Uusia kiinnostavia blogeja sekä blogihaastattelu

Juhuu, sain elämäni ensimmäisen blogihaasteen eli "virtuaalihaastattelun". Olen parit haasteet tosin tehnyt ihan omin nokkineni, eli nyysinyt listan kysymyksiä toisten blogeista ja vastaillut niihin, koska kysymyslistoista saa hyvää jutunjuurta, jos muuten raksuttaa tyhjänpuoleista ideapuolella.

Haaste - Liebster Award eli oikein perinteinen ketjukirje - tuli Anniinankulma-blogista, ja tavoitteena on auttaa lukijoita löytämään uutta kiinnostavaa luettavaa esittelemällä uusia blogeja ja tutustuttamalla siinä ohessa blogistiin.

Kunkin haasteen saajan kuuluu siis vastata itse saamiinsa kysymyksiin, ja lähettää uusi kysymyslista eteenpäin valitsemilleen bloggaajille.
Saamani kysymykset - ja niiden vastaukset - kuuluvat:

1. Mitä sinulle merkitsee olla suomalainen?

Hhmm, oma synnyinmaa ja kasvukulttuuri vaikuttavat valtavasti oman arvopohjan ja ajatusmaailman kehittymiseen. Minulle suomalaisuudessa arvostamani piirteet ovat tasa-arvo, minimoidut luokkaerot, koulutuksen ja tietopohjan kartutuksen arvostaminen, turvallisuus, jossa ketään ei jätetä kadulle kerjäämään, ja avoimia mahdollisuuksia tavoitella sitä ammattia ja sellaista elämää, mitä toivoo, syntyperästä ja vanhempien tulotasosta riippumatta. Egalitarianismia ja meritokratiaa, noin niinkuin fiineillä termeillä. Tietenkään tämä ei puhtaana toteudu Suomessakaan, mutta sinnepäin kuitenkin.

Arkisemmalla ruisleipätasolla suomalaisuus on luonnosta nauttimista ja luonnon arvostamista, ns. maalaisjärkevien taitojen ylläpitoa (marjanpoiminta, sukankudonta, vaatteiden paikkaaminen...), törsäyksen välttämistä (sekä rahan- että luonnonvarojen käytössä), ja sisulla siitä selviää - asennetta. Ja sulaineiden draculoiden imeskelyä suoraan salmiakkiliimaisen pussin seinämistä, ettei yhtään rippua mene ohi suun.

2. Mikä on mullistavin muutos elämässäsi?

Kyllä se on tämä Australiaan muutto ja tänne asettuminen. Mikään muu yksittäinen muutos elämässä - asuinpaikan muutot Suomessa, opiskelujen aloitus ja lopetus, ystävyys- tai parisuhteiden syttyminen ja hiipuminen, tai työpaikkojen vaihdot - eivät mitenkään vastaa kattavuudeltaan sitä muutosta, jonka maan, kielen ja kulttuurin vaihtaminen tuottaa.

3. Miten hemmottelet itseäsi?

Uppoutumalla hyvään romaaniin (tavallisimmin jokin suspense- eli jännitysdekkari, Lisa Gardnerin tuotannosta tykkään kovasti), ja/tai nauttimalla kiireettömän brunssin jossain kivassa kahvilassa. Aamupala tai lounas käyvät yhtä hyvin, brunssi nyt vaan sattuu olemaan kätevä, runsas kombo kummastakin. Brunssi on yhtä hyvää hemmottelua niin yksin kuin seurankin kanssa. Jos olen yksin, luen lehteä tai sitä dekkaria ja nautin tunteesta, ettei ole kiire mihinkään. Isomman mittakaavan hemmottelua on matkustelu, mutta sitä ei tietenkään joka viikkoon tai edes kuukauteen saa mahtumaan.

4. Millaisesta kodista haaveilet?

Hmm. Toisaalta olen sucker for luxury eli kyllä kaikki säihkyvät graniittipinnat, tahrattomat laattalattiat ja skandinaavityylikäs viileänvaalea, moderni sisustus muutamilla räiskyvillä väriläiskillä kolahtaa. Toisaalta en ole yhtään kiinnostunut panostamaan paljoa rahaa kodin seiniin ja tavaroihin, koska mielestäni kaiken kaupasta kannetun rahallinen arvo romahtaa välittömästi ostotapahtuman jälkeen - harvaa tavaraa saa myytyä läheskään sillä hinnalla, saati kalliimmalla, kuin sen osti. En tykkää ajatuksesta, että vaivalla tienaamani dollarit muuttuvat kiinakrääsäksi tai sisustustekstiileiksi, enkä siten voi käyttää niitä em. hemmotteluun eli brunsseihin ja matkusteluun :)

Joskus varhaisteininä haaveilin (johonkin lukemaani kirjaan perustuen) hevosten vetämästä asuntovaunusta mallia vuosisadan alun nomadiromanit. Sillä kiertelisin Eurooppaa, pysähtyisin minne mielin yöksi, uskollinen hevonen (olin heppahullu) luotettavana seuralaisenani. Kaikki tarvittava olisi käden ulottuvilla eikä mukana olisi mitään turhaa ja ylimääräistä. Vain minä, matkaseura ja välttämättömyydet, ja avoin tie ja valtavasti uutta nähtävää ja koettavaa.  Vaikken enää ehkä heppavaunusta enkä myöskään matkailuautosta sinällään haaveile, sama ideologia elää mielessäni edelleen. Ei turhaa materiaa painolastiksi, jotta voi edes teoriassa lähteä minne huvittaa, milloin huvittaa. Vaikkei sitten lomia pidemmiksi ajoiksi lähtisikään.

5. Minkä kotikeittiösi salaisuuden haluat jakaa meille muille?

Öööh... käytä sitruunaa, paljon? E löytää jostain jatkuvasti ilmaisia sitruunoita, koska niitä kasvaa melkein jokaisen omakotitalon pihassa ja aina kun hän kaataa puun, sitruunat menisivät haaskioon ellei hän niitä keräisi. Käyttääkseni ne johonkin, puristan sitruunamehua sinne ja tänne, sekä viipaloin sitruunoita juomaveteen. En ole todellakaan aiheeseen perehtynyt parin nettiartikkeliotsikon skannausta enempää, mutta olen huomannut, että sitruunavettä juodessa pysyy jotenkin paremmin virkeänä ja myös kylläisenä. Ehkä vahingossa nesteyttää itseään enemmän, kun vesi on maustettua?

En ole kummoinen kokki, tai pikemminkin, en ole kiinnostunut kokkauksesta. Tykkään väsäillä salaatteja, koska niitä on helppo ja nopea tehdä, ja parin täytteen muutoksella saa jo mukavasti vaihtelua. Meillä syödään paljon munakasta fetasalaatin tai esim. porkkana- tai kaaliraasteen kera, koska se on nopein kombo, jonka töiden jälkeen nälkäisenä jaksaa vääntää. Eli sori, täältä ei irtoa kovin ihmeellisiä kokkikornerivinkkejä tai pirkkaniksejä.

6. Mikä sinua ärsyttää juuri nyt?

Suomessa jatkuvasti mediatapetille palaava 'saavatko homot mennä naimisiin vai eivät' sekä 'monikulttuurisuus pitää kitkeä Suomesta' - immostelu. En jaksa ymmärtää, miksi ihmiset repivät pelihousujaan sen puolesta, jotta muilla ei olisi samat oikeudet kuin itsellä. Mistä ihmeestä tämä "olen yläpuolellasi" - ajattelu kumpuaa? Miksi juuri sinä? Miksei toisinpäin? Mikseivät kaikki samalla viivalla, samoin oikeuksin ja velvollisuuksin?

Ja monikulttuurisuudesta puhuttaessa: missä kohti maailmanhistoriaa oli se vaihe, kun kaikki ihmislajin edustajat olivat ns. oikein sijoittuneita? Kansallisvaltiot, eli yhden kielen tai "heimon" omakseen rajaamat maapläntit keksittiin 1800-luvulla. Kaksisataa vuotta sitten. Homo sapiens on ollut lajina olemassa n. 200 000 vuotta, siis tuhatkertaisesti sen ajan, kuin kansallisvaltiot ovat olleet olemassa. Nomadi laji on liikkunut pallolla suuntaan ja toiseen aina. Ymmärrän maahanmuuton sääntelyn ja sen, että maassa maan tavalla ja lakeja noudattaen, mutta en ideologiaa, jonka mukaan on olemassa jokin oikea geologinen paikka kullekin "rodulle" (joka sekin on keinotekoinen määrite, jos geenien tasolle mennään syynäämään).

7. Mikä saa sinut hyvälle tuulelle?

Mikä tahansa iloinen ja positiivinen asia. Auringonpaiste. Tuulessa keinuvat vihreät puut. Liplattavat laineet. Iloiset ihmiset. Nauru, oma tai toisten. Banter eli humoristinen nokittelu. Ylipäätään hauskat, absurdit, yllättävät vitsit ja tilanteet. Pictionary ja etenkin siinä menestyminen. Hyvä ruoka. Hyvä kahvi. Se, että saa lukea uutisia ja facebookkia rauhassa aamukahvin ääressä. Rakkaat ihmiset. Töhöilevät kissat ja koirat (ja muut eläimet). Luontodokkarit. Uuden oppiminen. Tunne, että sain jotain aikaan. Tunne, että vaikutin jonkun toisen elämään positiivisella tavalla - auttamalla, rohkaisemalla tai ihan vaan juttukaverina/kuuntelijana olemalla. Lukeminen. Kirjoittaminen. Puhtaat, sileät, vastavaihdetut lakanat. Salmiakki. Sima. Vappu. Joulu. Joulukuusi. Juhannus. Juhannuskoivu. Korvapuustit. Se, että ei tarvitse odottaa vaihtopysäkillä, kun vaihtaa junasta bussiin tai toiseen junaan, vaan jatkoyhteys on saman tien lähtövalmiina. Vaihtelu. Lomalle lähtö. Vapauden tunne.

8. Jos edessäsi olisi nyt ammatinvalinta, mitä haluaisit tehdä?

Jos kysymyksen ottaa niin päin, että missä ammatissa haluaisit olla, jos sinne työllistyisit tuosta vaan, niin toimittajana. Ihailen etenkin tutkivaa journalismia; älykkäitä, sanavalmiita ja asiantuntevia kolumnisteja sekä sotakirjeenvaihtajia, mutta tuskinpa itse edes uskaltaisin minnekään sotatoimialueelle. Ihailen kovasti myös kaikensorttisia pelastajia (ensiapu, palolaitos, katastrofiapu vaikkapa maanjäristysalueilla, Punainen Risti ym.) ja tavallaan haaveilen tällaisesta työstä sen mielekkyyden ja tarpeellisuuden takia, mutta en toisaalta halua sitoutua moiseen koko uran mittaisesti alan stressaavuuden ja vaaditun omistautumisen vuoksi. Tykkään olla vapaa ja puuhailla oman aikatauluni mukaan :)

Eli jos talous turvautuisi jotenkin muuten, valintani olisi freelancer-työ siellä missä tarvitaan tai missä on syytä olla mukana paremman maailman puolesta missä tahansa roolissa tai kaikissa vuoron perään: toimittajana, tiedottajana, kouluttajana, lobbarina, katastrofiapuna, jonain muuna.

9. Millä tavoin yllätät sinulle tärkeän ihmisen?

Keksimällä ja järjestämällä uutta yllättävää puuhaa. Buukkasin meille paritanssikurssin, koska E on puhunut aiheesta eli haluaisi oppia kunnolla tanssimaan. Kävimme äskettäin myös yllärivaraamallani delfiinibongausristeilyllä, kun sellaisen löysin halvalla näin talven iloksi. Pari muutakin yllätysaktiviteetti-ideaa on muhimassa, joista kerron, kunhan ollaan ne toteutettu. Pienemmässä mittakaavassa tuon take away - sushia tai burritoja (tortilloja) kotiin, kun tiedän, että kummallakin on ollut pitkä päivä eikä kokkaus todellakaan huvita; tai vien kahvikupin sänkyyn viikonloppuaamuna.

10. Kolme asiaa, joista iloitset nykyisessä elämäntilanteessasi?

Elämäntilanteessani on paljon enemmän kuin kolme asiaa, joista olen iloinen ja tyytyväinen. Mietin joka päivä, että elämässäni ei ole koskaan ennen mennyt näin hyvin ja näin kohdilleen moni asia yhtä aikaa. Toivotaan, että jatkuu, eikä tarvitse turvautua tai kompastua mihinkään suomalaiseen "kel onni on, se onnen kätkeköön" tai rasittavistakin rasittavimpaan pessimistien tunnuslauseeseen "itku pitkästä ilosta". Tottakai aallonharjoja ja aallonpohjia tulee halki elämän, mutta sillä surffataan, millä voidaan. Mutta jos vain kolme pitää valita, niin:

Parisuhde eli ihmeellinen, kultainen, maailman paras kumppani E. Asuintilanne eli pian uusi oma koti kaupungissa ja kaupunginosassa, jossa viihdyn, ja maassa, jossa tunnen olevani kotonani. Ja taloudellinen tilanne eli varma vakivirka ja sen tuoma finanssivapaus: mahdollisuus syödä muutakin kuin dollarin nuudeleita, sekä mahdollisuus matkustaa kerran vuodessa Suomeen ja kerran-pari vuodessa muuallekin, kun oikein budjetoi.

11. Mitä toivotat lukijoillesi?

Rohkeutta toteuttaa unelma. Unelman ei tarvitse olla iso. Se voi olla jotain aivan arkistakin, kuten halu oppia jokin uusi taito kansalaisopistolla, mutta ei vain ole saanut aikaiseksi kun tuntuu, ettei jouda. Tai se voi olla jokin elämää mullistava, kuten halu muuttaa ulkomaille. Rohkeasti vain edes yrittämään. Kukaan ei tule kotoa hakemaan, ja vain sinä voit vaikuttaa siihen, millaista elämäsi on. Aina siihen samaan entiseen jamaan pääsee takaisin, jos se sitten tuntuukin sopivammalta tai muutos osoittautuu liian kalliiksi tai massiiviseksi operaatioksi.

Olen tästä ennenkin kirjoittanut, mutta jos sinulla on vaihtoehdot a) jämähdä tyytymättömyyteen tai b) toteuta unelma, mutta se vaatii liikaa, mistä löytyisi vaihtoehto c)?  Onko olemassa jokin unelman sivureuna tai siivu, jonka voisit toteuttaa helpommalla? Haluat muuttaa ulkomaille, mutta viisumihässäkkä on liikaa? Voitko alivuokrata kämppäsi ja pyytää palkatonta lomaa 6 viikkoa vuosilomasi päälle, ja matkustaa sohvasurffaamaan tai Airbnb-asukkaaksi Kroatiaan? Onko töistäsi tarjolla virkamiesvaihtoa? Tai repäise ja lähde kennel -au pairiksi eli koirahoitajaksi Sveitsiin kesäksi? Kaksi ja puoli kuukautta reissun päällä antaa hyvää tuntumaa, että haluaisinko tätä nyt ihan pidemmäksikin aikaa.

Lisäksi tietysti toivotan rauhaa ja rakkautta kunnon missikisakandidaatin tavoin! Äänestä minua, olen puolipitkä kainuulainen luonnonbrunetti auringon valkaisemin kaksihaaralatvoin, harrastan jalkapalloa ja touch rugbyä sekä kinastelua änkyröitä vastaan nettiforumeilla.

Haaste lähtee eteenpäin seuraaville bloggareille:

• 1001 Kabul
• Hurmioitunut
• Moottoritiellä on puuma
• Matka maailmalle
• Kalaa & baliikkia & kalabaliikkia
• Kaahisteluja

Ja kysymykset vastattaviksi ovat enimmäkseen Anniinankulmasta pöllityt, koska olivat niin hyviä:
1. Mikä sai sinut aloittamaan blogisi?
2. Onko blogisi muuttunut paljon sen alkuajoista ja jos, miten?
3. Mitä piirteitä arvostat muiden blogeissa?
4. Lempielokuvasi ja -kirjasi?
5. Minkä asian haluaisit olevan toisin elämässäsi juuri nyt?
6. Piirre, josta olet itsessäsi ylpeä? Entä vähemmän ylpeä?
7. Suurin muutos elämässäsi?
8. Minkä elämänohjeen antaisit 15-vuotiaalle itsellesi?
9. Kolme asiaa, joista iloitset nykytilanteessasi?
10. Mitä odotat (tai pelkäät) tulevaisuudeltasi?
11. Mitä haluaisit toivottaa lukijoillesi?

Pallo heitetty, lukemista odotellessa!

Kulttuurierot ja riidat parisuhteessa

Seuraa pykälää henkilökohtaisempi postaus, joka sisältää juonipaljastuksia aiheesta näin meillä riidellään. Tai pikemminkin, mistä meillä riidellään.

Voisi kuvitella, että kahden kansalaisuuden ja kulttuurin perheessä riideltäisiin kulttuurieroihin liittyvistä jutuista. "Näin meillä on aina tehty senkin juntti!" tai "ei meillä kotona vaan koskaan noin...". Vaan ei, ainakaan meillä. En tiedä, ovatko Suomi ja Ranska eurooppalaismaina riittävän lähellä toisiaan henkisesti, että valtavia kuiluja ei ole tullut eteen, vai onko kuiluttomuus ihan persoonakohtaista eli meillä nyt vaan sattuu synkkaamaan E:n kanssa. Lisäksi ajattelemme muutenkin, että juuri mihinkään asiaan ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa, tahi että muita ei voisi edes harkita tai kuulla niiden olemassaolosta.

Ainoa kulttuuriin liittyvä aihe, joka herättää välillä puolin ja toisin ihmetystä, ovat ruoka-ajat, sekä satunnaisesti myös ruokailun sisältö. Näistä ei kuitenkaan riitelyksi asti jaksa/voi vääntää.

E ei syö aamupalaa, mitä minä taas en ymmärrä, koska suomalaiselle aamupala on päivän tärkein ateria. Viikonloppuisin - etenkin jos olemme lähdössä jonnekin -, tuputan E:lle evästä, jotta "hän jaksaisi paremmin". Enpä tiedä vaikuttaako jaksamisiin, jos on itse tottunut, ettei ennen ovesta lähtöä syö. E puolestaan syö tukevan lounaan. Kuulostaa usein olevan tyyppiä mäkkärin ateria, tai tuoreita croissantteja tai muuta mutusteltavaa leipomosta, lihakaupasta haetun juustomakkaran kera.

Itse syön tavallisimmin lounaaksi keittoa tai salaattia. Sitten olenkin nälkään räjähtämäisilläni kotiin päästyäni, eli alan saman tien kokkaamaan/lämmittämään ruokaa nälän ja itkupotkuraivareiden kynnyksellä. E:lle suomiaika ruokailuun on typerän aikaisin (klo 17). Ei kai croissantti- ja makkarapussin päälle heti nälätäkään. Siispä joko syön välipalan ennen varsinaista päivällistä, tai E syö kanssani aikaisin puolihalulla. Tai syömme eri aikaan, mitä kylläkin yritämme välttää. Riippuu päivästä ja siitä, millaista antia jääkaapissa on välipalaan tai kunnon ruokaan.

Sen sijaan kotityöt, raha tai muut parisuhdeasiat eivät meillä yleensä herätä "mmhh" reaktioita kummempia riitoja. Asiat keskustellaan hyvässä hengessä, tai ainakin asiallisen neutraalisti. Meillä on hyvin samanlaiset arvot rahankäytön, työnjaon, oma aika vs. meidän yhteinen aika, tasa-arvon ynnä muiden keskeisten yhdessäeloasioiden suhteen, mikä tietenkin helpottaa arkimeininkiä. Olen useinkin pohdiskellut, että ovatko E ja veljensä tyyppiesimerkkejä ranskalaismiehistä, jotka kokkaavat ja hoitavat kotitaloutta mutinoitta ja mutkitta, vai sattuvatko he vain olemaan tehokkaan äidin kurissa ja jöössä kasvattamia?

Muttamutta. On kaksi teemaa, joista näköjään tulee aina riita, eivätkä ne liity parisuhteeseen muuten kuin mutkan kautta. Aiheet ovat Intiaan matkustaminen ja ranskan kielen opiskelu.

Jostain syystä Intia nousee aika ajoin meillä pöydälle - tai siis syy on selvä. E pitää Intiaa ehkäpä maailman kiinnostavimpana matkakohteena. Hän ei ole siellä koskaan käynyt, mutta kovasti haluaisi sen bucket list'iltään toteuttaa. Itse en ole koskaan ollut Intiasta erityisen kiinnostunut, sillä minulle päällimmäiset mielikuvat siitä ovat likaa, saasteita, köyhyyttä, kurjuutta, sairauksia, eriarvoisuutta, töniviä ihmismassoja, kerjääviä surkeita lapsia sekä naisten oksettavaa kohtelua (vrt. viime vuosien joukkoraiskausuutisoinnit).

E:lle puolestaan Intia tarkoittaa valtavan rikasta kulttuuriperintöä, taidetta, uskontoa, historiaa, värikylläisyyttä, ystävällisiä ihmisiä ja herkullisia ruokia. En väitä, että näitä ei Intiasta löytyisi, mutta en pääse ennakkoluuloistani eroon noin vaan, etenkin, koska naisena ihan oikeasti pelkään Intiaan matkustamista kauhutarinoita luettuani. Jos nyt joku osaa maassa käyneenä vakuuttaa, että olen aivan väärässä ja harhateillä, mielipide otetaan uudelleen harkintaan.

Asiasta on kuitenkin todella vaikea fiksusti keskustella, koska E on vakuuttunut, että mielikuvani ovat vääristyneitä eivätkä perustu todellisuuteen: kamaluuksia tapahtuu kaikkialla, ja niitä voi varmasti välttää vain lukkiutumalla kotiinsa. Minusta taast tuntuu, että E ei ota pelkojani vakavasti, ja tapojeni vastaisesti päädyn nyyhkimään hysteerisesti ja draamakuninkaallisesti, kun ahdistaa ja harmittaa moinen kokemani vähättely.

Järjen tasolla tietenkin ymmärrän E:n argumentit. Olen samaa mieltä, että edes kotiin lukkiutuminen ei pelasta, koska onnettomuuksiahan sattuu ihan oman pistorasian tai minkä tahansa kotiharmittomuuden äärellä. Kotiinsa on moni kuollut. E on sitä mieltä, että pelot ovat kokijan päässä, ja niistä voi päästä eroon riittävällä tahdonvoimalla ja rohkeasti pelot kohtaamalla, kuten hän on itse tehnyt omalle korkeanpaikan pelolleen. No ihan hyvä neuvo muuten, mutta en nyt ihan välttis halua kuolemaa uhmaavaan tilanteeseen jossain Mumbain takakujilla pelkoni voittaakseni.

Jury is still out, kuten sanotaan, eli asiassa ei ole päästy yksimielisyyteen eikä varmaan ihan pian päästäkään. E saa vapaasti lähteä Intiaan yksinään, muttei ole toistaiseksi tarjoukseeni tarttunut. Yhteisymmärrystä odotellessa matkustelemme kaikkialle muualle. Tälle vuodelle yritämme vielä mahduttaa matkan Filippiineille, kun marraskuulle löytyi menopaluut viisisatasella (360 euroa).

Toinen riitapukama on ranskan kieli. Siis siitä nurinperisestä näkökulmasta, että minä haluaisin oppia ranskaa, mikä on E:n mielestä täysin turhaa. E on kaksikielinen, eli puhuu äidinkielenään sekä englantia että ranskaa. Hän ei näköjään koe ollenkaan tarvetta puhua kanssani ranskaa, kun kerran englanti sujuu; ranskaa hän voi puhua perheensä kesken ja ranskalaisia kavereita tavatessaan. Arkielämässämme ranska ei sikäli näykään, että sitä oikeasti tarvitsisin.

Olisi nyt vaan siistiä osata sitä, edes keskiverrosti. Ja nyt olisi hyvä tilaisuus ja motiivi oppia - opettaja kotona. Ja ensi vuodelle lukkoonlyöty kuukauden reissu Ranskaan.

E on sitä mieltä, että en tule koskaan oppimaan ranskaa kunnolla, ellemme muuta Ranskaan (tai ranskankieliseen paikkaan), mitä hän ei ainakaan tällä hetkellä kaipaa. Hän ei voi käsittää, miksi haluaisin tuhlata aikaa ja energiaa opiskellakseni kieltä, jolla ei ole todellista jokapäiväistä käyttöä tai tarvetta. Ymmärrän ja osittain jaan nämä pointit, mutta mielestäni oppiminen on aina hyödyllistä, käytin kieltä päivittäin tai en.

Opiskelin lukiossa italiaa enkä sitäkään puhu juuri yhtään ruostumisen takia, mutta kummasti vuosientakaisella Italian-lomalla pääsin äkkiä messiin siitä, mitä ympärillä tapahtuu, kun pohjaa jo oli. Näen sieluni silmin, miten jään Ranskassa seinäruusuksi, sillä (tapaamani) ranskikset eivät maineensa veroisesti puhu mielellään englantia ja vänkäävät takaisin ranskaan parin eng.lauseen jälkeen. Haluaisin ratkaista ongelman jo ennakkoon ja varautua sanastoarsenaalilla, jotta pysyn lomalla kärryillä ja menossa mukana.

Klassisesti täysin väärään aikaan käyty riita aiheesta (autossa matkalla kohti brunssipaikkaa, jossa piti tavata kaveriporukka) huipentui molemminpuoliseen loukkaantuneeseen jankutukseen, että "miksi ihmeessä opiskelisit - älä sinä mulle tuu sanomaan mitä minä voin/saan tehdä ja mitä en - no enhän mä sitä tarkoittanutkaan - no siltä se vaan kuulosti - mutta miksi opiskelisit, kun et koko kieltä tarvii kuin vain yhdellä reissulla? - mistä sinä tiiät paljonko tarviin, yritän tässä antaa sulle lahjaa, oppia sun äidinkieltä - mutta kun en oo pyytänyt moista lahjaa!" Että mutta totta joo, eipä ole lahjaa pyydetty eikä erityisemmin haluttu, joten ei kai sellaista voi väkisinkään antaa ja pakottaa saajaa tykkäämään lahjasta.

Tässä asiassa sentään päästiin osin sanalliseen, osin sanattomaan kompromissiin. Aion opiskella joka tapauksessa omatoimisesti kännykkä-appin ja netin avulla, kuten tähänkin asti. Kun E tajusi, miten paljon tämä asia minulle merkitsee, hän kuitenkin hivenen innostui ajatuksesta, että voisi opettaa. Ja onkin saman tien ottautunut opettajan rooliin, eli opettaa joka päivä muutaman uuden sanan tai lyhyen lauseenpätkän ihan oma-aloitteisesti. Ranskaan lähtiessä tulen siis (parhaimmillaan) osaamaan ainakin kaksi- ja puolisataa sanaa. Vapiskaa ranskikset, kyllä mä teitä vielä jututan ja ymmärrän!

Onko tämä kuva eksoottisesta, ihmeellisestä, vaikuttavasta matkakohteesta vai helvetin porteista? Kuva (c) www.roughguides.com

Pian kansalainen ja oman kodin omistaja

Kirsikkapiirakkakahvit itseltäni itselleni kansalaisuustestissä onnistumisen kunniaksi. Kuva on Australian lippu värikoodina.

Nyt täällä puhaltelevat kaikenlaiset muutoksen tuulet. Olen nimittäin pian sekä Australian kansalainen, että ihkaensimmäisen oman asunnon omistaja-asukas.

Kävin toissapäivänä kansalaisuustestissä. Mutta miten koko testiin pääsin, eli miten kansalaisuutta haetaan? No, ensin pitää olla asunut Australiassa riittävän pitkään: vähintään neljä vuotta siitä päivästä, kun ensimmäisen kerran laillisesti Down Underin tomuun astui. Minulla tämä täyttyi jo 10. kesäkuuta tänä vuonna, eli sinä päivänä, kun neljä vuotta sitten maahan pöllähdin WH-viisumituloste käsimatkatavaroihin sullottuna. Aivan samana päivänä en hakemusta saanut jätettyä Suomen-reissun takia, mutta pian kuitenkin.

Tuosta neljästä vuodesta täytyy vähintään yhden vuoden olla PR-vuosi = pysyvällä oleskeluluvalla oleskeltu. Lisäehtona on, että neljän vuoden mittaan ei ole saanut olla Australiasta poissa yli vuotta yhteensä (ei edes sellaisina lomapätkinä, joista tulee yli 12kk yhteenlaskettuna). Australian kamaralta ei ole myöskään saanut olla poissa yli kolmea kuukautta hakemuksen jättöä edeltävän vuoden aikana. Logiikka kai on, että jos olet ollut yli kolme neljäsosaa vaaditusta ajasta Down Underissa, sinut voidaan laskea täkäläiseksi.

Muitakin tapoja muuttua aussiksi on, kuten syntyperän perusteella tahi uusiseelantilaisesta aussiksi jotain eri paperireittiä, mutta tähän en puutu, koska itse pystyin vain tällä yhdellä tavalla anomaan.

PR-viisumihakuun verrattuna kansalaisuushakemus on hellyttävä paperipinkan raapaisu. Hakemus on simppeli nettilomake, jossa lähinnä kysytään samat henkilöllisyystiedot tuhanteen eri kertaan ja tapaan. Ainoa hankala kohta voi tulla eteen, jos omat vanhemmat ovat reissanneet Australiassa; heidän kaikki visiittinsä, sekä reissulla käytettyjen passien numerot, pitäisi aussiviranomaisille toimittaa. Miksi, en tiedä. Mutta kerrankin oli hyötyä siitä, että omat vanhempani eivät ole tänne asti vielä päässeet/ehtineet.

Liitteeksi vaaditaan itseltä vanhat tutut passi, ajokortti, syntymätodistus sekä avioliittotodistus, jos nimi on muuttunut, Medicare-kortti ja osoitteen todistamiseksi sähkölasku tai vastaava. Jaksaa aina itseäni ihmetyttää, että mikä ihmeen pyhä auktoriteetti sähköyhtiö on? Äkkiäkös kuka tahansa photoshoppaisi itselleen vaikka kaverilta lainattuun Synergyn laskupohjaan tekaistun osoitteen?

Kaikista pitää ottaa kopiot, todistuttaa ne oikeiksi postissa, apteekissa, rauhantuomarilla tahi omassa tapauksessa pomoni toimesta (senior public servant eli pitkäaikainen osavaltion työntekijä). Skannatut kopiot pitää liittää hakemukseen, ja alkuperäiset pitää erikseen esitellä tapaamisessa Maahanmuuttovirastossa, kun kutsun sinne saa. Online-hakemus maksoi $260 eli parisataa euroa, ei siis ihan halpaa lystiä. PR-viisumiin ja sen sivukuluihin verrattuna kuitenkin kahvirahoja.

Hakemukseni käsiteltiin pikavauhtia, sillä sain parin viikon sisällä kutsun papereiden tarkistukseen ja kansalaisuustestiin. Menin käskettyyn aikaan paikalle Perthin Department of Immigration and Border Protection'iin eli Maahanmuuttovirastoon West Perthissä, sain vuoronumeron, jonotin, pääsin tiskille. Siellä tiukkailmeinen täti syynäsi paperini ja ilmoitti jäätävästi, että nyt ei hyvää heilu, koska syntymätodistus puuttuu (unohdin sen, koska alitajuisesti kuvittelin, että passi ja ajokortti riittäisivät). Täti kuitenkin lämpeni paperipinon tsekkauksen loppua kohden, kun kaikki muut vaaditut dokumentit kassistani löytyivät, jopa hymyili ja vakuutti, että "läpäiset testin varmasti".

Hivenen sain moitteita siitä, että osa papereistani on yhä tyttönimelläni, koska täällä kaikki dokumentit ajokortista Medicare(Kela)korttiin eivät todellakaan automaattisesti muutu uudelle nimelle, vaikka nimen rekisteröisikin viralliseksi. Ehei, jokaisessa puljussa aina pankista ajoneuvovirastoon ja Medicarelta vakuutusyhtiöille pitää henkilökohtaisesti käydä näyttämässä alkuperäinen avioliittotodistus, että uskovat. Eli en ole vielä kaikkialla ehtinyt (jaksanut) lippulappujeni kanssa vierailla.

Testi pidettiin paperisyynin jälkeen viereisessä huoneessa. Sama fiilis kuin ajokortin teoriakokeessa: testissä istutaan tietokoneen ääressä sermien välissä luokassa, jossa on monia muitakin testintekijöitä yhtä aikaa. Ensin ilmoittaudutaan kokeenvalvojalle, joka ohjaa koneelle. Sen jälkeen koneelle kirjaudutaan valvojan antamaa koodia käyttäen. Ja testi alkaakin saman tien. Siinä on 20 monivalintakysymystä, joista vähintään 15:een pitää vastata oikein, aikaa on kolme varttia. Kokeeseen voi harjoitella ennakkoon Immin nettisivuilla, ja testiä saa koittaa kahdesti. Saa olla tosi huono tuuri, kömpelö kielitaito tai muuten jännityksestä sekaisin, että testissä ei onnistu.

Enemmistö kysymyksistä on helppo hoitaa päättelemällä, jos on yhtään kiinnittänyt ympäristöönsä huomiota Australiassa asuessaan. Esim. aboriginaalien lipun värit ovat punainen, keltainen ja musta. Aussilipun värit ovat sininen, valkoinen ja punainen. Mutta sitten tenkkapoo. Mitkä ovat Torres Strait Islander'ien (yksi alkuperäisasukasryhmistä) lipun värit? En edes tiennyt, että heilläkin on lippu! Vastauksista sai kuitenkin karsittua, että kaksi muuta ovat nuo em. liput ja kolmas on sitten saarelaisten lippu: vihreää, sinistä, mustaa ja valkoista.

Muutama kysymys olisi ollut kinkkinen, ellen olisi niihin törmännyt jo harjoituskokeessa. Kuten: mikä on Australian kenraalikuvernöörin (Governor General) rooli? Allekirjoittaa lait, eli olla niiden viimekätinen hyväksyjä. Milloin Australian perustuslaki astui voimaan? 1901. Milloin saapui the First Fleet eli ensimmäinen valkoinen asuttajalaivasto (vankeja ja vartijoita nykyisen Sydneyn tuntumaan tuonut laivaryhmä)? 1788.

First Fleetin muistin siitä, että luin äskettäin erittäin elävästi kirjoitetun kirjan kuuluisasta naisvangista nimeltään Mary Bryant: hän oli yksi ensimmäisen laivaston tuomia pakkopioneereja, mutta käsittämättömällä sisulla karkasi varastamalla veneen ja seilaamalla haalimansa miesporukan kanssa 5000 kilometriä Timorin saarelle. Siellä Mary jäi uudelleen kiinni hollantilaisten siirtokunnassa ja rahdattiin vankilaivalla Englantiin, jossa hänet lopulta armahdettiin parin ekstravuoden istumisen jälkeen. Maryn rikos? Hattuvarkaus. Oli rikos ja rangaistus vähän eri luokkaa vuonna 1788.

Takaisin asiaan: vedin testin pikavauhtia läpi, koska halusin nähdä, mikä tulisi tulokseksi. "Tuhlattavana" oli kuitenkin uusintatesti, jos tarpeen olisi. Ja 100% onnistumisprosentti sieltä pätkähti, jehee! Lähtiessäni sain infon, että kunhan käyn näyttämässä syntymätodistukseni vielä paikan päällä, hakemukseni käsitellään loppuun ja saan kutsun kansalaisuusseremoniaan seuraavien parin kuukauden kuluessa. Sen järjestää oma kunta eli perthiläisittäin kaupunginosa, meillä City of Perth. Kutsua ja tilaisuutta odotellessa.

*Loppu-edit* kävin eilen näyttämässä sitä syntymätodistusta = Suomen maistraatista saatavaa väestörekisteriotetta, jota olen kanniskellut mapissa vuodesta 2010, siis siitä asti kun WH-viisumia hain. Tiskillä oli jonoa, ja eteeni kiilasi kiinalainen perhe, ensin yhden, sitten kahden, lopulta neljän ihmisen voimin. Kun suomalaiseen tapaan purnasin ärtymystä itsekseni, kuulin, mitä asia koski: perhe kyseli aikaa sitten jätetyn hakemuksensa perään, ja selvisi, että olivat täyttäneet väärän nettihakemuksen - feikki-sellaisen.

Olivat siis maksaneet tälle sivustolle , eivätkä oikealle Immigration and Border Protection-sivulle. Virkailijan mukaan ko. sivu on todennäköisimmin huijausta, koska hakemus saati maksu eivät olleet Immiin tulleet, eikä Immillä ole ko. nettisivun toimintaan osaa eikä arpaa. Eli jos täyttelette nettihakemuksia - joko viisumia tai kansalaisuutta varten - tarkkana siinä, että vain virallisilla sivuilla kannattaa maksaa!

Ja sitten vielä asuntoasiaa. Päästiin eilen ensimmäistä kertaa ihan paikan päälle näkemään valmistumassa oleva asuntomme. Kerrostalo itsessään on valmis, mutta asunnot ovat vielä laiton alla. Oma kämppämme oli 90%:sti valmis, mutta yksityiskohtia kuten ovenkahvat, pistorasioiden päällysmuovit jne. puuttuivat. Miltä tuntuu viimein nähdä kaksi vuotta sitten päätetty ja sovittu ostos? Todella vaikea kuvailla.

Toisaalta kaikki oli niinkuin pitääkin, eli kaikki luvatut asiat asunnossa oli. Laatu vaikutti äkkinäkemältä hyvältä, eli pinnoissa ym. ei oltu fuskattu, listat olivat paikallaan, luvatut koneet eli uuni, kaasuhella ja kuivausrumpu löytyivät. Toisaalta, koska olen tähän mennessä nähnyt vain korkeakiiltoisia brosyyrikuvia ja hehkutusta, ehkä odotukset olivat aavistuksen liian korkealla. Normaalilta asunnolta näytti, ei miltään luksushotellihuoneelta. Väkisinkin mielessä kävi myös, että olikohan fiksua tehdä kaupat kaivosbuumin aikaan, ja olisiko sittenkin pitänyt vielä odottaa, jos hinnat laskisivat? Ikuisuuskysymys varmaan. Toisaalta nyt asuntolainojen korot ovat ennätysalhaalla, eli jos tulomme pysyvät nykyisellä tasolla, saamme tahkottua lainaa lyttyyn kohtuunopeasti.

Uusi asunto on aavistuksen pienempi neliöiltään kuin nykyinen vuokrakolmiomme, pääasiassa makkareiden puolesta. Ajattelimme, että pienehkö asunto keskustassa on hyvä aloituskohde, koska se on helppo vuokrata eteenpäin, jos haluamme itse vaihtaa maisemaa tahi isompaan.

Arvelisin, että nykykämppä on n. 70-neliöinen, kun uusi on n. 60-neliöinen. Toisin kuin Suomessa, täällä asuntoja ei vuokrata eikä myydä neliöitä hehkuttaen, vaan huone- ja kylppärilukua. Pienempään muutto tarkoittaa sälän ja romppeen karsimista ennen muuttoa. Se on kuitenkin pelkästään hyvä asia - säännöllinen muuttaminen pitää tilat ilmavina ja turhat taakat poissa. Parvekkeelle pitää ensi töiksi viritellä ruukkupuita, jotta näkymät säilyvät vehreinä. Nyt kodistamme näkyy puidenlatvoja, uudessa kämpässä pelkästään rakennuksia.

E:lle pienoisen pettymyksen tuotti hänen ennakkoon stressaamansa aihe: varastokomero. Ne ovat nimittäin uudessa kerrostalossa mallia hitsattu häkki autohallissa. Nykyisessä meillä on ihan jykevällä ovella lukittava komerohuone. E on varma, että hänen kalliit sukellus- ja kiipeilykamansa päätyvät pitkäkyntisille, samoin kuin maastopyörämme, jos ne häkkikomeroon jätetään kaiken kansan näkyville. Eli pitää raivata asunnosta tilaa arvokkaimmalle tavaralle ja viritellä joku patentti komeroon, että pyörät pysyvät tallessa (en halua joka päivä raijata pyörää yläkertaan).

Alla jokunen kännykkäräpsy eiliseltä katsastusreissulta:

Yllä ja alla: tupakeittiö. Olkkarin puolelta ei saanut järkevää kuvaa vastavaloon eli parvekkeen suuntaan, enkä älynnyt ottaa koko tilan kattavaa kuvaa keittiöön päin. Harmillisesti myös makkareissa oli liian hämärää kännykuvan ottoon - lamput eivät olleet vielä paikallaan.

Parvekenäkymät paranevat ruukkukasveilla, uskon. 

Yllä ja alla: tällainen sisäpiha rakennuksessa on, keskentekoinen vielä.

Näkymä kaikille yhteiseltä kattoterassilta.

Talvi ja tuuliviiri

Blogista lie käynyt ilmi, että minulla on vankkoja mielipiteitä ja naulaan ne lattiaan jos tarvitaan. Mutta. Olen - aiheesta riippuen - myös ailahtelevainen, eli riivin ne entiset mielipiteet sorkkaraudalla ja naulaan tilalle uudet vaikka huomispäivänä, jos parempia tulee eteen eli hoksaan, että eihän niissä entisissä nyt niin paljon järkeä ollut. Useimmiten heittelen mielipiteitä sinne ja tänne kuin kukkaistyttö terälehtiä. Joskus osuu jonkun tielle ja tekee jonkinlaisen vaikutuksen, joskus ei. Heittelen silti. Tällä kertaa mielipidelaarilla pengottavana Perthin talvi ja asenteeni sitä kohtaan.

Perthiin muuttaessa olin sitä mieltä, että eihän tätä kestä inuittikaan (se poliittisesti korrekti nimi eskimoille). Kesäkuussa tänne saapuessa ensimmäisen majapaikan ikkunat olivat aamuisin huurussa, minulla sisätiloissa jatkuvasti päällä puolet matkalaukun sisällöstä sekä Ikean huopa kuin villamuumiolla, ja silti paleli. Ei mennyt millään tajuntaan, miten mapallon lämpimimmällä mantereella voi mitenkään palella. Enemmän kuin Suomessa koskaan.

Tietenkin valitin asiasta joka käänteessä, kaikille joita kiinnosti tai ei kiinnostanut. Opin myös, että ausseille ei hyödytä valittaa, koska he eivät puolestaan voi ymmärtää, miten lumen ja jään maasta kotoisin oleva ei kestä kylmää. Heille ei sellaista konseptia olekaan, kuin "sisällä talvellakin rattoisan lämmintä, koska hyvä eristys ja keskuslämmitys".

No, siitä talvesta hatarassa 70-luvun omakotitalossa selvittiin jotenkuten. Seuraava olikin sitten helpompi ottaa vastaan upouudessa luksuskerrostaloasunnossa, jossa (edelleen yksinkertaiset) ikkunat olivat astetta tiiviimmät ja vetoisuutta ratkaisevasti vähemmän, koska ikkunoita oli vain yhdellä seinällä ja muut seinustat olivat väliseiniä naapureihin ja rappukäytävään. Lisäksi meillä oli lämmitys, eli rumpukuivain, joka hönki pyykkiä pyörittäessään koko yksiön luppoisanlämpimäksi kuin kenguruemon pussi. Talvi meni huomaamatta ohi, toisaalta Suomessa juhannusta viettäen, toisaalta lämpimän kämpän ansiosta, kolmannekseen silloisten kriisien kanssa painiskellen (parisuhde katkolla, kulttuurishokki jne.), joten sellaiset pikkuseikat kuin kehon lämpimyysaste eivät ole jättäneet mitään muistikuvia.

Seuraava talvi kului henkisesti paremmissa merkeissä, E:n kanssa uudessa osoitteessa, lähiöelämään palaten eli 70-luvun hatarassa paritalossa. Kolmanteen talveen mennessä olin jo tottunut ajatukseen aussitalo = iglu, joten varustauduin ennakkoon: hankin Kathmandu-retkeilykaupasta kunnon plyysit ja erävillavaatteet ihan kotonaoleilua varten. Yllättävän hyvin pärjäsinkin ilman lämmitystä. Eritoten, kun aurinkoisella säällä pidin aina kaikkia ovia auki napatakseni lämpötuulahduksen sisään, sekä kekkaloin nurmikolla valonsäteessä lämmittelemässä.

Neljäntenä talvena osoite oli taas kerran muuttunut. Mitä turhia asumaan peräti kokonaista vuotta samassa osoitteessa. Sammaloituu moisesta. Ei vaan, kyllä pysyvämpi osoite olisi jo ollut paikallaan, mutta kakkostalven kriisien jälkimaininki eli väliaikaiskodittomuus syötti vielä tänne saakka hankaluusliplahduksia (talven kaksi jälkeen asuin hetken aikaa kämppiksen kanssa, sitten kavereiden vierashuoneissa - siitä ikuinen kiitollisuus -, sitten lyhytkestoisessa vuokrakämpässä eli talven kolme iglussa). Tässä vaiheessa E ja minä olimme vihdoin päässeet asettumaan mieluisaan paikkaan asumaan, eli tähän nykyiseen asuntoomme, joka on jälleen kerrostalossa ja uudempaa sorttia. Samat edut kuin edellisessäkin kerrostaloasunnossa: tiiviimmät ikkunat, vähemmän ikkunoita ylipäätään, ja vähemmän ristivedon mahdollisuutta, kun kaikki ikkunat ovat samalla seinustalla. Lämpimämpää.

Kaikkea kerrostaloasuminenkaan ei pelasta, ja kun lopulta kypsähdin ainaiseen paleluun kathmanduihini kääriytyneenä, marssin ostamaan sähkölämmittimen. Kaverit suosittelivat kaasulämmitintä, mutta koska meillä ei ole kaasuliittymää muuten kuin kaasuhellaa varten, enkä oikein uskalla hääriä kaasupullojen kanssa kokemattomuuttani, valinnaksi kallistui sähkö. Koska aussit eivät nähtävästi ole kuulleetkaan vesikiertoisista pattereista tai mistään keskitetystä lämmittämisestä kerrostaloissa, tämä hiustenkuivaajan sukuinen lämpöpuhallin oli melkeinpä ainut kylmäntappovaihtoehto.

Nyt viidentenä talvena asumme edelleen toistaiseksi samassa asunnossa, uuden oman asuntomme valmistumista odotellen (minä tahansa päivänä nyt!). Eli talvi nro 6 tulee taas vietettyä eri osoitteessa. Näinä viitenä talvena asenteessani on tapahtunut seuraavaa: aluksi valitin, huokailin ja vuodatin, sitten ärsyynnyin omaan ja muiden valittamiseen, ja valitin valittamisesta. Sitten purin hammasta ja siedin. Sen jälkeen paneuduin ongelmanratkaisuun hankkimalla lämmitystä - vaatteita ja tohottimen. Välillä taas sorruin valittamaan, jonka jälkeen sorruin valittamaan valittajista. Huhhei mitä takinkääntöä. Tuuliviirimäisyys sinällään lämmittää, uskon.

Tämänhetkiseksi mielipiteekseni on muovautunut, että talvi on - - - itse asiassa ihan mukavaa aikaa. Minusta on kivaa, että vuodenaikojen muutoksen huomaa, ja jollain oudolla ja kierolla tavalla on kodikasta lämmitellä sen kuumailmapuhaltimen ja huovan alla. Aamuisin kannan sähkölämmittimen kylppäriin mukaan (tietysti kunnioittavan välimatkan päähän suihkukaapista eli vedestä). Mahtava fiilis, kun kuivatessa ei tarvitsekaan palella kylmäkellari-kylppärissä! Sen jälkeen siirryn tupakeittiöön, jossa napsautan olkkarin ilmalämpöpumpun päälle viideksi minuutiksi, asteina +28, että lämpiää äkkiä.

Kohmeiset sormet sulavat leivänpaahtimen tai kaasuhellan päällä veden kiehumista ja aamupalapaahtista odotellessa. Töissä viivyttelen tahallaan pidempään, koska toimistossa on lämmintä. Ulkona ei itse asiassa palele, ellei lähde liikkeelle kovin varhain aamulla. Auringon noustua asteita on siinä +15 paikkeilla, mikä on kiva ulkoilusää, kun pukeutuu sen mukaan.

Tämä talvi ei joko ole ollut yhtä kylmä kuin jotkut aiemmat, tai olen vain paremmin tottunut, sekä liberaalimpi lämmityksen suhteen. Yllättävien jättisähkölaskujen hysteerisenä pelkääjänä olen aiempina vuosina niuhottanut ankarasti minkään lämmittimien käytöstä, mutta nyt olen muuttunut tässäkin aussiksi: "no worries!" Jos nyt muutaman kympin enemmän maksaa mukavuudesta, niin anti mennä. Laissez faire.

Perthin talvi. Tekojää ja saippuakuplalunta - huomaa t-paita-luistelijat. Oikeaa ei täällä näe, vaikka itärannikolla lunta satoikin tänään, poikkeuksellisesti. Kuva (c) Fremantle Winter Festival.

Talvisyksy ja uudet kuviot

Elämä on palannut normaaliuomiinsa Suomi-kuukauden jälkeen, eli töihin, kotiin, kauppaan, nettisurffailua tms., nukkumaan - rutiiniin. Suomen valoisista kesäöistä Perthin talveen palaaminen sai mielessäni aikaan instant-syksyn, ja tällainen loka-marras-fiilis täydentyi mainiosti äidiltä kiikutetulla joulukahvilla. Kun Pauligin sekoitus loppui, aloin tehdä omaa lisäämällä kardemummaa ja kanelia kahvinporoihin. Kardemummaa sain metsästää hetken, koska en tunnistanut vaaleaa cardamom-jauhetta lasipurkissa kaupassa, kun Suomessa sitä myydään rouheena muoviputkilossa.

Syksy on aina ollut minulle yhtä kuin joulun odotus (siksi joulukahvi) sekä elämän uudistaminen jotenkin, yleensä harrastuksilla. Jostain syystä kesää vasten mitkään uudistukset eivät sytytä, kun mielessä on vain kesälaitumille ja vapauteen kirmaaminen (tai siis eihän töistä kokonaan vapaaksi ole päässyt sitten peruskoulun, mutta silti).

Lapsuuden syksyihin kuuluivat olennaisena osana uudet lukujärjestykset, joita odotin aina innolla, koska olen nörtti ja rakastan koulua ja opiskelua. Mitä jännää tulisin tänä vuonna oppimaan? Aikuisuuden syksyihin puolestaan ovat aina kuuluneet uudet harrastukset: kansalaisopiston esite on ollut lukkarin vastine. Samanlaista traditiota ei Aussilassa ole, ja puute onkin hiertänyt hieman.

Perthissä vuodenajat eivät myöskään vaihdu yhtä selkeästi kuin Suomessa: minulle perthiläisten syksy eli maalis-huhti-toukokuu ei ole oikea syksy, vaan loppukesää, koska yhä on +20-28 astetta lämmintä ja aina aurinkoista. Talvi, siis kesä-heinä-elokuu puolestaan ovat minulle syksyä. Oikeaa talvea ei tulekaan, ja sitten alkaakin kevät, joka siis on ennen joulua, eli täysin väärään aikaan ajatellen jouluhämärään hiljakseen laskeutuvaa suomimieltä. Siispä tämä syksymuutoskaipuu ei ole täällä samalla lailla ennen aktivoitunut.

Tänä vuonna syksyfiilis rysähti tajuntaan Suomen-reissun avittamana, ja siispä tein mitä olen aina sen iskiessä tehnyt: aloitin kaksi uutta harrastusta. Toisin kuin tätä harrastusta, joka jäi yhteen kokeilukertaan, näitä kahta suosittelen lämmöllä.

Toinen on puheenpitokerho nimeltään Toastmasters eli Maljapuhujat. Olen tiennyt kerhosta jo vuosia, mutta mielessäni on ollut kuva puku päällä pönöttävistä sikarinimuuttelijoista, jotka röhönauravat toistensa konjakkisutkauksille. Nyt kun oikeasti liityin mukaan, tajusin, että harhakuva ei voisi kauempana todellisuudesta olla. Kerhoja on ympäri maailman ja myös Perthissä on niitä useita: monilla keskustan toimistorakennuksilla on omansa. Liityinpä siis minäkin työpaikallani pyörivään kerhoon, jonka jäseninä on ihmisiä kaikista virastomme kerroksista.

Idea on simppeli. Joka toinen keskiviikkoaamu kokoonnumme tunniksi, kokous seuraa minuuttiaikataulutettua agendaa ja joka kerta osallistujille jaetaan eri roolit. Yksi on Toastmaster eli seremoniamestari/puheenjohtaja, yksi on ajanottaja/ajankirjuri, yksi on puheiden arvostelija, ja loput puhuvat ja kuuntelevat. Ensimmäinen osio on ns. pöytäaiheet (table topics): Toastmaster heittää aiheen kelle tahansa, ja henkilön on ponkaistava seisomaan ja pitämään ex tempore-puhe kestoltaan 1-3 minuuttia annetusta aiheesta. Sitä ei ole aikaa miettiä ollenkaan, vaan on sävellettävä lennosta.

Ajanottaja näyttää "liikennevaloilla", kauanko on puhunut. Minuutti = vihreä valo = loistavaa, 2 minuuttia = keltainen valo = alahan lopetella, 3 minuuttia = punainen valo = liian kauan, shut up. Puheen tulisi silti olla rakenteeltaan johdonmukainen eli siinä pitäisi olla joku punainen lanka tai tarina, eikä sitä saa lopettaa vain sanomalla "eipä mulla muuta" tms. muminaa. Ei ehkä kuulosta hauskalta, mutta oikeasti on! Ihmiset keksivät yllättävän kiinnostavaa sanottavaa, kun pakko on (vaikka kyllä tuppisuuksi jäätyviäkin on). Ja siellä saa loistavaa harjoitusta työelämää ja sosiaalisia tilanteita, kuten aussien rakastamia grillijuhlia, varten.

Muu osa kokouksesta kuluu ennakkoon valmisteltuja puheita kuunnellen, kaikki kestoltaan 5-10 minuuttia. Puheet arvostellaan tai siis niistä saa palautetta. Itse liityin, koska tykkään puhua ja esiintyä, mutta englanniksi se yhä arveluttaa ja jännittää. Eli pelkoja päin ja harjoitusta lisää. Toastmasters toimii myös Suomessa, eli jos haluat purskahdella nauruun toisten tarinoita kuunnellen, oppia muilta ja itsekin treenata esiintymistä liittymättä harrastelijateatteriin, kannattaa käydä testaamassa. Ensimmäinen kerta on joka klubilla ilmainen tutustumiskäynti, jossa ei joudu puhujaksi, jos ei halua.

Toinen harrastus on jopa edellistä hauskempi: NLNL - no lights, no lycra eli ei valoja, ei elastaania (pyöräilyhousu- ja jumppapukumateriaalia). Hämmentävä kirjainkoodi meinaa vapaita tanssitreenejä tahi diskoa, jossa saa tehdä just sellaisia liikkeitä kuin sattuu irtoamaan eikä kukaan arvostele, koska kukaan ei näe: musiikki pauhaa, mutta salissa on pilkkopimeää.

Lycraosuus nimessä on peruja siitä, että "liikkeen" perustajat olivat tanssiopiskelijoita ja treenasivat tanssiasuissa kirkkaissa valoissa opettajien ja kaiken kansan arvosteltavina joka päivä. Tanssin ilon säilyttääkseen he keksivät, että entäs jos vaan pannaan valot pois, puetaan päälle mikä nyt rennolta tuntuu, ja tanssitaan sydämen kyllyydestä sen musiikin tahtiin, mistä tykätään. Ja tämä meininkihän vetoaa muihinkin, eli näitä viikottaisia tapahtumia järjestetään nyt omakustannehintaan ($5/kerta) ympäri maan. Idea syntyi jo v. 2009 ja missäpä muualla kuin Australiassa (Melbournessa).

Tähän wacky'yn eli sekopäiseen ideaan kiteytyy mielestäni paljonkin aussisielusta. Otetaan rennosti, tehdään niinkuin lystätään (muita vahingoittamatta tietenkin) ja kutsutaan muutkin mukaan pitämään hauskaa, koska sitä varten elämä on: iloa ja jakamista. Tapahtuma on raitis, eli sinne ei tulla kännäämään eikä saliin päästetä humalaisia.

No onko siellä ihan oikeasti pimeää? On. Luulin, että no lights tarkoittaa hämärää valaistusta, mutta se todellakin tarkoittaa pilkkopimeää. Ainoat valot salissa olivat joka nurkkaan asetetut itsevalaisevat renkaat/kepukat (siis ne uv-hohtoiset, mitä diskoissa ja klubeilla ihmiset heiluttelevat tai pistävät kaulaan/ranteisiin); sekä satunnainen ulko-oven avaus ja sieltä hohtavat katuvalot, kun joku meni ulos tai sisään. Kun valot sammutetaan ja musiikki alkaa, salissa ei näe kertakaikkiaan mitään. Lopulta silmä tottuu, ja muut tanssijat erottaa sen verran, ettei törmää.

Täysillä soiva musiikki, ryhmähenki, porukan innostuneisuus ja tieto siitä, että kukaan ei näe eikä arvostele vaikka twerkkaisin miten, luovat aivan uniikin vapauden tunteen. Suorastaan itkin ilosta tanssiessani, koska minulla oli niin maan perhanan hauskaa. Tuskin näin valtavaa tunnevyöryä jatkossa kohtaan, mutta reilu tunti täysillä riekkumista käy kyllä hyvästä kuntosalitreenistä. Ihmettelen, ettei ideaa ole aiemmin keksitty, koska se vaatii minimijärjestelyt (ilmoittelu facebookissa, tilavuokra katetaan pienellä pääsymaksulla, joku hoitaa musiikin, ei ohjaajaa, ei järjestysmiehiä, siinäpä se).

Idea on levinnyt jo Australian rajojen ulkopuolelle ja onpa näköjään Helsinkikin mukana paikkalistalla Pariisin, Toronton, Hong Kongin ja Los Angelesin rinnalla. Hesalaiset, täysin rinnoin mukaan kokeilemaan!

(c) NLNL, no lights no lycra.