Kengät pois sisällä

Eilisestä korkkautui talven juhlakausi, kun pidimme meillä tupaantuliaisteemaiset kekkerit työkavereilleni. Ensi viikolla juhlitaan Perthin-suomalaisten "Christmas in July in August"ia eli heinäkuun joulua elokuussa. Mutkikas nimi on perua siitä, että keskikesän joulua vietetään normaalisti heinäkuussa. Mutta tänä vuonna - kuten myös edellisenä - heinäkuu lipsahti ohi niin pian, että saamme juhlat kasaan vasta elokuussa.

Tämänhetkisen laskennan mukaan suomalaisia ja partnereita/perheenjäseniä on tulossa juhlapaikalle joenrantapuistoon 40-50 henkeä. Viimevuotisista juhlista päätellen tarjolla on taas iloisen seuran, vanhojen ja uusien tuttavuuksien ja yleisen ilonpidon lisäksi röykkiöittäin hyvää jouluruokaa. Säänkin pitäisi olla suosiollinen, peräti yli +20. Perthiä ravistelivat tällä viikolla rajut talvimyrskyt (tuulta ja sadetta kuin turbiineista), joten leppoisa kesäinen päivä on tilauksessa!

Kolmen viikon päästä juhlitaan E:n kolmekymppisiä, ja sen jälkeiselle viikonlopulle on alustavasti buukattu toisten synttäreiden viettoa. Lisäksi nyt maanantaina vietetään töissä tätä edellämainittua Xmas in July'a jouluruokarunsauden äärellä. Pohjoiselta pallonpuoliskolta muuttaneiden kehittämän juhlan idea on viettää joulua edes aavistuksen talvisemmissa fiiliksissä kuin Australian joulukuussa, +40 asteen helteissä. Heinäkuu on täällä keskitalvea, joten paistit, kinkut, kalkkunat, uunijuurekset ja rommitotit maistuvat paremmilta nyt.

Eilisten pippaloiden suurin jännityksen lähde ei ollut, onko kaikilla hauskaa ja riittääkö ruoka. Tutut puheliaat ihmiset, pöydällinen suupaloja ja kattilallinen mulled wine'a (glögiksi tehtyä viiniä) takasivat kaksi ensimmäistä rastia ruutuun. Mutta mietin pääni puhki, että miten saan kaikille kohteliaasti mutta jämptisti perille, että meillä otetaan kengät pois sisällä! Kesällä tämä ei ole temppu eikä mikään, koska aussit jättävät mielellään kesäjalkineensa varvastossut ovelle ja läpsyttelevät menemään avojaloin. Mutta näin talvella tuntui kohtuuttoman siisteysnatsin vaatimukselta käskeä vieraita riisumaan kengät ja palelemaan kylmällä lattialla.

Onnekseni E hoiti tämän puolen tehokkaasti tulemalla itse kaupasta kotiin yhtä aikaa kun ensimmäiset vieraat saapuivat. Kun E otti kengät pois, vieraat tajusivat pyytämättäni nakata popot pois. Suomalaisten kummasta, japanilaishenkisestä "sukkasillaan sisällä" - tavasta saa myös kätevää small talkin aihetta, huomasin. Olen yleensä riittävän reipas sanomaan ääneen, mitä haluan, mutta jotenkin tämä kenkien pois ottaminen oli yhtäkkiä iso numero ja ajattelin, että enhän mää voi ihmisiä pyytää ottamaan vaatteitaankaan pois sisällä, miksi sitten kengät?

Pari vierasta naureskeli, että sukkasäännön takana on taatusti laiskuus - vähemmän siivottavaa minulle. No tottahan tuo pointti on, että vähemmän siivottavaa, mutta ei laiskuuden innoittamana: ottaa päähän tallustella itse omilla sukilla vieraiden kuraläntteihin! Parhaiten ihmiset ymmärsivät kummallisena pitämänsä pyynnön, kun selitin, että Suomessa tapa on syntynyt, koska puolen vuoden mittaisen talven aikana olisi kohtuullisen ärsyttävää kuurata joka päivä kengistä kulkeutuneet sulan lumen läntit.

Ausseilla ei yleensä ole erillistä eteistä saati tuulikaappia kenkätelineineen, joten kenkien jättäminen ovelle ei tule täkäläisille itsekseen mieleen. Olen huomannut, että jos kenkiä säilytetään jossain muualla kuin makkarin kaapissa, niin yleensä autotallissa, tai etuoven tai takaoven vieressä ulkona. Ulkona säilytys toimii kesällä, kun kengät eivät kostu. Itse en ole erityisen innokas jättämään kenkiä hämähäkkien tms. pesäkolon tekeleeksi ulos, ja meillä on kenkäteline olohuoneessa - jonne siis ulko-ovesta tullaan suoraan. Ei tyylikkäin ratkaisu, mutta käytännöllisin.

Nytkin meillä on vieraita, E:n työkavereita. Näköjään E:lle ei tuota tuskaa pamauttaa jokaiselle tulijalle, että meillä on suomalainen talo, jossa otetaan kengät pois. Itse ihmettelen sivussa, että miten 50% ausseista voi käyttää kenkiä käyttämättä sukkia?? Näköjään näitä supernahkajalkoja eivät kengät hierrä, tai sukattomuus palele edes talvella. Outoa sakkia ovat.

Kieliopin kiemuroissa

Meikäläisestä tehdään täällä toden teolla ja melkoisella prässillä ammattikirjoittajaa. Kirjailijuudesta ei sentään ole kyse, mutta täällä valtionhallinnolla on käsittämättömän tiukat ehdot ja ohjeet, millaista tekstiä raportteihin tuotetaan ja mikä saa julkaisuluvan - vain sellaiset paperit, jotka ovat a) sisällöltään virheettömiä ja b) moitteetonta kieltä, vailla yhtäkään kielioppivirhettä tai typoa.

Jokainen julkaistava dokumentti tai ministeriöihin lähetettävä kirje käy läpi moniportaisen QA - eli quality assurance (laadunvarmistus)vaiheen, jossa tuotokseni lukee kollega, lähiesimies, esimiehen esimies, CEO eli toimitusjohtaja, ja useissa tapauksissa vieläpä koko board eli kolmihenkinen johtokunta. Typot karsitaan pois jo kahdessa ensimmäisessä portaassa, mutta joskus harvoin joitain sisältömuutospyyntöjä tulee noilta ylemmiltä tahoilta. Täällä julkishallinto on uravalinta, johon panostetaan työnantajan ja työntekijän puolelta, ja työntekijöitä kurssitetaan oikeasti tehokkaasti.

Olen pari kertaa töissä törmännyt kummeksuviin ilmeisiin, kun kurssilta palattuani olen hehkuttanut, miten antoisa kyseinen opetussessio oli. Muiden oletus on, että tietenkin oli - ja oma oletukseni on ollut, että ajanhukkaahan se. Suomessa kun kurssituksiin suhtaudutaan usein lepsusti ja vältellen - "onko mun ihan pakko mennä, olis oikeitakin töitä" tai (hiljaa mielessään) "jeeees, pari päivää ilmaista ruokaa ja juomaa, ehkä peräti viinaa!". Konsulteille naureskellaan ja kaikenlaiset tiimihengen rakennuspäivät ja ammattitaidon päivityspäivät ovat kahvihuoneiden vitsien ydintä.

Jos jollakulla on toisenlaisia kokemuksia niin hyvä, mutta itselleni on jäänyt kuva, että Suomessa tutkinnot hankitaan ennen työuralle lähtöä ja sen jälkeiseen koulutukseen/päivityksiin suhtaudutaan kyynisesti. Voi johtua myös siitä, että Suomessa henkilöstöä on usein (liian) vähän. Jos joku on poissa parista päivästä viikkoon, hommat kaatuvat muiden päälle tai odottavat kursseilijaa pahansuopana maanantaipinkkana.

Mutta asiaan. Pääsin hakemuksesta työpaikan tarjoamalle englannin kielioppikurssille: puolikas perjantai joka viikko seuraavien 12 viikon ajan. Kurssilaisista noin kolmasosa on englantia toisena kielenään puhuvia, ja kaksi kolmasosaa natiiveja. Kas kummaa, ensimmäisen kurssipäivän jälkeen me ulkkarit vedimme kirkkaasti pidemmän korren. Esimerkiksi itse runttasin (kohtuullisen helpot, huom.) tehtävät läpi 90%-100% onnistumisella. Ja kävi ilmi, että olin ainoa.

Ensimmäinen tehtävä oli erotella verbit, substantiivit ja adjektiivit annetussa tekstissä. Luulin, että kyseessä on kompa, ja yritin tuskanhiki otsalla kaivaa "piilotettuja" oikeita vastauksia, niitä löytämättä. Ilmiselvät verbit, substantiivit ja adjektiivit vain tuijottivat takaisin. En aluksi uskaltanut vastata, koska olin varma, että jotain puuttuu - ei voi olla näin helppoa! Jälkeenpäin kuulin, että kollegat eivät uskaltaneet vastata, koska heillä ei ollut hajuakaan, miten erotella verbit, substantiivit ja adjektiivit toisistaan. Siis täh häh?? Jälkeenpäin kuulin myös, että aussikouluissa opetetaan kielioppia vain yhdellä luokka-asteella koko kouluhistorian aikana - tai ainakin näin kollegoilleni oli käynyt ikähaarukassa 25-35v.

Alleviivattakoon, että en todellakaan ole paras kirjoittaja tiimissäni. Aussityökaverini ovat kaikki korkeasti koulutettuja, koska lähtövaatimus työpaikalla on korkeakoulututkinto. Ja epäilemättä tulen tippumaan voittajakärryiltäni, kun kurssi etenee vaikeampiin aiheisiin kuten lauserakenteeseen. Mutta pistää ihmetyttämään. Nämä ihmiset ovat ikäluokkansa koulutetuinta kermaa, ja oman kielen rakenteen tuntemus on silti aika hukassa.

Kuulin aiemmalla kirjoituskurssilla, että jonkun tutkimuksen mukaan 60% ausseista ei kunnolla ymmärrä lukemiaan sanomalehtiuutisia. Ei siksi, että ihmiset ovat tyhmiä. Vaan siksi, että uutisten kieli on niin kaukana puhekielestä, että monella ei sanavarasto riitä. Tai lauserakenteet ovat niin monimutkaisia, ettei niistä saa selvää. Mutta huomattakoon, että ymärtämättömyyden syy riippuu lehdestä.

Osassa lehdistä kieli on niin yläluokkaisen korrektia, ettei puhekieltä käyttävä ymmärrä sitä. Ja osassa lehtiä puolestaan tekstin taso on niin ala-arvoista, ettei sisällöstä ota erkkikään selvää. Kuka, mitä, missä, miksi, milloin, mitä seurasi - raportointia ei ole, vaan pikemminkin "jotain tapahtui jossain -sekavaa sekavaa sössönsöö". Hmm, puuttuu aika monta olennaista pointtia.

Puhekieli eroaa aika lailla virallisesta kirjakielestä, joten ei ihme, jos uutisten tai virastojen kieli on kaukana normipuheesta. Western Australia'n osavaltiohallinnon tavoitteena on arkipäiväistää virastojen kapulakieltä, ja siksikin meitä koulutetaan "iisimmän englannin" tuottajiksi. Kaikkien pitäisi voida ymmärtää, mitä tapahtuu ja missä mennään. Mutta puhekieleen tuskin päästään ihan äkkiä, jo siksikin, että ausseille ominainen tapa on lyhentää puheessa kaikki mahdollinen. Tähän mennessä olen oppinut esimerkiksi seuraavat arkisanat:

Corro = correspondence, kirjeenvaihto tai kirjallinen kommunikointi, myös meilillä
Arvo = afternoon, iltapäivä eli klo 12 jälkeen päivällä
Barbie = barbeque, grillaus - suunnilleen koko kulttuurin ydin ja elämäntapa
Doona = duvet, täkki
U-ey (juyi) = U-turn, U-käännös
Aggro = aggressive, uhkaava tai väkivaltainen
Ute (juut) = Utility vehicle, lava-auto
Chrissy = Christmas, joulu
Cuppa = cup of tea, kuppi teetä
Comfy = comfortable, mukava, kivantuntuinen (esim vaatteesta tai sohvasta)
Lolly = en tiedä onko lyhenne, mutta normisana täällä: karkki, ei siis sanota candy
Mossie = mosquito, hyttynen
Sickie = etenkin pull a sickie, sickleave eli ottaa aiheetonta saikkua.
.... ja loputtomiin!

Muutamia lisää löytyy englanninkielen taitoisille täältä.

Aijuu löytämäni tutkimuksen mukaan (Jyväskylän Yliopisto) aikuisen suomalaisen sanavarasto on koulutustasosta riippuen noin 50 000 sanaa. Wikipedia kertoo, että aikuisen englanninkielisen ihmisen sanavarasto on 12 000 - 20 000 sanaa. Kumpikaan tarina ei kerro, mikä on numeroeron syy. Nykysuomen sanakirjassa on reilut 200 000 sanaa, kun englannin kielessä puolestaan on Oxford-sanakirjan mukaan peräti 616 000 sanaa. Iltapuhteiksi opettelemista.

Sekalaisia huomioita

Asioita, joita oppii Australiassa.

1) Joulutähti on puu. Tai pikemminkin, poinsettia-sukuun kuuluu myös puita. Ainakin tällä meidän naapurustossamme tykätään niistä, yleisyydestä päätellen. Wikipedia opettaa, että joulutähtien suku on kotoisin väli-Amerikasta Meksikon tienoilta. Amerikkalainen Ecken perhe keksi 1920-luvulla alkaa jalostaa ja myydä näitä näyttäviä kukkasia joulukoristeiksi aina kiitospäivästä jouluun.

Kiinnostavaa on, että sama suku piti hallussaan joulutähtimonopolia aina 1990-luvulle saakka. Ecket olivat ainoita, jotka tiesivät, miten pusikkoiseksi pörhistyvästä kasvista saadaan jalostamalla ja risteyttämällä kätevä ruukkuun sopiva malli, jonka joka oksa kukkii.  Parikymmentä vuotta sitten eräs yliopistotutkija onnistui löytämään itsenäisesti Eckien käyttämän jalostusmuodon ja nykyään tieto on vapaasti saatavilla ja monopoli rikkoutunut. Joulutähtipuu menestyy subtrooppisessa ilmastossa ja ainakin täällä Perthissä poinsettia näyttää viihtyvän erinomaisesti.

Joulupuu on rakennettu.

2) Toinen kovasti tykätty puu naapurustossamme ja yleensä Perthissä on frangipani (latinaksi plumeria), suomeksi temppelipuu oleanterien heimosta. Tämäkin puu on alkujaan keski-Amerikasta, mutta kasvaa nykyään kaikkialla tropiikissa, mukaanlukien Tyynenmeren saarilla kuten Tahitilla ja Havaijilla. Tämä on se puu, jonka kukista leit tehdään.

Frangipani on kaunis, mutta ärsyttävä kasvi - syystä että sen banaaninkokoiset kuivat lehdet peittävät äkkiä koko nurmikon. Etenkin nyt, talvimyrskyjen jälkeen, koko etu- ja takapihamme tulvehtii irti riipiytyneitä frangipanin lehtiä. Teoriassa puu on ikivihreä, mutta tiputtelee kuivia lehtiä näköjään näin keskitalvella. Puu sietää huonosti märkää säätä ja kukkiikin joulukuussa eli kuivimpaan keskikesäaikaan.

Puista vielä sen verran, että kiittelen onneani joka päivä tallustellessani palmujen alla. En voi käsittää, että asun nykyään maassa, jossa palmu on tavallisempi kadunvarsipuu kuin kuusi tai koivu. Suomalaisetkin puut ovat kauniita, mutta palmu. Eksoottinen lämpimän maan puu!

Leikukkapuu frangipani, löytyy jokaisen naapurimme pihalta.

3) Puista ihan muuhun, nimittäin liikenteeseen. Suomessa yleiset kellonaikaan sidotut ajokiellot eivät näytä olevan täällä käytössä ollenkaan (?). Tarkoitan niitä liikennemerkkejä suomalaisissa kaupungeissa, joissa kielletään ajo esimerkiksi klo 21-06. Tämän käytännön tykkänäinen puuttuminen on kummallista. Omasta mielestäni Perthin ruuhkista ratkaistaisiin osa ihan jos sillä, että keskustan tietyille tientukkopätkille lykättäisiin yksityisautoilukielto vaikkapa aamuruuhkan ja iltaruuhkan ajoiksi, ja kadut jätettäisiin kokonaan busseille.

Myös kadunvarsiparkkeeraus näyttää täällä olevan paljon vapaampaa ja sallitumpaa kuin Suomessa. Etenkin asuinkaduilla saa parkkeerata huoleti lappuliisoja pelkäämättä. Myönnän tosin, että koska minulla ei ole autoa, kiinnitän liikennesääntöihin ja -ratkaisuihin huomiota täällä vain satunnaisesti. Eli voin olla kaikesta väärässä.

4) Perthin ehdoton ykkösplussa on ilmaston ja luonnon lisäksi se, että täällä on ihania piilotettuja kahvilahelmiä ja ravintoloita siellä täällä! Suomalainen malli on, että kahvilat ja ravintolat ovat tavallisimmin kaupungin keskustassa, lähiöpizzeroita lukuunottamatta. Perthin keskustaa ympäröi puolisen tusinaa kaupunginosaa n. 5 kilometrin säteellä, jotka ovat tunnettuja cafe strip'istään eli käymisen arvoisesta kahvilakadustaan pikkupuoteineen, putiikkeineen ja herkkuravintoloineen. Perthin-matkaajille vinkeiksi mm. sellaiset kaupunginosat kuin Victoria Park, North Perth (erityisesti Angove St- Walcott St- Charles St-alue), Northbridge, Leederville ja Mount Lawley.

Kotiseutumatkailun perusteella näyttää, että melkeinpä joka suburbiassa on kahviloita ja ravintoloita tarjolla. Eivät välttämättä ole tähtikaupunginosien veroisia tunnettuudessaan, saati houkuttelevia pidemmänkin matkan päästä tuleville. Kaupunginosakeskusta-malli on arvatenkin perua siitä, että Perthin metropolialue on muodostunut yhteenkasvaneista 1800-luvun kylistä, ja kullakin kylällä on oma perinteinen keskustansa. Uudemmissa kaupunginosissa ostari ympäristöineen toimittaa kahvilakadun virkaa.

Tänä viikonloppuna tein uusia löytöjä sekä ravintola- että kahvilasaralla. Swan-joen rannan Southern Star-vietnamilaisravintola tarjoili suussasulavan satay-wokkiannoksen, kiitos N vinkistä, seurasta ja kivasta illasta! Tämä aamu lähti hyväntuulisesti käyntiin brunssilla ja kuulumistenvaihdolla suomalaisystävien J:n ja T:n kanssa, supermaukkaita annoksia ja herkkukakkuja tarjoilevassa Tarts Cafe'ssa North Perthissä. Vaikka Perth ei tunnetusti pärjää kahvila- ja ravintolasaralla esimerkiksi Melbournelle ja Sydneylle, kyllä täkäläinen valinnanvara ja laatu peittoavat helposti minkä tahansa suomalaiskaupungin. Harmi kyllä Suomen kannalta. Mutta hyvä meille täällä asuville, namnam!

Tarts Cafen iiihana bataatti-aurinkokuivattu tomaatti-rösti uppomunilla, paahdetulla pinaatilla ja savulohella, katosi parempiin suihin pian. 

Talokaupoilla - mielikuvituksessa

Paluu vanhan tutun aiheen äärelle - - - eli miten kylmä voi maailman lämpimimmässä kaupungissa olla!!

Perth ei ehkä ole kaikkein kuumin maapallon kaupunki, mutta hyvinkin kärkijoukossa kesäaikaan neljänkympin lukemillaan. Eipä uskoisi just nyt, kun päälle pitää kiskoa fleecevuoratut housut, retkeilykaupasta ostettu viimankestävä superlämmin talvivaellukseen tarkoitettu huppari, sekä toppakengän näköiset sisäsaappaat, siis ei tohvelit, että kotona tarkenee. Haloo... Eristystä taloihin, anyone?

Edes kylmä ei ärsytä yhtä paljon kuin kostea sisäilma. Pyykkien kuivuminen vie 2-3 päivää sisällä, ja rutikuiviksi niitä ei saa edes viikkokaupalla kuivattamalla. Joka aamu saa pukea päälleen vermeet, jotka ovat kostuneet pelkästään vaatekaapissa olemalla. Jos keksipaketin erehtyy jättämään auki, lukitsematta sitä muovirasiaan, voi olla varma, että sisältä löytyy kostunutta muhjua. E oli ihmetellyt monta päivää, että nuoleskelenko aina tuubin päällimmäistä Lakrisal-pastillia, kun päällimmäinen karkki on aina kostea. Luuli miesraukka, että yritän tällaisella tempulla varmistaa salmiakit itselleni. Ihan kuin olisi erityistä syytä: salmiakkia eivät tässä taloudessa muut syö kuin minä. "Miksi sun karkit on suolaisia" - asenteellisille kun eivät suomiherkut kelpaa. Ihme juttu.

Talonosto on ollut kovasti tapetilla omassa mielikuvituksessani viime aikoina, kun moni ystäväpariskunta on täällä joko osto- tai rakennuspuuhissa, tai jo onnellinen kodinomistaja. Perthin ja koko osavaltion hinnat ovat niin kirpaisevat, ettei pankkilaina kuitenkaan erityisesti houkuttele. WA:n kaivosbuumi on ajanut hinnat pilviin, ja monelle täkäläiselle miljoonan kauppahinta omakotitalosta ei ole summa eikä mikään. Jos jotain löytää alle $600,000:n (n. 415,000 euron), on kyseessä suorastaan ihme.

Suomalaisesta mallista poiketen kerrostaloasunnon osto ei ole keino säästää omakotikauppoihin verrattuna, vaan pikemminkin päinvastoin. En tiedä, johtuuko hintojen nurinkurisuus siitä, että kerrostaloasuntoja on niin vähän verrattuna omakotitaloihin. Kerrostaloja on pääasiassa keskustassa (Perth CBD) sekä siellä täällä lähiöissä, myös Swan-joen ranta on melkolailla kerrostalorakennettua Perthin keskustan kohdalta joen molemmin puolin. Pitää kuitenkin muistaa, että Perthin metropolialue jatkuu n. 50 kilometriä pohjoiseen ja etelään, ja ainakin 15 km merenrannasta sisämaahan, eli muutama kerrostalopläntti tällä alueella ei ole paljoa.

Asuntosivustojen perusteella kerrostaloissa on tarjolla tasan kahta vaihtoehtoa: keskeisellä sijainnilla viimeisen päälle laitettu upouusi tai uudenveroinen luksushelmi, jonka hintakin on lähempänä seitsennumeroista summaa kuin tavallisten ihmisten vuosi(kymmen)palkkalukemia. TAI sitten totaalisen räjähtänyt läävä, jossa ei ole yhtään hyvää puolta, sijaitsee korjauskelvottomassa rakennuksessa ja naapureina ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneempia pullonsuusta kuin työpaikasta. Hmm, miksihän ei kumpikaan vaihtoehto houkuttele.

Jos kerrostalo ei sytytä, vaihtoehtoina ovat villa eli (usein yksikerroksinen) omakotitalo tai town house, olisiko suomeksi pienrivitalo tai englantilaistyylinen rivitalo. Se voi olla irrallinen eli ei välttämättä jaa seiniä naapureiden kanssa, mutta townhouset yleensä sijaitsevat niputettuina complexeihin eli ryppäisiin ja voivat olla osa taloyhtiötä. Kolmas vaihtoehto on unit, eli suomalaismallin mukainen rivarinpätkä.

Näistä mikä tahansa kelpaisi kyllä, mutta ei hinta näissäkään mitenkään superedullinen ole. Sijainnista ja koosta riippuen edullisimmat järkevät ostokset irtoavat $400,000-$500,000 hinnalla (n. 270,000 - 350,000 euroa), mikä täkäläisillä palkoilla on ihan mahdollinen kauppahinta. Eniten hirvittää pankkilainan korko, joka täällä huitelee ihan eri lukemissa kuin Suomessa. Käsittääkseni korko on tällä hetkellä jossain 5-6% välillä. Mutta vielä 2008 korko paukkui 10%:ssa, jota ei mielellään puolen miljoonan lainasta makselisi.

Erityisen vähän luottamusta herätti pankin lainaneuvoja, joka kirkkain silmin väitti, että pitkä asuntolaina-aika on asiakkaan etu. Kun yritin pistää väliin, että ekstrapitkä laina-aika ei houkuta kertyvien korkojen takia (ei innosta maksaa lainasummaa kahteen tai peräti kolmeen kertaan, jos puolitoistakertaisellakin maksulla selviäisi), laina"neuvoja" vain painoi päälle ja intti, että kyllä se on kuule sulle parempi että pannaan ainakin 30 vuotta näihin papereihin. Ei lähde siitä pankista lainaa meille, sitten joskus kun sen aika koittaa.

Pankkineuvojan hataria ja/tai myyntivimmaisia päässälaskutaitoja seuranneena ihmettelen, että missä täkäläisten matikantaidot yleisesti ovat. Tässä uutta kotia kalustaessa olemme usein maksaneet isoja ostoksia kahdelta pankkikortilta. Yhdessäkään kaupassa summan jako kahteen ei ole onnistunut myyjän päässälaskemana. "Ööh, siis $1450, paljonko se nyt tekee, tuotanoin yheksänsataa ja jotain per henkilö...?". Onneksi osataan itsekin, joten on voitu ohjeistaa, paljonko siltä ensimmäiseltä kortilta veloitetaan ja paljonko seuraavalta.

Isojen summien suhteen virheet eivät ihmetytä niin paljoa, mutta jos kaupan kassa ei saa laskettua, paljonko on $39 jaettuna kahdella noin niinkuin suunnilleen (kun halusin maksaa $20 käteisellä ja loput kortilla), huolestuttaa vähän. No, sattuuhan noita mokia. Mutta pistää silti miettimään, että jos tällaisilla matikantaidoilla otetaan isoja pankkilainoja ja luottokorttivelkoja, kuten täällä on tavallista, niin lopputulema voi olla ikävää jälkeä.

Lainakorkojen kehitys 1982-2011.

Aboriginaalikulttuurin juhlaviikot

Oho joko tässä taas kaksi viikkoa vierähti bloggaamatta? Perusselitys, eli töissä kiire, on tänäänkin kovaa valuuttaa. Kun pakertaa paperitöitä koko päivän (ja viimeiset pari viikkoa myös ylitöinä), ei hirveästi huvita kotiin tultua avata konetta ja alkaa naputtaa. No, onpahan kertyneenä postausideoita varastoon.

Käytiin viime sunnuntaina ottamassa osaa NAIDOC-viikon avajaisiin. Kyseessä on aboriginaalikulttuurin kansallinen juhlaviikko, ja Perthin avajaiset pidettiin Wellington Square-puistossa ydinkeskustan itäpuolella. Täällä WA:ssa vaihtui äskettäin hallitus ja sitä myöten pidetyn ministerinsalkkujaon myötä myös aboriginaali-sanan käyttö tuli taas sallituksi. Alkuperäisasukas-asioista vastaava ministeriö näet neuvotteli aboriginaaliedustusryhmien kanssa ja he keskenään päätyivät lopputulemaan, että aboriginaali on sittenkin parempi termi kuin indigenous, kotoperäinen (käytetään yleensä kasveista ja eläimistä). Tiedä häntä, ehkä kanadanmallin mukainen First Nations (ensimmäiset kansat) olisi kaikkein toimivin. Tosin monet aussit eivät hurraa idealle, että mikään kansanosa nostettaisiin ensimmäiseen eli ykkösasemaan.

Seuraa arkaluontoista tekstiä arkaluontoisesta aiheesta. En tiedä, oliko Wellington Square valittu vahingossa vai tarkoituksella juhlapaikaksi. Puisto ja sen ympäristö on nimittäin Perthissä tunnettu siitä, että sitä normaalisti kansoittavat humalaiset ja/tai muissa aineissa olevat alkuperäishenkilöt. Liimanhaistelu on täällä yleinen ongelma ablasten - ja nuorten keskuudessa, ja männä viikolla jaoin bussin abäitiporukan kanssa - se, että jokaisella oli 0,5-2-vuotias lapsi matkassa, ei haitannut Jim Beam-viskikoktailtölkkien kumoamista bussissa. Aboriginaalit ovat täällä se pahnanpohjimmainen kansanosa, ei auta. Tästä huolimatta ja tämän surullisuuden vuoksi halusimme katsastaa juhlaviikkojen avajaiset ja nähdä, millaisia ne hyvät puolet alkuperäistön kulttuurissa ovat.

Juhlaviikko on lähtöisin protestijuhlasta, jota aboriginaalit viettivät vastalauseena valkoisten viettämälle Australia Day:lle. Vuosikymmenten mittaan protestipäivästä saatiin aikaan kompromissipäivä 1970-luvulla, ja NAIDOC-komitean työn tuloksena viimeiset kolme vuosikymmentä on heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna juhlittu enemmän tai vähemmän onnistuneesti aboriginaalikansojen omaa kulttuuria. Telttakatos Perthin juhlapaikalla oli tarkoitettu ehkäpä tuhannelle hengelle, ja juhla-alueelle olisi mahtunut helposti ehkä viitisentuhatta sielua. Nyt paikalle oli päätynyt arviolta viisisataa, joista kolme neljäsosaa valkoisia. Tapahtumajärjestäjien kojut ympäröivät tapahtumatelttaa ja ne kierrettyämme ihmettelimme, että missä ovat kaikki aboriginaalikulttuurin lähettiläät? Odotimme näkevämme eri heimojen edustajia, jotka esimerkiksi kertoisivat heidän omasta kielestään, perinteistään, tavoistaan, taiteestaan, symboleistaan jii än ee. Ei niin ketään.

Nyt kojuja miehittivät tahot kuten Centrelink (Aussilan Kela/Sossu), päihdeyhdistykset, vapaaehtoisjärjestöt, pankki, vakuutusyhtiö, ynnä muut. Eli tarjolla oli valkoisten järjestämiä palveluja valkoisten järjestämässä juhlassa, jonka tavoitteena oli juhlia ja tuoda esiin alkuperäistön kulttuuria. En sano, että Suomessa on kaikki mallillaan, mutta lehdet olisivat täynnä pöyristystä jos Suomessa järjestettäisiin saamelaiskulttuurin juhla ja paikalla ei olisi yhtään saamelaista tapahtumajärjestäjää, esillä ei yhtään neljäntuulenlakkia tai poroa; pelkästään Kelan infopiste erilaisista sosiaalituista saamelaisille sekä Lopeta Perheväkivalta- ja Lopeta Narkkaus-järjestöjen edustaja. Tämä hyvää tarkoittava lähestymistapa vain entisestään vahvistaa kurjaa kuvaa avuttomista sekopäisistä autettavista, joista ei ole itsekseen mihinkään - ei edes kertomaan oman kansansa perinteistä.

Olihan paikalla sentään esityksiä. Seurasimme tunnin ajan tanssiesityksiä eturivissä, joka oli varattu "Elder" - eli heimovanhimmille. Täytimme tyhjyyttään kumisevaa riviä, koska paikalla oli noin nolla Elderiä. Lukuunottamatta kourallista valkoisia poliitikkoja. Tanssiesitykset olivat hienoja ja koko sydämellä tanssittuja, vaikkakin asut ja koreografiat olivat todella kotikutoisia. Itseäni koskettivat eniten teinipoikien tanssi, sekä isänsä kanssa esiintyneen kuusivuotiaan pojan tanssi. Sentään osa perinteistä kulkee yhä eteenpäin. Kun ottaa vielä huomioon, että yli puolet Perthissä tehdyistä omaisuusrikoksista on tilastojen mukaan aboriginaaliteinien tekosia, on todella hieno juttu, että osa nuorista on taustastaan ylpeitä ilkivallan sijaan.

E sen sijaan ei osannut peitellä pettymystään, sillä hän odotti Polynesian-kokemustensa perusteella upeita käsintehtyjä kaislapukuja tms., äärimmilleen hiottuja ja harjoiteltuja tansseja sekä virtuoosimaista laulua ja musisointia. Perthin-vastine oli kotoa kaapista löytyneet pöytäliinat vyötärölle ja menoksi.

Parhaani mukaan yritin tsemppautua juhlatunnelmaan, mihin tanssijoiden seuraaminen hetkellisesti saikin. Yleisövessassa asiointi sen sijaan tipautti maan pinnalle. Bajamajoihin oli jonoa, joten eikun puiston yleiseen vessaan - tapahtumajärjestäjien estelyistä huolimatta (älkää sinne menkö, ne on kaikille avoimia vessoja. - ai, onko se joku ongelma...?). Virhe. Roskikset pursuilivat huumeruiskuja. Kävi selväksi, miksi tapahtumaa oli mainostettu isoon ääneen ja joka ikisessä bannerissa alkoholittomana ja huumeettomana.  Kun katselin nurmikoilla istuvia muutamia aboriginaaliperheitä valkoisten kansoittamalla juhla-alueella, hyvää tarkoittavan, mutta täysin toimimattoman tekopyhyyden huokumiselta oli mahdoton välttyä. Ei iloisin osallistumani juhla koskaan. Kaipa tämäkin juhlaperinne ja molemminpuolinen (valkoisten ja aboriginaalien) asennemuutos pitää jostain aloittaa.

Tässä kuitenkin muutamia tanssitunnelmapaloja. Tanssijat imitoivat hienosti kenguruita ja iibiksiä, sekä esittivät metsästyskohtauksia.

Aluksi joukko naisia tanssi piirissä laulaen ja suitsuttaen savua astiasta, jossa oli palavia eukalyptusoksia.

"Metsästäjä"-ryhmä valmistautuu. Alla metsästystanssi.

Naiset palasivat välillä areenalle laulamaan ja tanssimaan. Heidän tanssinsa imitoi  kasvien ja juurien keruuta.

Mukana myös lapsia. Kuvan pikkupoika oli ryhmän nuorin ja mainio esiintyjä, vaikka selvästi jännittikin. Ps. jos pojan valkoihoisuus ihmetyttää, aboriginaaliksi voi identifioitua, jos suvussa on alkuperäisväestöverta jossain kohti. Eli joukkoon kuuluu kaiken värisiä ihmisiä.
Alla teinipoikien kengurutanssi.

Aboriginaaliheimoihin kuuluvat myös Australian koilliskärjen edustalla sijaitsevan Torresinsalmen saarelaiset, polynesialaisvaikutteista. 

Esiintymässä oli neljä ryhmää, joista kukin palasi areenalle aina edellisen lopetettua. 

Esiintyjät odottamassa vuoroaan. 

Pikkupoika mukana metsästämässä. Alla esiintyjät kiittävät didgeridoonsoittajaa, joka säesti kaikkien tanssit.