. Hänen mielestään ne olivat todella coolit. Aloin välittömästi epäillä, että onko kehu ehkä piilotettu piikki, ja todellinen viesti oli, että "ei tuollaisissa valtion virastoon johtotehtäviin". Mutta miksi ihmeessä? Kiitin tietenkin, ja tukahdutin epäilykseni. Mitä järkeä on vaania ja nuuskia vainoharhaisena negatiivisuutta ja mollausta? No worries ja menoksi.

3) Hyvä pinnallisuus. Tässäpä sanapari, joka ei suomalaiselle avaudu ainakaan positiivisena ilmiönä. Ja silti se voi sitä olla. Aussit eivät ole samanlaisia pepsodent-hymyilijöitä kuin jenkit, mutta perusasetus useimmilla sosiaalisissa tilanteissa on ystävällinen pirteys. Kun asioit kenenkään kanssa, olipa se kassa tahi vaikka työkaveri, jota et yleensä juuri näe, asiaan kuuluu hieman rupatella, jotta kummallakin on mukavampi olla toisen läheisyydessä. Esimerkki:

Meidän parkkihalliin on ilmaantunut aavistuksen epäilyttävä auto, eli sellainen, josta on rekisterikilvet poistettu ja tuulilasissa nippu parkkisakkoja. Aikani sitä katseltuani soitin varmuuden vuoksi poliisille, jos kyseessä on vaikka varastettu omaisuus. Poliisi tuli asiaa tutkimaan eilen ja menin avaamaan ovet, että pääsee sisälle. Oli kohtuullisen koominen tilaisuus seurata vierestä, kun poliisi tutkii autoa, mutta silti vääntää jonkinsortin small talkia. Asiaan kuin asiaan nyt vain kuuluu, että ollaan kohteliaan mukavia, oli tilanne (melkeinpä) mikä hyvänsä. 

Suomalaiselle tämä ystävällinen kuori voi tuntua juurikin kuorelta, ja joitakin piirre ärsyttää: miksei voi vain olla aidosti tuppisuu tai mököttää, jos on huono päivä? Ei voi aina olla hyvällä tuulella!

Itse olen kovasti tykästynyt tähän "väännä vaikka väkisin iloista naamaa"-kulttuuriin, koska esim. töissä on sata kertaa helpompaa puurtaa, kun kukaan ei jurnuta henkilökohtaisista ongelmistaan tai huonosta päivästään. Toki meidänkin työpaikalla on klikkejä, juoruja ja pahanpuhujia, mutta päin naamaa ei olla kellekään ilkeitä tai töykeitä. Onko tämä epärehellistä, vai sosiaalisten tilanteiden fiksua voitelua kaikkien eduksi? 

Itse olen kallistunut jälkimmäiselle kannalle. Negatiivisuus herättää ja vetää puoleensa negatiivisutta, ja suomalaisessa voivottelukulttuurissa usein lähtee kierre päälle, jossa jokainen alkaa avautua omasta ketutuksestaan, mikä taas ruokkii sitä lisää. Helpompaa on kaikille, kun ei ketuta laisinkaan :D

Kuvitukseksi asiaan liittymättömästi: kortteja, joita askartelin suomalaisten käsityötuokiossa Perthin Suomi-koululla/kirkolla viikko sitten. Olipa  mukavaa ja rattoisaa!