Koti-ikävästä

Ulkomailla asuessa eteen tulee ennemmin tai myöhemmin aihe, jota ei voi ohittaa. Koti-ikävä. Netti on pullollaan blogeja, joissa ulkosuomalaiset tuskailevat hetkellisesti tai pysyvästi, miten vaikeaa on, kun mieli harhailee jatkuvasti sinne toiseen kotiin. Ulkomailla asuessa se on Suomi, Suomessa asuessa se toinen maa, johon jo ehti juurtua. Aina on ikävä jonnekin, on lause, joka toistuu tarinoissa. En osaa sanoa, onko ikävä vahvimmillaan heti muuton jälkeen, vai vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä. Riippuu varmaan eniten elämäntilanteesta. Jos muuton jälkeen tuntuu irtopalalta, ikäväkin valtaa helpoiten. Ja kääntäen, jos elää täyden elämän ja eläkkeelle jäätyään yksinäistyy (ero tai leskeksi jääminen, lapset kaukana), ikävällekin on helposti sijaa.

Itse olen huomannut, että muuttaja jää elä(ttä)mään jonkinlaista ihannekuvaa lähtöhetkestä kotimaastaan. Vain pari vuotta poissa ja moni asia on täysin toisin kuin lähtiessäni. Vain minä pidän yllä sitä nostalgista ruusulinnaa, jossa kaikki on kuin aina ennenkin. Suomalaisessa ystäväpiirissä dynamiikat ovat muuttuneet ja opiskeluaikainen ryhmä ei ole enää se tiivis "tehdään kaikki yhdessä" porukka kuin joskus. Tietenkään. Jokainen elää omaa elämäänsä eteenpäin, muuttuu, etenee, vaihtaa päämääriä, löytää uusia ystäviä. Ihmiset sairastuvat, paranevat, vaihtavat työpaikkaa, lopettavat tai aloittavat opinnot. Ja minä olen tästä kaikesta kyllä tietoinen facebookin ynnä muiden kautta, mutta se ei itselleni oikein sisäisty. Minulla on edelleen se kuva päässäni, millaiselta kaikki näytti, kun muutin. Mustan aukon aikahorisontti, missä kaikki pysähtyy. Ansa, jos nostalgia pääsee jylläämään liiallisesti. Koti-ikävä ei välttämättä ole edes ikävää kotiin, vaan se on ikävää toiseen aikaan, toisenlaiseen elämänvaiheeseen.

Ihmetyksekseni en ole potenut koti-ikävää. Ensimmäiset eli vaikeimmat puoli vuotta menivät kulttuurishokkia tietoisesti analysoiden, sekä jo ostettua Suomen-lomaa odotellen. Sen jälkeen vaakakuppi kääntyi toiseen suuntaan ja pois ei ole tehnyt mieli. Tähän auttaa varmasti eniten se, että vierailen Suomessa säännöllisesti (1-2 kertaa vuodessa) ja ympärilläni täällä on laaja ja mahtava piiri muita aussisuomalaisia, joten omat perinteet kuten juhlapyhät sekä kieli pysyvät helposti yllä. Jos tietäisin, etten kerta kaikkiaan pääse Suomeen vaikkapa rahan tai loma-ajan puutteen takia, varmasti tuskailisin asian kanssa paljonkin. Nyt kun vakituisen työn palkka ja loma riittävät kustantamaan lennot - majoitus kun on aina sukulaisissa eli ilmainen, mahtavaa säästöä -, käyntien tiheyttä ei ole ainakaan vielä tarvinnut karsia.

Omaa ikävöimättömyyttäni selittää myös se, etten varsinaisesti ikävöi Suomea*, ikävöin pelkästään ihmisiä. Sanon pelkästään, koska on vielä tuplaten vaikeampaa, jos ikävöi kokonaista elämäntapaa tapoineen, ruokineen, sanontoineen, vivahteineen... Suomalaisia ruokia kokkailee melko helposti täkäläisistä aineksista, ja salmiakkia ja Fazerin suklaata saa Ikeasta ja joistain perusruokakaupoistakin. Kieltä saan puhua millon haluan, soiton päässä on aina suomalainen.

Arvostan Suomea ja suomalaisuutta, erityisesti sellaisia piirteitä kuin sisukkuus, luotettavuus, rehellisyys ja kerskailemattomuus. Se mitä sanotaan, myös pitää ja sitä tarkoitetaan. Luonnosta löytyy upeaa nähtävää jokaisena vuodenaikana, ja suomalaiset itse ovat parhaimmillaan kuin kanervia. Sitkeitä, maanläheisiä ja omalla vaatimattomalla tavallaan sisäisesti ja ulkoisesti kauniita. Mutten välttämättä kaipaa Suomen ja suomalaisuuden negatiivisia piirteitä: kylmää, kosteaa, pimeää, ankeaa - saati viikonloppukännäystä, ainaista valittamista ja pessimismiä. Kaipa olen aina ollut liian amerikkalainen omassa kivakiva-kyllä kaikki onnistuu-reippaasti vaan eteenpäin - ajattelussani.

Olen aiemminkin kertonut, että täällä tapaa karkeasti ottaen kahdenlaisia muuttajia. Niitä, jotka muuttivat omasta halustaan esimerkiksi urakehitys-, tai ihan vain seikkailumielessä; ja niitä, jotka muuttivat rakkauden perässä. Toki rakastuneetkin ovat tulleet omasta tahdostaan, mutta heillä ei välttämättä ollut koskaan aiemmin mielessä, että päätyisivät ulkomaille asumaan. Eteen vain sattui Se Oikea muusta maasta kuin Suomesta, ja sille tielle jäätiin.

Australiaan muuton syy ei kuitenkaan suorilta poista tai lisää ikävän määrää. Kumppanin vuoksi muuttaneet saattavat asettua tänne paljolti kumppanin ansiosta ja avulla (toisen perheestä tulee kuin oma perhe, sosiaalinen piiri on jo osittain valmiina odottamassa, ympärillä on ystävällisiä ja auttavia käsiä tukemassa juurtumisessa). Toisille taas kumppanin vuoksi muuttaminen tarkoittaa, että ympärillä ei ole mitään omaa. Kävelee toisen ihmisen elämään ja se oma elämä jäi toiseen maahan, raksuttamaan hiljalleen eteenpäin, mielessä nakuttaa että "siellä kotona tapahtuu kaikki ja minä olen täällä kaukana".

Ystäväni J täällä totesi kerran osui ja upposi-tyylillä, että "silloin on ikävä, kun tuntuu, että jää jostain paitsi". Niinhän se on. Ne jotka joutuvat jatkuvasti miettimään, kenen sukulaisen häistä jäi taas välimatkan takia pois tai monenko läheisen lapsen kasvua ei pääse seuraamaan, kärsivät eniten. Jos sen sijaan tuntuu, että oma elämä on täällä, tässä ja nyt, ikävä ei saa otetta. Helpommin sanottu kuin tehty, luonnollisesti, jos oma elämä on käytännön pakosta jaettuna kahteen eri maahan peräti kahdella eri mantereella. Oma tilanteeni on ehkä sekoitus useampaa syytä.

Muutin, koska halusin seikkailla. Halusin muutosta, kokeilla jotain uutta, nähdä muutakin kuin oman takapihani. Halusin enemmän vaihtoehtoja ja paremman työelämän eli mahdollisuuden pysyvään kokopäivärooliin pätkä-, silppu-, ja projektitöiden sijasta. Isommassa maassa, isommassa kaupungissa, isommalla kielialueella myös uratikkaat tai pikemminkin uralabyrintti vie pidemmälle. Kumppaninani on toinen eurooppalainen, joten kummankin kotikulttuuri on toiselle vieras, jatkuvan oppimisen lähde. Tämä uusi maa ei ole kummankaan alkuperäinen kotimaa. Ei ole niitä valmiita piirejä, apua ja kuvioita, muttei myöskään raameja, yhteisön odotuksia tai paineita. Tällaisille uudisraivaajasieluille paras mahdollinen kyntämätön peltotilkku!

Luulenpa, että koti-ikävää aiheuttaa eniten tunne, että minä en kuulu tänne. Syy irrallisuuteen voi olla mikä vain. Jos tästä esteestä pääsee yli, koti-ikäväkin haihtuu tai ainakin helpottuu. Yksinkertaisin syy omaan koti-ikävättömyyteeni on aurinko. Olen niitä ihmisiä, joiden mielialaan ympäristö vaikuttaa rutkasti. Jos on rumaa, sotkuista ja tukkoista, ahdistun. Jos on valotonta ja ankeaa, masentaa. Kirkkaansinisen taivaan alla, kauniisti hoidetussa kaupungissa tai mielenkiintoisia kukkia ja puita tulvivassa luonnossa ei pahan mielen möröille jää pimeitä koloja missä pesiä, oli pahan mielen syy mikä tahansa.

Iso-Britannian hallituksen propaganda- tai kansanrauhoittelu-juliste vuodelta 1939 (ei alkuperäinen) kehottaa pysymään tyynenä ja jatkamaan eteenpäin sodasta huolimatta. Peribrittiläistä ja osuvaa moneen hetkeen ja tunteeseen, myös koti-ikävän iskiessä. 

*Hahhaa, huomasin jälkikäteen blogiarkistoa selatessani että vasta tammikuussa kirjoitin postauksen, jonka aihe oli nasevasti "Suomea ikävä". Ettäkö en ikävöi Suomea? No näköjään silloin tällöin, mutten juuri tällä hetkellä :)