Tyopaivitys.
Sisaltovaroitus. Seuraava sisaltaa yleistyksia ja paivittelya, joille ei ole
tieteellista nayttoa tai todistuspohjaa. Pelkkia omia havaintojani,
yhdistettyna muiden takalaissuomalaisten tai takalaisulkkareiden eli ei-aussien
huomioihin.
Taalla on paljon
enemman vakea toissa per tyopaikka tai tyotehtava kuin Suomessa. Sairaaloissa ja
vanhainkodeissa kuulemma on apulaisia, joiden tehtava on pedata pedit, nostella
potilaita, auttaa vessaan ja suihkuun, jne. Nama apulaiset eivat ole hoitajia,
eika heidan toimenkuvaansa kuulu laakkeiden annostelu tai mitkaan muutkaan
hoitotoimenpiteet, siteiden vaihtoa lukuunottamatta. Toimistossa (ainakin
julkissektorilla) on ihan eri maara admin- eli sihteerihenkilokuntaa kuin
Suomessa totuin. Tyomailla nayttaa ainakin ulkopuolisen silmiin olevan niin
paljon vakea, etta osalla on hyvinkin aikaa nojailla lapioon tai valvoa koko
paiva, laskeeko vai nouseeko betoninvalmistukseen tarvitun vesialtaan
vedenpinta paivan mittaan.
Kahviloissa
porraa useampia kahvityolaisia tiskin takana, ja he kaikki ovat kylla kiireaikaan
tarvittuja. Joissain kampaamoissa tyotehtavat on porrastettu niin, etta
harjoittelija pesee asiakkaan hiukset, ’variteknikko’ varjaa, ja ’stylisti’
leikkaa hiukset. Mahdollisesti viela neljas henkilo kuivaa ja muotoilee
kampauksen. Tama vaenpaljous tyopaikoilla on hyva hommeli, koska kaupasta
loytyy aina myyja ja ravintolasta tarjoilija, jonka saa jopa kiinni, kun on
asiaa. Suomessa loputtomia Prisman kaytavia yksin vaellelleena, myyjaa turhaan
huhuilleena olen varsin kiitollinen tasta runsaammasta tyovaestosta. Mutta.
Peruswessi eli
lansiaussi ei nayta ottavan vastuuta mistaan. Tyota tehdaan minimimaara,
minimivastuulla, minimikiinnostuksella, minimimaaralla liikkeita. Jos
mahdollista, tyota tehdaan osa-aikaisena (eika niina parina viikon tyopaivana saada nakojaan paljoakaan aikaan), jottei tarvitse liikaa kuluttaa
vaivaa, aikaa ja energiaa rahanhankitaan. Tuli kampaajalla hiustenpesua
odotellessani mieleen, etta mahtaako tama olla seurausta takalaisesta
harjoittelija/tyossaoppimiskoulutuskulttuurista. Suomessahan tyoelamaan tullaan
useimmiten korkeakoulututkinto taskussa, vahintaan on ammattiopisto
kaytyna. Taalla monien ns. suorittavan portaan ammattien koulutus perustuu
lyhyimmillaan muutaman viikon tai muutaman kuukauden kouluun, jonka jalkeen
suurin osa taitojen oppimisesta tapahtuu ohjatusti ja palkallisesti
tyopaikalla.
Kampaajalla
huomasin niska pesualtaan laitaa vasten puutuessa, etta tassa on puolensa ja
puolensa. Kampaaja 1 kysyi harjoittelijalta 2, etta peseeko kukaan taman
asiakkaan tukkaa. Harjoittelija 2 sanoi, etta kukaan ei kaskenyt pesemaan.
Minut oli siis tuotu harjoittelijan nenan alle, taman valvoman altaan aareen
istumaan, mutta mitaan ei alkanut tapahtua, ennenkuin tytto sai uudet ohjeet,
etta ala vain tuijota vaan pese. Kampaaja 1 kysyi seuraavaksi harjoittelijalta
3, etta onko kukaan kaynyt tervehtimassa asiakasta y (joka odotteli
ovensuussa). Harjoittelija 3 totesi, etta kukaan ei kaskenyt tervehtia.
Ymmarran, etta ehka ensimmaisessa tyopaikassaan olevat teinitytot eivat ole
edustava esimerkki koko WA:n tyovoimasta, mutta tama asenne ’kukaan ei
kaskenyt, en tehnyt’ ei ole yksin heidan edustamansa. Takalaisilta ystavilta
kuulee kauhutarinoita naiden tai naiden tuttujen tyopaikoilta. Tavaroita
siirrellaan tuotantohallin laidalta toiselle ja takaisin sen kummemmin miettimatta,
missa niita oikeasti tarvittaisiin ja miten tehtavat etenisivat tehokkaimmin. Oma-aloitteisuus
tuntuu olevan taysin puuttuva luonnonvara, ja reippaasti toihin tarttuminen on
monelle vieras idea.
Oman tyopaikkani
aussikollegat ovat ahkeria ja tunnollisia seka rehellisia tyontekijoita, mutta
eivat mielellaan tee mitaan, mika haivahdyksenkaan verran saattaa ylittaa
heidan valtuutensa. Jos on olemassa riski, etta joku paatos ei perustu
manuaaliin, ohjekirjaan, protokollaan tai intranetin ohjeisiin, sita ei tehda,
vaan mennaan kysymaan ylemmalta pomolta. Itse taidan temmeltaa kuin norsu
posliinikaupassa kirjoittamalla raportit niinkuin minusta on oikein, fiksua ja
tehokasta, ei niinkuin ohjesaanto sanoo. Pomot eivat tasta ole valittaneet,
mutta oikolukuvaiheen suorittavilta saman portaan kollegoilta kuulen tasta
joskus: ”sinulta jai sivunumerot pois tasta luonnosraportista, printtaatko
uudelleen, niin oikoluen sen vasta sitten, manuaali sanoo niin”.
Ymmarran, etta
kyseessa on taatusti kulttuuriero ja parhaani teen, etta noudatan ohjeita.
Tassa viime viikolla kuitenkin turhauduin pariin typeraan ja aikaavievaan
kaytantoon ja lahetin koko tiimille yrittamalla laimennetun, mutta edelleen
tulikivenhaivahdyksisen meilin, etta voitaisko nyt pliis jo viimein paivittaa
nama prosedyyrit talle vuosituhannelle oheisen ehdotukseni mukaisesti?
Vastaukseksi onneksi tuli kannatusta. Nyt pari paperiatuhlaavaa tyovaihetta on
poistettu pykalista ja eras perusraporttipohja paivitetty jarkevampaan taulukkomuotoon,
koska seka pomo etta kollegat yhtakkia havahtuivat huomaamaan, etta paperiton sahkoinen
raportointi, seka taulukon tayttaminen vuolaiden selostusten sijasta onkin itse
asiassa tehokkaampaa, ohjesaannon vaatimuksista huolimatta.
Heh. Hyvä, että pistät niitä vähän ruotuun :)
VastaaPoistaHyvä Anu!
VastaaPoistanimim. terveisiä valtion hallintoon liittyvän toimiston paperi- ja ohjeviidakosta