Drive in - häät

Tänään arvostelussa drive in - häät. Siis sellaiset Bonnie & Clyde - pakoautohenkiset, ei sellaiset, joissa ajetaan mäkkärin luukulle ja pastori ojentaa sormukset muovimukissa tikun nokassa.

Kenelle sopii: kaikille, jotka haluavat välttää hääjärjestelyjen aiheuttamaa stressiä, mahdollisia perhe- ja sukuriitoja, rahanmenoa, yleistä hammastenkiristystä, itkupotkuraivareita ja täydellistä kypsähtämistä sen vatvomiseen, onko paras teemaväri persikka vai shamppanja.

Ristiriitaista kyllä, oikeasti tykkään selailla häälehtiä, lukea hääblogeja kuten Bridezillaa, ja jutella toisten hääsuunnitelmista vaikka pikkutunneille, kaikki mahdolliset yksityiskohdat serveteistä karkkibuffettiin viilaten. Mutta omaan elämään sovellettuna homma ei vain toimi. Minulla on ihan liian lyhyt pinna 6-12kk kestävään suunnittelu- ja toteutusprojektiin, jossa hiotaan yksityiskohtia ja aikataulua täydellisyyksiin. Arvelin, että jos tähän lähdettäisiin, olisi häihin mennessä niin hiusrajaa myöten kypsä menuun, bändiin, hääpaikkaan, biisilistaan, karkkibuffettiin ja morsiusmekkoon, etten nauttisi päivästä juurikaan.

Hääbudjetti: ~$200 (150€), sisältäen sormukset. Kallein repäisy oli hankkia Australiasta siviilisäätytodistukset ($60) Suomen päähän vakuuttamaan, että emme jo ole naimisissa muiden kanssa. Kummallisesti Ranskan-konsulaatti Sydneyssä otti eniten aikaa saman paperityön tekemiseen (3kk, kun Perthissä paperin sai mukaan heti), mutta rahaa eivät palvelusta vaatineet.

Vihkiminen Suomen maistraatissa ei maksanut itsessään mitään, mutta ulkomaille tarvittavat apostillat eli vahvistustodistukset/leimat maksoivat muistaakseni 16€ zipale, kahteen avioliittotodistuskopioon siis 32€. Tämä oli pennosia verrattuna aussiapostilloihin, jotka maksavat vähintään satasen kappale. Budjetti sopii eritoten hintatietoisille kuluttajille, jotka mieluiten työntävät rahansa säästöpossuun, matkusteluun tai asuntolainan lyhennykseen.

Sormukset ostimme hetken mielijohteessa Balin-lomalla viime lokakuussa, kun mukavalla majatalonpitäjällä sattui olemaan myös hopeapaja. Pajasta löytyi sormusmalli, johon kumpikin erikseen, toisistamme tietämättä, tykästyimme. Indonesialainen koruntekijä oli perinyt taitonsa suomalaiselta hopeasepältä, entiseltä pomoltaan, joten kohtalon sormen osoittelultahan tämä näyttää. Hopeasormukset eivät välttämättä kestä läpi elämän, mutta ostetaan uudet, jos eivät kestä. Ihmiset muuttuvat, mieltymykset muuttuvat, elämä muuttuu, joten mikseivät sormuksetkin muuttuisi. Avioliiton kestävyyteenhän sormuksilla ei ole vaikutusta.

Toteutuspaikka: missä vain, missä suostutaan vihkimään. Meillä palloteltiin ideoita Ranskan maalaiskylästä aina Islantiin ja Fär-saarille asti, koska eurooppalaiset pääsevät helpohkosti vihille missä tahansa päin Eurooppaa, eritoten Skandinaviassa, jossa paperityön määrä ja kulut olisivat vähäisimmät. Suomi - aavistuksen yllättäen - osoittautui helpoimmaksi ja myös halvimmaksi (ilmainen!) maaksi hankkiutua naimisiin, joten tehokkaaseen, mutkattomaan Suomeen siis.

Harkitsin aiemmin myös palmuparatiiseja ja hiekkarantahäitä vaikkapa jossain näistä: Indonesia, Fidzi, Thaimaa ym., mutta kaikissa tarvitsisi paikallisen hääjärjestelijän kieli- ja byrokratiamuurin takia. Anti olla, koska halusimme mahdollisimman vähän stressaavan, leppoisan ja edullisen paketin - rahat menivät kuukauden lomaan Suomessa.

Itse vihkipaikkana oli Oulun maistraatti ajatuksella 'siitä me ohi ajetaan kuitenkin matkalla etelästä pohjoiseen.' Symbolista lisämerkitystä paikan valintaan toi, että Oulu on synnyinkaupunkini. Koska perheemme muutti paljon, minulla ei ole varsinaista kotikaupunkina pitämääni paikkaa Suomessa. Oulu sai toimittaa sellaisen virkaa. Road trip toi oman, uniikin tunnelmansa päivään. Lähdimme aamuvarhain tien päälle vanhempieni luota, ties minkä tekosyyn varjolla aikaisin, koska varjeltavana oli salaisuus. Talla pohjaan ja kohti Oulua ja uutta elämänvaihetta.

Toteutus: Drive in - häissä tietysti ajetaan juhlapaikalle ja sieltä pois. Häitä edeltävät tunnit körötimme isältä lainatulla hääautolla kohti pohjoista ja pysähdyimme kerran juomaan kupilliset ylihintaista teetä nimettömäksi jääneellä kelohonkahuoltoasemalla. Keskipäivällä kurvasimme maistraatin pihaan, ilmoittauduimme toimistossa, vaihdoimme vaatteet ja suimme hiukset invavessassa. Kuvitteellinen kukka napinläpeen (ei ollut aikaa ostaa kukkia), ja seremoniaa odottelemaan.

Muutamien minuuttien odotus hiljaisen vihkihuoneen ovella jännitti sen verran meitä molempia, että en tajua, miten te satojen ihmisten edessä vihityt uskalsitte moiseen suoritukseen ryhtyä. Leffahenkinen "karkaamme naimisiin pakomatkalla"-tunnelma on suositeltava kaikille, jotka eivät halua koko sukua töllistelemään herkkää hetkeä, ja/tai jotka tykkäävät leikkiä vankikarkuripariskuntaa.

Saimme todistajiksi kaksi maistraatin työntekijää, joille lykkäsimme kännyn ja kameran kuvienottoa varten. Itse vihkiminen tapahtui englanniksi ja niin äkkiä, että hyvä että tajusimme, että ai nyt ollaan aviomies ja aviovaimo. Vihkijä luki sen jälkeen kaksi ennakkoon suomentamaani puhetta, jotka käänsin E:lle takaisin englanniksi (vihkijä halusi puhua suomeksi).

Tämä toimi muuten hyvin ja paikkasi häävalojen puutteen (en ollut tajunnut, että E oli oikeasti kirjoittanut todella kauniin valan minulle, ja minä nuija olin valaton). Kuvien suhteen simultaanitulkkausidea oli kuitenkin mitä typerin, koska nyt meillä on nippu kuvia, joissa naamani on jäätynyt ihme vinoumiin, koska lausun juuri hartaudella jotakin. E sen sijaan näyttää komealta kuten aina. Tämä puhe/runo, väitetysti Navajo-hääseremoniasta, löytyi netistä. Vihkijä luki sen meille, kun pitelimme kumpikin kynttilää:

Now you have lit a fire that should not go out. 

The two of you share a fire that represents love, understanding and a philosophy of life. 

It will give you joy, food, warmth and happiness. 

The new fire is a new beginning – a new life and a new family. 

The fire shall keep burning and you stay together. You have lit the fire for life.

Seremonian jälkeen haimme apostillatodistukset vihkitodistuksen pareiksi ja vaelsimme aavistuksen pökkyrässä ulos. Toiselta puolen parkkipaikkaa sattui löytymään kreikkalais-turkkilainen ravintola, jossa päätimme juhlistaa häitä buffet-lounaan merkeissä. Oli hyvää. Pian taas takaisin auton rattiin ja pakomatka jatkui kohti Kemin lumilinnaa. Tieto muuttuneesta siviilisäädystä sukulaisille tekstarilla. Sopii kaikille, jotka eivät ole turhantarkkoja etiketistä eivätkä siitä, että uutispommin räjäyttäminen elektronisesti saattaa järkyttää herkimpiä sukulaisia ja/tai niitä sukulaisia, joilla oli suuria suunnitelmia odottamiensa häiden varalle. Sopii myös niille, jotka eivät pelkää mahdollista mykkäkoulua joidenkin suvun jäsenten puolelta.

Kaiken kaikkiaan, kannattava ja onnistunut investointi, suosittelen!

Jotakuinkin ainoa onnistunut kuva seremoniasta ylänurkassa. Naama normaali, ei vino tai vääntynyt.

Lopeta se jahkailu

Suomalaiset Australiassa - facebook-ryhmässä on käyty viime päivinä keskustelua aiheesta miten toteuttaa unelma, pitäisikö se ylipäätään toteuttaa, kenen ehdoilla elämää elää ja mitäs sitten, jos unelmaa ei ole mahdollista toteuttaa. Keskustelu ei tapahtunut näillä sanoilla, mutta muodostuivat huomaamatta teemoiksi.

Keskustelun aloitti postaus: "olen tajunnut, että haluan muuttaa Australiaan, mutta en/emme pysty, koska on tämä sukutila Suomessa pyöritettävänä." Tästähän luonnollisesti versoo monta mielipidettä. Yhdet ovat sitä mieltä, että arki on arkea Australiassakin, turha tänne on haikailla omassa mielessä kehitellyn saippuakuplautopian takia. Toiset puolestaan kommentoivat, että paras asia, mikä heille on tapahtunut, on ollut muutto Australiaan ja tänne asettuminen - ruusuiset unelmat ovat totta ainakin tietyssä mittakaavassa.

Kolmannet kommentoivat, että no miksei sitä sukutilaa voi myydä tai vuokrata? Jos haave Australiasta on todellinen, sen perään kannattaa lähteä, eikä antaa minkään ankkurin pidätellä paikallaan. Neljäs kanta (omani) oli, että kannattaa seuloa tarkkaan, mitä oikeasti haluaa. Haluaako juuri Australiaan, vai vain talvea pakoon aurinkoon?

Australiaan on vaikea päästä, mutta kyllä sekin onnistuu, jos sisua ja tahtoa riittää. Mutta jos ei oikeasti halua tai tie näyttää jo valmiiksi liian kiviseltä, ehkä on olemassa jokin kolmas vaihtoehto. Sukutilalle voisi etsiä lomittajan talveksi (vaatii tietysti pitkäjänteistä raha-asioiden järjestelyä) ja muuttaa pariksi kuukaudeksi vaikka Portugaliin, Suomea reilusti halvempaan etelänhetelmään.

Ymmärrän hyvin alkuperäisen viestin kirjoittajan turhautumisen siitä, että unelma tuntuu karkaavan päivä päivältä kauemmas. Toisaalta en ihan tajunnut, mitä aloitusviestillä haettiin. Tukea? Neuvoja? Voivottelua? Tsemppausta? Australian vähättelyä? Jo muuttaneiden vakuutteluja siitä, miten he kaipaavat takaisin Suomeen, joka kuitenkin on se maailman paras maa? Jos aloitus kuuluu "haluan niin kovasti asiaa x, mutta se on mahdotonta saada syystä y", vastausvaihtoehdot väkisinkin rajautuvat luokkiin a) 'hei kyllä se saattaa kumminkin onnistua kun kovasti yrität, mäkin onnistuin!', tai b) 'joo oot oikeassa, se on mahdotonta, ei siitä mitään tuu'.

Itse olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että jos ihmisellä on unelma, unelman aitouden mittaa juuri se, miten paljon sen toteuttamisen eteen on valmis näkemään vaivaa.

Säästin vuosia rahaa sitä unelmaa varten, että muutan ulkomaille väliaikaisesti tai pysyvästi. Seuloin netistä tietoa eri maista, kontaktoin ihmisiä eri maissa (tutuntuttuja, yliopistojen opintovastaavia, harrastusseuroja ym.), opiskelin viisumibyrokratiaa, hankin tarvittavia papereita ennakkoon paksuksi mapiksi. Luin sää- ja ilmastotietoja. Luin palkka- ja työpaikkatilastoja. Hioin ansioluetteloa englanniksi kanadalaisen tutun avulla. Sitkutin läpi englanninkielisiä romaaneja sanavarastoa kasvattaakseni. Vaikka unelmani ei alunperin ollut Australia (mielessä oli pitkään vaihto-opiskeluvuoteni kohdemaa Kanada), toteutin kuitenkin lopulta sen, mitä aioinkin tehdä. Lähdin.
Kulttuurishokin kourissakaan en katunut.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat hakeneet lääkikseen tai Teatterikorkeakouluun vuosi vuoden jälkeen, pettymyksen niellen ja aina uudestaan tsempaten. Lopulta onnistuu!

Tai ei onnistu. Jossain vaiheessa on pakko analysoida, miten kauan tätä pään takomista petäjään voi jatkaa. Siinä vaiheessa olen vankkumaton kolmannen tien eli vaihtoehto C:n kannattaja. Jos optio A on toteuttaa unelma ja optio B on jatkaa kuten ennenkin, aina löytyy jostain rako, joka johtaa aivan muualle kuin A tai B, tai johtaa niiden puoliväliin. Havainnollistan:

Olin koko viime vuoden kurkkuani myöten täynnä työnkuvaani, joka on päivästä toiseen samaa pöydälleni vyöryvien raporttien vertailua lakipykäliin löytääkseni, onko jotakin pykälää rikottu vai ei. Kaikki tietävät, miten Valvira, Evira ynnä muut antavat jatkuvasti kummallisia kieltotiedotteita ja estävät sitä ja tätä ja tuota maalaisjärkevää toimintaa. No, meidän virasto pahimmillaan tällainen, jo lakisääteisen toimeksiantonsa puolesta. Byrokratialakia ja järjestystä on vahdittava, ja poliisiksi olen joutunut minä.

Lakiteksti on lähtökohtaisesti puuduttavaa ja vaikealukuista: "jos tilanteessa x on y, niin silloin z. Jos tilanteessa x ei ole y, silloin g. Jos tilanteessa x on y, mutta myös d vaikuttaa, silloin b, h, j ja k." Jaa että mitä? En ole luonteeltani pätkääkään pilkunviilaaja, vaan nimenomaan suurten linjojen ihminen. Minua ei henkkoht voisi vähempää kiinnostaa, milloin x, y, z, d, b, j ja h kohtaavat vai kohtaavatko lainkaan. Ja entäs sitten, jos viemäröintifirma Putkosen Lieju ei tänä vuonna muistanut lähettää meille raporttia kesäkuussa, vaan lähetti sen vasta heinäkuussa? Kaatuuko maailma? Kaatuuko, hä?

*syväänhengitys*

Öhöm, siis takaisin asiaan. Yritin viime vuonna aktiivisesti päästä loukusta vaihtaa työpaikkaa, mutta onni ei suosinut. Varmaan osittain siksi, että Perthin kadut tulvivat nyt työttömiä professionaaleja, joiden työpaikat katosivat alta, kun kaivosalalla lyötiin jarrut pohjaan ja puolet porukasta heivattiin kyydistä. Kun vuoden yrittämisen jälkeen tajusin, että 1) saatavilla olevat julkissektorin työpaikat ovat yhtä tylsiä kuin omani, 2) en uskalla vaihtaa osavaltion virasta epävarmalle yksityissektorille nyt, kun asuntolainan saanti polttelee ajankohtaisuudellaan ja 3) en ole etenemässä mihinkään, joten... antaa olla.

Mutta.
Ei ole mitään järkeä palata siihen vuodentakaiseen samaan, ankeaan, kuristavaan tunteeseen, että elämäni valuu hukkaan syynätessäni Putkosen Liejun raporttia kuin piru raamattua. Jonkin on muututtava. Mitä jää jäljelle? Oma asenne.

Aloin aktiivisesti rakentaa elämääni työn ympärille niin, että jos ei työ voi olla elämän kohokohta tai edes satunnainen valopilkku, niin mahdollisimman moni muu asia on. Ihmissuhteet ovat loistavalla tolalla E:n, perheen ja ystävien kanssa. Asun maassa, jossa paistaa aurinko kolme neljäsosaa vuodesta. Luonto on aina kesäasussa oman ikkunan ja kotioven takana. Linnut laulavat. Laineet liplattavat. Delfiinit polskivat joessa. Ihmiset nauravat ja rupattelevat ravintoloiden ja kahviloiden terasseilla. Perth on vihdoin saamassa Melbournea kiinni värikkyydessä ja tapahtumarikkaudessa. Tekemistä, katseltavaa, maisteltavaa, aistittavaa, koettavaa riittää. Työpaikkakin on tarkemmin katsoen ihan ok, jos työkavereiden mukavuudella ja pomon joustavuudella mittaa.

Positiivinen ajattelu ei kuitenkaan yksin pelasta ankeuden ja ahdistuksen alholta, jonka Putkosen Liejun vuosiraportti ja sen sata kaveria väistämättä aiheuttavat. Tarvitaan käytännön tekoja. Anoin ja sain 2,5 kuukautta (palkatonta) virkavapaata laskettuani tarkkaan, että jos leikkaan päivittäisiä menoja tuomalla aina omat eväät ostolounaan sijasta ja ostamalla tukkumäärät ruokaa tukkuhinnalla viikonloppuisin (kiitos Spudshed, kaikki sinne!) pystyn/pystymme elämään palkanleikkauksen kanssa.

Virkavapaan käytän omiin projekteihin, kuten elvyttämäni väikkärin tekemiseen ja yleiseen latautumiseen ja virkistymiseen. Tällä hetkellä väikkärihankkeessa on meneillään materiaalin hankinta ja artikkelien pohjustaminen. Sen sijaan, että käyttäisin virkavapaan yhteen syssyyn, otan muutamia pari-kolmeviikkoisia pätkiä pitkin vuotta, ja sen lisäksi yksittäisiä päiviä vapaaksi tasaisin välein, jotta työkuorma tuntuu pienemmältä ja rutiini siedettävämmältä. Tämä tietysti on mahdollista vain, jos omalle kohdalle sattuu kiitettävän joustava työnantaja kuten omani. Oma valttikorttini on myös se, että tiimiimme on häkellyttävän vaikea löytää sopivia uusia työntekijöitä, joten meitä 'vanhoja' kohdellaan kuin kukkaa kämmennellä lomatoiveidemme suhteen.

Koska joudun silti tekemään töitä 9 kk vuodesta, täytyy siitä ajasta tehdä jotenkin siedettävää. Yritän ideoida parempia tapoja tehdä töitä ja välttää turhaa rutiinia. Pusken ideoita väsymättä pomolleni, joka puolestaan tyrkkii niitä eteenpäin yläportaisiin. Pieniä parannuksia olen jo saanut läpi, ja vähän suurempi remontti on nyt pomoni tuella vireillä siihen, mitä turhauttavaa säätöä voisimme byrokratiapuolella jättää turvallisesti pois (niin, että kukaan ei saa kolibakteerimyrkytystä Putkosen Liejun mellastaessa vapaana).

Käyn lounastauolla kävelyllä, tai kävelen edes osan työmatkasta, jotta ehdin joka päivä nauttia auringosta ja puistojen vehreydestä. Tutkitusti jo 20 minuuttia ulkosalla luonnon äärellä (olkoon se vaikka rivi ruukkupuita villin luonnon sijasta) tekee olosta paremman. Töissä tungen jokaiseen mahdolliseen koulutukseen ja sisäiseen infohetkeen, jotta saan katkaistua puuduttavan luku- ja raportointirutiinin. Jostain kumman syystä olen ainoa tiimissäni, joka suostuu pitämään esitelmiä aina kun pyydetään, joten tälle syksylle (Suomen keväälle) on tulossa kolme erilaista julkisen puhumisen ja vaikuttamisen koulutusta. Hyödyllistä jos mikä!

Näillä eväillä ei toki sitä ristiriitaa ratkaista, että miten pitää sukutila toiminnassa, jos itse haluaa asua toisella puolen maapalloa. Mutta tavoite onkin yrittää rohkaista miettimään vaihtoehtoa C. Onko tilanteessa yhtään sellaista puolta, josta oikeasti nautin tai voisin oppia nauttimaan, ja jota voisin vahvistaa ja tehdä isommaksi palaseksi elämääni? Jos ei, mikä olisi se helpoin/mahdollisin keino löytää tällainen palanen ja ottaa se käyttöön? Miten saan pienennettyä elämäni haittapuolet siedettävän kokoisiksi välttämättömyyksiksi isoiksi pumppaamieni kiitollisuudenaiheiden reunamille?

Hyvä ystäväni sanoi kerran, että hänen uransa terapeuttina romahti siihen, että ihmiset eivät halunneet voida paremmin. Liian moni ripustautuu sitku-ajatteluun, haluamatta/uskaltamatta/viitsimättä ottaa ensimmäistä askelta parempaan. Ystävän sanoin: "on helpompaa ajatella, että oma ankea elämä on olosuhteiden pakko. Tilanteelle ei voi mitään ja sillä selvä."

Kukapa ei olisi ajatellut, että jos voittaisi lotossa, jos olisi laihempi ja kauniimpi, jos olisi ollut koulussa suositumpi, jos olisi enemmän lomia, jos olisi isompi talo, jos olisi uudempi auto, jos olisi kivemmat (puolison) sukulaiset... sitten olisi kaikki paremmin.

Mutta olisiko oikeasti? Mitä sellaista rahalla saa, mitä oikeasti haluat? Ystäviä? Parisuhteen? Lapsia? Vapaa-aikaa? Itsemääräämisoikeutta? Luvan tehdä juuri niitä asioita, joista nautit, oli se sitten leipomista tai Ikeassa kuurupiilon leikkimistä? Koska lottovoittoa ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule, miksi heität aikaa hukkaan surkuttelemalla näiden puutetta, kun aina voi edes yrittää jollain muulla keinolla?

Muutoksen pelosta on kirjoitettu miljoonia sivuja, googlesta löytyi heti vaikkapa tämä osuva vertaus:
http://elaparemmin.fi/blogi/miksi-muutos-on-vaikeaa-ja-kuinka-tehd-siita-helpompaa/

Suurin este muutokselle on aina oma asenne: "ei se ole mahdollista, koska...". Totta, ei aina olekaan. Mutta jokin toinen, pienempi askelmuutos parempaan on aina mahdollinen. Ainakin meille etuoikeutetuille länsimaiden asukkaille, joiden ei tarvitse hankkia elantoa kerjäämällä tai lajittelemalla roskia kaatopaikalla.

En tiedä, onko tämä Suomessa hitti, mutta pitäisi olla. Aussibändi Sheppard: Geronimo. We can make this leap, through the curtains of the waterfall. So say Geronimo! 

Hyppää jo, huuda Geronimo!

https://www.youtube.com/watch?v=ozsmSlvGHv4

(c) Sheppard.

Miten olla ihmisiksi Australiassa

Kuukauden mittaisen loman ja karkaushäiden aiheuttaman hypen jälkeinen töihin- ja arkeenpaluu on salakavalasti imaissut mehut, ja bloggaukseenkaan ei meinaa riittää energiaa. Kun nyt kuitenkin ideanpoikanen tuli mieleen, niin aina sitä yhden postauksen vääntää.

Viime viikolla käynnistyi työpaikan tarjoama mentorointiohjelma, jossa meitä 'nuoria' uranrakentajia - tai muuten vaan erilaisen tietotaidon kehittämisestä kiinnostuneita -, sekä kokeneempia johtotason ihmisiä yhdistetään jedi -padawan -parivaljakoiksi eli opettajiksi ja oppilaiksi.

Organisaatioiden väliseen ohjelmaan oli kirjallinen haku, ja hakemusten perusteella järjestäjät yhdistivät mentorit ja oppilaat, joilla näyttäisi olevan eniten annettavaa ja opittavaa toisiltaan. Kerron loppuvuodesta, miten hyödylliseksi oikeasti ohjelman koin, mutta tässä alkumetreillä näyttää kyllä ihan hyvältä idealta.

Itselleni sattui senseiksi ihan mukavan oloinen kaveri finanssiministeriöstä, jonkinlainen strateginen johtaja. Tajusin tosin jälkikäteen Linkedinissä, että tämä uratykki, neljän pienen lapsen isä on ansioluettelonsa vuosilukujen perusteella vain vuoden-pari minua vanhempi. Miten voi olla? Miten se on ehtinyt saada aikaan tuon kaiken; vahvan nousujohteisen uran, perheen ja harrastuksiakin vielä? Ehkäpä salaisuus selviää mentoroinnin mittaan. Toivottavasti ei perustu pelkästään vaimon olemassaoloon, koska itselläni ei ole.

Mutta asiaan. Ihmissuhdetaidot, sekä esiintymistaidot. Tässäpä aihealueet, joihin aussit panostavat jo peruskoulusta tai jotakuinkin syntymästä lähtien. Käsittääkseni esi- ja koulussa ei ole sellaista päivää tai viikkoa, jolloin ei tehtäisi ryhmätöitä ja tiimihengen rakennustuokioita, tai pidettäisi esitelmiä tai puheita. E vetää säännöllisesti ja tilauksesta seikkailuleirejä eri-ikäisille kouluryhmille, joiden ainut tavoite on rakentaa ihmissuhdetaitoja ja ryhmähenkeä (toki motorisia taitoja oppii siinä sivussa).

Pienet lapset oppivat puhujiksi usein toistettavalla show and tell - systeemillä, eli tuomalla kotoa jotain omaa kiinnostavaa (lelu tms.), josta he saavat kertoa koko luokalle. Vaihtoehtoisesti voi kertoa vaikka lomasta, kirjasta, telkkarihahmosta... Kun lapset saavat puhua aiheesta, josta he aidosti pitävät ja josta muukin luokka on kiinnostunut, ei kai ihme, että ihmistaimista kasvaa itseensä luottavia mielipiteen esittäjiä, jotka eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan.

Eräs oma tavoitteeni mentoriohjelman aikana on oppia paremmaksi verkostoitujaksi ja sosialiseeraajaksi, eli että uskaltaisin huoleti mennä esittäytymään uusille ihmisille työtilaisuuksissa ja muulla. Suomea paremmin se jo onnistuukin, jossa oli aina luontevampaa katsella seinille, lattiaan tai mihin vaan oma-aloitteisen reippaan esittäytymisen sijasta. Muttei edelleenkään samalla vettävaan-metodilla kuin ausseilta.

Ihmissuhdetaitoihin kuuluvat mielestäni myös hyvät käytöstavat, jotka Aussilassa ovat perusaseutus ja oletus. Töykeilyä, törppöilyä ja rumaa kielenkäyttöä muita kohtaan ei yksinkertaisesti siedetä, vaikka toki tätä joskus joku yrittää. Joukkovoima yleensä hiljentää ääliöt esimerkiksi bussissa.

Käytöstapoja ristiriitaisesti Suomessa sekä arvostetaan että ei arvosteta. Toisaalta Suomessa on hyvinkin tiukat sanattomat raamit, miten saa olla ja elää. Toisaalta peruskohteliaisuudet kuten vaikkapa naapurin tervehtiminen; anteeksi pyytäminen tönäistessä, ystävällinen hillitty käytös muita kohtaan (ei tarvitse huutaa, kiroilla eikä haukkua esim. kaupan myyjää, vaikka ärsyttäisi), sekä hyvän työilmapiirin ylläpito niin, ettei jatkuvasti urputa jostain/murjota/jätä työkavereita huomiotta, eivät todellakaan ole itsestäänselvyyksiä kaikille.

Tässä linkissä oli mainio, osuva kirjoitus suomalaisen kulttuurin nurjasta puolesta, mutta blogi on tällä hetkellä kaatunut liian massiivisen liikenteen takia (liian moni yrittää lukea tekstiä yhtä aikaa).

Omissa ihmissuhde- ja työpaikkataidoissani on yhä parantamisen varaa, ja saankin aiheesta ystävällisiä huomautuksia kollegoilta silloin tällöin. Puhetyylini on yhä ausseille liian suorasukainen. Esimerkiksi se, että usein vastaan kysymyksiin vain yhdellä sanalla, tulkitaan tylyytenä tai niin, että minua vaivaa joku. Totuus on, että minä vain vastaan kysymykseen. Turha siihen on rakennella höttöä alkuun ja loppuun, jos vastaus todellisuudessa on yhdestä puoleen tusinaa sanaa.

Tyylini kuitenkin aiheuttaa hämmennystä etenkin esitelmiä pitäessäni, sillä jos tulee yleisökysymys ja vastaan suunnilleen yes tai no, kukaan ei tiedä, miten päin olla. Häkeltyvät tykkänään. Enpä tätäkään ongelmaa itse tunnistanut, ennenkuin kokeneempi kollega asiasta ohjeisti - "puhetapasi on ihan ok työtiimisi kesken, mutta voisitko vähän pidentää ja pehmentää noita vastauksiasi julkisissa tilaisuuksissa, että eivät yleisössä noin yllättyisi".

Oman kokemukseni ja muilta kuullun mukaan kiinalaisilla on hyvin samanlainen tapa puhua, ja siksi heistä ei välttämättä aina pidetä aussityöpaikoilla. On kuulemma liian töksähtelevää ja jotenkin epäkohteliasta menoa. Eli paras lie ottaa vinkistä vaariin ja yrittää tuhlata enemmän aikaa lisäillä kohteliaisuussyistä lause sinne, lause tänne, ennenkuin pääsee itse asiaan.

Kulttuurierot ja niiden sietäminen/ymmärtäminen on olennainen seikka, jota ei voi aussityöpaikalla tai ylipäätään koko maassa välttää. Jos olet osa sitä blokkia, joiden mielestä monikulttuurisuus on lähtökohtaisesti vitsaus, en suosittele Australiassa vierailua saati työntekoa. Täällä ei pysty kotoaan poistumaan, jos ei ole valmis sivistyneesti kohtaamaan ihmisiä joka planeetankolkasta. Toki aussit vastaavasti odottavat, että edes alkelliset peruskäytöstavat löytyvät kaikista kulttuureista tulleilta, ja samoja lakeja noudatetaan.

Valtiolla tai osavaltiolla vakituisesti työskentelevien on läpikäytävä pakollinen 'kulttuuriymmärrys'-kurssi, koska työkavereillasi ja asiakkaillasi voi olla (ja todennäköisesti on) hyvinkin erilainen tausta, kasvatus ja tavat kuin sinulla. Ja silti pitäisi toimeen tulla. Samoin pakollisia ovat 'näin ehkäiset työpaikkakiusaamista'-kurssi, ja 'näin tunnistat ja ehkäiset seksuaalista ahdistelua ja sukupuolisyrjintää työpaikalla' - kurssi. Pakollisia kursseja toki löytyy moneen lähtöön, eli paletilla on myös korruptionestokurssi, työterveys ja turvallisuus toimistossa-kurssi ja mitä näitä on. Perustavoite on opettaa, että älä ole törppö, yritä olla kiva.
Ihan hyvä minusta.

Kuvitukseksi kuvia vuosittaisesta ulkoilmataidenäyttelystä, Cottesloen rannan Sculpture by the Sea - tapahtumasta. Tapahtumassa on näytteillä joka vuosi eri teokset: vetää väkeä hienosti, myös arki-iltana, kuten kuvista näkyy.

Mitä ne meistä ajattelee?

Nyt kun Pertti Kurikan Nimipäivät voitti Euroviisukarsinnat, on netti taas pullollaan "mitä ne meistä ajattelee?" vollahduksia. Kuuntelin biisin Aina mun pitää vasta kisan jälkeen ja aika perhanan hyvää settiähän se on: kuka muka ei ole ollut samaa mieltä elämästään joskus? Aina pitää tiskata, siivota, käydä töissä, syödä hyvin, ei saa syödä karkkia, ei saa mennä koneelle, pitää tehdä tehtäviä... tähänpä se aikuisena olo tiivistyy, kun itse pitäisi itseään vahtia. Ja perheellisten vielä lapsiaankin.

No mitä ne meistä sitten ajattelee, ne ulkomaalaiset? Tietoa on ainakin kanadalaisista ja ausseista, sekä vähän ranskalaisista. Asiat, joita minulta on kysytty ja joista on haluttu jutella, ovat olleet ne Suomen suuret onnistumistarinat: äitiyspakkaus (BBC:n julkaistua laajalevikkisen jutun aiheesta), skandinaavinen hyvinvointivaltio, jossa kaikista pidetään - edes jotenkuten - huolta; koulumenestys ja ammattitaitoiset opettajat, Nokia ("miksi ihmeessä te annoitte Microsoftin ostaa sen?"), formula- ja rallikuskit. Tietysti myös kaamosaika, lumi, sauna, Joulupukki, porot, tuhannet järvet ja yötön yö kiinnostavat.

Yhtään kukaan ei ole koskaan puhunut Euroviisuista. Paitsi Lordista, koska se oli jotain uutta ja erilaista, odottamatonta. Suomen loputtomat kisahäviöt ja johtosija eniten nollatuloksia saaneena maana eivät itse asiassa ole kellään tiedossa, paitsi suomalaisilla. Kun Suomi kopioi jälkijunassa edellisvuosien voittajia ja lähettää kitaraballadin, kun se menestyi toissavuonnakin, takkiinhan siinä tulee. Tai kun lähetetään europoppia, jota Ruotsi tekee sata kertaa paremmin. Eikö nyt ole paljon fiksumpi veto koittaa jollain täysin omanlaisella avauksella? Jos tulee turpiin, niin eipä siinäkään mitään uutta ole. Leuka rintaan ja kohti seuraavan vuoden pettymystä yritystä.

Yhden ulkomaalaisen ja yhden ulkosuomalaisen kokoinen joukkueemme tutki Suomea melkein kuukauden ajan ja tällaista tarttui helmikuussa haaviin, top 3 hitit ja top 3 häh?

HITIT

3. Suomalainen ruokakulttuuri. Sanoi Berlusconi mitä tahansa, suomalainen ruoka yllättää monipuolisella ainutlaatuisuudellaan, ainakin E:n. Kuulin jälkikäteen hänen kertovan täällä Down Underissa, että "Anu oli aika lailla vähätellyt tarjontaa, joten en osannut yhtään odottaa, että kohtaisin sellaisen kulinaarisen herkkulaarin". Ai?

En tajunnut vähätteleväni! En vain kertakaikkiaan tajunnut ennakkoon, että seuraavat ovat itse asiassa uniikkeja herkkuja, joita ei muualta juurikaan saa, tai joita ei kaikkiruokainen ranskalainen ole koskaan ennen kohdannut:
laskiaispulla, runebergintorttu, korvapuusti/toscapulla, lakkahillo, leipäjuusto, mokkapala, suomalainen torikojusta ostettu lihapiirakka (aussilihapiirakat ovat ihan erilaisia), perunarieska, karjalanpiirakka, paistetut muikut, hernekeitto (Ranskassakin on, mutta sosekeittoversiona), marjakiisselit, tyrnimehu, viinimarjamehu, karviaismehu.

Nämä puolestaan tiesin E:lle uutuuksiksi, mutten tajunnut, että hän suorastaan ahmisi niitä innolla:
ruisleipä, mämmi, salmiakki (tätä on tullut postissa kotiin ennenkin tosin), ruissipsit, poronliha. Suomalaista riistaa hän olisi halunnut maistella enemmältikin, mutta eipä sattunut reitille. Toiste sitten.

2. Perinteet. En ole ennen hoksannut, miten moni asia on perinne Suomessa. On arkisia, jokaviikkoisia "perinteitä" kuten saunominen, on vanhan kansan sanontoja ja tapoja, kuten uudenvuodentaikoja, ja on vuodenaikajuhlia ja juhlapäiviä, kuten Runeberginpäivä ja laskiainen. Perinteet ovat siitä kumma juttu, että paikallisille ne ovat itsestäänselvyyksiä, mutta ulkopuolisille selitettyinä koomisia:

"No, ensin otetaan tinaa ja kaadetaan se kauhaan, jota lämmitetään hellalla. Sitten sula tina kipataan kylmään veteen sankoon, ja muodostunutta möykkyä pidetään valoa vasten, jotta sen varjo kertoo tulevan vuoden." Tai: "Ennen vanhaan laskiainen oli talon lasten, nuorten ja palvelusväen juhla, jolloin mentiin laskemaan mäkeä kelkalla ja huudettiin samalla 'pitkiä pellavia', jotta ensi kesän pellavasadosta tulisi runsas". [Laskiainen Wikipedian mukaan tarkoittaa laskeutumista pääsiäispaastoon, mutta itse olen aina tiennyt vain tuon mäenlaskun ja pellavat]. Tai: "ai miksi rekkojen lavat ovat täynnä naamiaisasuisia kiljuvia nuoria, jotka heittelevät karkkia? No koska he ovat viimeisellä luokalla senior high school'issa ja aloittavat nyt lukuloman, eli heillä ei ole enää baccalaureat-kokeita (yo-kirjoituksia) enempää koulua jäljellä, he juhlivat sitä".

Perinne pitää tietysti toistaa myös ulkkarivieraan kanssa, koska hän on sitä mieltä, että a) kuulostaa hauskalta ja b) pitäähän paikallisia tapoja kunnioittaa. Laskiaistiistaina löysimme sopivan mäen läheisen kylpylän pihalta, jonne oli oikein tällätty traktorin sisärenkaita valmiiksi laskijoita odottamaan. Koska kylpylän asiakkaiden keski-ikä oli luokkaa seniori, saimme renkaat heti ja täysin omaan käyttöömme, jotta pystyimme huutamaan kurkku suorana PITKIÄ PELLAVIA kiitäessämme kylpyläravintolan ikkunan alta lounastajien riemuksi(?).

E:n suomen ääntäminen on muuten ensiluokkaista, mutta pellavia-sana vääntyi jatkuvasti pellaavia'ksi. Ei tämä mitään italiaa ole, jankutin, kunnes muistin, että itse lausun oman uuden ranskalaisen sukunimenikin täysin harakoille...

1. Suomalainen vieraanvaraisuus, joustavuus ja tilanteeseen sopeutuminen. En ole ennen tähän kiinnittänyt samaa huomiota, vaan olen häpeäkseni ottanut itsestäänselvyytenä. Nyt ulkkarivieraan kanssa tajusin, että suomalaiset venyvät ihan spesiaaleihin mittoihin, jotta vieras saisi eniten irti visitiistään ja että tällä olisi kaikki hyvin.

Kaverit ja sukulaiset ideoivat ja järjestivät meille tekemistä, majoittivat sekä kokkasivat suomalaisia ruokia, veivät kävellen ja autolla paikkoihin naapurikaupunkivisiittiä ja lentokenttäkyytiä myöten, ja puhuivat sitkeästi englantia vaikka kahden sanan lauseilla; kunnia-asia oli, että E ymmärtää ja pysyy jutussa mukana. Tätä E ihmetteli ja arvosti - kaiken muun ohella -, sillä Ranskassa kuulemma kukaan ei puhu englantia vain yhtä seurueen jäsentä varten. Ei itse asiassa seurueen enemmistöäkään varten... Ranskalla mennään, oma moka jos et osaa.

Suku otti E:n vastaan avosylin kuin kadonneen oman pojan, ja yllätys-salahäätkin tuottivat pelkkiä ilahtuneita onnitteluja ja peräti häälahjoja, vaikka aikaa niiden hankkimiseen oli mitättömästi. Sen sijaan E:n puolen suvussa oli niitäkin jäseniä, joiden mielestä on mykkäkoulun paikka ja anteeksiantamatonta, että jätimme hääjuhlat järjestämättä ja emme ilmoittaneet häistä ennakkoon. Jos ei ole perinnejuhlia, eivät ne ole oikeat häätkään, näköjään.

Tätä asennetta kohtaa myös Perthissä yllättävän paljon, ja kaveripiirin morsiamet tuskailevatkin eritoten anoppiensa suhteen sitä, miten paljon aussianopilla pitäisi saada olla sanavaltaa häiden järjestämisessä ja tulevan parin sukunimen/nimien valinnassa (sekä siinä, milloin lapsenlapsia tulee ja miten nämä hoidetaan....).

HÄH?

3. Hokemahuumori. Tässä on asia, jota en ole esiteini-iän jälkeen tajunnut. Pirkka-Pekan lanseeraama(?) tai ainakin ansiokkaasti edistämä apuva-huumori elää ja voi hyvin Suomen telkussa. Yritin katsoa uutta hittiä, Kingiä, ja eihän siitä mitään tullut. Sloganeihin, hokemiin ja ylinäyttelemiseen perustuva komiikka ei vain aukea, kun itse tykkään improvisaatiosta ja nokkelasta stand up - huumorista. Hokemahuumori on myös mahdotonta kääntää, koska kun ulkkari kysyy, että mikä tuossa on se hauska juttu, ei vastausta oikein ole. No, kukin tykkää mistä tykkää, ja jos tämä tuo katsojia, niin anti mennä.

2. Radion tarjonta. Ajoimme reissuilla paljon ja radio olisi ollut kiva matkakumppani. Paino sanoilla olisi ollut. Mitä on tapahtunut Suomen radiokanaville, joilta ei tule mitään muuta kuin mainoksia, uutisia, urheiluselostuksia sekä puheohjelmia, joissa muistellaan 60-lukua? Esimerkiksi parin tunnin automatkalla emme saaneet mainosten ja puheen yli kuulluksi muita biisejä kuin pari iänikuista Madonnan hittiä, sekä elähtäneen, jo syntyessään huonon ysäripoppibiisin Ace of Base'lta. Missä on uusi musiikki, tai peräti uusi suomalainen musiikki?

1. Mitä ne meistä ajattelee? Suomalaiset käyttävät hämmästyttävän paljon aikaa sen pohtimiseen, mitä muut ajattelevat a) heistä henkilöinä ja b) suomalaisista kansakuntana. Olen tottakai uponnut tähän itsekin, mm. pohtimalla aamun pikkutunneilla, että mitähän opiskelukaverit ja opettaja ajattelevat siitä typerästä keskeytysmöläytyksestä, jonka tein luennolla? Selvisi vuosia myöhemmin, että kukaan ei ollut asiaa edes huomannut/painanut mieleensä, joten tuhlasin turhaa aikaa turhanpäiväisen mokan ylipureskeluun.

Sittemmin olen tullut tulokseen, että kaikkia ei voi koskaan miellyttää, joten turha edes yrittää, koska siinä vain hukkaa oman itsensä. Suosikkimottoni "elä ja anna toisten elää" rinnalla on nykyään seuraava, joka on sekä uusiseelantilaisen nettihuutokaupan edellyttämä käytöskoodi, että nettikeskustelusta bongattu tiivistelmä Raamatun ohjeista:
"yritä olla olematta täysi törppö muita kohtaan".

Alla Suomen ihmeitä, kuten herkkuruokia ja se hämmentävä fakta, että talvi on väritykseltään yllättävän valko-harmaa-musta.