Täkäläistä rakennustaitoa

Nyt kun on Suomea ihmetelty ja päivitelty, on aika palata rakkaan Australian kummallisuuksiin ja kiemuroihin. Mikäs sen parempi paikka aloittaa kuin oma työpaikka, jonne tosiaan palasin loppuviikoksi vain lievässä jet lag-pökkyrässä. Ilmeisesti myös näytti, että teen töitä, koska kukaan ei tullut herättämään tietsikan äärestä. Lähdin kotiinkin vain puoli tuntia etuajassa, kun katsoin tietokoneen kelloa väärin. Sattuuhan näitä. Ja asiaan.

Toimistomme on ydinkeskustassa kerrostalossa, joka on rakennettu oletettavasti 1980-luvulla. Toimistotalo läpikävi täydellisen saneerauksen ennen kuin virastomme muutti siihen muutaman korttelin päästä reilu vuosi sitten. Rakennuksesta piti tulla oikea eko-viher-tähti ja moderniutta säihkyvä ylpeydenaihe, mutta mikä on totuus. No tämä:

En väitä, että tiedän kaiken suomalaisesta rakennustyön laadusta, tai siitä, paljonko erinäiset urakat voivat tai eivät voi viivästyä (jätetään nyt ne Talvivaaran vuoto-ongelmat ja vielä kesken olevan ydinvoimalan työmaa puimatta, tässä on kuitenkin tavallinen toimisto kyseessä). Mutta puolitoista vuotta remontin lasketun valmistumispäivän jälkeen rakennuksessa on yhä sitä sun tätä rempallaan, mm. wc-istuimet vuotavat, katto- ja ovilistat repsottavat, kopiohuoneen ovi tipahti saranoiltaan normaalissa ovenkäyttötilanteessa, käyttövalmiille teevedelle tarkoitettu kuumavesihana* syytää vettä milloin haluaa, eli myös silloin, kun kukaan ei koske numikoihin, ilmastointi reistailee jatkuvasti, jne. Puhumattakaan suunnitteluvirheistä, joita nyt paikkaillaan.

Parista kokoushuoneesta unohtui ovi - siis siten, että sinne pääsisi suoraan aulasta kuten oli idea, eikä niin, että kokouksiin tulevat ulkopuoliset vieraat pitää kierrättää koko toimiston halki luottamuksellista tietoa sisältävien työpisteiden ohi/keskeltä. Avokonttoriin on nerokkaasti sisällytetty suljettuja puhelinhuoneita, joissa on tarkoitus hoitaa yksityiset puhelut. No hoitaisihan ne, jos kaikukammiomaisissa betonipintaisissa huoneissa kuulisi omaa tai toisen puhetta kaikelta kaiunnalta. Aulassa on sama vika - respa parka saa hädin tuskin selvää tulevista puheluista, kun lattiasta kattoon kivilaatoitettu tila kaikuu kuin Grand Canyon.

Kokoushuoneiden oviaukot on sentään viimein puhkaistu, mutta akustiikkaa ei voi kaikuvissa tiloissa parantaa, koska koko WA:n osavaltion kaksi akustiikkainsinööriä ovat niin kiireisiä, etteivät ehdi yhden pikkuviraston ongelmia ratkoa, kun on kaivosjättejä ynnä muita maksavia asiakkaita. Itse olen yrittänyt ehdottaa kangasta seinälle, raanu- tai ryijytyyliin, mutta ideaa ei oteta kuuleviin korviin. Osin siksi, että kankaan hyöty kaikutappajana ei näytä avautuvan kellekään, ja osin siksi, että emme saa omin nokkinemme tehdä muutoksia tiloihin. Pitää tapahtua rakennuksen omistajan toimesta, ei vuokralaisen, joka siis virastomme on.

Toimiston ikkunoihin paistaa aurinko koko päivän, ja maassa, jossa lämpötilat nousevat rutiininomaisesti yli kolmeenkymppiin, on tämä sama asia kuin työskennellä hautomalampun alla. Tuplaikkunoita ei tietenkään ole, ja yksinkertainen lasi ei jaksa pitää kuumuutta ulkona. Jossain vaiheessa on ollut jotain puhetta lasien lämpöpinnoittamisesta, mutta mitään ei ole tapahtunut. Ratkaisu onkin huudattaa ilmastointia täysillä (silloin kun se toimii), jotta saadaan kuumuus puhallettua taivaalle. Sähkölaskun on pakko olla tähtitieteellinen. Ihmettelen, mistä bingosta energialuokitustähtiä voittaa, jos tällä suunnittelulla tienaa korkeimman luokan.

Kirsikkana kakun päällä interiöörisuunnittelijat olivat "maksimoineet" rakennuksen energia- ja ympäristöluokituksen määrittelemällä toimistomme jätteettömäksi. Tämä oli toteutettu ottamalla työpistekohtaiset roskikset pois, sekä kieltämällä keittiöpyyhkeet. Aluksi taukotilaan tuotiin mitättömän pienet kierrätysastiat kaikelle kierrätettävälle erikseen. Pieleenhän se lähti menemään heti alusta saakka. Täällä yleisesti kierrätetään siten, että muovi, metalli, paperi, pahvi ja lasi mätetään keltakantiseen isoon roskikseen, ja kaikki loput mätetään vihreäkantiseen isoon roskikseen. Nyt kun tilalla olikin erillinen kippo jokaiselle kierrätyslaadulle, ihmiset joutuivat kierrätyspaniikkiin ja metallikippo oli täynnä muovia, lasia, paperia ja pahvia, paperikippo täynnä lasia, metallia ja muovia; ja niin pois päin. Kaiken huipuksi rakennuksen kellarissa on tämä perinteinen keltakantinen kierrätysroskis, jonne kaikki toimistoroskat päätyvät ennen kuljetustaan lajitteluun. Joten siivooja kippasi jokaisen kipon sisällön joka tapauksessa samaan roskapussiin ja kiikutti sinne keltakansiroskikseen.

Henkilökohtaisten roskisten puute on ratkaistu jokaisen omasta aloitteesta siten, että itse kunkin työpöydän luona on jokin epämääräinen roskankeruupussi nenäliinoille, mandariininkuorille, karkkipapereille, teroitusjätteelle tms. Arvatkaa näyttääkö professionaalilta, kun yhden jos toisenkin lipastonlaatikon sangasta roikkuu hedelmäpussi täynnä roskaa. Ja arvatkaa vähenikö jätteentuotanto sillä, että jätteentuotanto kielletään?

Sama tilanne keittiöpyyhkeiden kanssa. Keittiöpyyhkeitä ei aluksi saanut olla, koska ne pitää pestä säännöllisesti, mikä kuluttaa energiaa. Astioita pitää edelleen voida kuivata, joten firma päätti ostaa talouspaperia - hurraa, nyt jokaista kuivattavaa kippoa kohti on kaadettu puu, sen sijaan, että käytettäisiin vuosikausia kestäviä puuvillapyyhkeitä, aplodit tämän käytännön tehtailleelle ympäristönerolle!! Lopulta järjettömyys meni jopa rakennuksen omistajan päähän ja saimme kuin saimmekin keittiöpyyhkeet takaisin. Maalaisjärjen voitto, osa yksi.

Viimeinen vika rakennuksessa on hissin peili. Joka kerran kun siihen katsoo, huomaa, että tukka näyttää linnunpesältä, vaikka elävästi muistaa, että aamulla meni useampiakin minuutteja suoristusraudan kanssa väkerrellessä. Saisivat korjata sen peilin viimein.


*Kuumavesihanasta tulee lähes sata-asteista vettä, jota voi ottaa suoraan pikakahvi- tai teekuppiin.