Arjen eroja Australiassa

Asioita, joita ei koskaan tapahtunut Suomessa, mutta tapahtuu Australiassa.

Tuhoeläimet kotona. Suomessa ötököistä sai sietää enintään itikoita tai hämähäkkejä, joskus satunnaisia sokeritoukkia tai turkiskuoriaisia. Kaikki nämä ovat seinälukkia eli sitä kämmenen kokoista pitkäjalkaa lukuunottamatta pieniä ja jotakuinkin helposti nirrittäviä harmeja, joiden takia ei yöuniaan menetä. 

Kun sen sijaan puolikkaan sikarin kokoinen pulleanruskea torakka viipeltää keittiön lattian poikki, ainoa mahdollinen reaktio on joko kirkua ja paeta, tai käydä jokaisella mahdollisella myrkyllä kimppuun (hiuslakkaa, klooria, mitä ikinä kaapista löytyy, jos siellä ei ole hätäpulloa Morteinia eli hyönteismyrkkyä. Hiuslakan suihkutus on muuten täyttä tuhlausta). Ja eihän se ydinpomminkestävä painajainen kuole millään. 

Murskata ei uskalla, koska a) otus on niin iso, että ei se varmaan litisty edes tiiliskivellä, saati keittiöharjalla, ja b) olen kuullut liikaa kauhutarinoita siitä, miten torakka liiskautuessaan laskee munansa, ja sitten pikkutorakoita sikiää kuin kärpäsiä lantakasassa. En ole tarkistanut, onko tälle luulolle mitään todellista perustaa, mutta ajatus rusahtavasta munapommista ällöttää niin paljon, että helpommalla pääsen, kun hälytän E:n pyydystämään otuksen. Onneksi torakoita on nykyasunnossa näkynyt vain kerran kahden vuoden mittaan, sitä edeltävässä vieraili torakoita kerran kuussa myrkytyksistä huolimatta. 

Eilen aamulla sain ihan uudenlaisen tuholaissydärin, kun keittiön lattian poikki juoksi - - - hiiri!!! Siis mitvit, kerrostalossa, keskustassa, ns. hyvällä asuinalueella, hyvin siivotussa asunnossa?? Ei hajuakaan, miten hiiri on ylipäätään sisälle päässyt, sillä etuovemme tyypillinen alarako on hämähäkkien pelossa tiukasti tukittu köydenpätkällä ja ikkunoissa on hyönteisverkot. 

Pahinta oli, että jouduin jättämään hiiren mellastamaan asuntoon, koska olin liian nössö jahdatakseni sitä itse kiireessä ennen töihin lähtöä (yritin ensin luudan kanssa, mutta tietenkin hiiri linnoittautui kirjahyllyn taakse, jota en jaksa siirtää). E:lle vimmaista viestintää töihin, että hoida se mikkiriihi muille maille heti kotiin tullessasi. Seuraavaksi ratsasin ruokakaapin ja siirsin kaikki pusseissa olevat eli nakerreltavat elintarvikkeet tiukasti sulkeutuvaan keittiölaatikkoon tai jääkaappiin.

Illalla kotona hiiri oli tietysti piiloutunut parhaiden kykyjensä mukaan, eikä lähikaupasta löytynyt hiirenloukkuja. Joten oli pakko antaa myöten ja nukkua yön yli samassa asunnossa, jossa temmeltää tuholainen. Aamulla epeli teki elämänsä virheen juoksemalla uudelleen keittiön lattian poikki kirkkaassa päivänvalossa, jolloin saimme sen paikallistettua jääkaapin alle ja saarrettua sinne erilaisin barrikadein. E siirsi jääkaappia ja hätisti karvapallon esiin, jolloin panikoiva parka joutui E:n mojauttamaksi. Niskat vielä poikki varmistuksena, ettei pökkyräinen vipeltäjä herää henkiin roskapussissa. 

Jälleen meikäläinen nössönä vain vierestä katsoin, koska en uskaltanut/halunnut osallistua tappourakkaan, vaikka halusinkin hiirulaisen hiivattiin. Kuulemma niitä ei pitäisi laskea pihallekaan, koska hiiret ja rotat ovat yhtälailla tuhoeläimiä Australiassa ja haitallisia alkuperäiseläimistölle ja kasveille. Eli ei auttanut, nirri pois. 

Aivan toisenlainen arjen erikoisuus ovat ylilyödyt OHS- eli occupational health and safety – säännöt.

Jumppapallo on terveysriski, ja sellaisella ei meidän toimistossa istuta, sanoi lääkäri, fysioterapeutti tai kunto-ohjaaja mitä vain. Pallolta voi näes pyörähtää pyllylleen tai pahimmassa tapauksessa kallolleen lattiaan. Ja mitäs sitten tehdään. Voi tulla syyte. Voi tulla taakaksi workers compensation eli työtapaturmakorvaus. Eli pallolla ei istuta, piste. 

Toinen uusi, odottamaton riski on pilates tai ylipäätään mikään työpaikkaliikunta toimiston tiloissa. Meillä on epävirallinen työkavereista muodostettu pilatesporukka, jotka kokoonnumme harrastelijaohjaajan johdolla pilatoimaan tunniksi per viikko. Tapahtumapaikka on alakerran kokous- ja koulutushuone. Saimme puuhailla omiamme melkein pari vuotta, koska edellinen aulavahti eli kokoustilasta vastuussa olija katsoi kuntoiluamme läpi sormien. Kunnes. 

Concierge eli rakennuksemme aulavahti vaihtui. Hän on ottanut pilateksen silmätikukseen, koska meillä ei ole virallista ohjaajaa eikä siten ohjaajalla vakuutusta oppilailleen: siellä voi joku loukkaantua väärien liikkeiden takia, haastaa rakennuksen oikeuteen ja aiheuttaa vaikka mitä rahallista ja imagohaittaa. Kaikki olemme allekirjoittaneet lausunnon, jonka mukaan ”ymmärrämme riskit ja lupaamme olla nostamatta syytettä vahingon sattuessa”, mutta ei auta. Laitonta on moinen kunnosta ja työkyvystä huolehtiminen. 

Koska emme halua taukojumppatoimintaamme lopettaa, nyt hankkiudumme pilatestunnille kuin ninjat, eli aulavahdin katsetta kiertäen, toimistovaatteissa mahdollisimman pitkälle luikkien, joogamatot kassiin survottuina ja ulos tursuava maton loppupää kainaloon piilotettuna. Ristiriitaisinta on, että firmamme kustantaa kaikille halukkaille työntekijöille osallistumisen viikottaisiin puulaakipeleihin, joissa joukkueet pelaavat mm. lentopalloa, jalkapalloa ja footy six'iä eli australialaista (jenkkifutis/rugby-tyyppistä) jalkapalloa. Se ei näköjään ole terveysriski, mutta pilatesliikkeet eli venytykset, tasapainoilu ja lihaskuntoliikkeet sen sijaan ovat. Jaa-a.

Toisaalta, tähän turvallisuushakuisuuteen kun tottuu, niin entisen kotimaan käytännöt alkavat hieman huimata. E esimerkiksi kertoi, että Ranskassa pääsee raksalle tai tehtaalle töihin ilman mitään 'tikettejä' eli lupia, pätevyyksiä tai perehdytyksiä. Moottorisaha annetaan käteen tai trukki ajettavaksi melkeinpä kylmiltään. Lounaalla toki juodaan viiniä, koska eihän lounas ole lounas ilman asiaankuuluvaa juomaa. Ja sen jälkeen hommat jatkuvat, hiprakkaa tai ei. Veli puolestaan aikoinaan kertoi, että teki yhden kesän kattokorjausurakoita Suomessa ilman mitään turvavaljaita tai -välineitä, kun henkilöstövuokrausfirma tai työnteettäjäfirja ei niitä katsonut tarpeelliseksi hänelle antaa. Huhhei. Ei vaan täällä. Ainakaan avoimesti. 

Ehkä se kultainen keskitie olisi kuitenkin toimivin: en halua muuttua työkaverini kaltaiseksi, joka pelkää puolestani, kun pyöräilen viisi minuuttia töihin korkokantaisilla kengillä (huom., eivät olleet mitkään stiletot vaan kävelykengät 5 cm korolla). Kyllä työmatkapyöräilyä varten tulisi jalkaan laittaa eri kengät (lenkkarit) kuin mitä aikoo toimistolla käyttää. En kertonut, että kaaduin jo pyörällä yrittäessäni rehvakkaasti hypätä jalkakäytävän reunan päälle... Kypärää toki käytän, kuten 99% kaikenikäisistä pyöräilijöistä.  

Kuvassa tunnettu terveysriski, Pilates.

Suomea, englantia, ranskaa... kielimyllerryksessä

Taas kielestä asiaa. Suomikoulun aikuisryhmä kokoontui toista kertaa eilen, ja hyppäsimme saman tien verbien eli tekemissanojen kimppuun. Ajattelin, että paras ottaa tämä monimutkainen taivutuspaketti alta pois pian: näin ensimmäisellä kerralla siitä jää joku rippunen mieleen, toisella kertaa opiskelijat muistavat, että joo olihan tästä puhetta, kolmannella ehkä jo muistavat jonkun taivutusmuodon ja siitä se lähtee etenemään.

Tajusin taivutustaulukoita laatiessani, että toden totta, uuden kielen opiskelu on itseasiassa uuden ajattelutavan oppimista. Sanastoahan oppii, kun sitkeästi pänttää, koska erikieliset sanat ovat kuitenkin vain synonyymejä sille, mitä jo omalla kielellä osaa. Mutta entäs sitten kielen tuottaminen eli sen rakenteen ja kieliopin ymmärtäminen? Esimerkkejä:

Suomalainen ajaa bussilla, vaikkei ole kuski, istuu vain kyydissä. Englantilainen ottaa bussin tai tulee bussilla. Suomalainen laittaa ruokaa, kun kokkaa sitä. Laittaa tarkoittaa valmistaa tässä yhteydessä, vaikka mitään muuta asiaa ei voi pelkästään "laittaa" niin, että tarkoittaa sen valmiiksi laittamista. Suomalainen päätteellään -lainen tai -nen itse asiassa vastaa kysymykseen "millainen"; no Suomesta, muiden suomalaisten kaltainen.

Suomalaiset sanat sisältävät kokonaisen lauseen yhteen pakettiin käärittynä. Eilen tuli kysymys, että paljonko suomenkielessä on sanoja (100,000 ydinsanaa ja 350,000 kattavassa sanakirjassa). Kysyjä kysyi, koska on huomannut, että suomeksi sama asia usein sanotaan vähemmillä sanoilla kuin englanniksi. No, tämähän ei tarkoita, että sanoja sinällään olisi vähemmän, vaan niitä vain tarvitaan vähemmän, koska yksi sana pakkaa kaikki merkitykset. Kuten: istuisinko? Should I sit down? Siinä on tekeminen, mahdollisuus ja kysymys yhdessä sanassa. Pohdiskelua saa mukaan lisäämällä -han, istuisinkohan. Ja kuten jokainen suomalainen tietää, päätteitä voi teoriassa lisäillä loputtomiin, koska jokainen pääte itsessään tarkoittaa jotain ja antaa lisää tietoa tarinaan.

Päätteet ovat englanninkieliselle hankalia, koska moista ilmiötä ei englannissa ole. Täällä saman asian ajaa prepositio, sanan eteen lisättävä in, on, at, by, for, from, of jne. Niitä kun lisäilee niin saa aikaan muotoja, jotka tarkoittavat sisällä, päällä, kohdalla, tavalla, hyväksi, ulos, pois jostain jne. Mutta. Prepositiot eivät läheskään aina toimi suomalaisen logiikan mukaan, koska suomalainen on bussissa, englantilainen on on the bus eli bussilla. Jokainen prepositio-sana myös tarkoittaa eri asiaa silloin, kun niitä käytetään eri rooleissa sanan osana, kuten I'll drop by (pistäydyn, käväisen), written by (kirjoittanut se ja se), by the bay (satamassa), by ten a'clock (kello kymmeneen mennessä), by and large (enimmäkseen, kaikenkaikkiaan), by no means (ehdottomasti, totta maar)...

Englannissa on myös valtavasti muotoja, jotka eivät minun suomalaislogiikkaani istu, kuten concerned by something, olla huolissaan jonkun asian takia. Itse tunkisin tuohon of, huolissaan asiasta, vaihtoehdon by eli "takia, peräisin" sijasta. Samaten to die from cancer ei jotenkin aukea, kuolla syövästä (tai mistä tahansa muusta syystä), ei kuolla syöpään tai syövän takia: jälleen olisin vastannut of tai vaikkapa because of (takia) sanan from sijasta.

Oma jipponsa englannissa ovat sanat, joiden olennaisen osan muodostaa prepositio. Esimerkiksi lay off tai lay-by. Ensimmäinen on irtisanominen, toinen on osamaksuosto, jossa tuote maksetaan erissä ja sen saa vasta, kun erät on maksettu. Lay-by on myös P-pysähdyspaikka maantien varressa.

Minulle vaikeita, keskenään sekoittuvia termejä ovat olleet etenkin yhdistelmät put (panna, laittaa) tai give (antaa) sekä prepositio, tälläviisiin:
put off - siirtää ajankohtaa, myöhentää; laittaa elektroninen laite pois päältä; tai vähentää jonkun kiinnostusta (off-putting: epämotivoiva, luotaantyöntävä).
put down - vähätellä, lannistaa, alistaa; lopettaa (mellakka tms.); tai lopettaa eläin.
Tietysti put down ilmenee myös kahtena eri sanana, esim. put that book down, jolloin se tarkoittaa "laita kirja pois".

Give up ja give in molemmat tarkoittavat periksi antamista. Ero piilee siinä, että give up on lopettaa joku asia kokonaan (heittää hanskat tiskiin tai vaikkapa lopettaa tupakointi), kun taas give in on enemmän myönnytys tai periksi antaminen toisen ihmisen tai porukan painostuksen alla: don't give in to that bully - älä suostu kiusaajan vaatimuksiin.

Ainiin, sitkein mokani englanninkielessä on ollut käyttää muotoa I am specialised in... ansioluettelossa. Tässä on nimittäin aikamuotohärö, jonka englanninkielinen näkee heti, vaikka suomalainen on varma, että "olen erikoistunut" tulee ilmi aivan oikein. Pitäisi sanoa joko: I specialise in (erikoistun), I have specialised in (olen erikoistunut) tai I am specialising in (erikoistun parhaillaan). Ja tämän sain tietää vasta näin neljän vuoden ansioluettelon levittämisen jälkeen. Ou mai.

Opettaminen on hauskaa hommaa vaativuudestaan huolimatta, sillä opiskelijat ovat aidosti innostuneita, eivät kuten minä seiskaluokan ruotsintunnilla, jotka vedin läpi äärimmäisen pitkin hampain (turhaa! vaikeaa! ällöä! ärsyttävää! tyhmä ope! raivostuttavaa! mahdotonta!). Osa opiskelijoista haluaisi selvästi jutella paljon enemmän kaikkea kielenopiskeluun yleisesti liittyvää, mutta koska tapaamme vain kerran kuussa reilun tunnin verran, ovat tunnit asiapakattuja ja rupatteluaikaa on vain hetki lopussa.

Koska kaikilla opiskelijoilla on suomalainen perheenjäsen (puoliso tai vanhempi), ovat he taatusti jonkun verran suomen sääntöjä ennenkin kuulleet. Silti niiden sisäistäminen ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi eilen tuli puheeksi, miten suomalaiset näyttävät aina takeltelevan englannin he ja she - eli mies-hän ja nais-hän sanojen kanssa. Selitin, että itsekin aina mokailen puhumalla miespuolisesta pomostani she tai her, koska suomeksi kaikista käytetään samaa hän-muotoa, oli puheena mies tai nainen. Hämmentyneitä ahaa-muminoita luokantäydeltä. Kohta joku kysyy: niin onko tämä hän-sana siis miehestä vai naisesta? Mikä sana olisi siitä toisesta? Ruotsissa asunut opiskelija hoksasi yhden sanan kaavan äkimmin, koska ruotsinkieleen on äskettäin tuotu sukupuolineutraali sana hen, hän.

Vakuutin verbilabyrinttiä läpikäydessämme opiskelijoille, että verbitaivutus on se haastavin vaihe suomen opiskelussa, ja sen jälkeen helpottaa. Opettelemme vasta preesens-taivutuksia, eli minä teen, sinä teet, hän tekee ja noinnikkään. Kun suomen palapelinomaisuuden tajuaa - eli sen, että ensin otetaan sanasta jotain pois ja pannaan jotain muuta tilalle* - pääsee opiskelussa pitkälle muidenkin päätteiden ja sijamuotojen suhteen. Uskoin tähän itsekin, kunnes kotona tajusin, että minulla ei tässä vaiheessa ole hajuakaan, miten järkevästi, loogisesti ja motivoivasti opettaisin jatkon eli ne tusinat muut päätteet, joita verbeihin voi työntää ja tehdä niistä yhä uudenlaisia sanoja.

Ja entäs sitten astevaihtelu? Eli eri muodoissa sama verbi kirjoitetaankin hippusen eri tavalla: kiivetä muuttuu muotoon minä kiipeän, ei kiiveän. Tarkoittaa tiputtaa yhden t:n pois ja liudentuu muotoon minä tarkoitan, ei tarkoittan. Ja silti: he tarkoittavat pitää kummatkin t:nsä. Näihin pitää kehitellä joku mielekäs selitys, miksi näin. Miksi suomalainen kokee helpommaksi lausua eri mittaisen konsonantin - tai kokonaan eri konsonantin - eri yhteyksissä?

Pyysin opiskelijoita opettelemaan uuden sanan joka päivä seuraavien kahden kuukauden ajan, kun meillä on opetustauko. Saa nähdä, moniko jaksaa päntätä! Koska haluan opettaa ja motivoida esimerkin kautta, aloin itsekin opiskella ranskaa samalla logiikalla, eli vähintään yksi uusi sana per päivä. Memrise-kännykkä-app on tähän oiva apu. E puhuu pelkästään englantia kotona (mikä on vähän harmi, koska en siten tule oppineeksi luonnostaan), mutta ranskaa on kuitenkin hyvä päntätä nyt ensi kevääksi suunniteltua Ranskan-kiertuetta varten.

Ääntämiseni lähti heti päin prinkkalaa nasaalivokaalien kohdalla: du vin eli viiniä ei kertakaikkiaan tule suusta ulos oikein, vaikka E miten avustaa Memrise-äänen rinnalla. Vin lausutaan vän, mutta ä pitäisi pullauttaa suusta kitalaen ja nenän avulla, ankan kääkätykseltä kuulostaen: vwän. Tällä menolla jään ilman viiniä Ranskan-reissulla. Onneksi saan sitä tärkeämpää, kahvia, du café, se kun luiskahtaa kieleltä helposti.

Luin äskettäin, että uutta kieltä oppii kuulemma pysyvimmin neljän eri kerroksen muodostuttua: ensin pitää kuulla ja lausua sana, jotta se jää kuulomuistiin. Sitten se pitää nähdä, jotta kirjoitusasusta saa visuaalisen muistin tukea. Kolmanneksi olisi hyvä kehittää jokin muistisääntö: käytin pöljänä esimerkkinä sanaa kurkku, jonka yksi opiskelijoista oli oppinut pikkupojaltaan. Kurkku on sekä putkenomainen vihannes, mutta myös putki kaulassa, kurkku. Yhteys. Neljänneksi olisi hyvä saada aikaan ns. emotional connection eli tunteisiin vetoava tai edes muiston arvoinen mielikuva sanasta. Vaikkapa Suomen kesässä, kiireettömän loman aamupalapöydässä nautitut kurkkuvoileivät painavat sanan varmemmin mieleen kuin pelkkä kurkun kuvan näkeminen oppikirjassa.

Nyt vain pitää soveltaa tätä oppia käytäntöön itsekin ja kehittää jonkinlainen muisto per sana ranskaksi.

*Vaikkapa tehdä-verbin kuusi erilaista preesens- eli tämän hetken tekemisen muotoa:
teen, teet, tekee, teemme, teette, tekevät. Tehdä menettää -hdä-pätkän ja saa e+n, e+t, +kee, +e+mme, e+tte, ke+vät perään.

Alla: Helsingin kaupunginkirjasto pitää yllä kiinnostavaa sivustoa, jossa vastaillaan kaikenlaisiin lukijoiden lähettämiin kysymyksiin, muunmuassa auotaan suomenkielen kiemuroita ja sanontojen taustoja.

Äitiydestä Australiassa sekä politiikkaa ja eläintarinoita

Sekä Aussilassa että Suomessa eletään budjetintekoaikaa politiikassa, eli kummassakin maassa päätetään, mihin raha riittää ja mihin ei jatkossa. Sattumalta luen juuri kirjaa nimeltään the Moral Lives of Animals eli Eläinten moraali, joka ei äkkiseltään tunnu liittyvän mitenkään politiikkaan tai budjettiin (saati äitiyslomaan, kuten blogin otsikko viittaa). Ja yllättävästi liittyy kuitenkin. Polveileva tarina, mutta pysykää mukana:

Australiassa on tällä hetkellä kova mediameteli siitä, että maan hallitus päätti leikata äitiysvapaita. Entinen käytäntö on ollut, että työnantaja tarjoaa jonkinlaisen palkallisen vapaan, ja sen päälle voi hakea valtion äitiysrahaa, 18 viikon ajan maksettavaa standardi-minimipalkkaa. Nyt hallitus päätti, että äidit voivat saada vain jommankumman: valtion tai työnantajan maksaman vapaan. Isien vapaista hyvä jos on kuultukaan. Edistyneimmät työnantajat saattavat tarjota paria viikkoa isille.

Täällä työnantajat eivät välttämättä myönnä kahdeksaa viikkoa enempää palkallista äitiyslomaa - kaikki eivät välttämättä tarjoa palkallista vapaata ollenkaan. Joten yhdistettyinäkin äitiysvapaat ovat olleet mallia 24 viikkoa eli himpun alle puoli vuotta. Suomesta ei varmasti montaa vanhempaa löydy, jonka mielestä alle puolivuotinen vauva on valmis päivähoitoon; ei täälläkään moni ajatuksesta ilahdu. Omalla työpaikallani tavanomainen malli on, että äiti on vuoden pois töistä, josta puolet palkattomalla vapaalla. Isä saattaa olla viikon-pari kotona jos työnantaja joustaa.

Tanskalainen kollega jättäytyi puoleksi vuodeksi puolella palkalla isyysvapaalle, koska hänellä oli ns. long service leavea eli 'pitkän palveluksen lomaa' kertyneenä; ja muutenkin kulttuurinen tausta sellainen, että tottakai isätkin hoitavat. Tätä monet ihailevat töissä, mutteivät pysty toteuttamaan, koska LSL:ään on oikeutettu vasta 7 vuoden yhtäjaksoisen julkissektoriuran jälkeen (joillain työpaikoilla 10 vuoden). Yksityispuolella tätä etua ei ole.

On suomalaisena ollut uskomatonta seurata aussien keskustelua koko aiheesta. Suurin osa maasta on takajaloillaan, koska heitä ärsyttää hallituksen retoriikka, jossa kaksi äitiysetua käyttäneet maalataan yhtäkkiä huijareiksi. Valtion tarjoaman 18 viikon loman oli alkujaan tarkoitus olla työnantajan etuja täydentävä palvelu, mutta nykyhallitus on vääntänyt sen muotoon "jos otat sekä työnantajalta että valtiolta, olet itsekäs ja ahne etujen riistäjä".

Täkäläisessä keskustelussa puoli vuotta äitiysvapaata on henkinen minimi (jota ei siis nyt saavuteta), mutta sen jälkeen on perheen rahatilanteen sanelema fakta, paljonko jompikumpi vanhempi pystyy olemaan töistä poissa. Täällä ei siis ole mitään vanhempainrahakautta tai kotihoidontukea äitiysvapaan päälle. Herramunjee. En itse ole kotiäitityyppiä ja jos joskus äitiydyn, varmaan kallistun uraäitikategoriaan, mutta silti olen sitä mieltä, että pari-kolme vuotta kotona lapsen kanssa on ihan normaalia ja näin meilläkin tehtäisiin (jos pystytään/pystyttäisiin). Täällä se on a) valtion tarjoamana kallista kommunismia tai b) omakustanteisena pelkästään hyvätuloisten ja hyväosaisten onnenkantamoinen, jos noin pitkään kotiaikaan pystyvät.

On varmaan tullut jo aiemminkin selväksi, etten ole suuresti ihastunut Australian nykyiseen porvarihallitukseen, koska se ajaa niin räikeästi mennyttä maailmaa, jossa tehdaspampuilla on kaikki valta käyttää hyväksi sekä ihmisiä että luontoa. Australiassa on jonkinlaisia sosiaalietuuksia ja alennuksia tarjolla työttömille ja tulottomille, muttei lähelläkään siinä mittakaavassa kuin Suomessa. Opiskelijat maksavat lainarahalla kymppitonneja tutkinnoistaan. Silti hallitus vänkää väkisin opiskelijoista ja etujen saajista sellaista kuvaa, että "laiskureita ja huijareita kaikki tyynni, enemmän pitäisi hommia painaa ja olla tuottavampia".

Loputtoman yrittämisen, tarmon ja loppuunpalamattomuuden kulttuuria sekä parempi tehdä töitä vaikka dollarilla tunti, kunhan ei elä etujen varassa- ajattelua perustellaan vanhalla kunnon väärinkäsityksellä, johon osa taloustieteitä valitettavasti nojaa: elämä on kilpailua ja taistelutanner, jossa vahvat selviävät ja heikot sortuvat. Ihmiset ovat luonnostaan kilpailevia otuksia, jotka ajavat vain omaa (tai enintään perheensä) etuja, ja kun kaikki ajavat yhtäaikaa omia etujaan, jotenkin mystisesti kaikki lopulta voittavat tai ainakin heikot ja turhat yritykset ja yksilöt painuvat pahnanpohjille pois tieltä. Sosiaalidarwinismia.

Sitten hyppy siihen kirjaan, Eläinten moraali (Dale Peterson 2011, ei suomennettu). Peterson toteaa kirjassa, että ensinnäkin koko kilpailuteoria on väärinymmärrettyä Darwinia. Darwin itse uskoi, että ihmisten moraali kumpuaa lajin syntyhistoriasta: eläimetkin kykenevät ainakin esiasteelliseen moraaliseen ajatteluun ja toimintaan, koska muuten ihminenkään ei olisi sellaista kykyä voinut kehittää.

On totta, että usein lajit kilpailevat keskenään resursseista ja elintilasta (ruoka, reviirit), kun taas lajit keskenään tekevät paljon enemmän yhteistyötä kuin on aiemmin edes ymmärretty. Sata vuotta jatkunut Darwinin väärintulkitseminen on johtanut tilanteeseen, jossa eläinkuntaa katsotaan "tuolla ne verissäpäin tappavat toisiaan" - silmin, vaikka todellisuudessa etenkin laumaeläimet käyttävät enemmistön ajastaan yhteistyöhön ja suoranaiseen altruismiin eli muiden edun asettamiseen itsensä edelle.

Peterson listaa monta tutkijoiden tallentamaa esimerkkiä siitä, miten eläimet kykenevät empatiaan eli ymmärtämään, miltä toisesta tuntuu, ja myös auttamaan pulassa olevaa. Kuten:

Keniassa maatilatyöntekijä sattui törmäämään norsulaumaan ja hermostutti vahingossa lauman johtajanaaraan. Matriarkka hyökkäsi miehen päälle niin, että uhrin jalka murtui eikä tämä päässyt liikkumaan. Miehen työkaverit löysivät hänet seuraavana päivänä, istumassa selkä vasten puuta, norsumatriarkka vieressä partioimassa. Norsu yritti ajaa miehet tiehensä, joten nämä valmistautuivat ampumaan sen. Loukkaantunut mies huusi: "älkää ampuko!", jolloin miehet ampuivat vain varoituslaukauksen. Norsu pakeni. Loukkaantunut mies kertoi, että norsu oli työntänyt hänet puuta vasten istumaan, taputellut häntä hellästi kärsällään ja jäänyt viereen, vaikka norsun lauma eteni muualle. Yöllä norsu oli karkottanut paikalle eksyneen puhvelilauman. Loukkaantunut mies oli varma, että norsu oli yrittänyt auttaa häntä.

Englantilaisessa eläintarhassa bonobo eli kääpiösimpanssi (ihmisten lähin sukulainen) nimeltään Kuni sattui näkemään, kun kottarainen kopsahti Kunin tarhan lasiin, pökertyi ja putosi maahan. Kuni meni tutkimaan asiaa, otti kottaraisen käteensä ja yritti asettaa sen seisomaan maahan. Tajuton lintu ei reagoinut, joten Kuni otti sen uudelleen käteen ja heitti varovasti ilmaan. Kun kottarainen vain putosi maahan, Kuni nosti sen ylös, kiipesi lintu kädessään tarhan korkeimpaan puuhun, kurkotti ylös jalkojensa varassa ja avasi linnun siivet molemmin käsillään. Sitten Kuni heitti linnun ilmaan. Lintu lepatti puolitokkurassa maankamaralle. Kuni kiipesi alas, istui linnun viereen ja vahti sitä pitäen muut bonobot loitolla, kunnes kärsinyt höyhenpallo heräsi ja lensi pois.

Kolmas tarina tapahtui sekin eläintarhassa, Chicagossa. Gorillanaaras nimeltään Binti Jua näki, kun kolmevuotias lapsi tipahti kaiteiden yli gorilla-aitauksen betonilattialle, löi päänsä ja  menetti tajuntansa. Lapsen äiti kirkui paniikissa aitauksen yllä. Binti Jua meni pojan luokse, nosti hänet varovasti syliinsä, taputti selkää, kantoi pojan aitauksen huolto-ovelle ja ojensi hänet eläintenhoitajalle.

Kirjan opetus on, että sekä ihmiset että (ainakin jotkut) eläimet ovat täysin kykeneviä ymmärtämään, miltä toisista tuntuu ja milloin joku tarvitsee apua. Eläimetkään eivät (oman lajinsa sisällä) kilpaile verissäpäin, vaan auttavat jos voivat. Kirjassa on runsaasti esimerkkejä muistakin avuliaista lajeista kuin kädellisistä, mm. lepakoista, leijonista ja hyeenoista. Siksipä Aussilan nykyhallituksen lietsoma 'kaikki kaikkia vastaan ja voittaja kerää koko potin' - kilpailuasetelma herättää närää muissakin kuin minussa. Raa'an kilpailun väittäminen ihmisluonnon perustaksi on vaan väärin ja tuntuu pahalta, vaikkei altruismia tai empatian juuria kukaan pystyisikään tieteellisen tarkasti selittämään.

Siksipä toivon, että Suomen tuore porvarihallitus ottaa kaikesta talousleikkauspuheesta huolimatta linjan, jossa ei ole tarjolla pelkkää kylmää kyytiä, selän kääntämistä apua tarvitseville, eikä enemmän raadantaa ja rahantahkoamista niiden hyväksi, joilla jo muutenkin on kaikkea.

Perhe, joka ei tarvitse vanhempainrahaa.

Suomi, maailman vaikein kieli? Osa 2 - käytännön vinkkejä

Tuli kommenttiboksiin kysymys, että mistä lähteä liikkeelle, kun aloittaa suomen opettamisen ulkomaalaiselle. Joten pannaanpa tulemaan lisäpostaus aiheesta suomi - miten opettaa maailman vaikeinta (tai ainakin vaikeimpien joukkoon kuuluvaa) kieltä?

Mistä tosiaan lähteä liikkeelle, mikä on alkupiste? Pelkkä moi, mitä kuuluu, ihan hyvää eivät kovin pitkään riitä. Mielestäni tervehtiminen ja esittely ovat luonnollisesti tarpeellisia, ja Suomi-koulun ensimmäisellä aikuistunnilla opiskelimme erilaisten tervehdysten lisäksi myös maita, eli Suomi, Australia, Kiina, Saksa... sekä kansallisuuksia eli suomalainen, australialainen... tavoitteeni oli, että -lainen-päätteen opettamisella pääsee jo hieman kielioppiin kiinni (millainen/mistä joku on?), samoin käsittelimme erot päätteissä -ssa ja -sta: "olen Australiasta" ja "olen Australiassa". Järkeilin, että jos näitä pääteasioita alkaa takomaan jo alusta asti, niin pikkuhiljaa opiskelijat alkavat tunnistaa niitä puheesta ja tekstistä, ja sana saa oikean merkityksensä.

E:n kanssa aloitimme suomen opiskelun klassisella post-it-lapputekniikalla, eli teippasin kämpän täyteen esineiden nimiä suomeksi. Kaappi, pöytä, tuoli, kirja, kirjahylly... Tämä metodi toimii erityisen hyvin ennen Suomen-matkaa, koska silloin opiskelijalla on korkein motivaatio oppia, ja uusia sanoja pääsee myös käytännössä testaamaan.

E pääsi Suomessa kärryille parissa päivässä sikäli, että jos sukulainen sanoi (ja myös osoitti): "ota kaapista", E:llä raksutti, että kaappiin tämä juttu nyt liittyy, koska muisti kaappi-sanan. Samoin muiden post-it-sanojen kanssa. Tosin pöytä kääntyi E:n muistikuvissa jatkuvasti muotoon pyötä. Melkein kaikki E:n Suomessa oppimat sanat liittyivät ruokaan, koska se on helppo ja luonteva alue opiskella. Kahvi, maito, makkara, pulla, mokkapala, maitovara... E kehitti myös oman sanan ymmärrettyään "varan" merkityksen: mokkapalavara. Ei pidä koskaan ahtaa itseään niin täyteen, etteikö yksi uusi suosikkileivos, mokkapala, mahdu.

Mielestäni minkä tahansa uuden kielen oppiminen alkaa sanaston pänttäämisestä, jotta niitä puheen rakennuspalikoita olisi. Suomi-koulussa tämä tulee olemaan haastavaa, koska tapaamme vain kerran kuussa, joten sanaston oppiminen on paljolti opiskelijoiden oman aktiivisuuden varassa. Aion antaa erilaisia tehtäviä sanaston oppimiseen, kullekin oman oppimistyylin mukaan valittavaksi. Kuten:

• opettele joka päivä yksi uusi sana suomeksi ja käytä sanaa mielessäsi toistaen koko päivän ajan tilanteissa, joihin sana kuuluu (vaikkapa käsi, jalka, muki, pöytä, mikä ikinä). Tarkista ääntäminen joko suomalaispuolisoltasi (koska kaikilla opiskelijoillani on) tai netistä sanaesimerkki hakemalla.
• etsi suomalainen resepti ja opettele sen ruoka-ainesanat. Lisähaasteena ja kulttuurintuntemuspläjäyksenä kokkaa ruoka vaikka Googlen kääntäjää apuna käyttäen. Ajoin kokeeksi muutamia Yhteishyvän ja Arlan nettisivujen reseptejä läpi Google-kääntäjästä ja yllättävän hyvin kääntyivät oikein.
• lue joka päivä Ylen uutisista yksi selkokielinen uutinen (tai edes otsikko), jälleen kääntäjää apuna käyttäen. 
• Seuraa facebookissa jotain suomalaista sivustoa ja yritä ymmärtää yksi sivun julkaisu päivässä - voi olla vaikkapa bändi, uutissivusto, harrastussivusto, mikä vain. 
• Lataa kännykkään suomenopiskelusovellus, vaikka tämä helppo sanasto- ja peli EasyLearnFinnish, ja käytä sitä joka päivä edes yhden pelin verran. Peleissä annetaan ensin sanasto sekä kirjoitettuna että puhuttuna, minkä jälkeen pelaajan pitää muistaa, mitä mikäkin sana tarkoitti. Muunkinsorttisia pelejä sovelluksessa on, tätä itse testasin. 
• Vähän pidemmälle ehdittyäsi kuuntele joka päivä Yleltä yksi selkouutinen - uutiset voi lukea yhtä aikaa kuuntelemisen kanssa, jos puhe yksinään tuntuu liian vaikealta ymmärtää. 

Jos jollakulla on lisää vinkkejä listaan, kaikki ideat otetaan vastaan! Kerron vuoden lopussa, mitä opiskelijat olivat näistä käytännössä mieltä ja miten metodit toimivat. 

Sanaston pänttääminen on välttämätön alku, ja rinnalle aion tuoda erilaisia perustekemisiä eli subjekti+verbi+objekti tai adverbiaali-lauseita. Kuka tekee, mitä tekee, minkä/mille tekee, tai missä/minne? Minä syön jäätelöä. Sinä juot kahvia. Hän leipoo pullaa. Minä menen taloon. Sinä menet torille. Hän on uimassa. Tietenkään noita äikkäkauhistuksia eli lauseenjäseniä (subjekti, objekti jne.) en sanoina tule tahkoamaan, koska itse en ole ikinä oppinut uutta kieltä rakenneosien kautta, vaan sitkeästi harjoittelemalla ja yrityksen ja erehdyksen tuloksena. 

Opettaako kirjakieltä vai yleiskieltä? Siinäpä hyvä kysymys. Itse aion opettaa vähän sekä että, mutta miten tämän käytännössä teen, hakee vielä muotoaan. Kirjakieltä on puolipakko oppia, koska kirjoitettu teksti eli uutiset ja lehdet tulevat olemaan virallista tekstimuotoa. Mutta toisaalta, yleiskieli ja etenkin murteet poikkeavat paljon kirjakielestä, joten onko hyötyä takoa väkisin pitkiä, vaikeita muotoja, kun niitä eivät ihmiset kuitenkaan normaalielämässä ja - puheessa käytä?

Yritän itse antaa sekä kirjakieli- että yleiskielimuodon sanoista, jotka poikkeavat paljon toisistaan, jotta edes joku muiston rippunen jäisi mieleen, että samaa ne kuitenkin tarkoittavat. Esimerkiksi numerot opetin E:lle niin, että luettelin normaalisti yksi, kaksi, kolme, neljä jne., mutta kerroin myös, että numeroista on erilaisia väännösmuotoja kuten luetellessa yy, kaa, koo, nee, vii, kuu, see, kasi, ysi, kymppi. Kaikkea ei tarvitse muistaa ulkoa, mutta eri muotojen olemassaolosta tietäminen todennäköisesti auttaa.

Tässä alkeisvaiheessa mielestäni riittää vain maininnaksi vaikkapa se, että suomenkielessä on teitittelymuoto, koska sitä niin harvoin tarvitsee turistina. Raportoin vuoden lopussa eli ensimmäisen suomikurssin päätyttyä, miten opettaminen onnistui ja miten paljon kukakin oppi.

Tässä meidän perheeseen sopiva suomalaisresepti kokeiltavaksi: Eiffel-torni ja suomalaismökki ranskanpastilleilla. Kuva (c) Kotivinkki.

Suomen opiskelu - maailman vaikein kieli?

Aloitin viime viikonloppuna suomen opettamisen aikuisryhmälle Perthin Suomi-koulussa. Olen aiemmin avustanut lapsiryhmän kanssa, mutta nyt sain vastuulleni ihan oman ryhmän aikuisopiskelijoita. Kaikki opiskelijat ovat suomalaisen tai suomalaistaustaisen perthiläisen puolisoita, mikä toki käy järkeen. Mikäs sen parempi/pakottavampi syy oppia kinkkistä suomea kuin se, että pitäisi kommunikoida puolison sukulaisten kanssa ja haluaisi ymmärtää, mitä puoliso opettaa perheen lapsille.

Olen opettanut aikuisia aiemminkin sijaisena ammattikouluissa, mutta en kylläkään kieltä. Kielenopettamisesta on ainoastaan tutorointitaustaa, kun olen jelppinyt lukiolaisia ymmärtämään englantia. Mutta maastahan jokainen ponnistaa ja pitkäkin matka alkaa ensimmäisellä askeleella ja muuta diipadaapaa - syvään päähän vain ja oppitunteja laatimaan.

Kaikki suomalaiset tietävät, että suomi on ihan omanlaisensa kieli. Sukulaiskieliä on vain muutama, ja Unkarissa asuneena voin kertoa, että suomen ja unkarin sukulaisuus on hyvin kaukaista mallia. Kieliopin ja ääntämisen pohjalta voi hahmottaa, että samaa juurta ovat, mutta ei unkaria ymmärrä hölkäsen vertaa suomea puhuvana ja toisinpäin. Viro/eesti on se toinen sukulainen (muutamia pienempiä "heimokieliä" lukuunottamatta), ja siinäpä ne.

Suomi ei luuloistani poiketen olekaan maailman vaikeimpien kielten joukossa. Vaikeimmiksi - eli aikaavievimmiksi oppia - lasketaan kiina (mandariini ja kanton), arabia ja japani. Näiden vaikeusaste johtuu kirjoitusmerkkien opetteluun kuluvasta ajasta; japanissa mm. käytetään kahta merkkijärjestelmää rinnakkain. Vaikeusaste tosin riippuu siitä, mikä on opiskelijan äidinkieli, eli osaako jotain samantyylistä kieltä. Esimerkiksi japanin kielioppi on simppeliä, ja äänteet lausutaan lähes samoin kuin suomessa. Eli kunhan merkit pungertaa oppia, suomalainen tsemppailee Japanissa maan kielellä helpommin kuin englantilainen.

Suomenkieli kuuluu yleisluokkaan "keskivaikeat", mutta sen kohdalla vaikeustaulukossa on avulias asteriski kertomassa, että "erityisen vaikea opittava englanninkieliselle". Jee, tietenkin!

Suomesta tekee vaikean se, että sanat taipuvat vähän joka suuntaan toisin kuin englannissa. Englannissa sanan eteen asetetaan uusi sana kertomaan, että sisälle vai ulos talosta, jii än ee. Suomessa itse sanaan lisätään pääte, ja päätteitä on 15 erilaista. Sanavartalokin muuttuu välillä: englanti, englantia, mutta englanNin, ei englantin. Miksi? No siksi. Kuulostaa vain paremmalta, vähemmän kömpelöä.

Aion opettaa joka tunnilla ensimmäisestä tunnista lähtien hieman kielioppia, koska kunhan noita päätteitä oppii tunnistamaan ja ymmärtämään, sen jälkeen on sanastonkerryttämisestä kiinni, miten hyvin saa lauseen merkityksestä kiinni. Kuka menee, minne menee, miksi menee, mistä tulee?

En ole ikinä ennen pannut merkille, miten pikkutarkkaa infoa suomenkieli välittää. Taloesimerkki jo kertoo, että suomalaisia kiinnostaa kovasti, minne kohti siellä talossa mennään tai mistä sieltä tullaan. Sisälle asti vai pihalle? Katolleko ehkä? Englantilainen sanoo vain in the house, on the house, to the house, from the house. Talossa, talon päällä (tai fraasina "talon laskuun"), taloon/talolle, talosta/talolta. Ihan sama sisältäkö asti vai vain pihalta, se tullee muusta tarinasta ilmi.

Kivan pikkumausteen antaa koti, eli kun ollaan omassa asunnossa sisällä, ollaankin kotona eikä kotissa tai edes kodissa. Sana talona taas ei tarkoita samaa kuin kotona. Toisaalta: jokainen voi käydä taloksi, mutta ei kodiksi. Huhhei, nämä jäävät jonnekin hamaan tulevaisuuteen opetettaviksi, aivan liian monimutkaista alkuun!

Toinen kauhistus (opettaa ja oppia) on verbien taipuminen. Englanniksi jokainen tekee samaa asiaa samalla sanalla, tai vain yhden kirjaimen erolla - lisää S loppuun jos tarpeen: I run, you run, s/he runs; we run, you run, they run. Suomeksi minä juokseN, sinä juokseT, hän juokseE, me juokseMME, te juokseTTE, he juokseVAT. Iisi piisi, äkkiäkös nuo sekalaiset loppukirjaimet oppii, kun ei ole oikein mitään muistisääntöä, miten. Ja taas vartalokin taipuu, joskus. Alkumuoto on nääs juosta, ei juoksea.

Pientä helpotusta suomeen tuo se, että lauseista voi huoleti karsia sanoja ja silti ne tarkoittavat jotain. Minä juoksen, koska verbin loppu jo kertoo, kuka tekee.

Ääntäminen on sitten oma lukunsa, ja mietinkin kuumeisesti, että miten saisin äänne-erot parhaiten näkyviksi ja iskostettua kaikille. Kaikki suomalaiset tietävät, mikä ero on tuulee - tulee - tullee - sanoilla, tai sataa - saattaa ja koko - kokko - sanoilla. Suomeahan järkeenkäypästi kirjoitetaan kuten lausutaan. Mutta eipäs tämäkään ole niin itsestäänselvää erikielisille. Heille lausuminen voi kuulostaa ihan toiselta kuin todellinen kirjoitusasu. Ensimmäisellä tunnilla kyselin opiskelijoilta, mitä sanoja he jo osaavat. Yksi opiskelija kirjoitti krku. Kurkku, tietenkin. Hänestä se lausutaan krku.

Harmillisesti muissa kielissä kirjainten päällä olevat pisteet voivat tarkoittaa ihan muuta kuin suomessa, ja tästäkin seuraa hämmennystä. A on eri kirjain kuin Ä ja O eri kuin Ö, mutta ensimmäinen kysymys tunnilla oli, että tarkoittaako pisteytys äänteen pituutta? Eli A on a ja Ä on aa tai toisinpäin.

Epätoivoisista ranskan-yrityksistäni tiedän, että vieraan kielen äänne-eroja ei välttämättä korva kuule, pinnisti miten paljon vain. Kysyn usein E:ltä, miten mitäkin sanotaan ranskaksi, ja vaikka toistan 100%:sti samoin kuin hän juuri sanoi, vastaukseksi tulee saman sanan uudelleen hokemista ("eikun tällä tavalla, yritä vielä"), päänpuistelua ja joskus/usein ilahtunutta naurua, koska E:n mielestä ääntämiseni ja aksenttini vain ovat kertakaikkisen huvittavia ja hellyttäviä.

Tiedän, ettei hän tarkoita nauruun helähtämisellä pahaa, mutta lannistaa kieltämättä yrittämisen, jos tietää, että puhuu parhaimmillaankin vain takeltelevaa muumiranskaa "voi kulta, kyllä se joku päivä onnistuu" hyväätarkoittavien kannustusten saattelemana. E itse ääntää suomea jopa ihmeellisen hyvin, koska yllättävästi suomen ääntäminen on samanlaista kuin Tahitin kielen ääntäminen, mitä E jonkun verran oppi Polynesiassa asuessaan. Kaikkea sitä kuulee.

Koska kaikilla on oma tapansa oppia, yritin etsiä pelkän tekstin oheen muunkinlaista oppimismateriaalia, kuten videoita tai sarjakuvia. No, suomalainen sarjakuva perustuu niin paljon sanaleikkeihin ja kulttuurin ymmärtämiseen, että Viivi ja Wagner tai Fingerpori eivät tule avautumaan suomialoittelijoille.

Videopuolelta löytyy kattava valikoima mustaa tai erittäin mustaa huumoria, jossa nauretaan homoille ja/tai homopelkoisille, hautajaisille, itsemurhalle, suomalaiselle marttyyriudelle ja suomalaiselle insinöörimäisyydelle. Nauratti itseäni kyllä, mutta en uskalla tätä kamaa (ei edes rajuimmasta päästä) luokkaan viedä ainakaan heti alkuun. Ei säikäytetä Suomesta kiinnostuneita heti kättelyssä.

Opi kaikelle tietämällesi synonyymi. Ja sitten järjestys ja niksit, miten sanat luetellaan ja muotoillaan, jotta lause tarkoittaa jotain. Kieltenopiskelu pähkinänkuoressa.

Australiaan töihin - viisumit

Blogini luetuin teksti on Australiaan töihin - perusfaktat ABC, jonka kirjoitin v. 2012. Koska työnhaku Australiassa ei voi alkaa ennen oikeanlaista viisumia, päivitän tähän viisumitietoutta nykypäivään. Kyllä täällä toiveikkaita pyörii turistiviisumillakin töitä etsimässä, mutta silloin on töissä laittomasti, tienaa alle minimipalkan, ei ole minkään työlakien suojissa ja jos kiinni jää, on työnantajalle luvassa paksua sakkoa ja itselle mahdollisesti karkotus. Eli viisumi ensin, sitten työt.

Listalta puuttuu opiskelijaviisumi, jolla silläkin saa tehdä töitä rajoitetusti lukukausien aikana ja rajoittamattomasti koulujen virallisina loma-aikoina. Opiskelijaviisumin haussa yleensä neuvoo oma oppilaitos. Opiskelupaikkaa pitää ensin hakea ja se myös saada ja vastaanottaa (maksaa lukukausimaksu) ennen mahdollisuutta saada viisumi.

WH eli Working Holiday. Tästä kirjoitetaan sekä Dundernewsissä että Facebookissa jatkuvasti, mutta kertaus lie paikallaan, koska aina näköjään samat kysymykset palstoilla pyörivät. Olennainen tieto on, että WH on työ- ja lomailulupa Australiassa ja sen saa ihan vain nettilomakkeen täyttämällä, kunhan on anomishetkellä 18-31-vuotias (tosin matkailuhistoriastasi riippuen saatat joutua käymään lääkärintarkastuksessa ennen myöntöä). Sillä saa tehdä enintään 6kk töitä samalle työnantajalle, jonka jälkeen joutuu vaihtamaan työpaikkaa tai viisumia.

WH on aussien silmissä hedelmänpoiminta- ja au pair - viisumi, mutta sillä saa tehdä mitä tahansa muutakin työtä laillisesti, jos työnantaja uskoo kykyihisi ja palkkaa aikarajoituksesta huolimatta. Tämä vakuuttelupuoli on se hankala, eli saada työnantajat uskomaan, että kannattaa valita sinut eikä joku pysyvästi maassa oleva. Siksipä WH:lla on helpompi saada töitä aloilta, joilla on tiuha vaihtuvuus, kuten kahviloista ja ravintoloista, joskus rakennuksilta.

Lyhytaikaisen työntekijän kiusa on, että moniin ammatteihin Australiassa tarvitaan erilaisia pätevyystodistuksia, mahdollisesti lisenssi tai rekisteröinti (sähkö- ja putkimiehet, terveydenhoitoala, laki) tai vähintään tickets eli "passeja" (anniskelupassi, moottorisahapassi, raksatyöpassi eli White Card). Jos ei näitä ole, monet ovet pysyvät kiinni.

WH:lle voi hakea vuoden pidennystä eli ns. kakkosvuoden WH:n, jos ensimmäisen vuoden aikana tekee yhteensä 88 täyttä työpäivää (min. 7h) tietyillä maaseutualueilla tietyissä rajatuissa ammateissa, kuten kalastus, kaivosala, maatilatyöt, rakennustyöt. Au pair-, viinitilan myyjä-, kaivosleirin kokki-, ym. työt eivät ristiriitaisesti kelpaa kakkos-WH:n saantiin. Alue- ja ammattiehdot löytyvät Immin eli Maahanmuuttoviraston sivuilta.

Ensimmäisen vuoden työt (joita ei ole siis rajattu) löytää esimerkiksi Gumtree-nettisivulta, suoraan liikkeistä kyselemällä, kauppojen ikkunoista "employees wanted" lappuja syynäten sekä puskaradion kautta. Kakkosvuoden työt nekin löytää Gumtreesta ja puskaradion kautta, mutta kannattaa olla varuillaan Gumtree-mainosten kanssa. Kuten muutenkin elämässä, missään tapauksessa ei pidä maksaa rahaa jollekulle tuntemattomalle, joka lupaa netitse farmipaikkaa. Pahimmillaan rahat nimittäin katoavat ja farmia ei ole olemassakaan.

Työnantajan sponsoroima viisumi. Näitä viisumeita on kahta lajia: väliaikaisia ja pysyviä. Väliaikaisista tunnetuin on 457, jolla saa tehdä töitä enintään neljä vuotta. Myös työntantajaa saa tänä aikana vaihtaa, kunhan pysyy samalla alalla ja uusi työnantaja suostuu ottamaan sponssivastuun itselleen eli tekee paperitöitä Immin suuntaan. 457:n ehtoja on tiukennettu sitten oman tännemuuttoni, ja nykyään työnantajan täytyy todistaa Immille, että vapaaseen paikkaan ei löytynyt ketään aussia ennen ulkkarin palkkaamista. Tämä on tosin helppo feikata, koska todistus on esim. Gumtree-mainos vapaasta työpaikasta sekä firman oma ilmoitus, ettei hakijoissa ollut sopivia ausseja.

Työantajaviisumin saadaksesi tarvitset ensin työnantajan, joka suostuu sponssaamaan. Sponsorointi tarkoittaa paperisotaa sekä työnantajan että työntekijän puolelta - kummallakin oma hakuprosessinsa -, ja moni pikkufirma välttelee paperitöitä kuin ruttoa niiden aikaavievyyden takia. Tämä ei kuitenkaan estä firmoja lupailemasta sponssia, eli saatat WH:lla ollessasi kuulla, että "tottakai me sponsoroidaan sinut kun viisumisi päättyy!".

Innostut, alat keräämään papereita, kyselet pomolta, missä vaiheessa paperityöt ovat, aina vastaukseksi tulee no worries. Kunnes se päivä koittaa kun WH loppuu ja mitään sponssia ei ole käynnistetty, sori, ei joudettu sittenkään, kiitos ja hyvästi, ei muistella pahalla. Näitä sattumuksia olen tähän mennessä nähnyt puolen tusinaa, eli vaikka rehellisiäkin työnantajia on, pikkufirmoilla näyttää olevan tapana lupailla kuuta taivaalta - mitä ei sitten täytetä.

Jos kuitenkin luotettava työnantaja löytyy, ehdoton lähtökohta sekä 457:ssa että työnantajan sponsoroimassa pysyvässä oleskeluluvassa (kuten 186) on, että sinulle sponsoroitavalle löytyy oikea ammattikoodi ANZSCO-listasta (Australian and New Zealand Standard Classification of Occupations) ja sama ammatti on  CSOL- tai SOL-listalla ([Consolidated] Skilled Occupations List).

Huom. CSOL ja SOL ovat kaksi eri listaa, CSOLilla on enemmän ammatteja. Listoja käytetään eri viisumityyppeihin, joten varmista omaan viisumisi liittyvä lista Immin sivuilta.

Rautalangasta vääntäen sinut voidaan sponsoroida vain, jos kyseinen ammatti on määritelty työvoimapula-alaksi. Näitä kahta listaa, ANZSCOa ja SOLia, täytyy lukea rinta rinnan, koska joillain ammateilla on ihmeellinen nimi koodilistalla. Itse esimerkiksi aikoinaan sain pysyvän viisumini Social Professional Nec - tittelillä, josta ei mistään kohti arvaisi, että historioitsijaahan se tarkoittaa. Huomioi myös, että ammatin, johon sponsoroidaan, tulee olla sama kuin mitä tulet tekemäänkin. Eli et voi hakea sponsorointia kampaajana koska kampaajan tutkinto, ja sitten työskennellä kokkina.

Jos ammatillesi löytyy järkevä ANZSCO-koodi ja sama ammatti on SOLilla, sitten vain hakemusta vääntämään. 457:aa varten ei aina tarvita skills assessmentia eli pätevyyden todistamista, mutta koulutus- ja työtodistukset kylläkin. Joihinkin ammatteihin 457:aa hakiessa ei tarvita edes tutkintotodistusta, pelkkä työkokemus riittää, jos sitä on yli viisi vuotta. Jos Suomessa pohdiskelet mitään työviisumia Aussilaan, ala hyvissä ajoin kerätä mappia, jossa ovat kaikki suorittamasi tutkinnot (ammattikoulu, AMK, yliopisto, muut) sekä kaikki mahdolliset todistukset palkkatyöstä eli palkkakuitit, verotodistukset, työsopimukset... pelkkä työtodistus ei tule riittämään.

186-viisumi eli pysyvä oleskelulupa vaatii astetta enemmän yritystä, sillä sitä ei saa ilman pahamaineista skills assessment'ia eli virallista pätevyysarviointia. Sen suorittaa jokin ammattiliittomainen taho; joka ammatille on oma järjestönsä ja heillä on näköjään täysin vapaat kädet sen suhteen, miten pätevyys arvioidaan. Sairaanhoitajien arviointiprosessi etenkin on täysin vapaa sotatanner, jossa liitto hyppyyttää ja laskuttaa miten sattuu - näin näyttää ulkopuolisen silmiin kaverisairaanhoitajia kuunneltuani.

Mutta muuallakin osataan. Autan parhaillaan E:n keskimmäistä veljeä trade recognition - eli pätevyystodistusprosessissa ja hänen kohdallaan ensimmäinen tenkkapoo tuli jo siinä, mikä taho arvioinnin suorittaa. Jos olet metallikonetyöntekijä ja sinulla on Kiinan, Filippiinien, Etelä-Afrikan, Irlannin tai Iso-Britannian passi, arvioiva taho on tietty. Jos olet mistä tahansa muusta maasta, taho on toinen. Ja kappas vaan, ykkösryhmän maille prosessi on sekä yksityiskohtaisempi, pidempi että kalliimpi kuin kellekään muille.

Ykkösryhmäläisiltä vaaditaan työ- ja tutkintotodistukset, jonka jälkeen pidetään puhelinhaastattelu, jonka jälkeen on mahdollisesti vielä näyttökoe. Kakkosryhmäläisiltä tarkistetaan vain todistukset. Prosessilla hintaeroa pahimmillaan 1000-2000 dollaria. E:n perheellä kaikilla on sekä Ranskan että Iso-Britannian passit Madame E:n sukujuurista johtuen ja ehdin jo säikähtää, että joudutaan menemään tuota turkasen kallista reittiä pitkin. Onneksi sain kyselyyni vastauksen, että kaksoiskansalaiset saavat itse valita, kumpaa prosessia käyttävät, eli halvempaan ja helpompaan suuntaan tottakai!

186-viisumiin, kuten pysyviin oleskelulupiin aina, kuuluu myös englanninkielen tasotodistus eli joko kansalaisuus maasta, jossa englanti on virallinen kieli (kuten juuri Iso-Britannia), tai IELTS-tasokoe. Kaikki nämä vaiheet tietysti maksavat rahaa ja vievät aikaa, eli kun viisumisotaan lähtee niin kannattaa varautua pitkään viivytystaisteluun ja rahan vuotamiseen lompakosta kuin seulasta.

Sekä 457 että 186 ovat kaksiportaisia hakuprosesseja, eli työnantajasi täytyy ensin anoa sponsorointilupaa Immistä paksun hakemuksen kanssa, jossa mm. palkkauksesi tarve perustellaan business casen kanssa. Kun firma saa sponsorointiluvan, alkaa oma hakemusvaiheesi, jossa syydät Immiin papereita kuten henkilöllisyystodistuksia (passi, syntymätodistus ym.), työ- ja tutkintotodistuksia, palkkakuitteja, IELTS-testin tulokset ja lopulta myös terveystarkastuspaperit ja rikosrekisteriotteet.

457 on ehdottomasti helpompi tapaus, sillä siihen ei aina vaadita IELTSiä eikä terveystarkastusta, sitä skills assessmentia eikä myöskään pistetestin läpäisyä. Pysyviä oleskelulupia varten sinut pisteytetään tiettyjen ominaisuuksiesi osalta, eli koulutus, työkokemus, ikä, kielitaito. Lisäksi on oltava terve ja nuhteeton (ei huolestuttavaa pitkäaikaissairautta tai rikosrekisteriä). Pisteet voi laskea laskurilla Immin sivuilla sen viisumin sivulta, mitä aikoo hakea.

Ilman työnantajaa haettavat pysyvät viisumit. Näitä on kahta lajia, osavaltion sponsoroima 190 ja ihan itsenäinen 189.

Kumpikin näistä toimii aivan samalla periaatteella kuin työnantajankin sponsoroima pysyvä oleskelulupa, eli täytyy läpäistä pistetesti ja sama paperinippu vaaditaan hakijalta (tutkinto, työkokemusta, pätevyysarviointi, IELTS jne.). Et vain tarvitse tuota työnantajavaihetta mukaan. Mikseivät kaikki sitten hae itsenäisiä viisumeita? Koska pistetesti. Pistetestin läpäisyyn ilman sitä työnantajan mukanaoloa eivät riitä kaikilla pojot.

Omasta mielestäni osavaltion sponssaama viisumi on mutkattomin, sillä jos osavaltio suostuu "kutsumaan" sinut viisuminhakijaksi (tämä kasvattaa pistesaldoasi), et tarvitse työnantajaa leikkiin mukaan ja viisumin saa parissa kuukaudessa, jos kaikki paperit ovat rivissä ja on tuuria matkassa.

Osavaltion sponsorointi ei tarkoita mitään rahallista eikä itse asiassa mitään muuta kuin osavaltion vastausta nettihakemukseesi, että okei saat hakea viisumia tulla meille asumaan - se on siis viisuminhakukutsu, jonka saat sekä sinä että Immi. Näin Immi (viisumin myöntävä taho) osaa priorisoida hakemuksesi.

Osavaltiot myöntävät kutsuja sen perusteella, minkä alan ihmisiä he katsovat tarvitsevansa. Eri osavaltioilla on eri työvoimapulalistat, kannattaa tutkia osavaltioiden nettisivuja. Täysin itsenäisen viisumin ero on siinä, että et tarvitse tätä osavaltion lupaa, mutta hakemustasi ei välttämättä oteta yhtä äkkiä käsittelyyn ja tarvitset enemmän pisteitä pistetestin läpäisyyn kuin osavaltion kutsuma hakija.

Ilman työnantajaa haettavien viisumeiden ehdoton etu on, että ammatin, jolla haet viisumia ja ammatin, jota oikeasti tulet Australiassa tekemään, ei tarvitse olla sama. Kuten sanottua, itse sain viisumin professionaalina historiantutkijana, mutten ole alalla päivääkään työskennellyt Australiassa. Immin logiikka on, että jos olet niin vahva ammattilainen, että saat joko reilusti enemmän pisteitä kuin muut, tai osavaltio asiakseen sinut kutsuu, työllistyt varmasti jonnekin.

Teoriassa osavaltioviisumissa on ehto, että sinun tulisi asua ensimmäiset muutamat vuodet (2-4 osavaltiosta riippuen) siinä osavaltiossa, josta kutsun sait. Käytännössä tätä ei kuitenkaan kukaan valvo, ja kun itse menin ilmoittautumaan osavaltion toimistoon viisumin saatuani, jotta 'asukkuuskello' voitaisiin käynnistää, en ole ällistyneempää virkailijaa nähnyt. "Mitä sä täällä teet, sullahan on jo se viisumi, ei  me haluta susta enää tietää?" oli vastauksen tyyppi.

Kaikki muut viisumit paitsi WH yltävät myös perheenjäseniin, eli saat tuoda maahan puolison ja lapsia, joita koskevat samat säännöt kuin sinua - jos saat tehdä töitä ja opiskella, hekin saavat tehdä töitä ja opiskella. Parilliselle tai perheelliselle viisumi siis toimii periaatteella kaksi tai enemmän yhden hinnalla, sillä vain päähakijan täytyy maksaa ja toimittaa kaikki vaaditut paperit. Muilta vaaditaan muistaakseni vain henkilötietoja, terveystarkastus ja rikosrekisteriote, ennenkuin päästetään maahan mellastamaan.

Aijuu, lista ei käsitellyt lainkaan parisuhdeviisumeita, jota niitäkin Australiaan saa, jos siippa on täkäläinen. Koska itse en ole tällaista hakenut, on valitettavasti osaa asiassa auttaa.

Viisumi taskuun ja Perthin elämänmenoon mukaan.

10 kysymystä bloggaajalle

Kukaan ei haastanut minua vastaamaan, eikä muutenkaan kysynyt minulta näitä kysymyksiä, mutta koska rakastan mielipiteideni kertomista, tässä täyslaidallinen pyytämättä kuin faksi Jäätteenmäelle. Kyssärilista löytyi Globe called home - blogista, jossa ulkosuomalainen Jenni kirjoittaa elämästään tällä hetkellä Amerikassa.

1. Jos nyt saisit päättää yhden paikan minne reissata, mikä se olisi?

Japani. Olen haaveillut Japanista jo vuosia - etenkin kuvauksellisesta kirsikankukkakeväästä - ja opiskelin oikein kielen alkeetkin aikoinaan, tosin nyt alkeet ovat jo ruostuneet. Minulla oli suunnitelma, että matkaisimme vielä tämän vuoden lopussa Japania kiertämään pariksi viikoksi, kun lomaa kerran on säästössä.

Todennäköisemmin tämä ei tapahdu kuin tapahtuu, koska E joutui taas kerran vaihtamaan työpaikkaa (työt hiipuivat alta pois) ja aina uudessa työssä aloittaessa lomien kertyminen alkaa nollasta. Hän ei näillä näkymin saa irtauduttua lomareissuille.

Koska menojalkaa kuitenkin vipattaa, yksi vaihtoehto on, että käyn jossain reissussa yksinäni pyörimässä. Silloin haluaisin säästää Japanin, Uuden-Seelannin, Filippiinit jne. yhteisiksi kokemuksiksi ja mennä jonnekin, jossa E on jo käynyt tai ei muuten vaan ole kiinnostunut (näitä kiinnostamattomia tosin ei ole muita kuin Venäjä, joka ei itseänikään hurjasti kiinnosta!).

2. Jos voisit asua missä vaan, mikä maa/kaupunki se olisi?

Tällä hetkellä se on Perth, Australia. Ilmasto, luonto, ilmapiiri ja yleinen tunnelma ovat täällä todella hyvät. Elämänlaatu on huikea. Perth kasvaa ja monipuolistuu kaupunkina, joten vuosien takainen Dullsville eli Tylsäkylä se ei enää ole. Ehkä jossain vaiheessa voisi koittaa Australian itärannikkoa (Melbourne? Brisbane?) tai peräti jotain toista maata.

Elättelen edelleen toivetta tehdä yleishyödyllistä maailmanpelastustyötä (avustus? YK? luonnonsuojelu?), joten ehkä tällaisesta suunnasta aukeaisi ainakin väliaikainen muuttomahdollisuus.

3. Mikä oli eka (kesä)työsi?

Maatalouslomittaja sukulaisten maitotilalla. Tätä hommaa tein kolme kesää peräkkäin, työajat klo 7-11 aamulla ja uudelleen klo 18-22 illalla. Palkka oli lukiolaiselle hyvä, mutta työ raskasta ja työajat älyttömät. Silti jäi hyviä muistoja. Maatilalta siirryin kesä-, sesonki-, ja viikonlopputöihin torimyyjäksi (ensin krääsää, sittemmin mansikoita), datatallentajaksi (syötä numeroita tietokoneohjelmaan), puhelinvaihteeksi, mainostenjakajaksi, esitteiden katujakajaksi, postin lajittelijaksi, matkamuistomyyjäksi, koru- ja kellomyyjäksi, levykaupan myyjäksi...

4. Mitä olet opiskellut?

Kaikenkattavaa kirjoa humanistisia tieteitä. Historiaa, taidehistoriaa, arkkitehtuurihistoriaa, sosiologiaa/yhteiskuntatiedettä, journalismia, taidekasvatusta, museoalaa, kulttuuriympäristöjen suunnittelua (historiallisten rakennusten ja maisemien suojelua), sekä raapaisun taloustiedettä, koska ajattelin, että sillä humanisti hankkii uskottavuutta työelämään.

Nyt työskentelen taloustieteilijöiden kanssa, ja osa porukasta on niin mustavalkoisen rajoittunutta, että onneksi en opiskellut mokomaa luonnontieteeksi naamioitunutta ideologiaa yhtään enempää. Minulla on mm. kollega, jonka mielestä kaikkinainen ympäristönsuojelu pitäisi kieltää lailla ja öljy on nyt ja aina paras energianlähde, koska sillä on paras hyötysuhde (irtoaa eniten energiaa kun sitä polttaa). Ei mitään väliä, paljonko öljy saastuttaa tai mitä vahinkoa se aiheuttaa. Tehokkuus on ainoa, mikä ratkaisee.

Eli jos ollaan ajamassa päin seinää, niin ajetaan täysillä, koska se on tehokkainta, ei mene aikaa hukkaan. Ihan sama millainen ympäristö jää jälkipolville, itselle vanhuudenpäiviksi, saati muulle luomakunnalle. No, eivät kaikki ekonomit ole tällaisia ja kyllä ihan inhimillisiäkin talousihmisiä maailmassa on.

5. Mitä teet työksesi?

Olen pakkorakobyrokraatti. Täysin luonteeni vastaisesti valvon, nillitän ja viilaan pilkkua, jotta yritykset ja kunnat tekevät mitä laki sanoo. Periaatteessa kannatan sääntelyä, koska muuten mm. edellämainitut öljyparonit voisivat lutrata saasteilla just niinkuin huvittaa. Siinä kohti mennään metsään, kun laki on niin päättömän yksityiskohtainen, ettei oman järjen käytölle jää yhtään sijaa, ei bisnespäässä, ei minun työpöytäni ääressä.

En halua olla byrokraatti eikä työ puhuttele sisältönsä puolesta, mutta sitä teet mitä saat. Olen vuoden päivät hakenut uutta työtä, mutta ei tärppää. Viraston kultaista häkkiä ei myöskään uskalla jättää minkä tahansa homman takia, sillä virka on vakituinen ja edut hyvät, kuten joustava työaika, niskaan hengittämätön pomo sekä (palkatonta) virkavapaata lomien päälle, jos pyytää.

Täällä ei tunneta työttömyyskorvauksia, eli työttömänä elelee omilla säästöillään, kunnes aivan viime kädessä saa pientä potturahaa Centrelinkiltä, täkäläiseltä sossulta. Ei siis kannata polttaa siltoja, paiskata tietokonetta katuun ja hypätä tyhjän päälle.

6. Mikä olisi unelmatyösi?

Juuri eilen sanoin E:lle töistä tullessa, että miksei ole sellaista työtä, jossa minulle maksetaan siitä, että kerron mielipiteitäni kaikesta maan ja taivaan väliltä?

E:n vastaus tähän oli sama kuin muulloinkin työni tullessa puheeksi - hänen mukaansa minun kuuluisi olla poliitikko, koska mielestäni tiedän, miten asiat pitäisi hoitaa. Ehkä joku päivä.

Ongelma unelmatyön valinnassa on, että minua kiinnostaa vähän kaikki ainakin jonkun verran, mutta ei mikään loputtomiin tai aivan pussinpohjia myöten. Yleensä myös ne kiinnostavat hommat eivät ole niitä, joista maksetaan palkkaa. Ehkä joku mystery shopper - matkabloggari - kahvila-arvostelija - nähtävyysarvostelija - poliitiikan toimittaja - kolumnistihuutelija olisi kingi yhdistelmä.

7. Tekeekö raha onnelliseksi?

Tekee. Nimittäin siitä näkökulmasta, että jonkinlainen säännöllinen tulovirta on oltava, jotta elämästä pystyy nauttimaan ja olemaan siitä kiitollinen. Muuten kaikki aika menee sen murehtimiseen ja taklaamiseen, mistä seuraavan kuun vuokra- ja ruokarahat. Mutta raha itsessään ei tietenkään tee onnelliseksi, koska sehän on vain väylä siihen, mitä oikeasti haluaa - oli se sitten vapaa-aikaa, matkoja, elämyksiä tai tavaraa.

Katsoin eilen kiinnostavan Ted talkin samasta aiheesta: voiko onnellisuutta ostaa? Vastaus oli, että voi, mutta vain, jos ostat jotain jollekulle toiselle, et itsellesi. Puhe on hauska ja oivaltava, ja perustuu ympäri maailman tehtyihin testeihin, joissa ihmisille annettiin rahaa ja kahdenlaiset ohjeet: käytä raha mihin lystäät itseäsi varten, tai osta tällä jotain jollekulle toiselle.

Jos tekstittämätön englanti luonnistuu, kannattaa katsoa linkitetty 10-minuuttinen. Jos ei, tässä vastaus. Raha todentotta lisää onnellisuuden tunnetta, kun käytät sitä jonkun toisen hyväksi. Omaan itseen käytetty ekstraraha ei tuottanut mitään muutosta onnellisuuskäyrissä.

8. Pidätkö eniten ranta-, kaupunki-, aktiivi-, vai luontolomista?

Rantalomista, not. Kyllästyn rannalla äkkiä, koska hiekalla makoilu on tylsää, liian kirkkaassa auringossa ei voi lukea ja myös palan helposti. Valitsen kaupunki-, aktiivi- ja luontolomat, mieluiten kombona kaikkia kolmea eli tarpeeksi vaihtelua, uutta nähtävää ja kokeiltavaa (sekä blogattavaa).

9. Mikä on parasta elämässä juuri nyt?

Hmm, ai niinkuin just tällä sekunnilla vai yleisemmin? Tässä päivässä parasta on sähköpostivastaus parilta henkilöltä, joiden kylkeen yritän änkeä tekemään jonkinlaista vapaaehtois/projektityötä aiheesta viihtyisämpi kaupunkiympäristö. Toinen vastaus tuli Murdochin yliopistolta ja toinen Fremantlen kaupungilta ja varovaista kiinnostusta osoittivat ideoitani kohtaan.

Tämänhetkisessä elämässäni parasta on E, Perth yleisesti, yhä aurinkoiset syyspäivät ja kaikki tärkeät ihmiset täällä ja Suomessa. Sekä se, että pääsen Suomeen juhannuksenviettoon! Justhan sä kävit, kuulen nyt sieltä ruudun takaa. Juu, edellinen oli puhtaasti loma ja tämä on freelancer-keikka vanhalla alallani, liittyen juuri kaupunkisuunnitteluun. Mahtava ajoitus, etten paremmin sano.

10. Koska aloit haaveilla ulkomaille muutosta vai tapahtuiko muutto "vahingossa"?

Olen haaveillut muun kuin oman takapihani koluamisesta esiteini-ikäisestä lähtien. Lapsena pyöräilin paljon kohtuupitkienkin matkojen päähän ihan vain katsomaan, mitä missäkin on. Perheeni ei koskaan matkustanut ulkomaille ja vaikka kotimaanmatkailustakin pidin, muuta maailmaa kohtaan on varmaan aina kytenyt jonkinlainen kiinnostuksen liekki. Ruotsinlaivalle pääsin ensimmäistä kertaa ala-asteen luokkaretkellä ja jo Tukholma vakuutti siitä, että tätä lisää.

Pohjoismaat kiersin autolla samantien ajokortin saatuani. Opiskelut aloittaessani tajusin, että minulle maksetaan opintotukea siitä, että menen asumaan jonnekin toiseen maahan vaihto-opiskelijana. Hain heti paikkaa, päädyin opintojen kakkosvuonna Budapestiin Erasmus-vaihtoon ja olin myyty. Budapestissa oli toisaalta lumoavaa, kiehtovaa, jännittävää ja sydän vapaudentunnetta täynnä, toisaalta yksinäistä ja kielimuurin ja kulttuurishokin takia vaikeaa.

Negatiiviset tunteet kuitenkin unohtuivat taas Suomeen palattuani ja hain paria vuotta myöhemmin uudelleen vaihtoon, kun opin, että vaikka Erasmus-paikan saa vain kerran, ns. kahdenväliseen vaihtoon pääsee silti (yliopistojen keskinäiseen ohjelmaan). Päädyin Kanadaan.

Palattuani taas Suomeen aloin seuloa, miten päästä Brysseliin EU-töihin, jotka silloin tuntuivat huikean jänniltä. Hain toimistoavustajan paikkaa Vihreiltä, mutten saanut. Kiitti vaan. Jonnekin kuitenkin mieli paloi. Päädyin siis Vihreiden takia tänne asti, koska Brysselin ovet eivät auenneet. Jälkikäteen ajatellen, just nappiin!

11. Bonuskysymys. Mikä on suhtautumisesi muotiin? Shoppailetko paljon ja mietitkö pukeutumistasi/tyyliäsi?

Kun aussityttöihin vertaa, niin kyllä suomalainen matalan painopisteen justiina erottuu massasta - käytännöllisyydellään. Käytän korkkareita töissä mutten työn ulkopuolella, lenkkareilla on hyvä viipottaa. Pidän eniten vaatteista, jotka eivät purista, kiristä, hierrä tai hiosta, eli kaikki rennonsiistit setit toimivat. Tykkään yksinkertaisista vaatekappaleista ja vahvoista väreistä, mutten räikeydestä enkä liiasta kuvioinnista.

Muoti kiinnostaa sen verran, että seuraan, mitkä värit ovat nyt in. Jos pidän väreistä, yritän uusia vaatekaappiani, koska seuraava sesonki todennäköisesti tuo muotiin värejä, joista en syty. Enkä silloin pysty ostamaan mitään mahdollisesti vuoteen. En erityisesti tykkää kuluttaa rahaa vaatteisiin, koska silloin se raha on poissa muusta (brunsseista, matkustelusta, tapahtumista...).

Shoppailen mieluiten kirpputoreilla, koska siellä tekee löytöjä, jos tuuri käy. Harmillisesti Perthissä kirpparit eivät ole mitään laadun mekkaa, mutta satunnaisesti tangoista irtoaa semitasokkaita tuotteita. Kaikki lempivaatekappaleeni ovat joko vuosia vanhoja tai kirpparilta löytyneitä.

Juhannussaunaan mökille, hihhei! Kuva (c) vau.fi

Vappu Perthissä - onko ikävä Suomeen?

Perthinsuomalaisten vappu vietettiin eilen lauantaina, eli varsinaisen vappupäivän jälkeen.

Täällä 1. toukokuuta ei ole juhla- eikä vapaapäivä. Täälläkin on olemassa Labour Day eli työläisten päivä, mutta se on vaihtelevana päivänä maaliskuun alussa eikä näy vapaapäivää kummallisemmin katukuvassa tai elämässä. Vapunvietto on siis Perthissä mahdollista vain joko omin nokin tai muiden suomalaisten kanssa hynttyyt ja herkut yhteen lyöden. Kutsut hoituivat facebookissa Suomalaiset Perthissä - ryhmän kautta. Eli jos olet uusi Perthissä tai suunnittelet tänne tuloa, liity viipymättä ryhmään nähdäksesi, missä muut suomalaiset luuraavat ja mitä tekevät.

Perth on ideaalinen paikka kaikenlaisten ulko- ja ryhmäjuhlien järjestelyyn, koska sää on vähintään kohtuullinen melkeinpä aina. Suomalaisista perinnejuhlista vain juhannus on joskus hankala järjestää, koska kesäkuussa sataa ja tuulee - perinteinen suomalainen juhannussää siis ;) Muulloin saadaan nauttia auringosta tai edes pilvipoutasäästä. Tämäkin vappu vietettiin puistossa, Perthin isoimman puiston Kings Parkin Synergy Parkland-päässä eli alueella, jossa on reilulla kädellä grillauspaikkoja, vessoja, nurmikkoa, lampia, leikkikenttiä ja kahvilakin.

Me parkkeerasimme omine tuomisinemme nurmikon reunaan ja levitimme nyyttikestitarjoilut piknik-pöydälle. Ja mitä siellä syötiin? No suomiherkkuja tietenkin. Oli karjalanpiirakoita, mokkapaloja, tippaleipämäisiä rosetteja, munkkeja, ruisleivän tyyppistä leipää, munavoita... ja rinnalla normiaussitarjottavia, eli salaatteja, vihannestikkuja dipin kera, hedelmäviipaleita, sipsejä.

Paikalla oli kiitettävä määrä porukkaa, kolmisenkymmentä, josta yli puolet itselleni uusia kasvoja. Keskustelu eteni tuttua rataa puolin ja toisin, sillä samat asiat tuntuvat aina kiinnostavan tai ainakin niistä on helppo äkkiä keksiä jutunjuurta tuntemattomienkin kanssa: kauanko olet ollut täällä, mistä tulet, miksi, mitä teet, kauanko aiot olla, mikä on viisumitilanne, onko koti-ikävä, käytkö usein Suomessa...

Vappujuhlissa ja muissa juhlissa kuulemani perusteella väittäisin, että suurempi enemmistö pitää mahdollisuutta auki muuttaa takaisin Suomeen - joskus. Välttämättä suunnitelma ei ole kovin aktiivinen, mutta takaovi halutaan pitää raollaan teemalla "ei pidä koskaan sanoa ei koskaan". Ja ymmärrettäväähän tämä on. Mistään ei voi tietää, miten elämä täällä etenee, millaisia muutoksia vuosien ja vuosikymmenten mittaan tapahtuu, haluaako perheellistyneenä ja/tai omien vanhempien ikääntyessä palata lähemmäs lapsuudenperhettä ja sukua, miten kova koti-ikävä alkaa vaivata.

En yleensä tiedä, mitä itse vastaisin näihin kyselyihin. En näe tulevaisuuttani Suomessa, ihan siitä syystä, että viihdyn niin paljon paremmin täällä ja elämänlaatu on ihan toista luokkaa kuin mihin koskaan ylsin Suomessa. Ei pelkästään aineellisesti, mutta henkisesti. Tykkään matkustaa, kokea ja oppia uusia asioita sekä päihittää haasteita, ja melkein kolme vuosikymmentä Suomessa tuntuvat siltä, että no tää on jo nähty.

Olen myös ihminen, johon ympäristö vaikuttaa ilmeisesti keskimääräistä vahvemmin (siksi kai kaupunkisuunnittelu ja ympäristön "parantaminen" kiinnostavat väitöskirjaksi asti), eli kärsin ahdistukseen saakka Suomi-talven pitkässä, pimeässä, kylmässä, sisäänpäinkääntyneessä ilmapiirissä. Täällä auringossa moiseen angstailuun ei näköjään edes pysty.

Toisaalta, ymmärrän kyllä täysin, että ei pidä koskaan sanoa ei koskaan. Elämää on minusta turha suunnitella vuosien saati vuosikymmenten päähän, koska ikinä ei tiedä, mitä käänteitä muut ihmiset ja yleinen elämänvirta siihen heittävät. Elämänasenteeni on luokkaa toivo parasta, älä pelkää pahinta, koska pahin ei välttämättä tapahdu - elämä menee vain hukkaan ennakkoon panikoidessa. Sillä mennään, mikä tuntuu parhaalta idealta ja vaihtoehdolta kunakin aikana.

No menipäs syvälliseksi, vaikka piti näyttää kuvia! Postauksen lopussa vappumeininkiä a la Perth.

Ps. menimme vappujuhlan jälkeen vietnamilaiseen ravintolaan illalliselle aussikaveriporukalla ja sen jälkeen karaokeen. E kertoi heille ensimmäiseksi vapusta, että se on se erikoishatun pitopäivä (ylioppilaslakin). Sama kaveriporukka on nähnyt E:n kuvat Suomen-lomaltamme, ja muisti lakin kuvasta, jossa teekkariporukka istuu helsinkiläisaukion laidalla opiskelijahaalarit päällä, yo-lakit päässä, pussikaljat messissä.

Kysymyksiä sateli: menevätkö suomalaiset aina juhlimaan valkolakki päässä? Miksi haalariopiskelijat menevät, jos muut suomalaiset eivät? Miksi toisissa lakeissa on tupsu ja toisissa ei? Onko lakkeja erivärisiä? Onko kaikilla lakki? Entäs sitten, jos ei ole lakkia, erottuuko pahasti porukasta? Miltä E:stä tuntui osallistua juhlaan, jossa häneltä puuttui olennainen asuste? Miksi lakkia pidetään vain yhtenä päivänä vuodesta?

Alla juhlakansaa:

Ja juhlapaikka: