Suomen opiskelu - maailman vaikein kieli?

Aloitin viime viikonloppuna suomen opettamisen aikuisryhmälle Perthin Suomi-koulussa. Olen aiemmin avustanut lapsiryhmän kanssa, mutta nyt sain vastuulleni ihan oman ryhmän aikuisopiskelijoita. Kaikki opiskelijat ovat suomalaisen tai suomalaistaustaisen perthiläisen puolisoita, mikä toki käy järkeen. Mikäs sen parempi/pakottavampi syy oppia kinkkistä suomea kuin se, että pitäisi kommunikoida puolison sukulaisten kanssa ja haluaisi ymmärtää, mitä puoliso opettaa perheen lapsille.

Olen opettanut aikuisia aiemminkin sijaisena ammattikouluissa, mutta en kylläkään kieltä. Kielenopettamisesta on ainoastaan tutorointitaustaa, kun olen jelppinyt lukiolaisia ymmärtämään englantia. Mutta maastahan jokainen ponnistaa ja pitkäkin matka alkaa ensimmäisellä askeleella ja muuta diipadaapaa - syvään päähän vain ja oppitunteja laatimaan.

Kaikki suomalaiset tietävät, että suomi on ihan omanlaisensa kieli. Sukulaiskieliä on vain muutama, ja Unkarissa asuneena voin kertoa, että suomen ja unkarin sukulaisuus on hyvin kaukaista mallia. Kieliopin ja ääntämisen pohjalta voi hahmottaa, että samaa juurta ovat, mutta ei unkaria ymmärrä hölkäsen vertaa suomea puhuvana ja toisinpäin. Viro/eesti on se toinen sukulainen (muutamia pienempiä "heimokieliä" lukuunottamatta), ja siinäpä ne.

Suomi ei luuloistani poiketen olekaan maailman vaikeimpien kielten joukossa. Vaikeimmiksi - eli aikaavievimmiksi oppia - lasketaan kiina (mandariini ja kanton), arabia ja japani. Näiden vaikeusaste johtuu kirjoitusmerkkien opetteluun kuluvasta ajasta; japanissa mm. käytetään kahta merkkijärjestelmää rinnakkain. Vaikeusaste tosin riippuu siitä, mikä on opiskelijan äidinkieli, eli osaako jotain samantyylistä kieltä. Esimerkiksi japanin kielioppi on simppeliä, ja äänteet lausutaan lähes samoin kuin suomessa. Eli kunhan merkit pungertaa oppia, suomalainen tsemppailee Japanissa maan kielellä helpommin kuin englantilainen.

Suomenkieli kuuluu yleisluokkaan "keskivaikeat", mutta sen kohdalla vaikeustaulukossa on avulias asteriski kertomassa, että "erityisen vaikea opittava englanninkieliselle". Jee, tietenkin!

Suomesta tekee vaikean se, että sanat taipuvat vähän joka suuntaan toisin kuin englannissa. Englannissa sanan eteen asetetaan uusi sana kertomaan, että sisälle vai ulos talosta, jii än ee. Suomessa itse sanaan lisätään pääte, ja päätteitä on 15 erilaista. Sanavartalokin muuttuu välillä: englanti, englantia, mutta englanNin, ei englantin. Miksi? No siksi. Kuulostaa vain paremmalta, vähemmän kömpelöä.

Aion opettaa joka tunnilla ensimmäisestä tunnista lähtien hieman kielioppia, koska kunhan noita päätteitä oppii tunnistamaan ja ymmärtämään, sen jälkeen on sanastonkerryttämisestä kiinni, miten hyvin saa lauseen merkityksestä kiinni. Kuka menee, minne menee, miksi menee, mistä tulee?

En ole ikinä ennen pannut merkille, miten pikkutarkkaa infoa suomenkieli välittää. Taloesimerkki jo kertoo, että suomalaisia kiinnostaa kovasti, minne kohti siellä talossa mennään tai mistä sieltä tullaan. Sisälle asti vai pihalle? Katolleko ehkä? Englantilainen sanoo vain in the house, on the house, to the house, from the house. Talossa, talon päällä (tai fraasina "talon laskuun"), taloon/talolle, talosta/talolta. Ihan sama sisältäkö asti vai vain pihalta, se tullee muusta tarinasta ilmi.

Kivan pikkumausteen antaa koti, eli kun ollaan omassa asunnossa sisällä, ollaankin kotona eikä kotissa tai edes kodissa. Sana talona taas ei tarkoita samaa kuin kotona. Toisaalta: jokainen voi käydä taloksi, mutta ei kodiksi. Huhhei, nämä jäävät jonnekin hamaan tulevaisuuteen opetettaviksi, aivan liian monimutkaista alkuun!

Toinen kauhistus (opettaa ja oppia) on verbien taipuminen. Englanniksi jokainen tekee samaa asiaa samalla sanalla, tai vain yhden kirjaimen erolla - lisää S loppuun jos tarpeen: I run, you run, s/he runs; we run, you run, they run. Suomeksi minä juokseN, sinä juokseT, hän juokseE, me juokseMME, te juokseTTE, he juokseVAT. Iisi piisi, äkkiäkös nuo sekalaiset loppukirjaimet oppii, kun ei ole oikein mitään muistisääntöä, miten. Ja taas vartalokin taipuu, joskus. Alkumuoto on nääs juosta, ei juoksea.

Pientä helpotusta suomeen tuo se, että lauseista voi huoleti karsia sanoja ja silti ne tarkoittavat jotain. Minä juoksen, koska verbin loppu jo kertoo, kuka tekee.

Ääntäminen on sitten oma lukunsa, ja mietinkin kuumeisesti, että miten saisin äänne-erot parhaiten näkyviksi ja iskostettua kaikille. Kaikki suomalaiset tietävät, mikä ero on tuulee - tulee - tullee - sanoilla, tai sataa - saattaa ja koko - kokko - sanoilla. Suomeahan järkeenkäypästi kirjoitetaan kuten lausutaan. Mutta eipäs tämäkään ole niin itsestäänselvää erikielisille. Heille lausuminen voi kuulostaa ihan toiselta kuin todellinen kirjoitusasu. Ensimmäisellä tunnilla kyselin opiskelijoilta, mitä sanoja he jo osaavat. Yksi opiskelija kirjoitti krku. Kurkku, tietenkin. Hänestä se lausutaan krku.

Harmillisesti muissa kielissä kirjainten päällä olevat pisteet voivat tarkoittaa ihan muuta kuin suomessa, ja tästäkin seuraa hämmennystä. A on eri kirjain kuin Ä ja O eri kuin Ö, mutta ensimmäinen kysymys tunnilla oli, että tarkoittaako pisteytys äänteen pituutta? Eli A on a ja Ä on aa tai toisinpäin.

Epätoivoisista ranskan-yrityksistäni tiedän, että vieraan kielen äänne-eroja ei välttämättä korva kuule, pinnisti miten paljon vain. Kysyn usein E:ltä, miten mitäkin sanotaan ranskaksi, ja vaikka toistan 100%:sti samoin kuin hän juuri sanoi, vastaukseksi tulee saman sanan uudelleen hokemista ("eikun tällä tavalla, yritä vielä"), päänpuistelua ja joskus/usein ilahtunutta naurua, koska E:n mielestä ääntämiseni ja aksenttini vain ovat kertakaikkisen huvittavia ja hellyttäviä.

Tiedän, ettei hän tarkoita nauruun helähtämisellä pahaa, mutta lannistaa kieltämättä yrittämisen, jos tietää, että puhuu parhaimmillaankin vain takeltelevaa muumiranskaa "voi kulta, kyllä se joku päivä onnistuu" hyväätarkoittavien kannustusten saattelemana. E itse ääntää suomea jopa ihmeellisen hyvin, koska yllättävästi suomen ääntäminen on samanlaista kuin Tahitin kielen ääntäminen, mitä E jonkun verran oppi Polynesiassa asuessaan. Kaikkea sitä kuulee.

Koska kaikilla on oma tapansa oppia, yritin etsiä pelkän tekstin oheen muunkinlaista oppimismateriaalia, kuten videoita tai sarjakuvia. No, suomalainen sarjakuva perustuu niin paljon sanaleikkeihin ja kulttuurin ymmärtämiseen, että Viivi ja Wagner tai Fingerpori eivät tule avautumaan suomialoittelijoille.

Videopuolelta löytyy kattava valikoima mustaa tai erittäin mustaa huumoria, jossa nauretaan homoille ja/tai homopelkoisille, hautajaisille, itsemurhalle, suomalaiselle marttyyriudelle ja suomalaiselle insinöörimäisyydelle. Nauratti itseäni kyllä, mutta en uskalla tätä kamaa (ei edes rajuimmasta päästä) luokkaan viedä ainakaan heti alkuun. Ei säikäytetä Suomesta kiinnostuneita heti kättelyssä.

Opi kaikelle tietämällesi synonyymi. Ja sitten järjestys ja niksit, miten sanat luetellaan ja muotoillaan, jotta lause tarkoittaa jotain. Kieltenopiskelu pähkinänkuoressa.