Elän unelmaa

Satunnaisia ekstroja, kuten konferenssi-iltamia ja koulutuksia lukuunottamatta, työni on välillä tappavantylsää. Siksipä meinaa usein totuus unohtua.
Nimittäin se, että elän unelmaa.

En toki julkkisunelmaa à la Kim Kardashian, tai itselleni mielekkäämpiä maailman menestyneimmän tutkijan tai kirjailijan unelmaa. Vaan arjen.

Havahdun päivittäin siihen, että vapaa-aikani (ja satunnaisesti jopa työni) on niin täydellistä arkea kuin on mahdollista olla. Tämä viikonloppu oli jälleen hyvä esimerkki. Ainakin ja etenkin, kun muistaa olla kiitollinen ja havaita kaiken sen hyvän, mitä kohtaa joka päivä.

Lauantaiaamuna ajoin kyläilemään kaupungin toiselle puolen, kaverin kaksiviikkoista vauvaa katsomaan. Sain vauvan syliin saman tien sisälle päästyäni ja hetkellisen paniikin (mitämäteen, eikaisevaan mene rikki?) karistettuani ihastelin somaa pikkuista pitkät pätkät, itsenikin yllättäen: en tavallisesti ole paijaaja eivätkä nukkeleikit kiinnostaneet lapsena koskaan. Mutta niin vaan sylittelin ja jokeltelin tyytyväisenä muumimammana hyvät tovit.

Kahvitkin juotiin muumimukista, mistäpä muusta, näin suomalaisten kesken. Tosin sen sijaan, että olisin ymmärtänyt tarjota apuani mihinkään tarpeelliseen vauvaperhe-askareeseen, avuliaasti jelpin vauvan äitiä pääsemään eroon sukulaku-varastoistaan. Oli tosi kivaa vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa, ja vierailu päättyikin päätökseen, että nähdään ihmeessä tiheämmin. Kotiin päästyäni värväsin lisää kavereita tähän "kokoonnutaan useammin"-kuulumistenvaihtopiiriin. Nyt vain tuumasta toimeen!

Seuraavan suomineidon kanssa seurustelu oli buukattu samalle päivälle, samoilla tienoilla sijaitsevaan kahvilaan nimeltään the Pearfect Pantry, jota oli vuolaasti kehuttu Urbanspoon-arvostelusivustolla.

Navigaattorini näytti kesken kerrostaloalueen halki ajon, että perillä ollaan. Aijaa, ei näy...? Ajoin läheisen tavernan ja drive-in-alkon pihaan kysymään alkon myyjältä, josko kohteeni on jossain hollilla. Myyjä ei ollut koskaan paikasta kuullutkaan. Hän kuitenkin löysi sijaintimme kännykkäni kartalta ja huomasi, että Pantry eli Ruokakomero on muutaman sata metriä tulosuunnassani. Selvä.

Ajoin takaisin kerrostaloalueen halki. Ei mitään. Kunnes hoksasin jalkakäytävän reunalta kahvilan kyltin, nuoli jonnekin kerrostalojen pyykkituparakennuksen taakse osoittaen. Ei parkkipaikkaa missään. Jaa. Siinä uukkari, auto takaisin alkon eteen parkkiin, kävellen kahvilalle. Löysin puolihäkeltyneen seuralaiseni tyhjyyttään kumisevasta Pantrysta; erilliseen entiseen varastorakennukseen tehdystä kahvilasta.
Paikan piti olla huippusuosittu, suorastaan kehumagneetti.  

Uhmasimme tätä kansainvälistä varoitussignaalia (ei asiakkaita - miksi?), ja tilasimme kumpikin prosciuttokinkku-sinihomejuustosalaatit. Pöytään tuotiin lehtitaikinapiiraat muutamalla pinaatinlehdellä ympäröityinä. No, väärinkäsityksiä sattuu, prosciuttopiiras se kai sitten oli. Piirakasta löytyi kennokaupalla munakokkelia ja käristesipulia, huonolaatuisen sinihomejuuston jälkimakua, sekä muutama hitunen tavallista keittokinkkua. Pinaatinlehtisalaatti oli hukutettu sinappikastikkeeseen. 

Kun näykimme ja murustelimme piiraita kahvilan terassilla, ohi lampsi ensimmäinen kerrostaloasukas pyykkikoria kantaen. Pyjama päällä. Metrin päässä meistä nimittäin pumppasi täydellä teholla communal laundry eli pyykkitupa. Seuraava asukas löntysti pian toiseen suuntaan roskapusseja roikottaen. Kohta ohi viipelsi kolmas, taas pyjamassa. Tätä tavallista kerrostaloarkea jatkui koko lounaan ajan. Pisteeksi iin päälle pyykkitupa löyhäytti meidän ja pahapiirakoiden ylle kuivausrummun tuoksut - kuuman ilman ja kostean pyykin sekaisen tuulahduksen, josta itse tykkään, mutta josta lounastoverini ei erityisemmin nauttinut. 

Emme antaneet periksi, vaan ostimme vielä jälkkärinkin: cookie crumble cupcaken eli keksimurumuffinin, Oreo- eli Domino-muruista. Tai siis teoriassa. Käytännössä muffini oli kaupan säästöpakkaustavaraa, päälle truuttattu halpakuorrutetta vaahtopullosta ja komeuden päälle tyrkätty puolikas vettynyt Oreo. Viisi dollaria humahti muffiniin että harmitti. Onneksi edes jaoimme tuotteen ja tappiot.

Vaikka tämä osio ei kuulosta täydelliseltä arjelta, seura korvasi lattean lounaspaikkavalinnan. Ensi kerralla parempi tuuri myös ruokien kanssa!

Kotiin ajoin ruokakaupan kautta - paikalliset hedelmät ja vihannekset halvalla erillisestä hevi-kaupasta, muut ruuat marketista. Loppuillan vietin kirjaston kirjapinoa kahlaten, kuten viime postauksessa ennustin. Ah rentoa autuutta.

Tänään oli edessä kohtuuttoman aikainen aamuherätys sunnuntaiksi, mutta hyvän asian puolesta. Osallistuin kaveriporukalla hyväntekeväisyystempaukseen nimeltään City to Surf, kuten viime vuonnakin. Koko perheen juoksu"kilpailuissa" kerätään rahaa eri järjestöille ja kerralla juoksemassa on vuosittain puolensataatuhatta ihmistä, siis nelinkertainen Hartwall Areena-yleisö. Matkoista voi valita 4km, 12km, puolimaraton tai maraton. Tyydyimme neljään kilometriin.

Juoksupuoli ei itseäni sinällään vedä, koska mielestäni hölkkä on puisevanpuuduttava harrastus. Mutta urheilujuhlan tuntu on se vetonaula tässä. Niinpä tänäkin vuonna keräännyimme lähtöviivalle puoli kahdeksalta aamulla. Viimevuotinen, mäkinen reitti ei tänä vuonna tuntunut läheskään yhtä pahalta, ja puskin kilometrit viimevuotista nopeampaan aikaan eli reiluun 20 minuuttiin.

Aikaa enemmän yllätti se, että ylipäätään jaksoin juosta koko ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki-matkan ja vieläpä kohtuullisen kovaa. Viime vuonna harjoittelimme ennen tapahtumaa, tänä vuonna emme. Toisaalta tänä vuonna olen pelannut jalkapalloa joka viikko, ja tämä kantaa hedelmää. Nyt en uskalla lopettaa jalista varmaan koskaan, kun sillä saa hyvän kunnon vahingossa.

Urheilusuoritus kruunattiin viimevuotiseen tapaan cappuccinoilla ja suolapaloilla ennen kotiin ajamista. Virtaa oli mittarissa vielä niin paljon, että päätin lähteä saman tien uimaan - koukkasin vain uimakamat kotoa ja kurvasin kohti Beatty Park-uimahallia, kuten muinakin sunnuntaina.

Mietin aina tässä uimahallin ja kylpylän risteytyksessä käydessäni, miten kylpylät parhaimmillaan ovat kuin sen myyttisen paratiisin kopioita. Valtavien ikkunoiden takana vihertävät puiston puut ja kirkkaansinisellä taivaalla purjehtivat hitaasti valkoiset harsopilvet. Aurinko siivilöityy puunlatvoista. Altaiden ympärillä on runsaasti tuuheita ruukkukasveja ja joka altaassa polskitaan iloisina.

Lasten puolella ei riemulla ole rajoja, kun kaikenikäiset aivan vauvoista ja taaperoista lähtien temmeltävät vedessä isien ja äitien, joskus isovanhempien kanssa. Yhdistelmäaltaan toisella laidalla, radoilla, vesijuoksevat ja uivat aikuiset. Monet vain lillivät lämpimässä +30-asteisessa vedessä varttikaupalla, silmät kiinni laitoihin nojaten. Tarjolla on myös vesiliukumäki, ulkoallas, kahluuallas, höyrysauna ja "kuivasauna", eli suomalainen sauna ilman löylynheittoa.

Uimahallikävijöistä tulevat aina itselleni mieleen japaninmakakit, siis ne pörröiset harmaat punanaama-apinat, jotka kylpevät lumisateessa kuumissa lähteissä. Poikaset riekkuvat ja aikuiset nuokkuvat. Kaikki ovat onnellisia. Päivä on täydellinen.

Tällä kertaa viikonloppu-unelmasta puuttui puolikas eli E, joka oli elämässä omaa unelmaansa tukkijätkänä kirveenheitto-, puuhunkiipeily-, ja moottorisahakisoissa. Kirveskisan nimi oli kuulemma Kiss my Axe ja takaisin kotiin tuli intoa puhkuva mies. Lokakuussa seuraavat kisat.

Nyt kun ollaan taas molemmat kotona, on ehkä paikallaan käydä hakemassa pizzat. Sunnuntai ansaitsee kruununsa.

Ei liity tarinaan, sattui vaan silmiin juna-asemalla. Pussaa ja aja - pysäkki: tipautuspiste, johon jätetään junan kyytiin lähtevä perheenjäsen, kun itse jatketaan matkaa autolla. 

Kovasti kehuttu - en tiedä miksi - Pearfect Pantry.

Onneksi sentään yksi nurkka Peafect Pantryn terassilla oli kaunista katseltavaa.

Namnam kun on hyvää "salaattia" - not. Näyttääkö houkuttelevalta?

Tällaisissa kahvilamaisemissa jonkun pihalla. 

Lounas tai pikemminkin myöhäinen aamupala tänään juoksun ja uinnin jälkeen. Kuvan kasa näyttää epämäärähässäkältä, mutta on todellisuudessa erittäin maistuva "ruis"-paahtoleipä avokadolla, cheddar-juustolla ja uppomunilla. Sunnuntain lehti tuli ilmaiseksi City to Surf-tapahtumasta.

Töissä Australiassa - osa 1

Ajattelin aloittaa uuden teeman, "töissä Australiassa": kulttuurieroja ja huomioita työelämästä aina kun sellaisia tulee vastaan ja satun tunnistamaan. Tämä ei ole mikään kattava lista, eikä välttämättä kovin järjestelmällinen katsaus. Lähinnä yhden ihmisen havaintoja sieltä sun täältä.

Idea teemaan syttyi tällä viikolla töissä, kun peräkkäin sattui useampi ”periaustralialainen” päivä, jokainen jotain täkäläistä hienosti kiteyttäen.

Torstain vietin aamusta iltaan internal controls manual´in parissa, eli siis työpaikan käsikirjaa uusiksi kirjoittaen.

Joka tiimillä meidän organisaatiossa, kuten tietääkseni kaikkialla julkissektorilla, on oma sääntökirjansa. Se on kuin Ikea- tai lego-kokoamisohje: näin teet työsi, askel askeleelta. Ohjekirja on pakollinen varuste työpaikalla ja luonnollisesti sitä pitää aika ajoin päivittää, kun lainsäädännössä tapahtuu muutoksia tai kehitetään parempia käytäntöjä.

Käsikirja kuulostaa äkkiseltään idioottien opukselta, sillä esimerkiksi meidän tiimin kirjassa on todentotta kuvattu aivan perusteista lähtien jokainen oleellinen/toistuva työtehtävä malliin:

- Valvova virkailija ottaa sähköpostitse vastaan riskianalyysiraportin valvomaltaan yritykseltä.
- Virkailija arkistoi kaiken sähköisen yhteydenpidon seurantatietokantaan.
- Virkailija analysoi raportin sisällön (ks. riskinanalyysien ohjesääntö), ja kirjoittaa siihen vastauksen ohjeen mukaan.
- Mikäli raportti ei täytä vaatimuksia, virkailija ottaa yhteyttä raportin laatijaan ja pyytää lisätietoja ja selvennyksiä.
- Raportin laatija muokkaa raporttia vaaditulla tavalla, mikäli tarpeen.
- Vrkailiija laatii yhteenvedon raportista ja toimittaa sen johtokunnan hyväksynnän jälkeen aihealueesta vastaavalle ministerille
- ...blaa blaa blaa.

Kun ensimmäisen kerran näin controls manualin, en tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Siis oikeesti, mitä kädestäpitelyä! Kun pari kuukautta sitten vaihdoin hetkellisesti työtehtäviä toiseen tiimiin ja sain käsiini heidän tiiminsä controls manualin, kiljaisin sisäisesti hallelujaa. Puolitoista kuukautta toisissa tehtävissä onnistuivat ilman sen kummempaa takkuilua ja myös sellaisina päivinä, kun olin ainoa henkilö paikalla, koska joka kysymykseen löytyi vastaus hienosti ajantasalla pidetystä controls manualista.

Käsikirjan kirjoittaminen ja ylläpito käy työstä, mutta toisaalta, sen tuoma  ajansäästö ja helpotus on varmasti rahassa mitattavaa. Kun paikalla on uusi aloittaja tai sijainen, tai täytyy paikata päivän verran jotakuta hivenen erilaisia tehtäviä tekevää omassa tiimissä, käsikirja kouraan. 

Ohjekirjoja on lisääkin ja jokaista monimutkaista tehtävää varten on omat ohjeensa. Fordilaista täsmäpaloiteltua työskentelyä. Eipähän tule riitaa, että mitä olisi pitänyt tehdä ja millä tavalla, ja tekeekö jokainen varmasti kaikki pykälät. Myönnän, että jos ohjekirjaa ei päivitetä, siitä äkkiä muodostuu byrokraattinen myllynkivi, jota raahataan mukana vain pakosta tai virkaintoisuudesta. Mutta omalla työpaikallani se on aidosti hyödyllinen lunttilappu.

Viikko ei ollut pelkkää ohjekirjojen pänttäystä ja hiomista, vaan keskiviikkona pääsin konferenssi-illalliselle Perthin parhaimmistoravintolaan, Kings Parkin Frasers´iin. Osallistuin pomoni sijaisena: eipä ollut minulta hirveä uhraus lupautua vastaanottamaan ilmainen kolmen ruokalajin illallinen ruokajuomineen.

Kings Park on kukkulalla Perthin keskustan ja Swan-joen kainalossa. Puiston korkeiden eukalyptuspuiden ja palmujen välistä avautuvat mahtavat näkymät joen yli pilvenpiirtäjänkeskustaan iltavalaistuksessa. Frasers, suosittu hää- ja juhlapaikka, nököttää aivan kukkulan laella näkymien kannalta parhaalla paikalla. Muutama muu kollega onnistui nappaamaan liput myös, joten networking- eli verkostoitumisillasta tuli aika lailla ”juttele pelkästään kavereillesi samalla kun mussutat herkkuja upeissa maisemissa”-ilta.

Tilaisuus alkoi kuten viralliset juhlat, konferenssit ja esitelmät Perthissä yleensäkin: acknowledging the traditional owners eli seudun alkuperäiskansan, Noongar-aboriginaaliheimon mainitsemisella. Tämä on käsittääkseni uudehko perinne, jossa puheenpitäjä puheensa aluksi toteaa jotakuinkin, että ”tunnustamme Noongarit”, kunnioitusta osoittaakseen.

Samalla kunnianosoituksella alkoi myös iltakoulutus seuraavana päivänä. Luulin tulleeni seuraamaan the Australian Institute of Management´n esitelmää aiheesta ”think on your feet” eli miten vastata äkkiä ja vakuuttavasti tilanteissa, joissa ei ole ehtinyt valmistautua tai ei välttämättä tiedä aiheesta paljoa.

Kyseessä olikin workshop, eli interaktiivinen koulutus, jossa harjoitellaan pareittain tai ryhmässä. Kouluttaja esitteli hauskalla tavalla erilaisia metodeja, ja tehtävänä oli sitten käyttää juuri opittua menetelmää parin kanssa keskustellessa. Onneksi olin työkaverin kanssa liikenteessä, joten ei tarvinnut ihan tuntemattomien juttusille lyöttäytyä, huh!

Vastaava koulutus tuskin rullaisi Suomessa, tai ainakin paljon tahmeammin. Se nimittäin alkoi tyypilliseen tapaan yleisöstä ideoita hakien. Millainen on hyvä esiintyjä? kysyi kouluttaja. Yleisöstä alettiin huutelemaan mielipiteitä, jotka kirjattiin fläppitauluun. Paikalla oli satakunta ihmistä. Kyllä meikäläisen aikaan yliopistossa kaikki istuivat tuppisuina massaluennolla, ja yleensä vain yksi äänekäs vastasi tai kommentoi opettajan kysymyksiin - koskaan, mitään. Muut lytistyivät matalammiksi ja toivoivat, että toivottavasti ei ainakaan minulta kysytä.  

Työviikko on nyt onneksi pulkassa ja rentouttava viikonloppu odottaa, jes. E lähti nelipäiväisille arboristien kokoontumispäiville eilen, luvassa mm. puuhunkiipeilykilpailuja ja moottorisahan käyttönopeus- ja taitokisoja. Olisin päässyt minäkin messiin, jos yöpyminen kahdeksan hengen tukkijätkätuvissa olisi houkutellut. 

Tuli tunne, että kirjaston kirjapino, kotisohva, torkkuhuopa, pannu minttuteetä ja ehkäpä suklaalevy viikonloppuseurana ovat tällä kertaa enemmän kohdillaan. 

Yllä ja alla: Frasers-ravintola sisältä ja ulkoa. Tänne tuskin on muulloin asiaa, sen verran kalliin oloinen. Kuvat (c) Frasers.

Perth by night

Koska ostin jokunen kuukausi sitten uuden kameran, olen treenaillut mm. yökuvaamista. Huonolla menestyksellä. Ei haittaa, kuvat voi silti aina laittaa julkaisuun, kun ei ole liian itsekriittinen.

Perth vaikuttaa perin turvalliselta kaupungilta, eikä näin kolmen vuoden mittaan ole kertaakaan tarvinnut pelätä edes pimeällä liikkuessa. Tai pikemminkin, mitään oikeaa syytä pelkoon ei ole ollut, joitain kuviteltuja syitä kylläkin.

Omakotitaloalueilla, joista Perth enimmäkseen muodostuu, on erittäin nuukalti katuvaloja. Monillakin katupätkillä on vain yksi lamppu per parisataa metriä, jos sitäkään. Eli iltalenkkeilemään ei erityisesti tee mieli lähteä, koska joka paikka on yhtä varjojen valtakuntaa jo iltakuuden jälkeen - ainoat valot tuikkivat talojen ikkunoista verhojen takaa.

Tässä ympäristössä helposti kuvittelee kaikenlaisia hyökkääjiä puskista. Todennäköisin uhka tosin on tulla kotiinpalaavan perheenäidin yliajamaksi jalkakäytävättömillä, katuvalottomilla teillä. Mikä sekin on aito riski pimeässä ilman kunnollisia heijastimia (äidiltä saatu heijastin roikkuu käsilaukusta, mutta ei yksin ihan riitä), eli keskustan ulkopuolella asuessani en juuri iltaisin ulkona käveleksinyt.

Ensimmäisenä vuonna täällä luin aktiivisesti täkäläistä sanomalehteä, West Australian'ia, ja olin sydänjuuriani myöten järkyttynyt siitä, millaiseen ghettoon olin tajuamattani muuttanut. The Westin etusivun jutut ovat lähes järjestään moottoripyöräjengi-, kotimurto-, väkivalta-, ja skandaaliuutisia. Eihän täällä pysty elämään, kun minkä tahansa kulman takaa saattaa tulla viidakkoveitsimurhaaja!

Kunnes tajusin, että roskalehti mikä roskalehti, ja puolueellisempaa ja väritetympää julkaisua saa hakea.

Nykyään keskustan laidassa asuessa liikkuminen on helppoa, kun meiltä on parisataa metriä juna-asemalle ja juna vie ydinkeskustaan yhden pysähdyksen taktiikalla neljässä minuutissa. Siellä missä on runsaasti katu- ja mainosvaloja ja jalkautuneita muita ihmisiä, on myös turvallista: keskustassa palloilu ei ole koskaan tuntunut turvattomalta. Toki sielläkin saa järjen pitää matkassa ja välttää pahimpia tappelubaarikatuja keskiyön jälkeen. Mutta meikäläinen illantorkku ei ole kovin suuressa vaarassa harhailla missään omaa sänkyä kauempana iltakymmenen jälkeen muutenkaan.

Perthissäkin on toki alueita, joille ei erityisesti tee mieli päätyä pimeällä, lähinnä huumeongelmamaineen vuoksi. Näillä syrjäisemmillä asuinalueilla (esim. Midland) ei toisaalta ole mitään tekemistä, eli eipä niille ole asiaa muutenkaan.

Kaupunginosa- eli ilmaisjakelulehdet uutisoivat joka viikko näpistyksistä ja varkauksista, joissa kotoa on viety täydessä päivänvalossa tavaraa, kuten käsilaukku ja autonavaimet eteisen pöydältä. Näistä tapauksista huikea enemmistö on sellaisia, jossa etuovi ei ole ollut lukossa eikä välttämättä edes suljettu, ja käsiveska tai lompakko on nököttänyt näkösällä. En sano, että opportunistivarkaus on lainkaan oikein; mutta en myöskään tajua, miksi ihmiset eivät sulje oviaan...? Olen elänyt koko elämäni kerrostalossa enkä varmastikaan siksi tajua, miten edes on mahdollista elellä maalaismeiningillä ovet sepposen selällään.

Monien perthiläisten valituksesta huolimatta en itse koe juna-asemia tai junia pelottaviksi, koska niissä on turvakamerat ja yleensä aina riittävästi vartijoita järjestystä ylläpitämässä. Tuntumani on, että julkisesta liikenteestä, sen vajavaisuuksista ja turvattomuudesta valittavat ne, jotka eivät sitä käytä.

Yllä: illansuussa kotikulmilla. Tällainen lampi on melkein talomme edustalla: sorsien, mustien joutsenien, iibisten ja yhden pelikaanin koti. Alla: kotiinpäin kävelyä lammelta.

Juna-asemanne ylikulkusillalta. Ei näytä erityisen kutsuvalta, mutta on ihan neutraali ympäristö onneksi.

St Mary's Cathedral, yksi Perthin keskustan kirkoista n. kilometrin päässä meiltä.

Kotikatu ja superkuu parisen viikkoa sitten.

Kotitalomme iltavalaistuksessaan.

Superkuu kattomme yllä.

Maastamuuttajan dilemma - mistä tuttuja tuoksuja?

Ollapa joulu… ja nimenomaan oikea Suomen joulu! Jostain syystä fiilis on ollut jouluinen tai ainakin joulunkaipuinen jo hetken. Tänään tunnelmaa lisää pilvisen sään aiheuttama koko päivän kestänyt hämäränhyssy. Tai no, raju ukkosmyräkkä – joka paiskasi rahtilaivan laituriin sellaisella voimalla yöllä Freossa, että laituri murtui – ei sinällään joululta tunnu. 

Teoretisoin, että pitkä viileä, sateinen ja lyhyen päivänvalon kausi on saanut aivoni kuvittelemaan, että siinä meni syksy, jota loogisesti seuraa alkutalvi ja joulu. Siispä mielessäni haistan joulutuoksuja kaikkialla: kardemummaa, kanelia, inkivääriä, neilikkaa... E oli joku viikko sitten ostanut kotiin paketin täkäläisiä kivikovia inkiväärikeksejä, jotka satuin löytämään vasta eilen. Pipareita! Tai ainakin hätäpiparintynkiä!

Erään eukalyptuslajin, peppermint- eli piparminttueukalyptuksen, lehdet tuoksuvat käsissä murennettuina aavistuksen kuusenneulasmaisilta. Jos siis oikein mielikuvitusta venyttää. Samaten eukalyptus-siivousneste tuoksuu vähän mäntysuovalta. Epätoivoisen suomalaisen nenään, joka etsii tuttuja jouluhajuja. 

Kangaskassillinen sitruunoita (edelleen mehustamme E:n viimekuista sitruunasaalista) tuoksuu aivan elävästi koivunlehdiltä, eli saunavastalta, eli joulusaunalta. Miksei juhannussaunalta ja keskikesältä? Siksi, koska joulututtaa! 

Kahviloissa tuoksuvat kynttilät. Jos sattuu oikein tumma, pilvinen päivä, aamupäivän valo muistuttaa Suomen joulukuuta sinisyydessään. Glögiä tekisi mieli. Pitääkin painella hakemaan sitä Ikeasta, tai kehitellä joku oma rypälemehu+maustekombo-glögiyritelmä kotona. 

Kynttilöitä tekisi myös mieli polttaa, mutta meninkin lukemaan artikkelin siitä, miten paljon haitallisia kemikaaleja etenkin tuoksukynttilöistä haihtuu huoneilmaan. Into hieman latistui. Sattuisi eteen joku mehiläisvaha-luomukynttiläkauppa, niin saisi turvallisin mielin katsella liekkienlepatusta! Jouluntuskassa ostin kuitenkin kaksi tuikkulyhtyä ja ihan tavallisia tuikkuja pussin. Jospa pärjään. 

Tuoksujen ja muistojen linkki on jännä juttu. Kaikkihan tietävät, miten tuoksut ja hajut herättävät muistoja jopa ihan varhaislapsuudesta. Aivojen alkukantaisin osa, amygdala eli ”liskoaivo” on tunteiden ja tunnemuistojen tyyssija. Amygdala yhdistyy hippokampukseen, joka vastaa uusien muistojen tallentamisesta. Aivojen ”hajuhermo” puolestaan on osa amygdalan ja hippokampuksen rakennelmaa. Toisin sanoen tunteet, muisti ja hajuaisti toimivat käsi kädessä.

Joidenkin tutkimusten mukaan opiskelua auttaa, jos uusi tieto yhdistyy mielessä tiettyyn hajuun. Kun saman hajun haistaa uudelleen, muistaa myös, mitä oppi. Tässäpä kuuma vinkki tentteihin. Eri hajuvesiä, dödöjä, suitsukkeita ja mausteita tuoksuttelemaan oppikirjojen äärellä. Sitten vielä samat tuoksut tenttisaliin...

Nature Neuroscience julkaisi v. 2013 tutkimuksen, jonka mukaan hiiret perivät tuoksumuistoja edellisiltä polvilta: hiiret osaavat pelätä tiettyjä hajuja, vaikkeivät olisi niitä ennen haistaneet. Tämähän on täysin vastoin normi-evoluutio-oppeja ja jo peruskoulussa opittua tietoa, että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Näköjään jotkut periytyvät.

Kokeessa todistettiin, että (koiras)hiirten aivoissa tapahtui muutoksia, kun ne altistettiin tuoksulle yhtä aikaa säikäytyksen kanssa. Muutokset periytyvät. Altistettujen hiiri-isien poikaset monessa polvessa pelkäsivät samaa hedelmänhajua ilman, että niillä oli ollut mahdollisuutta oppia käytöstä isiltään – joita lapsihiiret eivät koskaan tavanneet. Mullistavaa. 

Hiiristä takaisin omiin tuoksumuisteloihini. Päänsisäinen joulunviettoni tyssää ihan kohta vuodenajan vaihtumiseen, sillä kevät on täällä jo ovella. Pian aurinko paistaa joka päivä, aamusta iltaan, helteitä paahtaen. Viimeisetkin joulumietteet sulavat kyllä kolmeen- ja neljäänkymppiin kipuavissa helteissä.  

Vielä jokusen päivän tai viikon ehdin fiilistellä. Tänään työpaikan keittiössä leijui aamupäivällä pilvi suolaisten ja makeiden paakkelssien tuoksuja ihan joulun malliin. Olipa joku väsännyt korvapuustin makuisia lehtitaikina-kanelikierteitäkin. 

Paakkelssipäivä on jokavuotinen hyväntekeväisyystempaus RSPCA:n eli Australian tunnetuimman eläintensuojelu- ja pelastusjärjestön hyväksi. Suomessakin tulee telkusta Australian eläinpelastajat - ohjelma, jossa seurataan RSPCA:n toimintaa. 

Aussit ovat keskimäärin kovasti eläinrakkaita ja cupcake day eli muffinipäivä on kerännyt perustamisvuodestaan lähtien rahaa yli 6,5 miljoonaa dollaria, siis melkein miljoonan per vuosi. Tai pikemminkin miljoonan per päivä, koska muffinipäivä on vain kerran vuodessa. 

Idea on yksinkertainen. Joku innokas aloitteellinen toimii koordinaattorina työpaikalla, koulussa tai harrastusporukassa. Hän kokoaa ryhmän, joka leipoo erilaisia makea- ja suolapaloja päivän tarjonnaksi. Sen jälkeen ryhmä tuo kakut, pullat ja pasteijat työpaikalle/kouluun cupcake day'na, joka on aina elokuun kolmas maanantai. 

Yleisö, siis työ- tai koulukaverit maksavat neljän dollarin ”pääsymaksun” kakkupöytään (saa antaa enemmänkin). Rahalla saa syödä niin paljon kuin ehtii ja jaksaa. Rahat tilitetään lyhentämättömänä RSPCA:lle. Leipurit lahjoittavat aikaa ja leipomuksiaan, syömärit rahaa. Näyttää toimivan kummallekin osapuolelle mainiosti. 

En tiedä, rakastavatko aussit keittiöpuuhia vai olenko poikkeuksellisen leipomamyönteisessä työpaikassa, mutta meillä on vähän väliä kaikenlaisia kakkupäiviä, joissa innokkaat kollegakondiittorit pääsevät tarjoilemaan luomuksiaan. 
En valita. 

RSPCA:n kakkupäivän tunnuskuva. 

Paossa pahaa maailmaa

Kirjoitusinto on ollut matalalla pari viime viikkoa. Toisaalta tuntuu, että maailma tulvii nyt ohjuksia, raakuuksia ja hirveitä tapahtumia, joten "tsirp tsirp trallallaa"- kepeä kirjoittelu ei vaikuta soveliaalta. Toisaalta töissä on ollut megakiire ja siten iltaisin olo niin rätti, etteivät koneen avaaminen ja järjellisen selostuksen aikaansaaminen ole olleet ajanviettovaihtoehtoja.

Kiireen lisäksi töissä on jurppinut tavallista enemmän - sori nyt kaikki taloustieteilijät - ekonomien kanssa työskentely. Enemmistö kollegoistani on koulutukseltaan ja katsomukseltaan uusliberalismiuskovaisia, joiden mielestä mikä tahansa maailman ongelma ratkeaa markkinoita entisestään vapauttamalla.

Kuulemma raha kyllä liikkuu itsestään sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Kuulemma jokainen ihmisten välinen kanssakäyminen voidaan typistää transaktioon eli jonkinlaiseen palvelun tai tavaran vaihtokauppaan. Ja kuulemma ihmisillä on loppumaton määrä tarpeita, mutta rajalliset mahdollisuudet toteuttaa niitä - eli se, joka maksaa eniten, haluaa asiaa x eniten ja on siten siihen oikeutettu. Voi huoh.

Ehkä, jos ihmisluonnon lähtökohdaksi ottaa nelivuotiaan "haluun eli tarviin"- logiikan, sekä pseudofreudilaisen "kaikki, mitä ihminen elämässään tekee, on jonkin itsekkään halun tyydyttämistä ja se on ihan oikein: mitäpä luonnosta, muista ihmisistä tai tulevista sukupolvista välittämään". Tällainen masentava ihmiselämän, -tunteiden ja -ajatusten polkumyynti ja arvotyhjiö ottaa ainakin meikäläisestä veronsa. Useinkin tuntuu, ettei keskiverto kukkahattu jaksa näitä keskusteluja kuunnella saati niihin osallistua.

Australian hallitus - oikeistopuolueen ultrakapitalistisiivestä päivää - on tehnyt parhaansa negatiivisten vibojen luomisessa, vaikkei tällä puolen palloa muuten menisikään huonosti. Viime viikkoina saimme poliittikojen suusta kuulla muunmuassa, että aiottu bensaveron nosto ei vaikuta köyhiin, koska "ei heillä muutenkaan ole varaa autoon tai autoiluun". Yliopistotutkinnoilla on arvoa vain, jos ne maksavat niin paljon, ettei niihin ole varaa ilman miljonääri-isin osakesalkkua.

Kaikkien nettisurffausta aiotaan pian valvoa kellon ympäri, koska joku meistä voi olla terroristi. Syyllinen, kunnes toisin todistetaan. Maapalloa uhkaa kuulemma jäähtyminen, jota vastaan pitää taistella hiilivoimaloita ja päästöjä lisäämällä. Ja niin pois päin, loputtomiin.

Mutta. Mitäs se auttaa, että kun muualla ja muilla menee huonosti, minäkin masennun ja koteloidun pahan mielen kammioon? Joten asiakseen virkistäytymään ja iloisempaa olotilaa etsimään. Luonnostahan se yleensä löytyy, joten päätimme lauantain kunniaksi tehdä mini-roadtripin Yanchep'in luonnonpuistoon, n. 60 kilometriä Perthistä pohjoiseen.

Tarkalleen ottaen Yanchep ja viereinen Two Rocks-kylä ovat Perthin virallisen metropolialueen reunimmaiset kunnat pohjoiseen ajettaessa. Mutta metropoli pilvenpiirtäjineen on kaukana, kun toisella puolen tietä avautuvat valkohiekkaiset rannat ja eksoottisensininen meri, ja toisella puolen vehreä eukalyptusmetsä.

Kunnianhimoinen idea vielä perjantain puolella oli lähteä aikaisin aamusta ajamaan Lancelin'iin, merenranta-kyläpahaseen parin tunnin matkan päässä pohjoisessa. Lancelin on kuuluisa hiekkadyyneistään ja niiden päällä tapahtuvasta tekemisestä, kuten
maastoautoilusta ja hiekkalautailusta.

En kuitenkaan löytänyt netistä yhtään lautavuokraajaa, meillä ei ollut varattuna edes jätesäkkejä liukureiksi, ja muutenkin aamu venyi lauantaina myöhemmäksi kuin oli tarkoitus ("ei vielä, mulla on tässä kahvi kesken...", kun E kiskoi kenkiä jalkaan ja minä lorvin aamupalapöydässä facebookin parissa). Joten lähempänä oleva Yanchep voitti kohdevalinnan. Hyvä valinta olikin.

Monista muista Perthin seudun luonnonpuistoista poiketen Yanchepin puistossa on muutakin kuin metsää, kallioita ja puroja. Ravintola Yanchep Inn'iä vuokrataan mm. häihin, ja ravintolan ja läheisen järven välissä on laaja ruohokenttä piknikkejä ja lasten leikkejä varten. Kivenheiton päässä ravintolasta on villikukkapuutarha ja koala-alue. Kaikkiea ympäröivät tuuheat, korkeat puut. Erilaisia eukalyptuksia, viikunapuita, palmuja ja korallipuita (coral tree, erythrina). Sekä monia muita lajeja, joita en vielä tunnista.

En tiedä, miksi koalat pysyttelevät pläntillään, kun teorissa voisivat liikkua vapaasti minne vain (alue ei ole aidattu). Ehkä ne tykkäävät helposta ruuasta. Tunnelma koala-alueella, ja puistossa ylipäätään, oli uninen. Järveä täplittivät kymmenet nukkuvat sorsat, sama tilanne nurmikentillä. Sorsasiesta. Koalat puolestaan olivat vetäytyneet korkeimpiin mahdollisiin oksanhaarukoihin tupluureille.

Koalat ovat yleensäkin uneliaita ja hitaita otuksia, ja niiden näkee liikkuvan, saati hyppivän oksalta toiselle, erittäin harvoin. Mieluummin nuokkuvat jossain mukavassa oksanmutkassa, silloin tällöin mutustavat laiskasti parit eukalyptuslehdet tai rapsuttavat kutiavia korvantauksia takajalallaan.

Käveleskelimme puistossa auringosta, luonnon tuoksuista sekä alkukevättä kukkivista puista ja pensaista nauttien. Ympärillä hypähteli, syöksähteli ja lepatteli lintuja. Edellämainittuja sorsia on joka paikka pullollaan ja ne myös sitkeästi seuraavat kulkijaa pullapalan toivossa. Nurmikenttien reunoilta löytyy muurattuja grillipaikkoja, jos haluaisi tuoda aussityyliin bbq-eväät. Puistoon on pääsymaksu, kuten aktiivisesti ylläpidettyihin luonnonpuistoihin yleensäkin: $12/auto, riippumatta henkilömäärästä auton sisällä. Hyvinkin visiitin väärti.

Parin tunnin fiilistelyn jälkeen päätimme ajaa katsastamaan sen kauimmaisen metropolinnurkan, Two Rocksin kylän. Se näyttää samalta kuin kaikki muutkin WA:n pikkukylät. Pienenpieni kyläkeskusta. Ympärillä matto matalia omakotitaloja luvuilta 1950-80 merelle päin avautuvassa rinteessä. Upea valkohiekkainen ranta, jolla vain muutamia kulkijoita, uimareita ja auringonottajia. Ei turisteja. Loistopaikka lounaseväiden syöntiin.

Rannan yllä leijuskeli omaperäinen lentohärveli, ainakaan itse en ole ennen moista nähnyt. Tuulettimen näköisellä moottorilla varustettu liitovarjo. Ukkeli viiletti rantaa päästä päähän uudelleen ja uudelleen, n. 50 metrin korkeudessa. Välillä kävi koukkauksen sisämaassa ja purjehti taas takaisin rannan ylle. Aluksi leijailua oli hauska seurata, mutta pian moottorinmökä alkoi ärsyttää. Rento, aurinkoinen ranta ja romanttinen piknik, ja vähän väliä auringon poikki viilettää laskuvarjo tusinan lehtipuhaltimen pörinällä? Rargh. Onneksi liitoniekka suuntasi lopulta rannan toiseen päähän manöövereitään harjoittelemaan. Ah, ihana luonnonrauha.

Meri, hiekka, kaislat, aurinko, rantaan kuohuvat aallot, syvänsininen taivas.
Poissa paha maailma.
Häpeilemätöntä eskapismia. Kiitos Australia.

Tällainen kaunis yllätys odotti viikolla töistä kotiintullessa. Kimppu kukkia, parempi mieli.

Sorsien siesta Yanchepin järvellä.

Please keep off, tiger snake sanctuary eli pliis pysyttele poissa, erään maailman vaarallisimman käärmelajin suojelualue. Joo pysyttelen mielelläni. 

Käkkyräinen eukalyptus.

Tällaisia pukukoodikylttejä näkee joskus ravintoloiden ovissa: "Siisti ja asiallinen asu on edellytys sisäänpääsylle". Kylteissä saattaa lukea myös: "ei paitaa, ei kenkiä, ei palvelua" (eli tänne ei marssita varvastossuissa ja kaljamaha paljaana hyllyen). Tai "no hi viz" (high vizibility) eli tänne ei ole asiaa raksa/tietyö/kaivos/ym. työvaatteissa (jotka ovat neonkeltaiset ja heijastinnauhoin varustetut).

Jokin Australian tuhansista eukalyptuslajeista. Tällä kertaa kauniit vaaleanpunaiset kukat. 

Banksiankukka, yksi 170:n banksialajin joukossa.

Yllä ja alla: koala hereillä, koala puoliunessa. Koala kyllästyneenä turisteihin. 

E yritti vihellellä tälle saadakseen sen katsomaan kameraan. "No mitä nyt taas!" 

Yllä ja alla: kevättä rinnassa. 

Yllä ja alla: korallipuu. Kukinta nyt parhaimmillaan.

Yllä: puunhalailu auttaa stressiin. Alla: stressi helpottaa, kunnes tajuaa, että on halaillut puuta vaaksan päässä tästä etusormen kokoisesta pistiäisestä!

Yllä ja alla: piknikkimme päällä leijaillut potkurikaveri.

Two Rocks ja piknikranta. Alla: kassista pilkistää patonki, luonnollisesti. Huomaa tyylikäs yhdistelmä kukkahattua ja urheilutakkia.

Näillä henkisillä eväillä jaksaa taas.

Pystyt siihen! Amerikanneuvot suominäkökulmalla

Luin kiinnostavan jutun Forbes-lehdestä ja ajattelin suomentaa ja tiivistää sen tähän. Oletko edelleen tyytymätön elämääsi - kahdeksan vahingollisinta tekosyytä, miksi tilanne jatkuu.

Amerikkalaisen self-help-messun makua tottakai, mutta hyviäkin pointteja kirjoittaja Cathy Kaprino'lla on. Hän on pitkän linjan bisnesnainen ja aikuiskouluttaja, ja oli jossain uransa vaiheessa myös parisuhdeterapeutti. Alkuperäinen juttu http://www.forbes.com/sites/kathycaprino/2012/12/28/the-8-most-damaging-excuses-people-make-for-their-unhappiness/

#8. Olen millainen olen, en tästä muuksi muutu.
Cathy: "kaiken mitä ajattelet ja tunnet, voit muuttaa. Et ole sama asia kuin ajattelutapasi: et ole yhtä kuin ajatuksesi ja tunteesi. Vapautuaksesi negatiivisen ajattelun ja tunteiden kierteestä ne pitää ensin tunnistaa. Olen nähnyt satojen ihmisten elämän muuttuvan, kun he ovat tajunneet, miten muokata omaa ajattelutapaansa. Olen itse elävä esimerkki siitä, miten lukkiutunut, samaa uraa paarustava ajattelu rajoittaa vaihtoehtoja [kunnes sen huomaa ja muuttaa asiaa]. Jos olet kroonisesti alamaissa, tyytymätön tai pahantuulinen, et ole sinä. Olet versio itsestäsi, joka kaipaa muutosta. Jos olet oikeasti masentunut, hanki apua, jos suinkin mahdollista."

No, helppo toki sanoa, että muuta itseäsi, mutta neuvoja ei sitten tässä lyhyessä artikkelissa tule, että miten. Myös masentuneen avunhaku on helpommin sanottu kuin tehty. Ymmärrän kuitenkin tämän niin, että jos itse syöttää itselleen jatkuvasti negatiivista mielikuvaa (en kuitenkaan onnistu, en ole riittävän hyvä, kaikki on peestä, kaikki tämä on muiden syytä jne.), niin siitähän tulee itseään toteuttava profetia. Koska jos menee pieleen, on liian helppo todeta, että mitä minä sanoin ja tiesin, että tässä käy näin.

#7. Ei se kuitenkaan onnistu.
Cathy: "kroonisesti tyytymättömillä ja kykyjään kehittämättömillä ihmisillä on usein vankka, mutta väärä käsitys, että millaista muutosta he ikinä haluavatkin, se ei kuitenkaan onnistu. Jos olet yksi tämän harhakäsityksen vaalijoista, muistele lapsuuttasi ja sitä, millaisia jälkiä lapsuudenperheesi sinuun jätti. Uskomus, ettet kuitenkaan onnistu, ei tule sinun itsesi sisältä. Se on liimattu sinuun ulkoapäin. Emme synny uskoen, että maailma on kylmä, julma, hylkivä paikka. Opimme sen. Se, mitä tavoittelet, on todennäköisesti täysin mahdollista, mutta ei, jos et itse usko siihen."

Tietenkin ensimmäinen vasta-argumentti on, että entäs lottovoitto? Ei se pelkästään haluamalla tule. Varmaankin tässä puhutaan enemmän oman vaikutuspiirin alaisista asioista, kuten a) haluaisin uudelleenkouluttautua, b) haluaisin pitää sapattivapaan, c) haluaisin mielekkäämmän työn, d) haluaisin toimivamman parisuhteen, e) mitä ikinä.

Mikään näistäkään ei tietenkään pelkällä toiveikkaalla law of attraction-systeemillä tule (eli universumi mystisesti järjestää sinulle sen, mitä haluat). Mutta kaikkein varmimmin näitä ei saa, jos ei edes yritä. Yrittämättä jättäminen kaduttaa taatusti kiikkutuolissa enemmän kuin se, että edes yritti. Ja saavutti ehkä puolet tavoitteesta, vaikkei täysin napakymppiin menisikään.

#6. Pitää jatkaa tätä samaa perheeni takia.
Cathy: "Ei. Perheesi tarvitsee sinulta vain yhtä asiaa - sinun olevan paras versio itsestäsi. Et syntynyt tähän maailmaan asuntolainaa maksamaan. Tietenkin kaikilla on taloushuolia ja -velvoitteita. Mutta samalla kun kannat taloudellista vastuuta, yritä aina istuttaa siemeniä huomisen parempaa maailmaa varten: kohti sitä elämää, jota haluat elää, ja sitä versiota itsestäsi, joka haluat olla. Perhe vaatii paljon, mutta älä huijaa itseäsi väittämällä, että ollaksesi hyvä perheenäiti tai -isä, sinun täytyy haudata koko muu elämäsi ja mahdollisuudet olla muilla tavoin iloksi ja hyödyksi itsellesi ja maailmalle."

Jaan Cathyn mielipiteen, että kenenkään ei pitäisi kärsiä, sietää, uhrata, olla onneton toisten ihmisten takia, ei edes oman perheen. Tietenkin perhe ja lasten kasvattaminen vie paljon aikaa, rahaa, jaksamista ja yöunia. Mutta jos ei siitä saa niin paljon takaisin, että kaikki onni, yhdessäolo, yhteenkuuluvuuden tunne ja arjen ilonaiheet peittoavat huonot puolet, niin miksi sinnitellä ilman minkään muuttamista? Lähinnä tarkoitan rahan jahtaamista siinä uskossa, että lapsille pitää hankkia sitä, tätä ja tuota uutta.

Jokainen suomalainen aloittaa taipaleensa pahvilaatikossa nukkuen, kiitos Kelan, ja kovin paljon kummempia hienouksia ei lapsena edes tarvitse (sanoo lapseton kokemuksen syvällä rintaäänellä ;) ). Itse olen nuukista oloista kotoisin materiaalisessa mielessä, eikä minulla silti ole yhtään traumaattista muistoa siitä, miten en asunut hienossa talossa tai en taaskaan saanut jotain uutta lelua/vaatetta/tuotetta.

Toisaalta, olen niin kyydistäpudonnut tekniikan suhteen, että ensimmäinen kännykin tuli ylioppilaslahjaksi. Siitä eteenpäin olen ostanut uuden vasta, kun entinen hajoaa eli n. neljän vuoden välein. Okei, paras siirtyä eteenpäin ennenkuin lapsiperheet hyökkäävät päälle kuittinipuilla sivallellen: "tämäkin tarvitaan senkin nuija, lapsi ei pärjää ilman turvaistuinta ja kunnon rattaita ja vaunuja, jne jne".

#5. Mitä ihmisetkin sanovat, jos teen asian x?
Cathy: "Ei auta, tässä maailmassa kohtaa jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat tuomitsevia, negatiivisia, kritisoivia ja ein hokijoita; he eivät usko omiin tai sinun kykyihisi. Mutta miksi antaa heidän määritellä, mikä sinun elämässäsi kaipaa muutosta? Tämän lauma-ajattelun mukaan meidän kaikkien pitää jatkaa samalla kaavalla, vaikka se tekisi meistä onnettomia. Uskalla ottaa yksilöllisempi linja ja luota omaan arvostelukykyysi. Sinulla on kaikki oikeus elää oma elämäsi niinkuin haaveilet. Älä anna nipottajien pidätellä sinua."

Tämä on oma suosikki-inhokki-tekosyyni. Mitä naapuritkin sanovat? Mitä sukulaiset sanovat? Mitä kaverit ja työkaverit ja kadunkulman mummon koira sanovat? MITÄ VÄLIÄ? Kaikkia ei voi koskaan miellyttää, ja jos yrittää, jää omine ajatuksineen taatusti kaikkien muiden äänten yliajamaksi.

Muistelen joskus lukeneeni Hesarista, että suomalaisten yleisin unelma on vaihtaa alaa tai pitää sapattivapaa. Jäi jostain syystä mieleen, että naisten yleisin alanvaihtohaave on ryhtyä kukkakaupan pitäjäksi. Näitä ei kuitenkaan usein rahallisista syistä uskalleta toteuttaa. Etenkin sapattivapaan arvostelijoita (yleensä työnantajajärjestöjen ja oikeistopolitiikan edustajia) pursuaa mediassa ovista ja ikkunoista, mikä varmaan on omiaan hillitsemään leppoistamishaluja.

Mielestäni yhteiskunta, jossa on pakko koko ajan suorittaa ja tuottaa enemmän - vaikka miten turhaa, kunhan se tekee voittoa-, jotta rahamylly pyörii, on rakennettu väärin. Miten sen korjataan, en tiedä. Mutta ei ainakaan niin, että jokainen heitetään armotta myllyyn jauhautumaan talouskasvun henkien lepyttelemiseksi.

#4. Mitä jos en onnistu?
Tämä on käytännössä sama kuin seiska. Oma vastaukseni on myös jotakuinkin sama. Ei voi tietää, jos ei kokeile. Onni suosii rohkeaa, joka rokan syö, vaikka samalla kuusen kurkottaisi ja katajaan kapsahtaisi. Pääsee sieltä ylös.

Cathy sanoo: "Jos et onnistu, sitten vain nielet pettymyksen. Mutta samalla tulet vahvemmaksi, itsevarmemmaksi ja kyvykkäämääksi kuin olit ennen tämä kokeilun tekemistä. Koin itse saman. Vaihdoin alaa 18 vuoden yritysjohdon tehtävien jälkeen. Kouluttauduin parisuhde- ja perheterapeutiksi. Viiden vuoden terapiasessioiden jälkeen totesin, ettei minusta ole siihen loppuelämäkseni. En vain sopinut ammattiin. Joku voisi sanoa, että alanvaihtoni meni pieleen. Itse uskon, että tein oikein. Kaikki taidot, joita opin terapeuttikoulutuksessa ja -työssä, olen pystynyt hyödyntämään nykyisessä työssäni koulutusyrittäjänä. Eli loppujen lopuksi: onnistuin."

#3. Tuntematon tulevaisuus pelottaa.
Cathy: "Tervetuloa kokemaan, mitä on olla ihminen. Kaikki tietävät sanonnan: better the devil you know than the devil you don't [parempi tuttu kuin tuntematon paha]. Todellisuudessa tämä on vain tekosyy pysyä jumissa. Ainoa tapa elää innostavaa, henkisesti rikasta elämää on astua ulos mukavuusalueeltaan. Tämä haaste saa pelkäämään epäonnistumisia ja nolatuksi tulemista. Kun teet peloistasi jokapäivätuttuja elämässäsi, huomaat, että "devil" on vain oma egosi kolausten pelossa. Toisin sanoen pelkäät kuollaksesi virheiden tekemistä, tuntemattomaan kävelemistä, ja sitä, että sinua ei muutoksen jälkeen arvosteta. Mutta tätä on elämä: tuntematonta, kontrolloimatonta, rajoittamatonta. Löydä suunta, joka sinua eniten inspiroi, ja sukella siihen."

Mitäpä tähän lisäisi. Tietenkin järkevä ihminen varautuu taloudellisesti vaikkapa alanvaihtoon tai opiskelemaan paluuseen, tai siihen sapattivapaaseen. Jos perustoimeentulon saa turvattua, niin mitä pelkäämistä muutoksessa loppupeleissä on? Etenkin Australiasta käsin huomaa, miten hyvää huolta Suomessa kansalaisista pidetään turvaverkkomielessä. Asumista, opiskelua ja työttömyysjaksoja tuetaan taloudellisesti. Tiukkaa toki on. Matti on tuttu vieras kukkarossa, mutta kerjuulle tai pelkkien hyväntekeväisyysjärjestöjen varaan ei sentään joudu, toisin kuin täällä huonoimmassa tapauksessa. Suomi, olet järjestänyt tämän homman hyvin.

#2. En ole valmis muutokseen, etenkin, jos se vaatii paljon vaivannäköä.
Cathy: "Sadat tyytymättömät ihmiset ovat tänäkin vuonna tunnustaneet minulle: 'en vain ole valmis muutokseen'. Tässäpä raaka totuus: kukaan ei ole valmis muutokseen. Vastustamme vaistomaisesti muutoksia. Teemme muutoksen vasta, kun elämästä tulee sietämätöntä ja lopulta huomaamme, ettei ole muuta tietä eteenpäin kuin puskea läpi vanhasta. Tämä vaatii voimia ja rohkeutta. Jos todella haluat jotain kipeästi, koskaan ei tule parempaa aikaa kuin nykyhetki yrittää saavuttaa se. Riippumatta siitä, miten valmiiksi itsesi tunnet."

Tämähän on tuttu pulma kaikille. Otetaan nyt vaikka työpaikan vaihto. Harmillisesti työnantajat eivät soittele minulle, vaan minun pitää kirjoittaa heille. Pitkiä vuodatuksia. Ampua tuurilla sinne tänne ja katsoa, tuleeko tästä suunnasta mitään vastauksesi. Yleensä ei. Austaliassa julkissektorille haettaessa pitää aina sepustaa monta sivua vastauksia tämäntyyppisiin kysymyksiin: "miten olet osoittanut korkeatasoisia analysointikykyjä ja projektinhallintataitoja käytännössä?".

Tietenkin joka työnantaja kysyy eri kysymykset, eli samaa hakukirjettä ei voi pommittaa moneen paikkaan. Yksityispuolelle voi lähetellä pelkkiä ansioluetteloita, mutta ei niistäkään paljoa perään kuulu. Sinnikkyyttä, sinnikkyyttä, sinnikkyyttä... mutta kyllähän se kypsyttää, että taas pitäisi viikonloppu käyttää johonkin tylsään ja mahdollisesti tuloksettomaan sen sijaan, että lähtee ulos elämään elämäänsä. Ei auta. Muutos ei tule kotoa hakemaan, näköjään. Saisi kyllä tulla. Terveisiä vaan universumille ja sen law of attraction-kirjan kirjoittajalle.

#1. Minulla ei ole rahaa tehdä haluamaani muutosta. 
Cathy: "Olen seonnut laskuissani, montako kertaa joku on pyytänyt minulta apua [terapiaa, ammattivalmennusta tms.] ilmaiseksi. Sillä perusteella, ettei heillä ole rahaa maksaa avusta, vaikka ovat huomanneet, että ulkopuolinen apu olisi todella tarpeen. Tämä taatusti ärsyttää monia lukijoita, mutta totuus on: jos uskot, ettei ole olemassa yhtään keinoa, jolla voit hankkia tarvittavan summan, vaikkapa vain $250 avunhankintaa varten, olet jumissa pahimmassa tekosyyssä. Että raha on ongelmasi, ja syypää kaikkeen niukkuuteen elämässäsi. Tämä on harhaluulo.

Mitä sinulta todellisuudessa puuttuu, on sen keksiminen, miten käyttää lahjojasi, taitojasi ja kykyjäsi hyödyksi niin, että joku maksaa siitä. Jos raha on keskeinen syy, mikset ole tehnyt elämänmuutosta josta haaveilet, päästä haaveesta irti. Keskity sen sijaan siihen, miten pystyt hyödyntämään nykyisiä kykyjäsi rahanhankinnassa ja hallitsemaan rahankäyttöäsi paremmin. Älä suostu olemaan uhri."

Hmm. Tämä on suomalaiskorviin vaikea neuvo. Toisaalta Suomessa on taloudellinen minimitoimeentulo tarjolla kaikille. Mutta, lisärahan hankinta onkin sitten tehty vaikeaksi. Verottajan, työkkärin ja puuttuvien vakuutusten ja lupien pelossa monikaan ei uskalla pistää pystyyn ex tempore - bisnestä, vaikka tarjoamalla ruohonleikkuuta hintaan kaksikymppiä nurmikko ja viidelläkympillä kolme kertaa.

Epäilemättä jenkkiläinen "lapsuudesta asti limpparikoju pystyssä"-yrittäjähenki toimii amerikkalaisessa ympäristössä. Tämä on mielestäni Suomen suurimpia kompastuskiviä. Ihmisten ei anneta yrittää ja hankkia lisätienestejä ilman, että verottaja tai joku muu byrokraatti pelottelee mediassa, että talkootyömaat ratsataan ja aikapankistakin joutuu verollepantavaksi. Miksi ihmeessä? Miten tämä palvelee yhtään ketään? Tukihuijausten ja veronkierron pelko vain halvaannuttaa koko maan.

Cathyn ykkösvinkissä piilee kuitenkin totuuden siemen. Moniko meistä on ajatellut, että "jos saisin lottovoiton niin vihdoin tekisin x, y ja z"? Entäs jos x, y ja z on mahdollista toteuttaa edes pienissä määrin jo nykyisillä rahoilla, jos oikein hyvin suunnittelee ja luopuu jostain muusta?

Suomalaiset kaverit kysyvät minulta usein, miten minulla on varaa matkustella niin paljon, mm. käydä Suomessa säännöllisesti. Tällä tavalla: suunnittelen menot ja säästän kaiken minkä pystyn. En shoppaile juuri ollenkaan. Vaatteet ostan melkein pelkästään Suomesta H&M:ltä, kun siellä kerran vuodessa käyn.  (Koska en edelleenkään pidä aussiketjujen hinta-laatu-suhteesta eikä Perthissä ole henkkamaukkaa. H&M:n vaatteita ei myöskään pysty tilaamaan Perthiin). Inhoan turhaa sälää, joten en koskaan hanki tavaroita pelkästään koristeeksi. Käytän kolmea meikkituotetta, joista jokainen kestää puoli vuotta. Epäilemättä sekin auttaa, että ei ole niitä kalliiksi käyviä lapsia :)

En yritä saarnata, että kaikkien pitää elää samalla askeettisella tavalla. Mutta olen huomannut, että rahaa säästyy melkein huomaamatta isompiin elämyksiin - eli näihin matkoihin -, kun lompakosta ei päivittäin tai viikoittain vuoda kaksikymppiä sinne, viisikymppiä tänne. Vaikka onkin klisee, on myös totta, että pienistä puroista kasvaa yllättävän iso virta vuositasolla.

Cathyn blogi löytyy osoitteesta: http://kathycaprino.com/blog/

Kuva muuten vaan piristykseksi. Tapiirinpoikainen.

Rottnest Island, Perthin suosituin kohde

Viikonloppujen minilomaperinnettä jatkaen vietimme eilen päivän Rottnest Islandilla. Saari on kuuluisa hellyttävistä quokka-pussieläimistä: suomeksi lyhythäntäkenguru, vaikka kuuluukin wallabeihin eikä kenguruihin. Quokkia ei ole jäljellä missään muualla luonnossa kuin Rottnestilla ja muutamilla muilla eristyneillä plänteillä WA:ssa.

Rotto sijaitsee Perthin satamakaupunginosasta Fremantlesta parikymmentä kilometriä suoraan avomerelle päin ja se on suosittu luonnonpuisto ja pieni lomakeidas.  Vaikka Rotto on puolella miljoonalla vuosittaisella kävijällään Perthin seudun suosituimpia nähtävyyksiä, olen itse onnistunut asumaan Perthissä yli kolme vuotta käymättä paikan päällä. E sen sijaan on visiitin tehnyt pariin otteeseen työn takia.

Jo sata vuotta sitten luonnonpuistoksi julistetulla entisellä vankilasaarella ei saa asua pysyvästi, eli myös työntekijät tekevät puolituntisen lauttamatkan suuntaansa joka päivä. Hotellityöntekijät oletettavasti yöpyvätkin.

Puikulainen Rotto on 11 kilometriä pitkä ja 4,5 kilometriä leveä. Lautta Fremantlesta tuo turistit saaren koillisnurkan lauttasatamaan. Satama-alueella sijaitsevat saaren muutamat kaupat, kahvilat ja pikku hotellit. Muuten saari on lähestulkoon rakentamatonta, hyväkuntoisina pidettyjä asfalttiteitä lukuunottamatta.

Rotto on etenkin kesäisin ja koulujen loma-aikoina pullollaan väkeä, ja se on näkökulmasta riippuen legendaarinen tai pahamaineinen abien (year 12) koulunpäättäjäisten juhlimispaikka. Näin keskitalvella saari on mainion hiljainen, ja suurimman osan ajasta pyöräilimme luonnonpuistomaisemissa ihan kaksistaan.

Rottolla ei ole autoja muuten kuin saaren työntekijöille (puistonvartijat, poliisi). Saaren oma turistibussi löytyy. Rottolle saavutaan joko lautalla tai omalla veneellä: venepaikkoja on ympäri saarta upeissa poukamissa. Nähtävästi saarelle pääsee myös pienkonekuljetuksilla, jos pätäkkää löytyy.

Liikkuminen tapahtuu omin jaloin, pyörällä tai em. bussilla. Pyörä on kaikista suosituin menopeli. Oman pyörän saa tuotua lautalla, mutta säästövinkki tämä ei ole. Pyörävuokra maksaa $30/päivä eli reilut 20€. Pyörän tuonti maksaa ihan saman verran ($15 suuntaansa).

Lähdimme lautan kyytiin Fremantlesta, eli ajoimme ensin junalla Freoon Perthistä. Perthin lautat olivat loppuunmyytyjä, mutta Freosta mahduimme vielä kyytiin. Lauttoja kulkee noin yksi tunnissa aamuisin, ja takaisinpäin yksi tunnissa iltapäivisin. Rottolla voi myös yöpyä, jos ei säikähdä kalliita WA:n hotellihintoja. Meille päivän hinnaksi tuli lauttalippuineen, Rotton pääsymaksuineen sekä pyörävuokrineen hintaa $100/hlö eli noin 75€.

Saaren ympäri pyöräilylle kertyy mittaa 25 kilometriä ja 10 km enemmän, jos polkee aina West End- niemenkärkeen saakka, kuten me teimme. Rottolle tullaan pääasiassa katsomaan saaren kotoperäisiä quokkia; kesäisin myös uimaan, sekä muuten vaan nauttimaan luonnonrauhasta ja WA:n yleensä mahtavista ilmoista. Meille sattui keskitalven kunniaksi tihkuinen, pilvinen sää, joka ei kylläkään itseäni haitannut. Kivempi puskea pyörällä menemään koleassa säässä kuin paahtavassa helteessä. Olin sitäpaitsi varustautunut goretex-takilla, hanskoilla ja kaulahuivilla.

Saavuttuamme Rottolle lähdimme saman tien pyöräilemään kohti West Endiä sisämaan halki. Tunnelma oli surrealistinen.
Ensimmäinen mielikuva oli 1950-luvun Skotlanti.

Matalan tuuhean pensaikon peittämää kumpuilevaa nummimaisemaa kaikkialla, kukkuloiden raoista pilkahtelee tummana lainehtiva meri. Saaren keskellä, kapean maantien päässä korkealla, kohoaa valkoiseksi kalkittu vanha majakka. Missään ei näy ketään, satunnaisia vastaantulevia pyöräilijöitä lukuunottamatta. Välillä taivaalta kantautuu lähestyvän ja ohilentävän pienkoneen putputus. Tuuli tuivertaa sitkeästä aluskasvillisuudesta esiinpuskevia käppyräisiä kelopuita.
Muuten täysi hiljaisuus.
Ja me kaksi etenemässä pyörillä harmaan ja vihreän sävyillä kirjotun loputtoman varvikon halki, tihkua aavistelevan pilvimassataivaan alla.

Koska en ole käynyt Skotlannissa enkä 50-luvulla, ihmettelin mielleyhtymääni, kunnes muistin. BBC:n brittisarjat. Sydämen Asialla. Sieltähän ne maisemat. Toinen esiin putkahtava mielikuva etenkin siinä tihkusateessa on Suomen Lappi. Hiekkarannat puolestaan ovat kuin muuallakin WA:ssa. Upeita.

Poljimme sinne ja takaisin neljässä tunnissa, kuvauksellisilla paikoilla pysähdellen. Pidemmästi pysähdyimme pariin otteeseen syömään eväitä kauniissa maisemissa. Ensimmäinen tauko meni hieman harakoille fiilistelymielessä, sillä majakkakukkulalle kertyi tusina muutakin turistia.
Meluavia kiinalaisia.

Kiinalaisissa ei ole muuta vikaa kuin se, että he eivät tunnu ymmärtävän luonnonrauhan päälle. E ja minä valokuvasimme ympärillä levittäytyviä maisemia, tuulenpieksemistä näkymistä nauttien, kun kiinalaiset parkkeerasivat ympärillemme penkeille ja räväyttivät saman tien iphoneistaan soimaan top 20 Kiinan poppihittiä, kaikki kovaan ääneen jutellen ja osa mukana laulaen.

Saman ilmiön koimme Kiinan-lomallakin. Kun paikalliset saavuttivat nähtävyyden, he kytkivät välittömästi puhelimen kaiuttimet täysille poppia soittamaan, Kiinan muurin ihailua rytmittämään. Hetken rauha ja hiljaisuus on nähtävästi Kiinassa tarpeeton ja yliarvostettu ilmiö.

Seuraava tauko myöhemmin iltapäivällä sen sijaan onnistui ihan nappiin. Löysimme hiljaisen poukaman rantakallioiden välistä, minikokoisen paratiisirannan täynnä valkoista hienoa hiekkaa. Ei yhtään ketään muuta missään. Sinne väliaikainen leiri, kalkkikivipaasien väliin turkoosina lainehtivan meren äärelle. Eväsleivät ja mandariinit maistuivat kuninkaiden aterialle.

Päivän ensimmäiset - ja monet - quokat näimme palattuamme takaisin kyläkeskustaan. Siellähän ne vekkulit pompahtelivat. Missäpä muualla, kuin turistien tiputtamia murusia kyttäämässä. Tai ihan kädestä ojennettuja herkkupaloja napsimassa.

Quokkia ei saisi syöttää, kuten ei mitään muitakaan villieläimiä, jotta nämä eivät liikaa tottuisi ihmisiin ja oppisi ihan avuttomiksi ruuanhankinnassa. Mutta kun edessä tuijottaa kanin ja kengurun risteytykseltä näyttävä rotanhäntäinen karvapallo, on aika vaikea kieltäytyä antamasta yhtään mantelia tälle nappisilmälle, jonka mielestä mantelit ovat mannaa taivaasta.

Quokat mutustelivat myös maahantippuneita kukan terälehtiä, joten parin mantelin jälkeen siirryimme tarjoamaan näitä poimimiamme luonnontuotteita siinä pelossa, että quokat saavat muutenkin liikaa energiaa turistien eväskasseista.

Rottnest-nimi tarkoittaa rotanpesää hollanniksi, sillä ensimmäiset eurooppalaispurjehtijat luulivat quokkia jättirotiksi. Eivät vissiin ihan läheltä näitä pompahtelevia pikku otuksia nähneet.

Ennen lautalle paluuta istuskelimme vielä hetken kahvilan terassilla, minulle kahvia ja E:lle gojimarja-kaakao-kookospirtelö, kuin sulanutta herkkujäätelöä! Miksi otin pelkän kahvin... Terassille seuraksi ilmaantui ensin riikinkukko, sen jälkeen ilmeisesti poikasta kantanut quokka (pussi näytti olevan pullollaan) ja heti pöydästä noustuamme armeija korppeja ja lokkeja kuppejamme tutkimaan.

Quokat vaikuttavat huolestuttavan kaikkiruokaisilta, sillä yksi ihailemamme quokka pongahti matalan kivimuurin päälle ja lipitti hyvällä halulla sen pinnalta tuoreet linnunkakat.

Quokkia pomppii kyläkeskustassa kaikkialla ja niitä näkee monta yhdellä silmäyksellä, eli niitä ei tosiaankaan tarvitse etsiä.  Ne myös päästävät lähelle ruuan toivossa, mutta eivät näköjään tykkää silitysyrityksistä, eli pingahtavat saman tien kauemmas. Lähikuvia quokista saa varmasti jokainen saarella kävijä, eli vastine rahalle on taattu.

Rottnestin tähti ja saaren nimen antaja, quokka. 

Vuokrapyörä, yllättävän hyvin rullaava menopeli. 

Taivaanrannassa kajastava Perthin keskusta, n. 20 kilometriä meren yli itään.

Venepoukamassa on vain yksi vene. Loput ovat haamuveneitä, veneen muotoisia kiviä.

Tämä on se linnunkakansyöjä. Vitamiineja ja hivenaineita, arvaan.