Miten käy ulkosuomalaisen suomi-ihmissuhteiden?

Olen taas Suomessa, kolmen viikon reissulla opintojen ja freelancer-luentokeikkojen takia kaupunkisuunnitteluun liittyen. Ja ajoitus ei voisi parempi olla: kesäkesäkesä ja juhannuskin vielä! Vaikka edellisestä käynnistä ei ole kuin neljännesvuosi, etäisyys ja välimatka tekevät kuitenkin sen, että kaikkea katsoo uusin, innokkain silmin ja sydämin. Distance makes the heart grow fonder, kuten sanotaan - etäisyys herättää tajuamaan, mitä kaipaa.

Ensimmäiset kolme-neljä päivää olin ihan fiiliksissä jotakuinkin kaikesta. Vihreää! Koivuja! Luonto kesäasussa! Voikukkia! Voikukan höytyviä! Sauna! Syreenejä! Omenapuun kukkia! Kaikkia muita puita, joissa on kukkia! Mustikanvarpuja! Pullaa! Mokkapaloja! Perunapiirakoita! Riisipiirakoita! Ruisleipää! Rakkaita perheenjäseniä! Rakkaita ystäviä! Oikeastaan Ihan Mukavia Tuntemattomia Kesäsuomalaisia, Jotka Eivät Ole Talviyrmyjä!

Suomeen paluu on myös aina aistien ja muistojen miellyttävää porekylpyä, koska pitkä "vaje" ympäristön kokemisessa tavallaan nollaa aivot ja paluu aktivoi muistoja koko elämän mitalta ihan uudella vahvuudella. Heinäntuoksu muistuttaa kesistä maalla. Koivut ovat yhtä kuin mökkijuhannus. Kaupan hedelmä- ja vihannespuoli on kesätyö mansikanmyyjänä Prismassa. Bensanhaju on mummolamatkan alku, kun pysähdyttiin tankkaamaan. Neulasten peittämä metsäpolku on metsätonttujen ja muiden mielikuvitusolentojen täyttämä lapsuus.

Ulkosuomalaisena elän kahta rinnakkaiselämää, joista toinen tapahtuu Australiassa ja toinen Suomessa. Olen siitä onnekas, että olen päässyt Suomessa käymään usein loman ja rahan puolesta, eli pysyn melko hyvin kartalla kavereiden ja perheenjäsenten elämästä ja arjesta ihan visiittieni sekä netin ja puhelujen kautta. Joku toinen voisi olla sitä mieltä, että onko tuossa kahden maan välillä ramppaamisessa ja itsensä jakamisessa järkeä, kun sitten ei ole kummassakaan oikein kunnolla kotonaan. Itse olen aina ollut monta rautaa tulessa-tyyppi ja nautin siitä, että vähän joka rintamalla tapahtuu (tein mm. montaa eri työtä useamman vuoden ja enimmäkseen nautin siitä).

Voisi tosiaan tuntua, että ei ole oikein kotonaan missään, jos ei asetu selkeänjämäkästi aloilleen, ja aina on siitä toisesta elämästä jotenkin paitsi tai kaipaa jonnekin. Itselleni on onneksi käynyt niin, että tämä kahden maan ja elämän pyöritys on avannut pysähtyneen läsnäolon tunteen kuin paraskin jooga ja meditaatio. Toisin sanoen: kun olen siellä missä olen, kerään sekä alitajuisesti että tietoisesti arjesta asioita, joista olla tänäänkin kiitollinen ja onnellinen.

Suomessa saan ruisleipää vaikka joka aamu. Australiassa saan mennä kohtuuhintaiselle, maukkaalle luomulähiruokabrunssille luovanleikkisästi sisustettuun hipsterikahvilaan vaikka joka viikonloppuaamu. Suomessa saan tavata kaikkia rakkaita ihmisiä. Australiassa saan tutustua uusiin, kiinnostaviin tyyppeihin kaikkialta maailmasta ja oppia uutta itsestäni ja muista. Suomessa saan olla hiljaa ja tuijotella koivujen huminaa kesätuulessa tuntikaupalla. Australiassa saan jutustella hymyillen niitänäitä kaupan kassan kanssa, elää kaksikielisenä ja blogata sellaisista havainnoista, joita en Suomessa olisi koskaan löytänyt tai tajunnut.

Koska käyn Suomessa kerran-pari vuodessa, ehtii kaikkea tulla riittävästi ikävä, muttei kuitenkaan sydänsäryksi asti. Ulkosuomalaisen fiiliksiä voi simuloida omassa elämässä niin, että kuvittele ensi kerralla kaupassa, ettet vuoteen pysty ostamaan mitään arkisista suosikeistasi. Ja sitten yhtäkkiä saat hetkellisen pääsyn salmiakkihyllylle, ruisleipähyllylle, viilihyllylle, jätskilaarille, mikä ikinä onkaan suomituotesuosikkisi.

Ihmissuhteissa nautin siitä, että kaikki osapuolet ristiriitaisesti panostavat niihin enemmän, kun etäisyys kasvaa. Kaverit ovat silminnähden ilahtuneita nähdessään minut ja järjestävät aikaa tapaamisille, vaikka vaivankin kanssa - kuten tietenkin minäkin. Suomessa asuessa oli puolin ja toisin ihan liian helppo ajatella, että ehtiihän tuota vaikka ensi viikonloppuna, ensi kuussa, ensi vuonna, jos ei just nyt tapaa. Ja pian on livahtanut niitä kuukausia, vuosia, kun ei tavannutkaan, ja välit murenevat ja haalentuvat väistämättä yhteisen arjen puutteen myötä.

Sama perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa. Nyt tuntuu, että minusta on tullut jopa jonkunsortin magneetti ihmisille tavata toisiaan, koska tapaavat yhtä aikaa minua ja muita, sillä yhteenkerääntyminen on kätevää ja tehokasta. Eli elämääni on tullut mukaan jonkinlaista semi-eteläeurooppalaista perhekeskeisyyttä ja porukalla ajanviettoa, jota siinä ei Suomessa asuessani ollut.

Toki käy niinkin - kuten monet ekspatit valittelevat -, että kaikki ihmissuhteet eivät säily. Jokainen kaveri ei olekaan niin kiinnostunut minusta, että viitsisi hypätä junaan tai bussiin ja tulla minua tapaamaan edes puolen tunnin matkan päähän, jos en itse lähde heille kotiin. Mutta ehkäpä emme sitten olisi Suomessa asuessanikaan tavanneet, ja vähitellen kaveruus olisi haalistunut tietyn elämänvaiheen muistoksi. Turha siitä on ressata. Suomalaiset eivät keskimäärin ole kovin sosiaalisesti aktiivista kansaa (minun mielestäni), ja ihmissuhteita hoidetaan, jos se onnistuu muun arjen pyörityksen ohella; ei toisinpäin.

Enemmistö kavereistani on sitä mieltä, että tapaavat minua useammin kuin monia muita samassa maassa tai peräti kaupungissa asuvia juuri sen "ehtiihän tuota, en just tänään jaksa kun oli töissä kiire/lapsilla nuhaa"- ajattelun takia.

Toki eri ihmiset kokevat maastamuuton eri tavalla, ja monella välimatka ja poissaolo lietsovat pelkästään ikävää, sydänsuruja, menetyksen tunnetta ja harmitusta. Riippuu taatusti elämänvaiheesta, luonteenlaadusta sekä etenkin siitä, miten usein on mahdollisuus ja varaa emämaassa rampata. Perheellisillä on aivan eri ongelmat ratkottavinaan kuin minulla, joka voin huoleti jättää E:n keskenään kotiin ja hypätä koneeseen, jos löydän tarjouslennot. Tajuan kyllä, että oma tilanteeni on peräti poikkeuksellinen, ja tällainen kahden maan aktiivikansalaisuus ei ole kaikille miltään elämänkohdalta mahdollista.

Reissujeni tuottama "ja kaikilla oli niin mukavaa"-meininki on saanut ensimmäistä kertaa sitten poismuuton ajattelemaan, että ehkäpä Suomeen paluu ei olisikaan aivan poissuljettua. Tai entäs jos viettäisi kesät Suomessa? Ehkei tämä sellainen epäsosiaalinen mörköjen pesä ja mielensäpahoittajien luvattu ikuisten taantumien maa olekaan kuin muistelin. Ensimmäistä kertaa ihan omakohtaisesti ymmärrän, miksi lähes jokainen ulkosuomalainen elättää koko elämänsä ehkä joskus ajatusta, eli pitää ovea ainakin raollaan ajatukselle, että entäs jos joskus tulevaisuudessa palaisikin alkuperäisille kotitanhuvilleen.

Mutta. Järki muistuttaa, että lomat - etenkin kesäloma - ovat todella harhaanjohtavia indikaattoreita sille, millaista arki todellisuudessa olisi. Tämä kaikilla on aikaa, intoa, iloa ja mielenkiintoa viettää aikaa juuri minun kanssani ei taas siellä marraskuun räntäsateessa pitkään kestä, ja todennäköisesti myös taloudellinen epävarmuus, työnsaannin vaikeus ja yleinen ketutus alkaisivat ennemmin pikemmin kuin myöhemmin ahdistaa, kuten ennen Australiaan muuttoanikin. Varma virka, juuri ostettu asunto ja parhaimmoilleen Perthiin perustettu elämä vievät sittenkin voiton.

Nyt pullakahvin keittoon - taas ;) !

Voikukka! Voikukkaniitty! [kyllä näitä Perthissäkin on, mutta ehkei tismalleen samaa lajiketta, sillä suomalaiset voikukat kukkivat isoin rehevin kukinnoin, kun taas näkemäni aussiversiot ovat pieniä ja aneemisia].