Lopeta se jahkailu

Suomalaiset Australiassa - facebook-ryhmässä on käyty viime päivinä keskustelua aiheesta miten toteuttaa unelma, pitäisikö se ylipäätään toteuttaa, kenen ehdoilla elämää elää ja mitäs sitten, jos unelmaa ei ole mahdollista toteuttaa. Keskustelu ei tapahtunut näillä sanoilla, mutta muodostuivat huomaamatta teemoiksi.

Keskustelun aloitti postaus: "olen tajunnut, että haluan muuttaa Australiaan, mutta en/emme pysty, koska on tämä sukutila Suomessa pyöritettävänä." Tästähän luonnollisesti versoo monta mielipidettä. Yhdet ovat sitä mieltä, että arki on arkea Australiassakin, turha tänne on haikailla omassa mielessä kehitellyn saippuakuplautopian takia. Toiset puolestaan kommentoivat, että paras asia, mikä heille on tapahtunut, on ollut muutto Australiaan ja tänne asettuminen - ruusuiset unelmat ovat totta ainakin tietyssä mittakaavassa.

Kolmannet kommentoivat, että no miksei sitä sukutilaa voi myydä tai vuokrata? Jos haave Australiasta on todellinen, sen perään kannattaa lähteä, eikä antaa minkään ankkurin pidätellä paikallaan. Neljäs kanta (omani) oli, että kannattaa seuloa tarkkaan, mitä oikeasti haluaa. Haluaako juuri Australiaan, vai vain talvea pakoon aurinkoon?

Australiaan on vaikea päästä, mutta kyllä sekin onnistuu, jos sisua ja tahtoa riittää. Mutta jos ei oikeasti halua tai tie näyttää jo valmiiksi liian kiviseltä, ehkä on olemassa jokin kolmas vaihtoehto. Sukutilalle voisi etsiä lomittajan talveksi (vaatii tietysti pitkäjänteistä raha-asioiden järjestelyä) ja muuttaa pariksi kuukaudeksi vaikka Portugaliin, Suomea reilusti halvempaan etelänhetelmään.

Ymmärrän hyvin alkuperäisen viestin kirjoittajan turhautumisen siitä, että unelma tuntuu karkaavan päivä päivältä kauemmas. Toisaalta en ihan tajunnut, mitä aloitusviestillä haettiin. Tukea? Neuvoja? Voivottelua? Tsemppausta? Australian vähättelyä? Jo muuttaneiden vakuutteluja siitä, miten he kaipaavat takaisin Suomeen, joka kuitenkin on se maailman paras maa? Jos aloitus kuuluu "haluan niin kovasti asiaa x, mutta se on mahdotonta saada syystä y", vastausvaihtoehdot väkisinkin rajautuvat luokkiin a) 'hei kyllä se saattaa kumminkin onnistua kun kovasti yrität, mäkin onnistuin!', tai b) 'joo oot oikeassa, se on mahdotonta, ei siitä mitään tuu'.

Itse olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että jos ihmisellä on unelma, unelman aitouden mittaa juuri se, miten paljon sen toteuttamisen eteen on valmis näkemään vaivaa.

Säästin vuosia rahaa sitä unelmaa varten, että muutan ulkomaille väliaikaisesti tai pysyvästi. Seuloin netistä tietoa eri maista, kontaktoin ihmisiä eri maissa (tutuntuttuja, yliopistojen opintovastaavia, harrastusseuroja ym.), opiskelin viisumibyrokratiaa, hankin tarvittavia papereita ennakkoon paksuksi mapiksi. Luin sää- ja ilmastotietoja. Luin palkka- ja työpaikkatilastoja. Hioin ansioluetteloa englanniksi kanadalaisen tutun avulla. Sitkutin läpi englanninkielisiä romaaneja sanavarastoa kasvattaakseni. Vaikka unelmani ei alunperin ollut Australia (mielessä oli pitkään vaihto-opiskeluvuoteni kohdemaa Kanada), toteutin kuitenkin lopulta sen, mitä aioinkin tehdä. Lähdin.
Kulttuurishokin kourissakaan en katunut.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat hakeneet lääkikseen tai Teatterikorkeakouluun vuosi vuoden jälkeen, pettymyksen niellen ja aina uudestaan tsempaten. Lopulta onnistuu!

Tai ei onnistu. Jossain vaiheessa on pakko analysoida, miten kauan tätä pään takomista petäjään voi jatkaa. Siinä vaiheessa olen vankkumaton kolmannen tien eli vaihtoehto C:n kannattaja. Jos optio A on toteuttaa unelma ja optio B on jatkaa kuten ennenkin, aina löytyy jostain rako, joka johtaa aivan muualle kuin A tai B, tai johtaa niiden puoliväliin. Havainnollistan:

Olin koko viime vuoden kurkkuani myöten täynnä työnkuvaani, joka on päivästä toiseen samaa pöydälleni vyöryvien raporttien vertailua lakipykäliin löytääkseni, onko jotakin pykälää rikottu vai ei. Kaikki tietävät, miten Valvira, Evira ynnä muut antavat jatkuvasti kummallisia kieltotiedotteita ja estävät sitä ja tätä ja tuota maalaisjärkevää toimintaa. No, meidän virasto pahimmillaan tällainen, jo lakisääteisen toimeksiantonsa puolesta. Byrokratialakia ja järjestystä on vahdittava, ja poliisiksi olen joutunut minä.

Lakiteksti on lähtökohtaisesti puuduttavaa ja vaikealukuista: "jos tilanteessa x on y, niin silloin z. Jos tilanteessa x ei ole y, silloin g. Jos tilanteessa x on y, mutta myös d vaikuttaa, silloin b, h, j ja k." Jaa että mitä? En ole luonteeltani pätkääkään pilkunviilaaja, vaan nimenomaan suurten linjojen ihminen. Minua ei henkkoht voisi vähempää kiinnostaa, milloin x, y, z, d, b, j ja h kohtaavat vai kohtaavatko lainkaan. Ja entäs sitten, jos viemäröintifirma Putkosen Lieju ei tänä vuonna muistanut lähettää meille raporttia kesäkuussa, vaan lähetti sen vasta heinäkuussa? Kaatuuko maailma? Kaatuuko, hä?

*syväänhengitys*

Öhöm, siis takaisin asiaan. Yritin viime vuonna aktiivisesti päästä loukusta vaihtaa työpaikkaa, mutta onni ei suosinut. Varmaan osittain siksi, että Perthin kadut tulvivat nyt työttömiä professionaaleja, joiden työpaikat katosivat alta, kun kaivosalalla lyötiin jarrut pohjaan ja puolet porukasta heivattiin kyydistä. Kun vuoden yrittämisen jälkeen tajusin, että 1) saatavilla olevat julkissektorin työpaikat ovat yhtä tylsiä kuin omani, 2) en uskalla vaihtaa osavaltion virasta epävarmalle yksityissektorille nyt, kun asuntolainan saanti polttelee ajankohtaisuudellaan ja 3) en ole etenemässä mihinkään, joten... antaa olla.

Mutta.
Ei ole mitään järkeä palata siihen vuodentakaiseen samaan, ankeaan, kuristavaan tunteeseen, että elämäni valuu hukkaan syynätessäni Putkosen Liejun raporttia kuin piru raamattua. Jonkin on muututtava. Mitä jää jäljelle? Oma asenne.

Aloin aktiivisesti rakentaa elämääni työn ympärille niin, että jos ei työ voi olla elämän kohokohta tai edes satunnainen valopilkku, niin mahdollisimman moni muu asia on. Ihmissuhteet ovat loistavalla tolalla E:n, perheen ja ystävien kanssa. Asun maassa, jossa paistaa aurinko kolme neljäsosaa vuodesta. Luonto on aina kesäasussa oman ikkunan ja kotioven takana. Linnut laulavat. Laineet liplattavat. Delfiinit polskivat joessa. Ihmiset nauravat ja rupattelevat ravintoloiden ja kahviloiden terasseilla. Perth on vihdoin saamassa Melbournea kiinni värikkyydessä ja tapahtumarikkaudessa. Tekemistä, katseltavaa, maisteltavaa, aistittavaa, koettavaa riittää. Työpaikkakin on tarkemmin katsoen ihan ok, jos työkavereiden mukavuudella ja pomon joustavuudella mittaa.

Positiivinen ajattelu ei kuitenkaan yksin pelasta ankeuden ja ahdistuksen alholta, jonka Putkosen Liejun vuosiraportti ja sen sata kaveria väistämättä aiheuttavat. Tarvitaan käytännön tekoja. Anoin ja sain 2,5 kuukautta (palkatonta) virkavapaata laskettuani tarkkaan, että jos leikkaan päivittäisiä menoja tuomalla aina omat eväät ostolounaan sijasta ja ostamalla tukkumäärät ruokaa tukkuhinnalla viikonloppuisin (kiitos Spudshed, kaikki sinne!) pystyn/pystymme elämään palkanleikkauksen kanssa.

Virkavapaan käytän omiin projekteihin, kuten elvyttämäni väikkärin tekemiseen ja yleiseen latautumiseen ja virkistymiseen. Tällä hetkellä väikkärihankkeessa on meneillään materiaalin hankinta ja artikkelien pohjustaminen. Sen sijaan, että käyttäisin virkavapaan yhteen syssyyn, otan muutamia pari-kolmeviikkoisia pätkiä pitkin vuotta, ja sen lisäksi yksittäisiä päiviä vapaaksi tasaisin välein, jotta työkuorma tuntuu pienemmältä ja rutiini siedettävämmältä. Tämä tietysti on mahdollista vain, jos omalle kohdalle sattuu kiitettävän joustava työnantaja kuten omani. Oma valttikorttini on myös se, että tiimiimme on häkellyttävän vaikea löytää sopivia uusia työntekijöitä, joten meitä 'vanhoja' kohdellaan kuin kukkaa kämmennellä lomatoiveidemme suhteen.

Koska joudun silti tekemään töitä 9 kk vuodesta, täytyy siitä ajasta tehdä jotenkin siedettävää. Yritän ideoida parempia tapoja tehdä töitä ja välttää turhaa rutiinia. Pusken ideoita väsymättä pomolleni, joka puolestaan tyrkkii niitä eteenpäin yläportaisiin. Pieniä parannuksia olen jo saanut läpi, ja vähän suurempi remontti on nyt pomoni tuella vireillä siihen, mitä turhauttavaa säätöä voisimme byrokratiapuolella jättää turvallisesti pois (niin, että kukaan ei saa kolibakteerimyrkytystä Putkosen Liejun mellastaessa vapaana).

Käyn lounastauolla kävelyllä, tai kävelen edes osan työmatkasta, jotta ehdin joka päivä nauttia auringosta ja puistojen vehreydestä. Tutkitusti jo 20 minuuttia ulkosalla luonnon äärellä (olkoon se vaikka rivi ruukkupuita villin luonnon sijasta) tekee olosta paremman. Töissä tungen jokaiseen mahdolliseen koulutukseen ja sisäiseen infohetkeen, jotta saan katkaistua puuduttavan luku- ja raportointirutiinin. Jostain kumman syystä olen ainoa tiimissäni, joka suostuu pitämään esitelmiä aina kun pyydetään, joten tälle syksylle (Suomen keväälle) on tulossa kolme erilaista julkisen puhumisen ja vaikuttamisen koulutusta. Hyödyllistä jos mikä!

Näillä eväillä ei toki sitä ristiriitaa ratkaista, että miten pitää sukutila toiminnassa, jos itse haluaa asua toisella puolen maapalloa. Mutta tavoite onkin yrittää rohkaista miettimään vaihtoehtoa C. Onko tilanteessa yhtään sellaista puolta, josta oikeasti nautin tai voisin oppia nauttimaan, ja jota voisin vahvistaa ja tehdä isommaksi palaseksi elämääni? Jos ei, mikä olisi se helpoin/mahdollisin keino löytää tällainen palanen ja ottaa se käyttöön? Miten saan pienennettyä elämäni haittapuolet siedettävän kokoisiksi välttämättömyyksiksi isoiksi pumppaamieni kiitollisuudenaiheiden reunamille?

Hyvä ystäväni sanoi kerran, että hänen uransa terapeuttina romahti siihen, että ihmiset eivät halunneet voida paremmin. Liian moni ripustautuu sitku-ajatteluun, haluamatta/uskaltamatta/viitsimättä ottaa ensimmäistä askelta parempaan. Ystävän sanoin: "on helpompaa ajatella, että oma ankea elämä on olosuhteiden pakko. Tilanteelle ei voi mitään ja sillä selvä."

Kukapa ei olisi ajatellut, että jos voittaisi lotossa, jos olisi laihempi ja kauniimpi, jos olisi ollut koulussa suositumpi, jos olisi enemmän lomia, jos olisi isompi talo, jos olisi uudempi auto, jos olisi kivemmat (puolison) sukulaiset... sitten olisi kaikki paremmin.

Mutta olisiko oikeasti? Mitä sellaista rahalla saa, mitä oikeasti haluat? Ystäviä? Parisuhteen? Lapsia? Vapaa-aikaa? Itsemääräämisoikeutta? Luvan tehdä juuri niitä asioita, joista nautit, oli se sitten leipomista tai Ikeassa kuurupiilon leikkimistä? Koska lottovoittoa ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule, miksi heität aikaa hukkaan surkuttelemalla näiden puutetta, kun aina voi edes yrittää jollain muulla keinolla?

Muutoksen pelosta on kirjoitettu miljoonia sivuja, googlesta löytyi heti vaikkapa tämä osuva vertaus:
http://elaparemmin.fi/blogi/miksi-muutos-on-vaikeaa-ja-kuinka-tehd-siita-helpompaa/

Suurin este muutokselle on aina oma asenne: "ei se ole mahdollista, koska...". Totta, ei aina olekaan. Mutta jokin toinen, pienempi askelmuutos parempaan on aina mahdollinen. Ainakin meille etuoikeutetuille länsimaiden asukkaille, joiden ei tarvitse hankkia elantoa kerjäämällä tai lajittelemalla roskia kaatopaikalla.

En tiedä, onko tämä Suomessa hitti, mutta pitäisi olla. Aussibändi Sheppard: Geronimo. We can make this leap, through the curtains of the waterfall. So say Geronimo! 

Hyppää jo, huuda Geronimo!

https://www.youtube.com/watch?v=ozsmSlvGHv4

(c) Sheppard.