Vapaaehtoisena Punaisella Ristillä - miltä tuntuu lipaskeräys?

Tänään arvostelussa lipaskerääjänä kadulla toimiminen. 

Miksi? Näin Punaisen Ristin ilmoituksen netissä, jossa etsittiin vapaaehtoisia vuosittaista katukeräystä pyörittämään. Keräys on Australiassakin samaan aikaan kuin Suomessa Nälkäpäivä, mutta täällä keräyksellä ei ole teemanimeä. Koska kerääjäksi voi ilmoittautua miten pitkäksi tai lyhyeksi aikaa vain, ajattelin, että no kyllä nyt pari tuntia aidanseipäänä heiluttaa kolehtikippoa kadulla hyvää tarkoitusta varten. Otin töistä vapaata perjantaiaamuna asiaa varten (koska töissä on ollut poikkeuksellisen hiljaista muutenkin) ja eikun kadulle. 

Miten pääsee mukaan? Ilmoittauduin ennakkoon Punaisen Ristin koordinaattorille netissä ja uudelleen kasvotusten lippaiden hakupisteessä Perthin kaupungintalolla. Sain nimikyltin, lippaan ja liudan tarroja, joita voi jakaa lahjoittajille, sekä ”suunnilleen” ohjeen paikasta, jossa minun tulisi pysytellä: Perthin rautatieaseman, keskusaukion ja kävelykadun haarukassa Forrest Place'lla. 

Miten tapahtuu käytännössä? Aussikielellä katukeräys on nimeltään tin rattling eli tinan kilistystä, kolikoiden kippokilinän mukaan. Sitä keräys hyvin kirjaimellisesti on. Kun purkkia heiluttaa tai paukuttaa tamburiinin tapaan, sillä saa aikaan pientä melua olinpaikastaan ilmoittaakseen, muttei ärsyttävää möykkää. Kilinä myös viestii, mikä on homman nimi, miksi tässä seison: ihmiset älyävät kolikoiden äänestä, että jotain se kerää, ja purkin kyljestä (tai päällä olevasta liivistä, jos sellainen annetaan) voi lukea organisaation nimen. 

Aluksi kipon kilisyttely ujostuttaa, eikä kadulla tee mieli mitään huudellakaan. En myöskään tykkää lähestyä kulkijoita suoraan, koska itseäni ahdistavat feissareiden ja kerääjien täsmähyökkäykset kadulla. En usko, että takiaistaktiikalla saa aikaan hyvää mieltä, hyvää mainetta edustamalleen organisaatiolle, tahi edes kunnolla puristettua niitä lahjoituksia. Siispä valitsin metodiksi harmittomalta ja ystävälliseltä näyttämisen, eli seisoin paikallani purkkia rummuttamassa ja hymyilin ja välillä myös tervehdin joka suuntaan, mutten jahdannut ketään. 

Missä? Paikkanani oli Perthin keskusaukio, jossa oli vaihtoehtoina seistä ihan vaan siinä aukiolla, rautatieaseman pääoven edessä, kahvilan ja rullaportaiden edessä, tai kävelykadun laidalla. 
Ensin seisoin aukiolla. Ei hyvä. Ensinnäkin siinä paistaa aurinko, ja aurinkolaseja ei kannata pitää päässä kun hakee katsekontaktia. Pian alkaa kuitenkin päätä särkeä ilman suojaa. Toisekseen, kun pojottaa yksikseen keskellä aukeaa, kukaan ei mielellään kävele läheltä, kun tilaa väistää on. Pari ystävällistä sielua tuli asiakseen luokseni antamaan rahaa, mutta kovin oli hiljainen kohta se.

Seuraavaksi yritin kahvilan edustaa. Ei hyvä sekään. Opin, että kun ihmiset ovat menossa ostamaan jotain, he eivät halua, että joku kyttää heidän rahojaan (vaikka siis vain seisoin taustalla). Älä tule mun ja aamukahvini väliin, leijui käsinkosketeltavana ääneenlausumattomana pilvenä. Oletin, että vaihtorahat saatuaan ihmiset ehkä keksisivät tiputtaa pari kolikkoa purkkiini, mutta kahvilan edessä en saanut yhtään lahjoitusta.

Kolmas paikka oli rautatieaseman edessä. Virheliike jälleen. Ihmisillä on (oikea tai teeskennelty kiire) junaan tai sieltä pois, ja toisekseen rautatieasema on pahamaineinen feissariansa muutenkin, kuin Kamppi Helsingissä. Eli siellä on tavallisesti liikaa kerääjiä – vaikkei tänään lisäkseni ollutkaan muita – ja ihmiset ovat tottuneet vetämään laput silmille ja puskemaan kyntöhevosena rahanruikuttajalaumojen halki. Tälläkin kertaa vain muutama pysähtyi kolikoita tiputtamaan, mutta antotahti oli luokkaa pari dollaria per viisi minuuttia. Eli ihan ok, muttei mikään kultasuoni.

Neljäs asemapaikkani oli kävelykadun varsi. Asettauduin varjoon seisomaan ja rummutin purkkia päänisisäisten biisien tahtiin, yrittäen näyttää iloiselta. Ja mikäs siinä oikeastaan oli ollessa, Perthin aurinkoisessa aamussa, tasaista ihmisvirtaa – turisteja, eläkeläisiä, opiskelijoita, perheitä sekä Perthin muotiviikkojen näytökseen suuntaavia malleja ja vieraita pällistellen. Ja tämä taktiikkahan toimi. Koska kävelykadulla lähtökohtaisesti tallustellaan näkymiä katsellen, moni bongasi minut riittävän kaukaa, joten heillä oli aikaa muodostaa ajatus: annan muuten turhat kolikot tuohon kippoon. 

Kuka lahjoittaa? Ensimmäisten 10 minuutin ajan näytti, että ei yhtään kukaan. Tiputin lippaaseen pari omaa kolikkoa kalkattamaan. Sen jälkeen tasaisena virtana tuli paridollarisia tai pikkuhiluja. Yhdeksän kymmenestä lahjoittajasta oli yli viisikymppisiä tai jo eläkeikäisiä miehiä, jotka kävelivät yksin (siis ilman vaimoa). Yksikään vanhempi naishenkilö ei luopunut rahoistaan, kuten eivät myöskään pariskuntina kävelleet. Antavatko rouvaihmiset rahat mieluummin mieskerääjille, ehkä, en tiedä. Puolen tusinaa ikäistäni tai nuorempaa naista ja miestä antoi myös rahaa. 

Mielenkiintoisena demografisena yksityiskohtana: kaikki nuoret lahjoittajat, yhtä lukuunottamatta, olivat aasialaisia. Iäkkäämmät puolestaan olivat ihan perusausseja. Toisena demografisena yksityiskohtana: yksikään lahjoittaja ei ollut liikkeellä lasten kanssa. Jotenkin ajattelin, että perheelliset haluaisivat opettaa myötätuntoarvoja lapsille, mutta toisaalta, ehkä lasten kanssa on niin kädet täynnä työtä, ettei siinä jouda lompakkoa penkomaan. 

Paljonko keräsin? Onnistuin parissa tunnissa saamaan ehkäpä $60-70, joista suurin osa tuli alle kahden dollarin summissa, mutta pari avokätistä nuorta aikuista antoi toinen kympin, toinen kolme kymppiä. Mieletön kertasumma mielestäni. Laskeskelin, että jos jokainen kerääjä saa vaikkapa tuon $30/tunti kasaan (tai Suomessa vastaavasti 20e/h), se on jo ihan tuntuva potti yhteensä, kun kerääjiä kuitenkin on kymmeniä ellei satoja per kaupunki. Eikä kukaan lahjoittaja tunne, että nyt mua riistettiin, kun kukin pääsääntöisesti antaa niitä taskun pohjalla pyöriviä pikkuhiluja, joita ei muista käyttää muihin ostoksiin kuitenkaan. 

Kannattaako ryhtyä kerääjäksi? Kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että monille on helpompi lahjoittaa aikaa kuin rahaa, ja tuottaakseni saman vaikutuksen rahana minun olisi itse pitänyt lahjoittaa tuo kuusi-seitsemänkymppiä, mikä ei ehkä ole kovin realistista. Kerääjät kadulla saavat aikaan spontaaneja lahjoituksia, joita ei netitse tapahtuisi, koska eivät ihmiset lahjoita $1,55 lahjoituslomakkeella. 

Etenkin Punaista Ristiä uskallan suositella vaikuttavuutensa takia: ainakin täällä Australiassa vain n. 5% keräysvaroista menee keräämiskuluihin, loput menevät itse avustustoimintaan. Jotkut järjestöt (yleensä pienet ja aloittelevat) käyttävät jopa puolet kerätystä rahasta keräyskuluihin.

Kerääminen oli alku-ujostelun jälkeen ihan mukavaa vaihtelua tavan työpäivään, koska vaikka enemmistö ihmisistä ignooraa kerääjän, muutama pysähtyy oikein juttelemaan ja saa hyvälle mielelle. Auttamisesta ja muiden hyväksi työskentelystä saa tutkitustikin hyvän mielen ja uutta merkityksellisyyttä elämään. Toisaalta, purkin kilistely sai miettimään, että maailman kököin homma on olla kerjäläinen. En tiedä (kuten ei moni muukaan), ovatko kerjäläiset enimmäkseen aitoja vai huijareita vai ihmiskaupan uhreja, mutta on todella surkea nököttää kadulla laajan enemmistön halveksittavana. 

Kerääjänä toimiminen ei sovi niille, jotka eivät tykkää virnistellä teko-aito-hymyyn juuttuneina paria tuntia kadulla, potentiaalista ”vitsit näytän pöljälle”-tunnetta vastaan taistellen. Tunteeseen kyllä tottuu pian ja siitä pääsee yli ensimmäisen vartin-puolen tunnin mittaan. Sen jälkeen kadulla seisoskelu purkkitamburiinia taputellen on ihan normisettiä. 

Kas näin heiluu purkki, ja purkki heiluu näin.