Hui, hai! Vai?

Olen mukana No WA Shark Cull - kampanjassa, jonka tavoitteena on lopettaa lyhyeen osavaltion kaavailema kolmevuotinen haintappo-ohjelma. Haita pyydystettiin alkuvuodesta kokeilumielessä kolmen kuukauden ajan uimarantojen edustoille viritetyillä koukkusiimoilla, ja osavaltio haluaa nyt jatkaa tätä politiikkaa.

Piirsin oman panokseni kampanjajulisteeseen, joka on osa 28 reasons in 28 days (28 syytä 28 päivässä) - sarjaa. Täkäläinen ympäristövirasto kerää parhaillaan kuukauden ajan yleisömielipiteitä siitä, tulisiko osavaltiolle sallia oikeus jatkaa kokeiluluontoisena alunperin mainostettua tappo-ohjelmaa.

28-kampanja esittelee yhden syyn per päivä, miksi tätä hanketta kannattaa vastustaa ja allekirjoittaa ympäristövirastolle toimitettava vastustava vetoomus. Oma piirrokseni pääsi kuvittamaan itsensä Office-neron Ricky Gervaisin lausumaa WA:n touhusta: tapa vapaasti jokainen hai, joka alkaa metsästää ihmisiä meidän omassa luonnollisessa elinympäristössämme - kaduilla, pubeissa ja nettikahviloissa. Deal? 

No WA Shark Cull on tällä hetkellä kovasti tulenarka teema, sillä täkäläinen media tekee kaikkensa maalatakseen meistä "aktivisteista" pelottavan, arvaamattoman ja väkivaltaisen kuvan. Todellisuudessa 99% kampanjaan osallistuneista on ihan tavallisia tallaajia, usein pikkulapsiperheitä. Minkäänlaista väkivaltaa ei kampanjan aikana ole esiintynyt, paitsi että joku rikkoi WA:n pääministerin vaalitoimiston ikkunat vuodenvaihteessa. Tekijän motiiveista ei ole tietoa, mutta media sai tämän ilkivallan kätevästi linkitettyä hai"hörhöihin".

Siinä sitä pelottavaa aktivismia kerrakseen, kun äidit ja isit pukevat pikkutaavit haihaalariin ja vievät rannalle kuuntelemaan meribiologien puheita siitä, miten terve ekosysteemi, meri, tarvitsee petokaloja. Hait pitävät muut kannat sekä sairaiden ja heikkojen yksilöiden määrän kurissa.

Itse olen ollut typertynyt siitä, miten rajuja kannanottoja tämän haintappo-ohjelman puolesta kuulee, ja miten typerillä argumenteilla meitä vastustajia vedetään henkisesti turpiin. Kuten vaikka tällaisilla:

Maailmassa on tärkeämpiäkin ongelmia kuin kuolevat hait, byhyy.
Ai, ihan tosi? Kiitos kun kerroit. Mutta voitko nyt näyttää sen virallisen listan, jolle maailman ongelmat on yksimielisessä tärkeysjärjestyksessä koottu, ja jolta voimme lähteä niitä yksissä tuumin ratkomaan alkaen tärkeimmästä? Ai ei ole listaa? Ai et viitsi vaivautua itse yrittämään tätä ratkomista? Kerrotko vielä, miksi osallistut tähän keskusteluun ylipäätään?

"Tärkeämpiäkin ongelmia" on vakiovastaus ihan kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin, joissa joku yrittää parantaa maailmaa ja muuttaa vallitsevaa asenneilmastoa, oli kyseessä sitten tasa-arvoinen avioliittolaki (ns. homoliittojen salliminen), seksismin tai rasismin vastustus, jotain eläinlajia uhkaava sukupuutto tai mikä ikinä. Aina on jossain se tärkeämpi ongelma, joka pitäisi ratkaista ensin.

Millä ihmeen tavalla se tärkeämpi ongelma hoituu sillä, että tämä vähemmän tärkeä ongelma työnnetään sivuun? Ja suurin osa ihmiskunnasta ei ole niin putkinäköistä, että pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Jotkut meistä pystyvät kävelemään ja jauhamaan purkkaa yhtä aikaa, true story!

Ihmishenki on tärkeämpi kuin hain henki. Jos haiden tappaminen pelastaa yhdenkin ihmisen, on se sen arvoista. Ja sinä sietäisit tulla hain tappamaksi, senkin ituhippi!
Ou vau, kiva, että minun ihmishenkeni ei yhtäkkiä olekaan minkään arvoinen vain siksi, että olen eri mieltä. Varsin kätevästi naulasitkin argumenttisi siinä. Henkeni on arvokas vain, kun olen puolellasi. Muuten joudan sitten kalanruuaksi.

Jotta jokainen olisi varmasti turvassa hailta, pitäisi joka ikinen niistä listiä varmuuden vuoksi. Hait kun vaeltavat pitkiä matkoja ja vaikka WA:n edusta pyyhittäisiin haista puhtaaksi, niitä tulee lisää muualta Australiasta ja jopa Etelä-Afrikasta.

Ja kokonaisen eläinlajin tappaminen sukupuuttoon onkin hyvin perusteltua, jotta me rentoon aussimenoon tottuneet saamme jatkaa elämäntapaamme, eli pulahtaa meressä virkistäytymässä, kun siltä tuntuu. Koskaan kuullut uima-altaista, häh? Tai haibarrikadien rakentamisesta uimarantojen edustoille: verkkoaita, joka ei tapa mitään, mutta pitää uimarit turvassa?

Mainittakoon vielä, että tämä kolmevuotinen tappo-ohjelma maksaa WA:n veronmaksajille 22 miljoonaa dollaria. Tilastollisesti yksi ihminen per vuosi jää haiden saaliiksi. Eli yhtä mahdollista kuolemaa estetään 7,5 miljoonalla per vuosi. Hainruuaksi joutumisen tilastollinen todennäköisyys on yksi miljoonasta. Salaman iskemäksi joutumisen todennäköisyys on yksi 300 000:sta. On siis kolme kertaa todennäköisempää, että kuolee matkalla rannalle salamaniskusta, kuin että hai nappaa. Ja silti osavaltio ei aio käyttää yhtään ekstrarahaa ukkosenjohdattimiin. Törkeää!!

Niin juu, tilastojen mukaan Australiassa hukkui 290 ihmistä viime vuonna, ja suunnilleen sama määrä edellisvuonnakin. Mutta kukaan ei myöskään ole panostamassa lisärahaa uimakouluihin, hengenpelastajiin tai valistuskampanjoihin. Mitä suotta. Se on ihan oma asia, opetteleeko uimaan vai ei. Mutta hait! Ne voivat tulla koska vaan! Äkkiä koukut vesille.

Rantaelämä kuuluu australialaiseen elämäntapaan ja meillä on oikeus jatkaa sitä.
Surffaaminen, uiminen sekä piknikit ja grillaus rannalla ovat aukottomasti osa Australiaa. Ja sitä täältä tullaan myös lomilla hakemaan. En silti ymmärrä, miten maa, joka ylpeilee maailman vaarallisimmilla eläimillään, on yhtäkkiä paniikissa kuin pupujussi ajovaloissa vain siksi, että aalloissa mahdollisesti piileksii hai. Niitä haiaitoja voisi tosiaan virittää. Tai uida niin rannassa, ettei hai pääse käsiksi (eviksi/hampaksi?).

Esimerkiksi surffaajat ottavat joka päivä riskin siinä, että ylipäätään lähtevät vesille. Uhkana on ristiaallokkoon joutuminen, josta ei jaksa kauhoa ulos. Tai vedenalaiseen aaltomyllyyn juuttuminen, josta ei jaksa ponnistaa pinnalle. Tai että lauta kolauttaa lamauttavasti kroppaan tai päähän. Tai että paiskautuu vedenalaisiin kiviin tai koralleihin. Tai iskee sairaskohtaus.

En missään nimessä kannusta ketään typerään riskinottoon, mutta hait ovat yksi luonnon riskeistä, joita ei välttämättä voi hallita - kuten ei myrskyjäkään. Vesillä harrastaessa ei kertakaikkiaan voi eliminoida kaikkia vaaratekijöitä, piste.

Ai hait pitäisi suojella? Entäs turvapaikanhakijat? Oletkos osoittanut mieltä heitä auttaaksesi, häh? 
Tätä argumenttia ei koskaan kuule sellaisilta, jotka oikeasti välittävät, mitä Australiaan pyrkiville pakolaisille tapahtuu. Veneillä tänne yrittävät ovat toinen poliittinen kuuma peruna, sillä Australia yrittää katkaista merireitit kokonaan ja estää turvapaikanhaun "laittomilta" hakijoilta. Ongelma on, että mistäs sen tietää, ketkä ovat aitoja pakolaisia ja ketkä vähemmän aitoja, jos heitä ei edes päästetä esittämään asiaansa?

Australia lähettää kaikki vesiltä napatut yrittäjät valtiorajojensa ulkopuolelle, mm. Papua Uudelle Guinealle kuuluvalle Manus-saarelle "prosessoitaviksi" eli käytännössä eristysleireille. Jotkut joskus saavat turvapaikan ja heidät asutetaan sitten Papua Uuteen Guineaan, joka on yksi maailman väkivaltaisimmista maista. Toisin sanoen Australia on ulkoistanut yhden osa-alueen pakolaispolitiikastaan PNG:lle.

No, totta on, että en itse ole ollut venepakolaisia puolustavilla marsseilla, mutta eipä ole kyllä väitteen/kysymyksen esittäjäkään. Yleensä inttäjää ei kiinnosta hiirenpierun vertaa, mitä pakolaisille tapahtuu, ja tämä on vain peitenimitys väitteille "tärkeämpiäkin ongelmia" ja "väärin sammutettu".

Nämä tyypit ottavat minua erityisesti pannuun: heillä on ihmeellinen puolijumala-asenne, että heidän ei itsensä tarvitse tehdä yhtään mitään maailman ongelmille, vaan he voivat ohjailla aktiivisempia kanssaihmisiä omilla moraalikäsityksillään eli ulkoistaa protestit ja kannanotot jonkun muun harteille. Ja jos ei silloinkaan mene oikein, aina voi syyttää näitä muita, kun ei itse käytännössä pannut tikkua ristiin asian eteen. Annamunkaikkikestää.

Huhhuh, pitääpä mennä vaikka keittämään minttuteetä ja huoahtamaan syvään. Ehkä peräti meditoimaan. Kampanja kun jatkuu vielä hyvän aikaa!

Ricky Gervais & minä ollaan sitä mieltä, että haiden tappaminen hätävarjelun liioitteluna ei ole jees. Virallinen 28 reasons in 28 days - kampanjakuva. 

Blogin 3v-synttärit - miten paremmaksi bloggaajaksi?

Tämä blogi täyttää huomenna kolme vuotta, hip hip hip!

En aloittaessani tiennyt, miten kauan bloggausintoa riittää, mutta näköjään asiaa piisaa. En aloittaessani tiennyt sitäkään, montako vuotta Australiassa tulee mittariin: yksi, kaksi, kolme vai enemmän? Tähän mennessä on jo paljastunut, että vaihtoehdolla "enemmän" mennään.

Nyt kun olen kolme vuotta sooloillut omiani, tuli vihdoin mieleen, että voisiko tätä blogia parantaa "näin kirjoitat menestyvää blogia"-ohjeilla. Googlaamallahan niitä vinkkejä saa.

1. Vastaa kaikkiin kommentteihin välittömästi.
Ermh, jaa-a... ajatukseni on ollut vastata kaikkiin kommentteihin, mutta kummasti blogia takaisinpäin selatessa aina huomaan, että tuohonkin unohtui vastata!

Kommentti-ilmoitukset kilahtavat sähköpostiini ja julkaisen ne heti kun ne näen. Jos en kuitenkaan välittömästi vastaa, vastaaminen helposti unohtuu, ja kommentti jää tahattomasti yksikseen tekstin laitaan odottamaan. Toisaalta, jokainen kommentti ei ole kysymys. Minulla on ilmeisen miesmäinen asenne sikäli, että jos perässä ei ollut kysymysmerkkiä, ei siihen varmaan odotettu mitään sanottavan... Kai?

Ilahdun joka kommentista ja otan niitä mielellään vastaan, vaikken niihin älyäisi näkyvästi reagoidakaan. Hoksasin vasta äskettäin, että joka tekstin alalaidassa on facebook-tykkäysnappula, ja niitä on näköjään kohtuullisen ahkerasti paineltu. Ohoh, kiitos! En nimittäin ollut ikinä ennen ajatellut, että muutkin kuin omat facebook-kaverini saattaisivat joistain teksteistäni tykätä niin paljon, että jakaisivat niitä eteenpäin.

2. Julkaise pelkästään hyvälaatuisia kuvia.
Tähän ruutuun check, sen jälkeen, kun ostin uuden kameran ja ymmärsin muuttaa blogiasetuksia niin, että ei tarvitse enää postimerkin kokoisia kuvia tihrustaa.

3. Tee blogista riittävän henkilökohtainen, jotta se kiinnostaa.
Tämä onkin kinkkinen pala. Pelkät faktablogit eivät ole kovin kiinnostavia, ja toisaalta, en halua miksikään seiskajulkkikseksi, jota kiikkustuolissa kaduttaa, että mitä kaikkea tulikaan paljastettua. Eli kultaisella keskitiellä yritän astella.

Minulla oli pitkään asenne, että en julkaise henkilökuvia läheisistä enkä edes itsestäni - ainakaan sellaisia, joista minut tunnistaa.

Tämä ei ole siksi, että häpeilisin ajatuksiani tai piilottelisin sitä, kuka olen. Syynä on vainoharha, että jos läväytän eetteriin naamakuvia, pian pärstäni on jonkun terroristin passissa tulostettuna. Olen nimittäin törmännyt passiväärennökseen/identiteettivarkauteen, ja itse en sellaisen uhriksi halua tietenkään.

Toinen syy on, että minua itseäni eivät kiinnosta blogirintamalla suositut "päivän asu"-blogit. En siis ole halunnut antaa sellaista kuvaa, että tämä olisi yksi niistä. Mieluummin vuodatan kaikenkarvaista asiaa ja mielipiteitäni, sekä näytän maisemia ja täkäläisiä näkymiä, kuin pelkästään omaa naamaani.

Nyttemmin olen ajatellut, että passikuviksi kelpaavia väärennöksiä on minun lomakuvistani kohtuullisen vaikea tehdä. Ja toisaalta, onhan se aina kiva nähdä, minkänäköisen tyypin selostuksia ja elämää seuraa. Joten olen uskaltanut laittaa enemmän kuvia näkyviin. Tähän liittyen, tein uuden esittelysivun: blogin yläpalkissa on nykyään Kuka, mitä, missä? otsikko, jota klikkaamalla näkee bloggariesittelyni kuvien kera.

4. Vaihtele kappalepituuksia ja vuorottele kuvia ja tekstiä.
Tämä on ihan järkeenkäypä ohje sikäli, että selkeästi jäsenneltyä tekstiä on helpompi lukea kuin pitkiä tekstiblokkeja. Huomaan blogia taaksepäin selatessa, että en alkuun ajatellut pätkääkään asettelua, vaan syydin settiä tulemaan ilman hengenvetoja, välejä tai tyhjää tilaa. Nyttemmin olen yrittänyt jäsennellä tekstiä helpommin luettavaksi.

Kuvat olen edelleen pitänyt jutun lopussa, koska minusta itsestäni on kiva lukea koko tarina ensin, ja sitten katsoa kuvat.

5. Blogilla tulee olla teema, muuten kirjoitusaiheet loppuvat helposti, ja blogin seuraajat eivät tiedä, mitä odottaa (eli ei muodostu "kanta-asiakas-lukijoita").
Teemani oli alusta asti selvä, eli Australian arjen tutkailua ulkopuolisen silmin, ja sen vertaamista Suomeen. Ja mahdollisuuksien mukaan myös vinkkien ja neuvojen jakoa, että miten tänne pääsee - viisumeista, asumisesta ja työnhausta lähtien.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, en tiedä, miten kauan tämä teema pystyy kantamaan. Ulkopuolisesta kun alkaa vuosien mittaan muuttua sisäpiiriläiseksi. Niitä alkuajan ihmetyksiä ei enää huomaa tai pidä ihmettelemisen arvoisina. Toisaalta, jokapäiväisen elämän tuntemus Suomessa alkaa minulta hiipua, eli en ole enää ajan hermolla siitä, mihin vertailla!

Blogista on ajan mittaan muodostunut yleinen ulkosuomalaisen elämän päiväkirja. Ja on varmasti vain terveellistä, ettei alkuteemaansa takerru liikaa, vaan blogi(kin) elää, muuttuu ja kasvaa sitä mukaa kuin itse ihmisenä.

Toiveenani oli muutama kuukausi sitten, kun kävijälaskurin tietoja seurasin, että kolmevuotispäivään mennessä mittari löisi sadantuhannen rajan rikki. Ihan siihen ei päästy, mutta lähelle kuitenkin. Ehkäpä seuraava tavoite on jatkaa kahteensataantuhanteen - ja yli, niin kauan kuin asiaa riittää. Ja pulputustahan tuntuu riittävän tässä mielipideautomaatissa. Toivon, että pysyt kanavalla!

Juhannuskokko talvimarkkinoilla

Perthistä löytyi juhannusviikonlopun päätteeksi yllättäen juhannuskokko. Jos siis oikein käsitettä venyttää ja tyytyy mihin tahansa palavaan halkopinoon. Kuten luonnollisesti tein.

Kävimme eilen illalla St Georges-katedraalin ympärillä järjestetyillä talvimarkkinoilla, olihan kyseessä talvipäivänseisaus ja vuoden pisin yö. Tapahtuman teemana oli tuoda eurooppalaista talvitunnelmaa Perthiin. Eurooppa olikin toinen käsite, jota oli hivenen venytetty markkinoilla, sillä katedraalin ympärille pystytetyissä ruokakojuissa myytiin enimmäkseen marokkolaista ja intialaista ruokaa.

Toisaalta, Eurooppahan on jo Marco Polon ajoilta ollut melkoisen moniverinen maanosa ja vaikutteita on tuotu ja tullut joka kolkalta. Eniten huvitti saksalais-itävaltalais-sveitsiläistyylisiin tirolilaisasuihin pukeutunut orkesteri, jotka soittivat lennokkaita latinorytmejä mm. ranskalaisella harmonikalla. "Eurooppa" on kätevästi yhtä ja samaa kulttuuria näköjään, perthiläisille. Mutta hyvä oli tunnelma.

Illanhämärässä oli mukava kuljeskella hetki raikkaassa ulkoilmassa, katsella ihmisvilinää ja tulitaiteilijoiden esitystä. Turisteilimme myös itse katedraalissa, joka mahtipontisesta nimestään huolimatta on keskisuuren suomalaiskaupungin kirkon kokoinen. Perthissä on vain vähän vanhaa arkkitehtuuria, etenkään sellaista, jossa sisätilatkin olisivat säilyneet alkuperäisinä (-kaltaisina). Niinpä katedraalissa napsi mielellään "jouluisia" hämäränhyssykuvia.

St Georges-katedraalin talvimarkkinat.

Juhannuskokkomme katedraalin edustalla tänä vuonna. Huomaa tulitanssija taustalla. 

Perthin vanhimpia säilyneitä rakennuksia, 1800-luvun lopulta. Onnistuin nappaamaan kuvan juuri ennen kuin tila tulvi täyteen ihastelijoita.

Kaunis joulupalloidea.

Kirkonedustan saksalais-ranskalais-lattariorkesteri. Joista yhdessä muodostuu Eurooppa.

Tulitaiteilijoiden esitys veti väkeä.

Tulitaiteilija työssään, eturivin pienet pipopäät ihmeissään. Saivat hyvän ohjeen: älä koskaan yritä tätä kotona. 

Juhannustunnelmia Perthin tapaan

Hyvää jussia kaikille! Täällä on mitä ilmeisimmin hyvin samanlainen juhannussää kuin Suomessa, lämpötilatkin mätsäävät. Tänään sentään nähtiin aurinkoakin pilkahdus, ensimmäistä kertaa viikkoon (hui hirveää, mikä pitkä auringoton pätkä).

Juhannuksen kunniaksi oli tänään tarkoitus käydä - missäpä muualla kuin midsommarfestin kotimaan lähettiläässä - Ikeassa. Meille tarvittaisiin parit pöytälamput sekä sekalaista sälää, mitä Ikeasta nyt aina mukaan tarttuu. Herkuttelin jo mielessäni salaisella paheellani eli Ikean lihapullilla... Mums- - Mu- - Muttamutta.

Pöytälamppuvaje oli tänään iskenyt jokaisen perthiläisten tajuntaan, sillä emme kertakaikkiaan mahtuneet parkkipaikalle pikku Yariksemme kanssa. Ikea-hallin ympärillä on taatusti tuhansia parkkiruutuja, joista yksikään ei ollut vapaana. Tienpientareetkin oli otettu hyötykäyttöön ja jokainen nurmipläntti toimi nyt hätäparkkitilana. Jösses.

Pari kertaa parkkialueen ympäri ajettuamme, tuloksetta, päätimme vaihtaa lennosta suunnitelmaan B eli suunnata kohti uimahallia, uimakamatkin kun oli autoon pakattu. Ja takaisin tien päälle aitoa juhannustunnelmaa kokemaan:
jumittamaan moottoritielle sakeaan hernerokkaruuhkaan.

En kertakaikkiaan tiedä, mihin kaikki olivat tänään menossa, mutta sinne ja takaisin piti joka tapauksessa jokaisen päästä yhtäaikaa.

Vihdoin uimahallikin löytyi, eri kuin viimeksi, mutta eipä juuri parempi. Ilmeisesti perthiläisiä ei sellainen asia kuin uimahallihygienia paljoa vaivaa, ja hiustupot lattiakaivoissa ja kurajäljet pukuhuoneen lattialla luovat mukavaa "samassa veneessä"-tunnelmaa. Bayswater Waves-uimahallin höyrysaunasta loppui höyry kesken kaiken, ja kuivasauna oli täälläkin kuiva kuin Sahara.

No, mitäs pienistä. Päästiin sentään saunaan ja uimaan aidon juhannusjuhlinnan tapaan. Ilman nuotiomakkaraa kylläkin, ja lämpimämpiin vesiin kuin suomalaiseen järveen. Kukaan ei myöskään pudonnut veneestä eikä kaatunut viinapäissään kokkoon. Hyvä.

Kuvakavalkadi alla ei ole tältä päivältä, mutta yleisesti ottaen lähiajoilta, eli keskitalven fiilistelyjä.

Kävin äskettäin kaason ominaisuudessa käsityömessuilla morsiamen kanssa. Täkäläisten suurin käsityöinnostus on tilkkutyöt. Ja hienoja tekevätkin. Yllä ja alla tilkkutyökisan voittajia. 

Yllä: Leikkipuistosta tulee löytyä surffilauta, miten muuten aussilapset oppivat maan tavoille? Alla: E näyttää mallia pienemmille. Mahtipaikka leikkipuistoille muuten, täkäläiset hiekkarannat.

Karvainen kaveri kukkapuskassa. Villikenguru välipalalla, E onnistui nappaamaan kuvan Kalbarrin luonnonpuistoreissulla. 

Samalta Kalbarrin-reissulta, villejä delfiinejä ranta-aallokossa leikkimässä. Parvi viihtyi rannassa temppuilemassa pitkään. 

Keskitalven aurinko eukalyptuslatvustossa.

Miten sokeririippuvuus katkesi

Tällä viikolla pää on ollut ihmeellisen tyhjä bloggausideoista. Yleensä joka viikko mieleen pulpahtaa ainakin yksi asia tai tapahtuma, mistä innostun kirjoittamaan. Tällä viikolla ei.

Ideapulan isoin syy on sää. Viikko on ollut Perthissä surkean pimeä, tuulinen ja sateinen (ei ilmeisesti Suomessa sen parempi?). Tiistaina keli yltyi niin hurjaksi, että Fremantlen satamassa työskentelevä E joutui lähtemään keskipäivästä kotiin, koska ulkotöitä ei voinut tehdä. Meri pieksi rantapientareille ja pyöräteille sellaisella voimalla, että seuraavana aamuna pyörätie oli kirjaimellisesti riekaleina.

Sateiden takia en ole herätys-aamupala-töihin-töissä-ruokakauppaan-kotiin-iltapalaa-nukkumaan-kaavan lisäksi tehnyt juuri mitään. Tai no, katsomme parina iltana viikossa elokuvia, mutta eipä niitäkään sattunut tälle viikolle erityismaininnan arvoisia. Onneksi aina voi kirjoittaa asiasta, jonka väistämättä kohtaa joka päivä: ruuasta.

Eilen sattui sopivasti juhannukseksi kaveriporukan kekkerit eli suoraan töistä lasillisille Northbridgeen, ja illemmalla herkkuburgereille ennen kotiinlähtöä. Perthissä on montakin rouheisiin, kotitekoisen oloisiin hampurilaisiin erikoistunutta ketjua, kuten Jus Burgers (eilinen kohde), Flipside, Burger Bistro, V Burger Bar ja mitähän vielä. Lisäksi hampurilaisiin erikoistuneet yksittäisravintolat päälle, jotka ovat vielä ketjujakin parempia.

Olen älynnyt, että inhimillisen kokoinen lasten- eli miniburgeri on paras vaihtoehto. Normaalikoon tilatessa ei näissä paikoissa nimittäin saa mitään mäkkäriläpyskää, vaan leipälautasen kokoisen, pullean ja pursuilevan monsteripurilaisen. En yleisesti ottaen ole roskaruuan  ystävä, mutta pesto-mozzarella-broilerinrinta-tomaattisalsa-burgeri ei edes mahdu roskaruoka-kategoriaan!

Olen aimminkin kirjoittanut, miten ruokavalio väistämättä muuttuu uudessa maassa, kun tarjonta on erilaista. Kaikkia tuttuja aineita ja ruokia ei edes löydä, ja toisaalta, saatavilla on runsas valikoima kaikkea sellaista, mitä Suomesta ei saa, ainakaan edullisesti. Olen täällä asumisen mittaan jatkuvasti vähentänyt hiilareiden syöntiä - erityisesti vehnän ja sokerin -, koska olen huomannut, että kroppani ei näistä enää pidä. Jos koskaan pitikään.

Suomessa pullakahveilla "hellitty" suolenmutka ei vain halua tulla toimeen moisten kanssa enää. Samaa olen kuullut muilta ikäisiltäni, eli ihankuin tässä kolmenkympin taajamilla elimistö vetäisi "nyt riittää"-täysstopin liikahiilareille. Burgerihypetyksestäni ei ehkä tätä uskoisi, mutta rajani on nykyään kaksi palaa leipää päivässä TAI yksi pasta-annos. Ei mielellään kumpaakin, tai maha protestoi.

Muuten sitten mennäänkin runsaalla kasvis-, juures-, marja- ja hedelmävalikoimalla, sekä proteiineilla kuten munat, pavut, linssit, pähkinät, juustot ja merenelävät (kala, katkaravut, jotkut simpukat). Kanaa ja lihaa syömme kyllä, mutta yritämme nuukailla näiden kanssa eettis- ja ympäristösyistä.

Vaikka hiilarivälttelyni ei ole varsinaista karppausta, enkä normaalipainoisena aloittanut sitä laihtumismielessä, tulokset ovat selvät. Ne ikuiset "pari viimeistä kiloa" ovat sulaneet jonnekin huomaamatta. Ei enää jenkkakahvoja, jee! Samaten töissä eron huomaa isosti siinä, että iltapäivästä ei nuupahda nukkumatiksi, kun lounaaksi hotkaisee runsaan kulhollisen vaihtelevia salaatteja pastan tai täkäläisen normin, sandwhichin, sijasta.

En osaa sanoa, onko kilojen tippuminen hiilareiden välttelyn syytä suoranaisesti. Osansa on varmasti myös sillä, että joka välipalaksi ei voi taikoa itselleen voileipää. Eli tulee myös syötyä vähemmän (mahdollisesti lihottavia) voileivänpäällisiä.

Muita viljoja kuin vehnää siedän paremmin, eli vanhaa kunnon kaurapuuroa vetelen aamupalaksi huoleti, ja riisiä menee esimerkiksi sushin mukana. Mutta pääsääntöisesti kokkailemme kasvis- ja juureslisukkeita ruokiin, mikä on sitäpaitsi kovasti ranskalainen tapa pastan-, perunan-, tai riisinkeittelyn sijasta.

Isoin muutos hiilarimaltin tuoksena on sokerihimon hiipuminen. Näin jälkikäteen tajuan, että Suomessa olin karkkiaddikti. Jos ei joka päivälle ollut vähintään lakupötköä, niin voi itku! En ole koskaan ollut holtiton mässäilijä, mutta jokin pikkumakea ruuan päälle ja telkkarin äärellä on kyllä maistunut.

Tällä viikolla innostuimme ostamaan ruokakauppareissulla alennuksesta erilaisia jälkiruokia, kuten minulle riisivanukkaita ja E:lle pikku juustokakkuja. Kotona iskin innolla lusikan caramel-riisivanukkaaseen ja - - - hessus että oli äkkimakeaa! Sain purkillisen juuri ja juuri syötyä, mutta loput kolme kippoa kinuskia ja vaniljaa istuskelevat yhä jääkaapissa. Ei tee mieli. Sama suklaalevyjen ym. kanssa. Ei uppoa. Ihmeellistä. Ja hyvä!

E sen sijaan sokerihiirenä tuhoaa kaiken, ja juustokakkuset katosivat alta aikayksikön. Pitänee antaa ne riisivanukkaatkin tähän sokerimyllyyn. E toisaalta polttaa energiaa kuin pieni ydinvoimala, eli liikakilojen kertymisen sijaan huolena on kilojen katoaminen, jos kaloreita ei uppoa riittävällä tahdilla.

Ai niin. Sokerimaltti ei päde salmiakkiin, eli sitä mussutan onnessani edelleen, aina kun sitä on. Ja täkäläiset karkit eivät ole lähellekään samaa luokkaa ja laatua kuin suomalaiset valikoimat yleisesti. Ah, irtokarkit, ässämixit, kaikki mahdolliset sekoituspussit! Ehkä on terveellisintä asua täällä planeetan toisella puolella maailman parhaista karkkivalikoimista ja -lähteistä.

Yllä: Jus Burgers-minipurilaisia. Jotka eivät ole erityisen pieniä. Kuva (c) magazine.good44.com. Alla: Jus Burgers Northbridgessä on kivan quirky eli hassu ja persoonallinen. Kuva Google-kuvahaulla.

Ai niin, se pyörätien kohtalo. Kuva alla. Yläpuolella Fremantlen satama tiistaimyrskyn jäljiltä. Rantavallien yli lyönyt aallokko vasemmalta on myllertänyt kaiken tämän. 

Saunareissulla

Talvi on taas tullut Perthiin ja sen huomaa siitä, miten paljon sisällä palelee.

Ulkona auringossa on aina lämpimämpää kuin meillä (tai melkeinpä kenellä tahansa muullakaan) sisällä. Luulin, että kerrostaloasunnossa lämpö pysyisi paremmin kuin omakoti- tai rivitalossa, kun seinistä kuitenkin vain yksi on ulkoseinää ja muut naapuriasuntojen välisiä. Tällä ei näköjään ole mitään merkitystä, sillä yksilasi-ikkunat ja ikkunoiden falskaavat välit ovat ne pahimmat kylmäsillat.

Näpit jäässä alkaa varsin helposti tehdä mieli saunaan. Siispä uuden auton nokka kohti lähintä uimahallia ja matkaan. Kumma kyllä, en ole aiemmin juuri haikaillut täällä saunan perään ja olen käynyt uimahallissa ja saunassa vain kerran aiemmin tässä kolmen vuoden mittaan. Saunomiset ovat parhaiten hoituneet lähes puolivuosittaisilla Suomen-visiiteillä. Nyt Suomi-reissua ei ole ihan heti näköpiirissä, joten ei auta; on tyydyttävä perthiläisten vajaaversioon.

Sunnuntaikohteeksemme valikoitui Belmont-lähiön Oasis eli Keidas. Nimi kaipaisi hieman päivitystä suuntaan "entinen Keidas". Paikat ovat pikantisti rempallaan ja pukuhuone ja suihku siivottu nähtävästi ihan juuri viime kuussa. Jaiks niitä vettyneitä pölypalloja, hiuksia ja kengänjälkiä lattioilla... Kumpikaan meistä ei edes lähdön huumassa älynnyt nakata lipokkaita kassiin, yääääks tällaisilla paljain jaloin!

Kahden uimahallin kokemuksella Perthissä toimitaan näköjään niin, että naisille ja miehille on omat suihku- ja pukutilat, mutta kaikki kamat tuodaan maksulliseen lokerikkoon allashalliin. Osa ihmisistä jättää kassinsa lojumaan yleisille penkeille altaiden viereen uimarantatyyliin. Sauna - jos sellainen on - on yleensä yhteinen allashallin laidalla ja sinne mennään uikkarit päällä.

Itse allastila oli suihkutiloja paremmassa kunnossa eli kohtuusiisti, mitä nyt kulahtanutta sielläkin. Ensimmäisinä testasimme tietenkin meidät paikalle tuoneet vetonaulat, saunan ja porealtaan. Sauna paljastui ulkomaiden normaalimalliksi, eli kuivaversioksi - vettä ei saa heittää kiukaalle tiloista karkotuksen uhalla. Pelkäävät, että sähkövastukset kivien alla kärähtävät. En tajua, miten sähkökiukaat Suomessa kestävät vettä, mutta rajan yli viennin jälkeen eivät kestäkään. Vai tilataanko nämä jostain halpiskiuastehtaalta Kiinasta?

Sauna on Oasiksessa näköjään kovien äijien juttu, sillä olin ainoa nainen saunassa (jouduin ihan tarkistamaan, että tupsahdinko pelkästään miehille varattuun saunaan vahingossa). Tämä näköjään siksi, että belmontilaissaunassa treenaavat nyrkkeilijät ja muut maskuliinit. Yksi istui verkkatakki tiukasti päällä, huppu päässä, yrittäen hikoilla kaiken mahdollisen ulos. Pari muuta teki ilmanyrkkeilysettejä lauteilla istuen. Hmmm. Loput juttelivat urheilusta ja yrittivät sinnitellä sisällä +70 asteessa niin kauan kuin sietivät, pientä kilpailuhenkeä väreili ilmassa.

Minuun ei tällainen puolilämmin sauna tehonnut hikoilun käynnistäjänä - E tuskaili, että miten voi olla mahdollista, että hänestä valuu litratolkulla hikeä ja minä istun ilman hikipisaraakaan vieressä vaikka miten kauan. No ei kai siellä rutikuivassa saunassa suomalainen hikoile, kun ei ole höyryä ilmassa prosenttiakaan!

Joko satuimme Oasikseen mahtavan hiljaisena päivänä, tai kaikki perthiläiset käyvät uimassa jossain muualla, sillä mittavassa altaassa oli vain puolen tusinaa muuta ihmistä lisäksemme. Saipahan kerrankin rauhassa läpsytellä menemään hitaalla kaistalla - E tietenkin nopealla snorkkeli päässä. Puoli kilometriä mittariin minulle ja E:lle kaksinkertainen matka, ja sen jälkeen saunan kautta suihkuun ja kotiin. Paitsi että suihku ei ollut sellainen arkinen puhdistautumismetodi, mihin olen tottunut, vaan enemmänkin vesibingo.

Suihkuja ei selvästikään ole Oasiksessa tarkoitettu perusteelliseen peseytymiseen, vaan pahimpien kloorien huuhtomiseen rantasuihkujen tapaan. Kiinteä suihkupää oli sen verran alhaalla, että siinä eivät muut kuin kokoiseni kääpiöt edes pysty pesemään hiuksiaan, ja vettä tulee yleisövessahanojen periaatteella eli painallus - suihkaus - loppu. Koska olin kuitenkin pakannut shampoot ja suihkusaippuat mukaan, otin tämän ystävällisen arkkitehtuuriohjauksen haasteena. Minähän peseydyn niinkuin normaalit ihmiset enkä jätä klooria tukkaan kotiin asti, palvelua koko rahalla perkule!

Yritteliäisyyteni alkoi melkein saman tien kaduttaa, koska:
suihkussa oli kaksi vesinappulaa, kuuma ja kylmä. Jos painoi vain toista, suihkusta tuli vajaan kymmenen sekunnin purskaus pelkkää kuumaa vettä, tai kääntäen, pelkkää kylmää vettä. Jos painoi kumpaakin yhtä aikaa, suihkusta tuli noin parikymmensekunttinen tähtäys kuuma JA kylmää vettä, vuorotellen. Ei siis missään vaiheessa mukavan käyttölämpöiseksi sekoittunutta vettä.

Shampoo silmiin valuen, sokkona kumpaakin nappulaa vuoron perään takoen, päänahkaa vimmaisesti hieroen, kävi kyllä mielessä, että mitäs läksin. Onneksi kuumavesinappulan tunnisti silmät kiinni kuumuuden perusteella, muuten olisi tullut pelkkää kylmää niskaan, kun namikoita haparoin summassa selkäni takaa. En suosittele.

Autossa sovittiin, että ensi kerralla johonkin muuhun halliin.

Tämä EI ole Belmont Oasiksen sauna. Kuva (c) verbinet.com.

Monikulttuurinen parisuhde

Suomalaiset kaverini kyselevät usein, että miten vaikeaa on elää parisuhteessa erikielisen ihmisen kanssa. Kulttuurieroista ei niinkään kysellä, varmaankin siksi, että Ranska ei kuulosta niin kaukaiselta kuin vaikkapa joku Afrikan maa. Ranska on kuitenkin samaa Eurooppaa ja monelle tuttu lomakohde.

Noh, lyhyenä vastauksena: yhteiselämä ei ole lainkaan vaikeaa. Puhumme kumpikin sujuvaa englantia, joten tämä on epäilemättä yksi helppouden kulmakivi. Ei tarvitse yrittää kommunikoida puoliksi viittomalla ja puoliksi sanakirjaa vimmaisesti selaten. Ensimmäisen vuoden aikana oli jonkun kerran ärsyyntymisiä - minun puoleltani - jos ja kun en saanut jotain monimutkaista asiaa sanottua selkeästi.

E on kuitenkin kärsivällisin tuntemani ihminen, ja laannuttaa minun turhautumiseni pelkällä "ei hätää" -olemuksellaan. Meillä on yhteinen, ääneenlausumaton periaate, että edes riidellessä ei haukuta toista tai kiroilla (bloody- tai frigging-sanoja eli "hiton" ei lasketa...), joten satunnaisten riitojen aikana ei tarvitse menettää hermoja niin pahasti, että unohtaisi sanavarastonsakin.

Eniten yhteiselossa on yllättänyt se, miten paljon sanoja suomenkieleen on lainattu ranskasta. Usein sana, jota E ei muista englanniksi ja sanoo sen sijaan ranskaksi, onkin samanoloinen kuin sen suomalainen vastine. Kuvittelisin tämän johtuvan siitä, että 1800-1900-lukujen taitteeseen asti ranska oli Suomessa eliitin kieli ja sitä on yläluokka opetellut ja osannut ensin ruotsin ja sitten myös venäjän rinnalla.

Yläluokan sanat valuvat "alaspäin" normikansallekin ja ovat ajan saatossa uponneet suomenkieleen. En nyt tähän hätään muista muita esimerkkejä kuin sitruuna (citron), ratsia (razzia, italiaa) ja mamselli (mademoiselle), mutta idea tullee esille.

Toisekseen on yllättänyt se, miten samanlaisia voimme olla niin monessa asiassa. Olemme luonteeltamme samasta muotista ja meillä on paljon samankaltaisia elämänkokemuksia ja muistoja, yhtäläisyyksiä perheissä jii än ee. Eli jotenkin kummallisesti yhden ranskalaisen ja yhden suomalaisen persoonallisuudet ja elämänkokemukset ovat kätevästi linjautuneet niin, että niistä muodostuu yhteinen jaettu elämä täällä Australiassa.

Australiassa asumisen huikea plussapuoli on ylipäätään se, millaiseen kirjoon ihmisiä täällä tutustuu. Porukkaa on joka mantereelta Antarktista lukuunottamatta, ja kummasti sitä tulee toimeen ja löytää sielunsukulaisia melkeinpä joka kolkalta. Omaan läheiseen kaveripiiriini kuuluu perusaussien lisäksi ihmisiä seuraavilla taustoilla: Vietnam, Hong Kong, Intia, Filippiinit, USA, Kiina ja eri Euroopan maita. Suomessa tunsin pelkästään suomalaisia, kun ei meilläpäin korpi-Suomessa ulkomaan eläviä liikkunut.

Täällä asuvat ovat luonnollisesti sopeutuneet tai innokkaita sopeutumaan aussimeininkiin ja länsimaiseen kulttuuriin, eli kunkin oman lähtökulttuurin erot eivät täällä hierrä (esim. uskonto).

Vielä takaisin oman kodin kokoiseen YK:hon. Olemme kumpikin innokkaita reissaajia, joten kummankin elämänkokemusten matka-arkkuun on tarttunut tietoa, tunteita, muistoja ja mielipiteitä myös monista muista maista kuin omilta synnyinseuduiltamme. En itse ikinä tietoisesti ajattele, että ollaanpa me nyt tässä monikulttuurisia. Jo pelkkä sana kuulostaa väkisin tehdyltä kotoutustermiltä ja EU-projektilta. E on E ja minä olen minä, ja mistä kumpikin on kotoisin, on toisaalta toissijaista ja toisaalta kiinnostava puheenaihe: "meillä Suomessa/Ranskassa on tapana/sanonta/perinne..."

Erityisplussaa ranskalaispartneri tienaa kokkaustaidoillaan ja viinintuntemuksellaan, mitkä eivät ole pelkkä myytti. E tietää enemmän eri mausteiden käytöstä ja niiden yhteensopivuudesta kuin meikäläinen edes tietää mausteiden nimiä. Viinistä puolestaan pitää tietää sopivuusominaisuudet vähän samaan malliin kuin arkisuomalainen tietää, mikä perunalajike sopii keittoon, mikä muussiin ja mikä uuniperunoiksi.

Hauskin/osuvin kommentti E:ltä minulle on taannoinen toteamus, kun havainnoimme, miten moni länkkärimies haaveilee aasialaisesta tyttöystävästä. Tämä kombo onkin täällä tavallinen, paljolti varmasti siksi, että Aasian maat ovat merentakaisia rajanaapureita. E totesi: "mutta minullapa on keräilyharvinaisuus, aito, aikaansaava suomalainen".

Meidän takapiha ja monikulttuurisinta seutua Perthissä. Kaupunginosatilaston mukaan yli 30% asukkaista on ulkomaan kansalaisia. Muita eurooppalaisia enimmäkseen, sanoisin omien havaintojeni pohjalta. 

Yllä ja alla: kotoperäisiä lajeja. Yläkuvassa täkäläinen varis syyspuussa, alla eilisiä näkymiä Lesmurdien kansallispuistosta Perthin laidalta. 

Yllä ja alla: horisontissa siintää Perthin pilvenpiirtäjäkeskusta, jos oikein tarkasti katsoo (klikkaa kuva isommaksi). Lesmurdien kansallispuisto eli lauantaiaktiviteettimme tällä viikolla.

Aurinkorasva on ystävä

Minulla on vilkas mielikuvitus, mistä on iloa scifi-novellikilpailuun osallistuessa (voittoa yhä odotellessa), mutta paljon haittaa yksin yötä kotona ollessa. Ikkunasta voi koska tahansa tulla alieni, ovesta ryöstäjä ja peilistä kummitus.

Myös ennen julkista esiintymistä, kuten puheen tai esitelmän pitoa, ehtii hyvin käydä läpi kaikki täysin mahdolliset skenaariot: tuossa kompastun korkkareihini matkalla puhujapönttöön, kintut vispaavat ilmaa, paperit singahtavat käsistä ja hameenhelmat pöllähtävät korviin.

Tai entä jos unohdan matkalla korokkeelle, miten puhutaan englantia ja yritän epätoivoisesti selittää suomeksi tätä ongelmaa suu auki tuijottavalle yleisölle? Yleensä kuvitelmat alkavat naurattaa, ja sitten saakin pidätellä tirskahtelua omaan esiintymisvuoroon asti.

Mielikuvitus syöttää myös infoa, jossa tavalliset asiat, kuten nyt vaikkapa luomet, muuttuvat ongelmansiemeniksi. Ainakin UV-propagandan läpitunkemassa mielessäni. 

Käyn täällä parin vuoden välein luomitarkastuksessa, ettei vain yksikään pääse mutatoitumaan omissa oloissaan. Ensimmäisellä kerralla kävin yleislääkärillä, joka tsekkasi osoittamani epäilyttävimmät pilkut ja näpyt. Ei syytä huoleen, ihan tavallisia luomiahan nämä.

Koska en luota yleislääkärin luomituntemukseen (koska netti), varasin tälle vuodelle ajan ihotautilääkärille varmuuden vuoksi. Tämä olikin ihan uudenlainen kokemus. Tarkastus tehtiin koko vartalolle ja joka pilkku zoomattiin suurentavan erikoisvalokameran kanssa –oma termini, en tiedä miksi härveliä virallisesti kutsutaan.

Valo näyttää, onko luomi tasainen vai epäsymmetrinen. Härreguud että tavallinen luomi voi näyttää karmealta tv-ruudulle miljoonakertaiseksi suurennettuna! Ihme karvapaiseita. Epäsymmetrinen eli selvästi epätasainen väritys on mahdollisesti huono uutinen, kun taas kohtuullisen tasainen väri on normaalia. Ihan tavallisia viattomia luomia kaikki olivat. Kuten jo edellinen terveysalan ammattilainen sanoi.

Nuori lääkäri sai käyttää kaikki diplomatiataitonsa, kun meikäläinen vielä vaatteet päälle puettuaan sohi jakausta sivuun ja tyrkki päälakea näytille ”onko tämä näppy normaali?”-pommituksin. On on, rauhassa vaan. Mutta mielestäni Australian polttavan auringon alla ei voi olla liian varovainen.

Siksi nalkutan myös E:lle aurinkorasvan käytöstä, mihin hän on vastahakoisesti opetellut nyt ulkona työskennellessään. Kuulemma eteläeurooppalainen iho ei tarvitse aurinkorasvaa. No kyllä tarvitsee täällä otsoniaukon liepeillä!

Opiskelin eilen, miten aurinkorasva toimii. Toisissa rasvoissa on fyysistä estoainetta eli auringonvaloa heijastavia aineksia, kuten sinkkioksidia. Toisten rasvojen ainesosat puolestaan sitovat UVA- ja UVB-säteet itseensä. Rasvan kemikaalit hajoavat auringonvalon vaikutuksesta pikkuhiljaa ja ottavat siis sädepommituksen vastaan ihon sijasta. Hajoamisen takia – eli tehon heiketessä - rasvaa pitäisi lisätä säännöllisin välein auringossa oleskellessa.

Ihmiset myös kuulemma käyttävät liian vähäisiä määriä rasvaa siihen nähden, miten valmistaja on tarkoittanut ja suojakertoimet mitoittanut. Luin ohjeen, jonka mukaan rasvaa tulisi käyttää shottilasillisen verran kerralla. Ohje ei harmi kyllä kertonut, että onko tämä määrä siis oikea koko kropalle bikineissä/uimapöksyissä; vai kesävaatteet päällä eli vain raajoihin, kasvoihin ja kaulaan?

Rasvanpuutteen huomaa äkkiä Australian auringon alla. Itse en lähde täällä keskipäivällä ulkoilemaan ilman aurinkorasvaa edes talvella (silloin SPF15:a 30:n tai 50:n sijasta), mutta en välttämättä muista laittaa sitä joka paikkaan, kuten riittävän alas niskaan sekä korviin. Pitkään ulkona oleskellessa porotuksen alkaa kyllä tuntea suojaamattomissa plänteissä.

Rasvakaan ei kaikkea pelasta, sillä SPF15 pysäyttää kuulemma 95% säteistä ja korkeammat suojakertoimet vielä enemmän, mutta sataprosenttiseen suojaan ei  mikään yllä – paitsi peittävät vaatteet tai sisällä pysyminen. Mikä taas ei ole hauskaa, ja pilaa D-vitamiininsaannin.

Itseäni kyllä lievästi epäilyttää kemikaaleilla läträäminen, vaikka yritänkin käyttää mahdollisimman ”vähäaineksisia” rasvoja (koska kuvittelen, että se on terveellisempää). Enkä myöskään uskalla ostaa nanorasvoja, vaan ihan tavallisia, mieluiten sillä sinkkioksidilla.

Jos joskus tarvitsee lapsia suojata, silloin varmasti tutkin kahta tarkemmin, millaisia terveysvaikutuksia aurinkorasvoilla on tutkittu ja todettu, vai onko mitään. Käsittääkseni melanooman ehkäisyssä tärkeintä on, ettei etenkään lapsena pala, koska mitä aikaisemmin ja useammin iho vaurioituu, sitä huonompi. Ja kääntäen, mitä pidempään tsemppailee palamatta, sen parempi. Tällä johtotähdellä eteenpäin.

Siellä se mollottaa, UV-pallo. Kuva (c) Photobucket.

Bloggaamisesta - omasta ja muiden

Nykymedian on syytä olla varuillaan meidän bloggareiden takia. Ei siksi, että minä henkilökohtaisesti varastaisin toimittajien tai tv-ankkureiden työt. Vaan siksi, että ainakin itse luen nykyään paljon mieluummin blogeja kuin esimerkiksi naistenlehtiä.

Telkkarinkaan ääreen ei enää näin pitkän katselutauon jälkeen osaa asettua: vapaa-aika kuluu helposti joko omaa blogia pitäen tai muiden blogeja innolla lukien ja uusia etsien.

Olen aiemmin kertonut, että meillä ei ole telkkaria. Puhtaasti siksi, että kun muutimme kalustetusta asunnosta kalustamattomaan, kaiken muun ostaminen ajoi tärkeydessä edelle. Sen jälkeen asia vain unohtui.

Tilanne muuttui pari kuukautta sitten, kun saimme E:n veljen työpaikalta ilmaisen telkun, jättikokoisen taulu-tv:n. Nyt ruutu nököttää vierashuoneessa ilman antennijohtoa. Ei ole vain tullut hankittua.

Katsomme ruudulta elokuvia tietokoneen kautta, mutta jokailtaista rutiinia töllöntuijotuksesta ei ole enää tullut. Tämä on hämmästyttävän iso muutos, sillä olin ennen niitä ihmisiä, jotka laittavat telkun päälle välittömästi kotiin tullessaan. Taustaääneksi, seuraksi, mahdollisia kiinnostavia uutisia ja asioita sieltä täältä äänivirrasta bongaten.

Uskokaa pois, olen kovasti yrittänyt ottautua tv-rutiiniin! Ilman antennijohtoakin telkkua voi katsoa tietokoneeseen kytkettynä, ja yritin heittäytyä entisten lemppariohjelmieni kuten the Block'in pariin. Sitä yritettiin joskus tuoda Suomeenkin: formaatissa pariskunnat saavat vaikkapa kerrostalosta lääväkuntoiset asunnot ehostettaviksi, ja lopussa kaikkien asunnot huutokaupataan. Eniten tienaava voittaa.

Onko minustakin tullut osa Music TV-sukupolvea, joka ei enää pysty keskittymään mihinkään hitaasti etenevään? Siltä pahasti näyttää. Telkkarisarjan seuraaminen on ihan liian h-i-d-a-s-t-a, kun ei ole aikoihin katsonut.

Kolme neljäsosaa ajasta ei oikeastaan tapahdu mitään, muuta kuin ympäriinsä ajelua ja puhuvia päitä. Viimeisessä neljänneksessä sentään arvostellaan valmiit huoneet ja jaetaan äänestyspisteet. Ajatus harhailee, tsekkaiskohan facebookin....

Toinen yritys koski E:n ja miljoonien muiden suosikkia the Game of Thrones-sarjaa. Äääärkkh, totaaliväärä valinta. Jos en yleensäkään uskalla katsoa mitään K16-merkittyä, GoT on raakuuksissaan toiselta planeetalta meikäläiselle. Seuraaminen hyytyi kahteen jaksoon.

Näin viihdetauon jälkeen telkkarisarjoissa lyövät erityisesti silmille kurjat naiskohtalot. GoT on esimerkki raaimmasta päästä (siinä ei kyllä miehiäkään säästellä). Mutta itseäni on alkanut ahdistaa viihtymisen sijasta se, miten moni sarja perustuu raiskausten ja murhien selvittelyyn. Strippiklubi on tietysti myös olennainen tapahtumapaikka minkä tahansa poliisitoiminnan taustaksi.

Aina pitää saada joku hengiltä, mielellään mahdollisimman kiduttavalla ja kammottavalla tavalla, jotta sarjakäsikirjoitus etenee. Ehm, entäs jos sittenkin niitä virkkaus- ja kukkaruukuntuunausblogeja...

Blogien (ja myös nettisanomalehtien) lukeminen voittaa telkkarin, sillä samassa ajassa ehtii lukea tusinan postauksia tai artikkeleita monesta eri lähteestä. Blogeissa ihailen myös ihmisten luovuutta, sillä vaikkei aihe sinällään olisi luova, maailma on pullollaan uskomattoman kyvykkäitä bloggarivalokuvaajia ja kiinnostavia kuvakulmia.

Toinen entinen suosikkiviihteeni, naistenlehdet - lähinnä Kodin Kuvalehti ja vastaavat, ei niinkään Trendit ja Seiskat - ovat kärsineet inflaation. Sain paristakin lähteestä suomalaisia naistenlehtiä lukuun ja - - -  ei vaan jaksa kiinnostaa!

Ongelmani on mainostuputus, jota parhaissa blogeissa ei ole. Lisäksi olen estänyt tietsikaltani nettimainokset, eli en näe niitä facebookissa tai uutissivuilla. Melkein mainosvapaan netin jälkeen mainosten vyöry yllättää ja ärsyttää paperilehtien sivuilla.

Muotiin keskittyvät lehdet hiertävät jo mallivalinnoillaan, sillä telkkarinpuutteessa en ollut aikoihin muistanut, millaisia tulitikkuja mallit olivatkaan. Tämä nyt on kaikille tuttua urputusta, mutta ei minua kiinnosta ostaa ylihintaisia farkkuja, jotka mahtuvat vain 14-vuotiaan, aliravitun ja photoshopilla entisestään kavennetun tyttölapsen päälle.

Enkä myöskään innostu ”kauneus”-artikkeleista, joiden mukaan ”nämä luomivärit tarvitset tänä talvena!”, ”ilman näitä vaatekaapin täytteitä et voi elää!”, tai ”nämä korkokengät korvaavat rakkauden!”. Sori nyt, mutta olen kuin ihmeen kaupalla pysynyt hengissä, vaikken ollut edes kuullut kuulto-aubergine-sävyistä, korkeavyötärö-kynähameista tai Manolo Blahnikeista.

Toki muotiblogeissakin mainostetaan, mutta lukulistalleni ei ensinnäkään juuri kuulu muotiblogeja aiheen kiinnostamattomuuden takia (tarvitsenko jonkun koko ajan kertomaan, mitä kaupoista löytyy tänään, ja taas tänään).

Toisaalta, muotiblogien tyyli on siedettävämpi, koska kirjoittajat yleensä kertovat omista kokemuksistaan tuotteiden käyttäjinä ilman rasittavaa ”et voi elää ilman tätä, osta osta!”-rallatusta. Että vinkistä vaariin, muotilehtien toimittajat...

Yksi ilahduttava huomio on, että ehkäpä Big Brother-tyhjäpää-julkkisuran sijaan ammattibloggarius on nykynuoria kiinnostavampi uravalinta. Voihan blogikin olla huttua, mutta ainakin siinä pitää hallita teknisiä taitoja, osata omaa äidinkieltään (tai peräti jotain muuta kieltä) ja keksiä joka viikolle jotain uutta asiaa kännissä toilailun ja bikinikuvien sijasta.

Omaa identiteettiä ja persoonaa ei voi myöskään ihan kokonaan rakentaa ulkonäön ja silikonitissien varaan, kun blogissa yleensä kuuluu sanoakin jotain ja olla jotain mieltä. Instagram/Twitter on sitten asia erikseen, jossa silikonitissijulkisuus näyttää yhä olevan ihan kelpo uravalinta.  

Moni nuori bloggari on erityisen taitava valokuvaaja, varmaan siksi, että kännykkäkamera löytyi kouraan jo vaippaiässä. Toisin kuin meikäläiselle, joka edelleen ihmettelee kameran säätöjä ja käyttää pelkästään automaattiasetuksia ”varmuuden vuoksi”.

Itse seuraan tämän nuoren perheen elämää, vaikkei omassa elämässä paljoa yhtäläisyyksiä olekaan. Saman parin blogeissa (yksi häille omistettu, yksi muoti/elämäntapa/lapsiperheaiheita käsittelevä ja yksi perheenisän näkökulmasta kirjoitettu) kumpikin perheenpää uskaltaa kertoa arjestaan avoimesti ja itseluottamuksella, vaikuttamatta silti itserakkaalta. Ihan hyvä roolimalli nuoremmille ja miksei vanhemmillekin.

P.s. perthiläiset, pitäkäähän silmällä the West Australian-lehden mielipidesivuja. Räyhätekstini haintappo-ohjelmaa vastaan on käsittääkseni menossa julkaisuun tällä viikolla, ainakin puhelu tuli lehdestä äsken.

Arki on kaunista blogeissa. Ja toivottavasti oikeassakin elämässä! Kuva (c) Polka Jam.

Hyvä päivä

Eilen oli kiva päivä muuten vaan. Varoitus: päiväkirjamerkintä sisältää runsaasti ruokien kuvailua kunnon Viisikko-kirjatyyliin.

Aamu alkoi kuten lauantait meillä yleensä, eli yhdessä aamupalaa laitellen ja syöden. Vedenkeitin hajosi kuukausia sitten ja ajattelimme, että koska vesi kiehuu kaasulla halvempaan hintaan ja ekologisemmin kuin sähköllä, ei turhaan hankita uutta. Siispä vesi porisemaan kaasuhellalle, espressoporot pannuun ja kuuma vesi päälle.

Aamupalapöytään löytyi tällä kertaa vaaleaa leipää (koska kaupasta oli ruisleiväntapainen loppu), fetajuustoa (koska cheddar-juusto oli jääkaapista loppu), sekä kurkkuviipaleita. E kiskaisi tavoistaan poiketen kaurapuurolautasellisen omenasoseella ja kuivatuilla marjoilla. Hän ei arkisin syö aamupalaa, vaan lähtee liikenteeseen pelkän pikakahvikupin voimin. Asia, jota en voi ymmärtää. Miten kukaan pärjää ilman päivän tärkeintä ateriaa, kysyn vaan häh!

Itse puolestani jätin kaurapuurolautasellisen väliin, koska syön puuroa pakastemarjoilla joka arkiaamu. Tällä kertaa kokkailin pari uppomunaa, kun se vihdoinkin minulta luonnistuu, sekä popsin edellämainittuja voileipiä. Kahvia pari kuppia päälle.

E lähti kaupungille metsästämään uutta pipoa - kyllä vain, täällä on aamuisin niin kylmä, että pipo kannattaa olla päässä, etenkin jos tekee ulkotöitä kuten E. Itse jäin nettiin kikkailemaan ja kohta suunnistinkin ystävän kyydissä Woolly Lattes-käsityökahvilaan, jossa meitä suomineitoja kokoontuu tasaisin välein "ompelukerhoon".

Meillä siis on ihan oikeasti käsityökerho, jossa alkuun tehtiinkin käsitöitä, kuten neulottiin, virkattiin, tehtiin ristipistoja ynnä muita. Ajan myötä käsityöt ovat jääneet sivurooliin. Tai ollaan nyt rehellisiä, unohtuneet kokonaan... ja niiden paikan on ottanut täysimittainen lounastaminen/kakkukahvittelu ja kuulumisten vaihto suomeksi yhdessä.

Kässäkerho (koska emme kehtaa kutsua sitä muffinssinmussutuskerhoksi) on kuukauden yksi kohokohta, jossa tapaa huipputyyppejä ja kuulee niidenkin kuulumiset, joita näkee harvemmin.

Kuulen jo kysymyksen ruudun takaa: mitä siellä kässäkerhossa söin? No minähän kerron mielelläni! Oikein maistuvaa kurpitsa-feta-oliivi-pinjansiemen-pesto-vihersalaattia. Päälle tuhti iso lasi marjasmoothieta ja avot, pärjää. Ainakin seuraavaan ruokailuun.

Kolmen tunnin innokkaan rupattelun jälkeen kahvila meni kiinni, ja lähdimme kaikki kotia kohti. Meillä oli käymässä E:n toinen veli, ja vaihdoimme kuulumisia kaikki kolme hetken aikaa mehulasillisten äärellä. Tämän jälkeen ehdin istahtaa toviksi skypen ääreen ja onnistuin saamaan kiinni yhden oman perheenjäseneni. Kotijoukoista muut olivat lauantaimenoissaan, joten veli sai toimia kaikkien kuulumisten välittäjänä.

Kovin pitkä puhelusta ei ehtinyt tulla, sillä meillä oli illaksi vielä buukattuna illastamista ja drinksut ystävän luona. Illan hämärtäessä olikin aika lähteä bussipysäkille ja pienimuotoisen harhaanajon jälkeen (jäimme väärällä pysäkillä pois pimeässä) suuntasimme kännykän navigaattorin avulla oikealle ovelle. Osa seurueesta oli jo paikalla ja puheensorina vilkasta.

Isäntäväen tuore "vahtikoira", suloinen lapinkoira-nallukkapentu järsi niin onnellisena kuivattuja siankärsiä/korvia (en tiedä kumpia), ettei muistanut edes tulla meitä tervehtimään saati vieraita haukkumaan. Myöhemmin illalla meikäläisen hameenhelma ja sukkahousut olisivat kovasti kiinnostaneet järsimismielessä, en tiedä mitä ihanaa on sukkahousujen pureskelussa!

Söimme aivan mahti-illallisen, emäntä ja isäntä ovatkin tunnettuja kokkitaidoistaan eikä heidän luonaan pääse vahingossakaan pettymään tarjoiluihin. Alkuruuaksi saimme lämminsavulohta paprika-mangosalsan ja suklaahippujen kera (nam nam nam!), pääruuaksi eteen ilmestyi täyteläistä katkarapupastaa tuoreen avokadon kera, ja jälkkäriksi tarjoiltiin aivan mieletöntä valkosuklaa-mustikkapiirakkaa kotitekoisella mulperihillolla. Voinko vielä hieman lisää hehkuttaa tarjoilujen tasoa? Kuohuviiniä virtasi lasiini aina sen tyhjentyessä, ja oluen tahi punaviinin ystävät nauttivat tietenkin näistä.

Jouduimme lähtemään pöydästä kuin hollituvasta, sillä viimeinen bussi starttasi kotiinpäin iltakymmeneltä ja E:n piti tänään herätä taas kerran aamuviideltä kalliokiipeily- ja köysilaskeutumiskurssia vetämään. Ryhmä tulee paikalle vasta kahdeksaksi, mutta sitä ennen on ohjaajan kasattava kaikki tarvikkeet varastosta, ajettava kiipeilylouhokselle, viriteltävä köydet sekä varmistettava turvallisuus, jotta kurssi voi alkaa välittömästi kaikkien saavuttua.

Tämä aamu on itseltäni kulunut E:n ansioluetteloa yhä paremmaksi hioessa ja oikolukiessa, jotta vihdoin päästäisiin eroon näistä järjettömän aikaisista aamuherätyksistä, toivon mukaan pian löytyvän uuden työn myötä. Kohta suuntaan läheiseen joenpoukamaan kahvilalounaalle toisen kaveriporukan kanssa.
Kyllä kelpaa.

Kahvila veden äärellä, the Toast laiturinkulmalla. Lounaskohde tänään. Kuva (c) jetsagenda.blogspot.com.au

Älä aloita tätä harrastusta

Jalkapalloliiga jäi talvisateiden aiheuttamalle sesonkitauolle, joten nyt etsimme jotain uutta aktiivista tekemistä. Joukkuekaveri löysikin hyvän sisäliikuntaehdokkaan: polttopallon.

Koska muistan elävästi olleeni polttopallokuningatar iässä 9v., innostuin ideasta kovasti. Olin usein se viimeinen aropupu polttopalloringissä, kun muut pikkutytöt yrittivät tyssäyttää singahteluni lyhyeen.

Tässä muistikuvassa oli yksi avainsana, jonka olisi pitänyt herättää mestaruussarjaunelmista. Nimittäin pikkutytöt. En ihan hoksannut, miten erilaista on, kun aikuiset miehet tykittävät keihäänheittäjän voimalla ja darts-mestarin tarkkuudella palloa tulemaan.

Kävimme eilen pelaamassa oikein polttopalloliigassa, koska ensimmäisellä käyntikerralla lajia saa kokeilla ilmaiseksi. Polttopalloa pelataan sisäliikuntahallissa, tarkoitusta varten rakennetulla kentällä (!). Ottavat kohtuutosissaan tämän täällä. Koriskentän kokoinen alue on jaettu kahteen puolikkaaseen. Kumpikin joukkue miehittää omaa päätyään, viisi vastaan viisi pelaajaa.

Peli alkaa, kun tuomari viheltää, jolloin juostaan kahmimaan kuusi tarjolla olevaa palloa keskiviivalta omalle puolelle. Vastustajia saa alkaa polttaa samantien, kun juoksee omalle puolelleen "paitsioviivan" taakse puolentoista metrin päähän keskilinjasta. Eli jos ei onnistu saamaan palloa itselleen, on pahasti vastustajan tulilinjalla keskialueella hengaillessaan.

Polttaminen tapahtuu osumalla vastustajaa pallolla, kuten jo 9-vuotiaana opin. Pallot ovat kuitenkin "polttokykyisiä" koko ajan, eli ne pitää pystyä nappaamaan kopilla joko suoraan ilmasta tai pompusta, jotta ei pala. Ainoastaan seiniin osuneet pallot "sammuvat" eli jos sellainen osuu tai hipaisee, ei pala. Jos kopin pudottaa, palaa. Ja jos koppaa pallon suoraan ilmasta, vastustaja palaa.

Kumpikin joukkue polttaa ja väistelee yhtä aikaa, eli suomalaispolttopallosta totuttuja vuoroja - yhdet heittävät ja toiset väistävät - ei ole. Toisin sanoen jos olet kehno heittämään, pärjäämisen tsäänssejä ei juuri ole: jos et saa itse poltettua ketään, palat kyllä itse lopulta, kaikesta loikkimisesta ja pirueteista huolimatta. Se joukkue, jolle jää pelaajia kentälle kun toisen joukkueen kaikki tyypit ovat palaneet, voittaa erän. Eriä pelataan niin kauan ja niin monta, kuin aikaa riittää kellossa.

Ensihuuman jälkeen intoni peliä kohtaan lässähti, sillä opin, että a) vain oikealla kädellä heittämisessä on mieltä tarkkuuden ja voiman puolesta, eli heittokättä ei voi vuorotella; b) käsi väsyy äkkiä ja muutenkin omat hernehauikseni eivät ole tällaiseen räväyttelyyn tehtyjä; c) vastustajat koppasivat joka pallon kuningaskobrana ja poltin jatkuvasti itse itseni antamalla näitä helppoja koppeja.

Kun palaa, joutuu norkoilemaan takaseinustalle ja odottamaan, että joku "pelastaa" eli oma tiimikaveri onnistuu nappaamaan suoran ilmakopin vastustajalta. Näin kävi meille aloittelijoille harvoin, joten puolen tunnin peliajasta ja parin minuutin mittaisista eristä ison osan vietin takarajalta katsellen. Vastustajilla oli sen verran enemmän pelisilmää, että he tähtäsivät suoraan jalkoihin, eli siis koppimahdottomalle alueelle.

Pallo on superlonia eli pehmeä, eikä se varsinaisesti satu päähän pojahtaessaan. Säikäyttää kyllä.

Vastustajatiimi otti pelin jopa meitäkin enemmän tosissaan, ja kolme poikaa + kaksi tyttöä - joukkue veti sellaisia suorituksia koppien ja haarahyppyjen saralla, että oksat pois. Ja hekin olivat kuulemma aloittaneet vain muutama viikko sitten! Yksikin kaveri koppaili ohikiitäviä palloja siihen malliin, että voin helposti uskoa hänen pystyvän pyydystämään kärpäsen ilmasta syömäpuikoilla.

Pelin jälkeen enemmän juosseet tiimikaverit olivat melko puhki, itse olin vain pettynyt aktiiviajan lyhyeen kestoon (koska päädyin sinne takaseinälle niin helposti). Tuskinpa rekisteröidymme vakkaripelaajiksi.

Muita kuulumisia. Tällä viikolla suoritin ensiesiintymiseni työestradilla niinkutsutuille stakeholdereille eli mitä ne nyt ovat suomeksi, sidosryhmäedustajia? Esitelmäni Länsi-Australiaa uhkaavasta vesipulasta onnistui melko hyvin, ainakin sillä mittapuulla, että muistin asiani ja kuulemma en vaikuttanut hermostuneelta, hyvä.

Kokouksen puheenjohtajana toiminut isopomo esitteli minut seuraavasti: "Anu työskentelee sillä alueella, jota tässä toimistossa kutsumme Gestapoksi. Siksi itäeurooppalainen aksentti".
Thanks, mate.

Mielikuvissani polttopallo näyttää ja tuntuu tältä. Ei näyttänyt eikä tuntunut.

Asunto ja auto, (aussi)elämän peruspilarit

Näköjään kun E ja minä lähdetään ostoksille, niin silloin mennään eikä meinata.

Ensin harkitaan antaumuksella kotona, nettiä selataan kuumeisesti, ja kun sitten lopulta päätetään ryhtyä kaupantekijäisiin, pätkäytetään ensimmäisessä paikassa nimet alle. Tällä tekniikalla ostettiin asunto (joka on yhä rakenteilla), ja samalla metodilla ostettiin auto. Juuri äsken.

Kerrostalon rakennustyöt alkoivat maaliskuun alussa. Allekirjoitimme sopimuksen viime marraskuussa. Muutaman kuukauden tyhjää tonttia katseltuamme hivenen kurkkua kuristi, että mitäköhän tuli tehtyä. Entäs jos tämä on vuosisadan huijaus, ja rakennusliike chillailee nyt Meksikossa meidän käsiraha taskussaan.

Töissä eräs peruspessimisti löi löylyä lisää ja tuhahteli tuskaisesti, miten kenenkään ei koskaan kannata ostaa off-the-plan asuntoa, koska niissä menee aina metsään taloudellisesti. Hieman housunpuntti vapisi meikäläisellä kokemuksen puutteessa, että noinko on. No, siellä se nyt kuitenkin rakentuu ja aivan aikataulussa.

Työmaa etenee hyvää vauhtia, sillä perustukset on valettu ja maanalainen autohalli on pian valmistumaisillaan. Sen jälkeen työmaalla aletaan rakentaa ensimmäistä kerrosta neljästä. Meidän ostos tulee kerrokseen kaksi, eli ehkä jo muutaman kuukauden sisällä näemme tulevan kotimme raamit.

Vahvistusta on betonin sekaan ladottu urakalla, sillä en ole koskaan nähnyt näin vahvoja harjateräsnippuja betonivalun runkona. Kuin maanjäristyksiin varautumista. Työmaalla käy peräti yllättävä kuhina: rakennusmiehet paiskivat hommia arkiaamuisin jo ennen seitsemää, sekä työskentelevät myös lauantait. Ihmeellisen reipasta menoa. Urakkatahdilla, sanoisin.

Autonosto on ollut meillä harkinnassa pidempään, mutta jotenkin ei olla saatu aikaiseksi. Syy on suoraan sanoen minussa, koska inhoan kaikenlaisia sitovia isoja hankintoja. Etenkin auto tuntuu turhakkeelta, koska sen arvo tippuu saman tien kun sen ajaa autokaupasta ulos. Käytetyn auton ostaminen puolestaan on tuntunut riskialttiilta, kun kumpikaan meistä ei ole varsinaisesti mekaanikko tai muu asiantuntija.

Tähän asti olemme pärjänneet junien, bussien, apostolinkyydin, kavereiden kyytiin hyppäämisen sekä laina-auton varassa. E:n veljeltä työmatkoja varten lainattu kaksi vuosikymmentä vanha Ford Laserin rähjä ei tosin sivuäänistä päätellen kauaa enää teitä mittaile.

Työpaikalla opin tällä viikolla, että minulle on tarjolla etu nimeltään salary packaging. Siinä työntekijä voi käytännössä vaihtaa palkkarahaa tavaraan, kuten autoon. Osamaksulla maksettava auto veloitetaan suoraan palkasta ennen veroja. Toisin sanoen tästä hyvästä saa pienen veronalennuksen, koska rahapalkan määrä vuositasolla putoaa auton maksuerien verran. Eikun tuumasta toimeen ja autokaupoille - vimmatun nettiseulonnan jälkeen tietysti.

Teimme samana päivänä kaupat, kun eteen osui omasta mielestämme hyvä diili: pieni ja sähäkkä, melkein pakasta vedetty Toyota Yaris. Sama merkki on ollut omistuksessa ennenkin, joten auto tuntui tutulta ja luotettavalta.

Koeajo tosin onnistui meikäläiseltä kuin hädin tuskin autokoulun läpäisseeltä! Manuaaliajo tuntemattomalla herkällä autolla, pahimmassa iltapäiväruuhkassa, nytki ja potki kiitettävästi näin automaattivaihteisiin tottumisen jälkeen. Auto saadaan kotiin vasta muutaman päivän päästä, kun paperityöt on työpaikan taholta hoidettu. Sitten eikun kruisailemaan, jeh.

Olen viime aikoina uhrannut palkkarahaa vapaa-ajaksi eli "ostanut" lisää lomia, ja nyt vaihdoin rahaa autoksi. Vähän liiankin helppoa tällainen erilaisten täkäläisten etujen käyttö.

Yllä ja alla: Tältä näyttää tulevan kodin tontilla. Kerrostalon pohjakerros valmistumaisillaan.

Tällainen tarttui matkaan tänään.