Ulkomaille muutto ja elämänarvojen muutos

Näin ulkopuolisen näkökulmasta Suomen uutisten seuraaminen on varsin masentavaa puuhaa. Tuntuu, että arvot ovat jatkuvasti koventuneet sitten v. 2007 alkaneen talouden alamäen.

Nykyhallitus näyttää saavan läpi isoja muutoksia mm. opiskeluun (leikkaukset opintotukeen, lukukausimaksut EU/ETA-alueen ulkopuolisille, kaikkia koskevien lukukausimaksujen puolustus ostotutkintoja ihannoivan tutkimuksen johdolla jne.).

Raha puhuu entistä kovempaa ja inhimillisyys, lämpö, yhteen hiileen joukkueena puhaltaminen ja parempaan tulevaisuuteen uskominen eivät ole minun elinaikanani olleet suomalaisesta keskustelusta kauempana kuin nyt. Sen sijaan, että kukaan kysyisi, miksi ennen oli varaa ja enää ei ole (johtuu mm. oman keskuspankin rahanluontioikeuden poistosta EU:hun liittymisen jälkeen), mölytään vain kovaan ääneen, että ei saa velkaantua enempää.

Ei tästä sen enempää ainakaan tällä kertaa. Sen sijaan olen viime aikoina paljonkin miettinyt omien arvojen muuttumista iän myötä. On mahdotonta sanoa, ovatko arvomuutokset Australian syytä/ansiota, vai sen, että ikähaarukka ei ole enää 25+ vaan 30+, vai ehkä yhdistelmä molempia. 

Näin tiettyjen asioiden merkitys on muuttunut sitten Australiaan muuton:

Aika

Tämä muutos varmaan johtuu iästä eniten: tajuan nyt, miksi vanhempieni ikäpolvi aina sekoittaa, tapahtuiko joku juttu kaksi vai viisi vuotta sitten. Ei näissä pysy laskuissa, vuosi, pari tai viisi, ihan sama! En voi esim. millään uskoa, että valmistuin yliopistosta vuosikymmen sitten. Vastahan tässä on jokunen vuosi vierähtänyt!

Muutos johtuu myös säästä. Perthissä on suomalaisen silmiin kesä 8-9kk vuodesta, ja syksy 3-4kk vuodesta. Koska vuodenajat eivät vaihdu häkellyttävällä neljännesvuositahdilla, ajan kulku mielessä hidastuu. 

Elelen pääsääntöisesti onnellisessa kuplassa, jossa ei ole kiire, stressi eikä tunne, että elämä valuu ohi, koska töistä päästyä ei jaksa mitään pimeyden ja rännän/sateen takia. Tämä oli ykkössyy, miksi Suomesta lähdin. Jos täällä paistaa aurinko, ei tarvitse hätäillä, ehtiikö ulos siitä nauttimaan. Aurinko paistaa myös huomenna ja ylihuomenna täällä maapallon melkeinpä aurinkoisimmassa kolkassa.

Olen nyt asunut Perthissä kolme kuukautta vaille viisi vuotta, ja toisaalta aika tuntuu paljon lyhemmältä, toisaalta pidemmältä. Vastahan tänne tulin ja ainahan olen täällä ollut ovat mielentilat, jotka elävät mielessäni yhtä aikaa kuin Schrödingerin kissa.

Ajan kuluminen ei ahdista samassa mittakaavassa kuin se ahdisti Suomessa, eikä oma ikä ja sen kertyminen myöskään ole samanlaisen kriisin paikka. Täällä ei ole yhtä vahvoja lokeroita sille, mitä kunkin pitäisi tietyssä iässä tehdä, eli tivausta "mikset ole jo opiskelemassa - oman alan töissä - naimisissa - perheellinen - talonomistaja - eläkkeellä" ei juuri kuule. Ehkäpä johtuu siitä, että minulla ei ole täkäläisiä sukulaisia, jotka voisivat arvostella. Eli voi olla vain omaa moukantuuriani, että elän kritiikin ulottumattomissa (jota en ylipäätään jaksa kuunnella, eli ohitan sen joka tapauksessa olankohautuksella). 

Raha

Rahan merkityksen tai rahasta stressaamiseen käytetyn ajan pienentyminen liittyy luonnollisesti siihen, että Suomessa olin kotoa muuton jälkeen alkuun opiskelija, sitten freelancer, sitten useassa työssä yhtäaikaa, sitten melko epävarmoissa tuntityösuhteissa ja YT-neuvottelujen kohteena, kun täällä olen valtion virkanainen ja siten turvatuimmassa työsuhteessa, joita maasta löytyy. 

Eli Australiaa sinällään ei ehkä voi tästä kiittää – paitsi siten, että täällä ei kohtaa jatkuvaa tuomitsemista siitä, että työskentelee julkissektorilla ja siten ”elää verorahaloisena, kuppaa systeemiä eikä tuota mitään”. Mahdollisesti ero johtuu siitä, että aussien verotus on kauttaaltaan kevyempää, ihmisiä stressaa rahanmenetys vähemmän ja rahoituksestamme osa tulee suoraan niiltä yrityksiltä, joita valvomme, eli ei pelkästään veroista.

Henkilökohtaisesti suhde rahaan on sikäli muuttunut tai pikemminkin elänyt edelleen siihen suuntaan, että välitän entistä vähemmän tavarasta, mutta sitäkin enemmän itse elämästä eli kokemuksista, elämyksistä ja muistoista. Käytän mielelläni rahaa esim. ulkona syömiseen, elokuvissa käyntiin ja lomailuun, mutta kun tarvitsimme uuden sohvan ja E halusi muhkeanmukavan kulmasohvan halvimman mahdollisen sijasta, sitä piti sulatella monta kuukautta ennen kuin raaskin ”tuhlata”. Sohva kun on vain esine! 

Samoin kännykkä, jonka vaihdan vain silloin, kun edellinen kuolee. Minua ei pätkääkään kiinnosta uusin teknologia, minua kiinnostaa, että entinen toimii. Samaten 1-2 käyntiä Suomessa per vuosi vie ison palan säästöistä, joita voisin käyttää muuhunkin – mutta mihin muuhun? Mikä voisi olla tärkeämpää kuin pitää yhteyttä yllä perheeseen, sukuun ja ystäviin, ja kokea sellaisia asioita (kuten luonto, vuodenajat, mökki, sauna, ruoka) joita voin kokea vain Suomessa?

Ammattinimike

Tässäpä asia, joka on Australiaan muuton jälkeen hiipunut merkityksessä ja eritoten tärkeydessä jonnekin pakan pohjalle, kun se ennen oli identiteettiäni määrittävä tekijä. 

Yksi syy on, että minulla ei ole selkeää yhtä ammattia. Olen tehnyt sitä ja tätä kulttuuriin liittyvää, kaupunkisuunitteluun liittyvää, erilaisiin projekteihin liittyvää ja nyt olen jollain kohtalon oikulla ELY-keskusta vastaavan viraston Ylitarkastajan virassa, alanani energia ja vesi. Älkää kysykö miten. Opiskelin taidehistoriaa.

Tämä paketoi hienosti sen, että Australiassa ei ole yhtä nöpönuukaa, mitä opiskeli, ja mitä tekee työkseen tahi yrityksekseen. Suomalaisten opiskelijoiden valmistumisen jälkeinen pelko – jota sukulaiset ja yhteiskunta lietsovat -, pääseekö ”oman alan töihin”, on alkanut täällä tuntua vieraalta ja jopa päättömältä. Mitä hitsin väliä, jos vain saa töitä tai saa itsensä elättävän yrityksen pystyyn? Toki jos on opiskellut lääkäriksi ja päätyy siivoojaksi, voi edessä olla pettymys sekä työn sisältöön että palkkaan. Mutta opiskelu itsessään valmentaa työelämään yleisesti (raportointi, tiedonhaku, aikataulutus, itseohjautuvuus jne.) joten kunhan tekee jotain, niin hyvä niin!

Elämä ei koostu palikoista, joita pystyy sovittelemaan sopiviin reikiin koko elämän keston ajan, joten turha stressata siitä, ettei oma palikka mahdu oikeinpäin tai oikeaan lokeroon. Päinvastoin elämä on pallomeri, jossa voi yrittää jahdata samanvärisiä palloja koko elämänsä, tai pulikoida muuten vaan ja keräillä sitä väriä, mitä sillä hetkellä tulee vastaan, sattuu saamaan ja/tai kiinnostaa.

Ammattinimikkeen ja identiteetin välinen yhteys on muutenkin aika hatara aussikulttuurissa mielestäni. Sairaanhoitajia lukuunottamatta en tiedä suurimman osan ystävistäni ammattia. Jotain toimistohommia, ehkäpä kirjanpitoa, olisiko insinööritouhuja, sellaista yleistä. Joku tekee FIFOa eli kaivoksilla varmaan. Suuri osa tuskin tietää saati ymmärtää minun ammattiani. Emme juuri koskaan puhu töistä (paitsi kollegoiden kanssa, joiden kesken työjuoruilu eli kuka sanoi tai teki mitä toimistolla on olennainen osa sosialiseeraamista).

Mikä keskusteluissa yleensä kiinnostaa ja millä on väliä (toki seurasta riippuen), on mm. missä olet lomaillut ja mitä paikasta pidit, mistä ravintoloista pidät, mitä harrastat, käytkö ravustamassa tai telttailemassa tms. (koska nämä ovat monien perthiläisten ykköshuveja), missä tapahtumissa tai viinitiloilla tykkäät käydä, mitä urheilua tai elokuvia seuraat...

Perhe ja ystävät

Käyn Suomessa keskimäärin 9kk välein ja se on sopiva aika sikäli, että ehtii tulla ikävä, jotta 24h matkustusta viitsii suorittaa; muttei liian kova ikävä, että se häiritsisi elämää. Olen siitä onnekkaassa asemassa tällä hetkellä, että osin tuurilla, osin taidolla olen onnistunut hankkimaan itselleni yleisöä Suomesta ja käyn puhumassa alan ammattilaisille väikkäriini (kaupunkisuunnitteluun) liittyen, joten osa matkakustannuksista korvautuu puhujapalkkioilla.

Huomaan myös joka kerta Suomessa käydessäni, että suomalaiset jostain syystä (taloudellisista ja sääsyistä, arvelen) elävät hyvin putkimaista elämää eivätkä kertakaikkiaan ehdi, pysty tai jaksa irtautua sukulointiin ja visiitteihin montaa kertaa vuodessa – jos kertaakaan. Siksipä tapaan sukulaisiani ja  ystäviä hyvin samalla tahdilla kuin Suomessakin asuvat tutut toisiaan tapaavat keskenään. 

Eli on aika sama sosiaalisten suhteiden kannalta, asunko täällä vai jossain päin Suomea!

Suomalaiset ystäväni ovat edelleen parhaita ystäviäni sekä Suomessa että Perthissä, koska samanlainen kulttuuri ja elämänkokemukset näköjään tuottavat samanlaista ajattelutapaa ja samoja toiveita elämältä.

Suomalaisten kanssa kun ystävystyy, nähdään ehkä harvakseltaan, mutta tunneside on vahva ja välit ovat läheiset, eli puhutaan jotakuinkin kaikesta, tabuja ei ole. Aussien kanssa välit ovat lämpimät mutta pinnallisemmat, ja esim. keskustelukulttuurin ero (täällä painottuu enemmän hyvänpäivän rupatteluun sekä nopeisiin aiheenvaihtoihin) on johtanut itselläni siihen, että ”tyydyn” vähempään intiimiyteen aussien kanssa. Meillä on kivaa, rentoa ja rattoisaa, muttei kovin syvällistä. Johtuu myös ihmisistä, joita sattuu tapaamaan. Päivitän tätä kohtaa, jos löydän syntyjä syviä luotaavia ausseja kaveripiiriini!

Perthissä olen tutustunut laajaan kirjoon ihmisiä eri kulttuuritaustoista ja vaikka ei pitäisi yleistää, tykkään erityisesti vietnamilais-, filippiiniläis- ja kiinalaistaustaisista. He vaikuttavat olevan luotettavia, suorapuheisia mutta kohteliaita, mutkattomia ja ylipäätään mukavia ihmisiä. Kiinalaiset tosin saattavat möläytellä mitä sattuu, koska he sanovat vähän liiankin suoraan mitä mielessä liikkuu. Kuten suomalaiset!

No worries – otetaan rennosti

No worries on asenne, jota ei voi olla Australiassa kohtaamatta ja myös omaksumatta, jos täällä pidemmäkseen oleskelee. Se tarkoittaa melkeinpä mitä tahansa akselilla ”ei viitsi stressata pienistä” – ”hoidetaan hommat kun ehditään, ehkä ensi viikolla tai ensi kuussa”.

Ei stressata-oppi on mahtava elämänfilosofia. Kaikki ei mennyt tänään putkeen, ei hätää. Tönäisin jotakuta ruuhkassa, ei hätää, hymyillään ja jatketaan elämää. Joku auttaa minua isossa tai pienessä asiassa, kiittelen ja mietin, mitä vastapalvelukseksi. Ei hätää, mitäs pienistä. Autat jotakuta muuta joskus. Elä ressaa.

No worries tarkoittaa myös suvaitsevaisuutta sikäli, että Australiaan mahtuu laaja kirjo kulttuureja ja tapoja, joiden annetaan rauhassa kukkia, jos ne eivät vahingoita muita. Seksuaalivähemmistöjen jokavuotinen Pride-kulkue on iso juttu ja koko perheen tapahtuma kaikissa isoissa kaupungeissa. Ei sinne mennä heittelemään munia tai huutelemaan rumia. Sama eri kansallisuuksien juhlapäivinä: Perthistä esim. löytyy kiinalaisten, vietnamilaisten, intialaisten, thaimaalaisten ym. kansallisia juhlallisuuksia ja festivaaleja, samoin erilaisia community events eli yhteisöpäiviä, kuten ruokatoreja tai kulttuurin esittelypäiviä, joita järjestävät mm. italialainen ja ranskalainen yhteisö. Kieli- ja kulttuuriyhteisöjen toimintaa tuetaan melko avokätisen oloisesti paikallisen Veikkauksen toimesta.

No worries ulottuu myös työelämään, etenkin yrittämiseen. Viimeksi kirjoitin, miten lepisti jotkut yrittäjät yrittäjyytensä ottavat. Toiset huhkivat hiki hatussa. Yrityksen alan valinta on aika erilaista kuin Suomessa, sillä täällä olen törmännyt sellaiseen kekseliäisyyteen, että harva Suomessa uskaltaisi tällaisen idean varaan rakentaa. 

Esimerkkejä. Tiedän yrityksiä, joiden idea on:

- välittää paidattomia miehiä naisten polttareihin tarjoilijoiksi ja pikkutuhmia leikkejä leikkimään (sama tietenkin myös toisinpäin, jossa välitetään vaatteettomia naisia miesten polttareihin).

- pitää yllä rekkaa, jonka sisällä on ”talvi”, eli jäätä ja lunta. Tätä rekkaa voi vuokrata lastenkutsuille ja perhetapahtumiin.

- järjestää verkostoitumislounaita kauneusalan yrittäjänaisille. Lounaat maksavat sievoisen summan ja sinne valitaan vain 8 naista kerrallaan verkostoitumaan. Eksklusiivisuus ja ravintoloiden fiiniys lisää vetovoimaa kohderyhmänsä keskuudessa.

- kaikkinaiset kahvilat ovat monen yrittäjäkokelaan haave, ja esim. työpaikkani naapurissa on kahvila, joka myy pelkästään erilaisia paahtoleipiä kahvin lisäksi; standing room only- tyyppiset ratkaisut toimivat myös, eli luukku seinässä, josta myydään take away – kahvia ja muffineja. Myös drive in – kahvipaikkoja ja myös alkoholikauppoja löytyy, joissa kahvimuki tai viinipullo kurvataan matkaan autosta poistumatta.

- myös ”erikoisemmat” yritykset sujahtavat joukkoon helposti, ja siksipä esim. oma life coaching-soolofirmani tarot-kortteja apuna käyttäen ei ole edes kummallisimmasta päästä.

Antaa kaikkien kukkien kukkia ja nautitaan siitä värikirjosta, joka niitystä syntyy, on ehdottomasti Australian parhaita puolia. 

Eivät asiat täälläkään toki ongelmattomia ole ja rasismia, urputusta ja tuomitsemista on täälläkin, mutta huomattavan pienellä volyymillä, joka yleensä peittyy enemmistön no worries – kädenheilautukseen: teet mistä tykkäät ja elät niinkuin lystäät, kun et vahingoita tai pakota muita siinä sivussa.  

Eihän tällaisten kavereiden kanssa voi muuta kuin ottaa rennosti ja olla ressaamatta. Kuva Tourism Australian kautta. 

Yrittäjänä Australiassa

Tässäpä asia, joka vaikuttaa olevan hyvinkin eri planeetalta Australiassa kuin Suomessa, enimmäkseen hyvässä, joskus myös pahassa.

Asiakkaan näkökulmasta aussiyrittäjät ottavat rennosti, joskus jopa liian lunkisti.

On hyvä juttu pitää work-life-balance´sta eli työelämän ja muun elämän tasapainosta kiinni, mutta joskus voisi yrittää hieman kovemmin, jos kerran yrittäjä on. Esimerkki. Meidän takapihalla eli kerrostalomme takana kulkevalla kadulla on upouusi viskitislaamo sekä kahvila, jossa käsittääkseni tarjoillaan sekä kahvia että viskipaukkuja. Käsittääkseni, ei tietääkseni, sillä olemme E:n kanssa yrittäneet jo kolme kertaa käydä kahvilabaaria testaamassa, turhaan.

Kahvila on nimittäin auki vain maanantaisin klo 9-16, lauantaisin klo 8-16 ja sunnuntaisin klo 11-16. Olemme aina erehtyneet ovelle joko liian aikaisin tai myöhään, esim. lauantaina klo 18 eli viskipaukuille järkevään aikaan, tai sunnuntaina klo 10 eli aamukahville sopivaan aikaan. Sisälle ei olla vielä päästy. Ehkä joku päivä. Varmaankin itse viskintislaus ja tukkumyynti tuottaa riittävästi, joten kahvittelijoita tai yksittäisten paukkujen juojia ei tarvita bisneksentukkeeksi.

Aussiyrittäjä ei myöskään tarvitse asiakkaita, jotka maksavat pikkuhiluilla. Kunnon tuotto se olla pitää. Olen yrittänyt jo useampaan otteeseen saada jonkun ompelijan viimeistelemään yhden työmekkoni pääntien, josta leikkasin epämuodikkaaksi käyneen kauluksen irti. Tehtävänä olisi käytännössä hurauttaa saumurilla kangas siistiksi ja ommella uusi siisti käänne. Ompelutaitoisena mutta viitsimyksen puutteesta kärsivänä tiedän, että hommaan menee max. 20 minuuttia, jos oikeat koneet ovat käsillä.

Kahdesta alterations - putiikista minut käännytettiin ovelta ja kolmas otti mekon sisään, mutta tekstasi tunnin päästä, että tule hakemaan pois, "me emme pysty tekemään tälle mitään".

Todellinen syy on, että näin pienestä työstä voi veloittaa vain parikymppiä, kun alterations-liikkeet tuntuvat tienaavan rahansa hääpukujen muutostöillä, joista voi laskuttaa useamman satasen. Vein mekon kotiin, otin neulan kauniiseen käteen ja ompelin pääntien itse käsin kuntoon (koska siihen meni vähemmän aikaa ja vaivaa kuin ompelukoneen esiinkaivuuseen, lankojen säätöön jne.). Mahdottomasta tuli mahdollista, taddaah!

Yrittäjän ei myöskään tarvitse turhaan olla huolissaan, mitä mieltä asiakas palvelun laadusta on. Perthissä joko on riittävästi populaa, jotta kaikille riittää asiakkaita, tai vaihtoehtoisesti ei ole tarpeeksi kilpailua, joten kaikille riittää asiakkaita. Esimerkki. E:n pyörästä puhkesi takakumi, joten hän vei sen korjattavaksi. Maastopyörän takavanne oli aikojen saatossa vääntynyt hieman käyräksi, joten E pyysi, että voisiko vannetta oikaista eli vääntää takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Johan tok, ei ongelmaa!

Kun E meni hakemaan pyörän takaisin, oli vanne mäiskitty vinoksi toiseen suuntaan. Korjaaja yritti aluksi laskuttaa työstä viisikymppiä, mutta kun E valitti, sai sentään pyörän takaisin ilmaiseksi. Nyt rengas on vinompi kuin ennen ja hankaa takajarrupaloihin... laatupalvelua. Ja tämä korjaajalta, jolla on Perthissä hyvä maine. En uskalla edes ajatella, mitä huonomaineiselta saisi!

Toisaalta, yrittäjänä voi toteuttaa kutsumustaan ja se lie tärkein syy, miksi monet hommaan ryhtyvät, koska jotenkin he tuntuvat tienaavan tarvitsemansa rahat, millä lie keinoin. Eräs kollegani - yksi kovapalkkaisimpia analyytikoita koko organisaatiossamme - lopetti työt yhtäkkiä yllättäen pari vuotta sitten. Hän halusi toteuttaa kutsumustaan ja ryhtyä johtamaan seurakuntansa kahvipaahtimoa. Kyllä, kirkolla voi Australiassa olla kahvipaahtimo, sillä aussit ottavat laatukahvin yhtä tosissaan kuin suomalaiset Turun sinapin. Niinpä hän jättäytyi murto-osalle entisistä tuloista, kun mahdollisuutena oli elää unelmaa. Pisteet uskalluksesta.

Koska yrittäjän elämä on näin lepiä ja yrittäjäksi pääsee ilmoittautumalla toiminimirekisteriin - hups vain, vie vartin eikä maksa mitään - pistin sitten itsekin yrityksen (tmi:n) pystyyn joulun alla.

Aiempaa kokemusta mikroyrittäjän elämästä on Suomesta, jossa minulla oli hetken aikaa yhden naisen kulttuuriprojekti- ja tapahtumatuotantofirma. Teinkin muutamia pieniä hankkeita, mutta sen jälkeen lannistuin verottajan kanssa tappeluun (joka ei uskonut, että esim. taidemuseo-opastuksista ei tienaa tonneja vaan kymppejä kerrallaan), joten pakkasin pillit pussiin ja sittemmin muutin koko maasta.

Täällä alvia tarvitsee maksaa vasta kun liikevaihto ylittää $75 000/vuosi eli noin 49 000 euroa. Sitä ennen maksetaan pelkkää henkilöveroa.

Tälläkin kertaa liikun taidemaailman rajamailla, mutta uudesta näkökulmasta. Alani on tarot. 

Ennenkuin kukaan järkytyksissään lakkaa lukemasta blogiani siksi, että täällä levitetään hokkuspokkusta ja voodoota, paras lie selventää muutama keskeinen seikka. UKK - usein kysytyt kysymykset - muodossa (kysymykset kerätty elävän elämän tilanteista).

Mistä ihmeestä tarotissa on kyse? Tarot on 78:n kuvallisen kortin pakka, pakkoja on satoja erilaisia ja eri taiteilijoilla on eri tyyli. Vanhin tunnettu pakka on peräisin Italiasta 1400-luvulta ja mahdollisesti kortteja on tunnettu ja käytetty aiemminkin. Nykyajan pakat noudattavat tiettyä symboliikkakaavaa, joka perustuu tuohon vanhimpaan tunnettuun pakkaan, mutta jokainen taiteilija lisää omia näkemyksiään tai tulkintojaan kuviin.

Tarotin idea on käyttää kuvia intuition apuna. Kortteja katsellaan ja niihin keskitytään, jotta oma mielikuvitus ja alitajunnassa piilevät tuntemukset ja vastaukset pääsevät vapaasti nousemaan pintaan - ilman, että rationaalinen mieli sanelee, mikä on "järkevää" ja mikä ei. Brainstormingia, nykyajan business-kielellä.

Kortteja voi käyttää esimerkiksi itsetutkiskeluun ja itsetuntemuksen parantamiseen (millaisia toiveita, pelkoja ja kätkettyjä tunteita minulla on), luovaan ja harkitumpaan päätöksentekoon sekä ylipäätään abstraktien asioiden kuten juuri tunteiden keskittyneeseen tarkasteluun. Mindfulness- ja meditaatio-alueilla liikuskellaan vahvasti - oivalluksia ja intuitiivisia välähdyksiä hakien.

Periaatteessa mekanismi on sama kuin pohtia, että mitähän se ja tämä uni tarkoitti, tai katsella mustetahrakuvia ja miettiä, mitä niistä tulee mieleen, tai katsoa elokuva ja pohtia jälkikäteen sen teemaa, heränneitä tunteita sekä sitä, miten teema mahdollisesti liittyy omaan elämään. Kuvien ja symbolien tulkintaa, sekä oman mielen ja tunteiden tutkiskelua.

Keksitkö huttua omasta päästä, kun tulkitset kortteja muille? No, kyllä ja ei. Toisaalta kyllä, koska korttien idea on auttaa intuitiota ja mielikuvitusta, toisaalta ei, sillä kaikki sanomani perustuu kuviin eli on pohjimmiltaan taiteentulkintaa.

Tarot-luennasta tullee useimmille ensimmäisenä mieleen sirkusteltan hämärässä sipisevä ennustajaeukko, joka viittoilee mystisesti kristallipallon yllä ja lupaa, että pian tapaat tumman komean muukalaisen. Todellisuudessa luenta tapahtuu niin (ainakin meikäläisen tarot-kammarissa eli vierashuoneessamme), että asiakas istuu tuoliin, käännetään kortteja näkyviin, yhdessä katsellaan kuvia ja kerron, mitä niiden symbolit merkitsevät.

Sen jälkeen jutellaan asiakkaan elämästä, pohditaan, miten korttien teemat siihen liittyvät, ja keskustelu polveilee tavalla, joka on sekoitus muotoja "kaverin kanssa kahvilla - terapeutin sohvalla". Joskus vain on helpompaa jutella omasta elämästä, ongelmista ja tunteista jonkun muun kuin sukulaisen tai ystävän kanssa. Eli totaalisen ulkopuolisen, joka ei tuomitse, määräile, naura eikä vähättele, vaan pelkästään kuuntelee ja tarjoilee erilaisia näkökulmia perustuen kuviin, joita kumpikin voimme katsella ja tulkita.

Väitätkö olevasi joku terapeutti häh? En väitä olevani lääkäri, pappi, psykologi enkä muukaan ammattilainen, mutta jostain syystä tällaista palvelua näytään tarvitsevan ja itse aidosti tykkään auttaa ja analysoida kaikenlaisia tunteita ja tilanteita, joita ihmiselämässä voi vastaan tulla.

Olen harrastanut tarot-kortteja vuodesta 2011 ja viimeiset puoli vuotta olen tulkinnut niitä ilmaiseksi halukkaille. Nyt tienaan satasen-pari viikossa "sieluntulkkina". Etenkin nykymaailmassa tuntuu joka päivä vahvemmin, että myös mielikuvitusta, intuitiota, luovuutta ja tunteita tarvitaan ihmiselämässä, ei pelkkää insinöörilogiikkaa saati kylmää laskelmointia rahan tai tehokkuuden nimissä.

Toki tällä bisneksellä ei vielä siltään pärjää eli palkkatyöstäni en ole jättäytynyt pois, mutta tavoitteeni on kehittää palveluani laveammin life coaching - suuntaan ajan myötä. Tosin E muistaa muistuttaa, että eikö sinulla pitäisi olla jotain erityisen hienoja meriittejä, kuten Himalajalle kiipeäminen tai joku mullistava innovaatio luokkaa Steve Jobs, jotta juuri sinun life coachingiasi haluttaisiin... Että näillä kannustuksilla. Mutta minnekään ei pääse eikä mitään voita, jos ei edes koita!

Englanninkielinen tarot-blogini eli bisnes-saittini löytyy täältä, jos kiinnostaa. Saskia-nimi on pöllitty renessanssimestari Rembrandtin vaimolta, joka nykyajan kulttuuripiireissä tunnetaan synonyymina henkilölle, joka mahdollistaa muiden luovuuden ja loiston - eli on yhtäaikaa muusa ja mesenaatti, inspiroija ja tukija.

Kiva kuva kotimatkalta tänään. Jättiviikuna ja linnunhäkkikeinut.

Kiva pullo kahvilassa, jossa kävin kotimatkalla syömässä muffinin ja juomassa kahvit. 

Kivan eloisa lintulampinäkymä matkalla kotiin kahvilasta töiden jälkeen. 

Tässä se on [rumpujen pärinää]: Possimbible* eli impossible, mahdoton, muuttuneena joksikin uskomattomaksi ja mahdolliseksi: pääntie, jota ei pysty ammattiompelija tekemään, mutta kylläkin tavan tallukka käsipelillä. 

*How I Met Your Mother - sarjasta tuttu sanonta.

Viides kesä Perthissä - miten sujuu?

Tässä kuussa tapahtunutta Perthissä. Tai no, mukaan voi olla livahtanut myös tammikuun juttuja, koska en muista jokaisen tarkkaa päivämäärää. Eniveis, rakas päiväkirja...

Kävimme tutustumassa Perthin uuteen ylpeyteen, Elisabeth Quay - satamarantaan.

Tämä useamman sata miljoonaa maksanut projekti tarkoittaa, että Swan-joen varteen on kaivettu iso monttu eli uusi lahdenpoukama, jonka ympärille aletaan nyt vimmaisesti rakentaa tornitaloja asuin-, hotelli-, toimisto-, ja kauppakäyttöön.

Tarkoitus on tehdä Perthistä enemmän itärannikon kaupunkien henkinen, eli lisää vipinää, elävyyttä ja uutta jännää katseltavaa ja koettavaa. Olin aluksi hanketta vastaan, koska tämä jättimäinen työmaa vain lisää jo ennestään tukkoista liikennettä keskustassa ja sen ympärillä, mutta nyt kun ensimmäinen vaihe on valmis, täytyy myöntää, että oikein hyvältä näyttää.

Ei Perthistä Melbourne tule tällä yhdellä hankkeella, mutta aavistuksen vetovoimaisempi kuin Perthin perinteinen titteli, Dullsville eli Tylsäkylä antaa ymmärtää. Kyllä me täälläkin ymmärretään kaupunkitapahtumien ja urbaanin sykkeen päälle. Sentään jotain.

Tältä rannassa näyttää nykyään:

Koska rakastan aamupalaa ja brunsseja kahviloissa, yritän raahata E:n sellaisille niin usein kuin onnistun.

E:n mielestä harrastuksessani ei ole juuri päätä eikä häntää, koska a) ranskis ei normaalisti syö aamupalaa kahvikupillista enempää ja b) miksi maksaa parikymppiä per pää aamupalalautasesta, kun kotona saa paahtoleipää hillolla alle dollarilla henki? Onneksi hän on sen verran fiksu mies, että on ymmärtänyt sanonnan happy wife, happy life syvimmän filosofian - tyytyväinen emäntä, helpompi elämä.

Ajoimme joku viikko sitten sunnuntaibrunssille Perth Hills´eille eli Perthin kukkuloille noin puolen tunnin matkan päähän meiltä, kahvilaan nimeltään Genesis in the Hills. Kyseessä on kasvisruokakahvila nimensä mukaisesti kukkulalla, eukalyptusmetsän ympäröimänä. Kahvilan pihaa reunustavat istutukset ja ruukkukasvit, ja kuumalla kukkulalla sirittävät aina sirkat täyttä päätä kuin parhaallakin etelänlomalla. Vegeluomuksia on aina kiva maistella, ja sympaattisen kahvilan arvon kruunaavat äärimmäisen maukkaat ja näyttävät kotitekoiset kakut.

Parituntinen reissu sujui rattoisasti, ja kotimatkalla totesin E:lle, että kyllä on kiva yhdessä käydä leppoisalla brunssilla, vaikka rahaa paloikin aterioihin, pirtelöön ja kakkuun kuutisenkymppiä (40e) yhteensä. Hän siihen, että niin on - - - mutta enintään kerran kuussa. Hahah!

Juhlimme myös Australia Day´ta eli Australian kansallispäivää 26. tammikuuta, tällä kertaa Fremantlen kaupunginosassa.

Paikanvaihdos tavanomaiseen Swan-joen varteen verrattuna teki terää, ja Freon hippikaupunginosassa oli oikein eläväinen ja kiva perhejuhlatunnelma vaihtuvine bändeineen, musiikkeineen ja ilotulituksineen. E:n mielestä fiilis oli kuin ranskalaisilla kyläjuhlilla, joita kuulemma jokainen kylä järjestää Ranskan kansallispäivänä.

Ilotulitusten jälkeen, illan pimennyttyä, kohtasimme sattumalta rumpukulkueen, joilla oli tosi hieno valo- ja rumpushow käynnissä. Jokaisella oli värikkäillä led-valoilla koristeltu itse tehty asu ja rummutus oli kuin suoraan Rion karnevaaleilta. Iloinen rieha kruunasi juhlatunnelman.

Kävin lounastamassa kahvilassa nimeltään the Secret Garden Cafe, mutta sinne ei ole tarpeen toiste eksyä, lupaavasta ulkoasusta huolimatta. Sain odotella simppeliä broileripaninia vartin, vaikka se piti vain tyrkätä toasteriin eikä edelläni ollut yhtään asiakasta. Se tarjoiltiin väsähtäneen, muutama päivä sitten parasta ennen-hetkensä nähneen kaaliraasteen kera, ekstrarasvassa uitettuna. Ja hintaa $15 eli kymppi euroissa. Halvemmalla saa muualta parempaa, totesin.

Kuvanottovaiheessa olin vielä toiveikas paninia odotellessani, sittemmin toivo hupeni.

Luonnollisesti olen myös opiskellut ja tehnyt töitä, plääh. Vääntänyt väitöskirja-artikkelejani eteenpäin, romuttanut ensimmäisen artikkelini tykkänään uuteen uskoon peer review - palautteen pohjalta... tämä tarkoittaa, ettei lähelläkään julkaisukuntoa olla vielä. Päälle olen tahkonnut läpi jos jonkinlaisia velvoitteita, mukaanlukien: pomon sijaistus töissä, Suomikoulun vetovastuu, sekä ensimmäinen pitämäni suomenkielen oppitunti/kielikylpy lapsille (5-7v.) - oli sekä hauskaa että haastavaa!

Ja kyllä, olen useammin kuin kerran pohdiskellut, että missä mielenhäiriössä silloin olin, kun ajattelin, että kyllä nyt yksi väikkäri päivätyön ohessa valmistuu. Mutta ei voi enää keskenkään jättää, kun puolivälin rajapyykki on käsillä. Ei auta. Suomalaisella sisulla läpi harmaan kiven ja Australian punaisen kamaran.

Ai juu, lisäksi olen taistellut pitääkseni parvekekasvit hengissä läpi Perthin +35-44 kesän. Tämä kesä ei ole ollut yhtä kuuma kuin neljä aiempaa näkemääni, mutta ihan riittävän kuuma kuitenkin. 10 litraa vettä kuudelle kasville jaettuna ei meinaa riittää estämään kuihtumista. Nähtävästi suuressa olemattomassa kasvintuntemuksessani valitsin alunperinkin kasveja, jotka eivät viihdy ruukussa paahtavalla parvekkeella. Oppia ikä kaikki.

Stoppi paluumuutolle Suomeen?

Tämä blogi tulee väkisin jäämään hieman sivuraiteelle tänä vuonna, kun yritän puurtaa lähemmäs kohti tohtorinhattuani. Mutta jokunen ajatus silloin tällöin on tarkoitus kuitenkin yrittää lähettää tänne eetteriin.

Ulkosuomalaisten blogosfäärissä on tänään kohistu hallituksen aikeista asettaa tulorajat sellaisille suomalaisille, jotka haluavat tuoda ulkomaalaisen puolison Suomeen asumaan. Ehdotus ei sellaisenaan koske itseäni, koska E on EU-maasta eikä siten tarvitse viisumia Suomeen, mutta mietteitä herää silti.

Idea siis on, että säästösyistä ja maahanmuuton tiukentamisen nimissä suomalaiset saisivat ulkomaalaiselle puolisolle oleskeluluvan vain, jos suomalainen ja puoliso yhdessä voivat osoittaa tienaavansa Suomessa nettona vähintään 1700 e/kk, ja jos on lapsiakin siunaantunut, vähintään 2600 e/kk. Nämä nettoluvut tarkoittavat vähintään 2500 – 4000 egeä bruttona, eli aikas hyvää palkkaa suomalaisittain.

Koska ulk. puoliso ei voi saada Suomesta työpaikkaa ennenkuin oleskelulupa on, en tajua, miten ulk. puoliso voisi osallistua tähän tienaukseen viisuminhakuvaiheessa. Eli elatusvastuu on kokonaan suomalaisen harteilla. Tämä sinällään ei mielestäni ole väärin, vaan on ihan perusteltua olettaa, että jos haluaa Suomeen asumaan, pystyy siellä myös itsensä elättämään omilla tuloilla. Mutta mistä nuo tulorajat on tempaistu?

Esimerkiksi tänne Australiaan voi hakea partneriviisumia, jos aussipuoliso lupaa elättää sinut. Absoluuttista tulorajaa tähän ei käsittääkseni ole. Mitään valtion tukia ei kukaan ulkkari saa ennenkuin kahden vuoden päästä pysyvän oleskeluluvan alkamispäivästä. Ja täkäläinen sos.turva on pienempi kuin Suomen ja vaikeammin saatavissa kaikin puolin. Työpaikkaa ei ole pakko olla valmiina maahan muuttavalla – koska yleensä sitä on mahdotonta saada maan rajojen ulkopuolelta ja eritoten ilman viisumia, ellet ole jonkun alan ainoita superammattilaisia maailmassa.

Tosiaan itseäni tämä muutos ei koske, koska EU-kansalaiset ovat tulorajojen ulottumattomissa ainakin toistaiseksi. Mutta moniin ystäviin tulevalla päätöksellä on vaikutusta – täältä Australiasta ei noin vain muutetakaan takaisin Suomeen aussipuolison kanssa, koska ensin suomalaisen pitäisi saada Suomesta todella hyväpalkkainen työpaikka, jotta siipan voi ottaa mukaan. 

Ulkomaalainen puoliso yleisimmin löytyy joko vaihto-opiskellessa tai ulkomailla työkomennuksella. Puolen miljoonan ulkosuomalaisen kotiinpaluu saattaa jäädä tapahtumatta, jos maahan ei kertakaikkiaan pääse puolison kanssa ilman riittäviä tuloja. Ihmetyttää, miten kaksi suomalaista opiskelijaa voi pärjätä jopa alle tonnilla kuu, mutta kun toinen opiskelija (tai vastavalmistunut) on ulkomaalainen, yhtäkkiä tarvitaankin nettona juuri 1700e?

Entäs ne pienituloiset suomalaiset, joiden puoliso on maasta, jossa on samanlainen sääntö? Käytännössä jotkut pariskunnat joutuvat eroamaan, elämään etäsuhteessa tai muuttamaan johonkin kolmanteen maahan, jos kummankaan kotimaa ei päästä toista osapuolta asukkaakseen.

Onkohan tässä nyt mietitty ihan loppuun asti, mitä vaikutuksia idealla on, ja millaisia säästöjä tästä nyt ylipäätään on mahdollista tahkota? Onko olemassa laskelmia, millainen kuluerä ja ongelma suomalaisten ulk. puolisot ovat Suomen veronmaksajille? Kummasti epäilyttää, että ei ole, ja tässä panikoidaan pakolaistilanteen ja perheenyhdistämishuolien mainingeissa tuntemattomille, arvaamattomille vesille.

Itseäni tässä lainsäädäntösuunnitelmassa haittaa hätäinen ideointi (äkkiä rajat kiinni ulkkareilta, ne maksaa meille rahaa, olipa tästä tutkimustietoa ja tilastoja tai ei), jäykät tulorajat (tietty eurosumma eikä esimerkiksi perustu ehtoon, että itse elätät itsesi, millä summalla sitten pärjäätkin, koska jokaisella on erilainen elintaso ja budjetti) sekä Suomen yleinen impivaaraistuminen. 

Tästä ja monesta muusta viime aikojen uutisesta huokuu, että ulkkareita ei maahan haluta, ei pakolaisina, ei opiskelijoina, ei työnhakijoina, ei suomalaisten puolisoina. Ovet lukkoon ja avain kaivoon.  

Pienimuotoista rasismia ja vähättelyä itse kohdanneena en voi käsittää, miksi kenenkään pitäisi joutua sietämään vihaa, raivoa, hyljeksintää ja vähättelyä maassa, jonne yrittää rakentaa elämäänsä. Etenkin alkuun täällä Australiassa kohtasin säännöllisesti ihmisiä, joiden mielestä olin vähän tyhmä, hidas, vajaa tai kouluttamaton siksi, että englantini oli aksentillista. En esimerkiksi saanut ensimmäistä hakemaani työpaikkaa (tennishallin kassanhoitaja), koska omistajan mielestä ulkkari sopii enintään siivoojaksi minimipalkalla.

Voin vain kauhulla kuvitella, miltä tuntuu kohdata täyslaidallinen raivokasta, vihaa tihkuvaa ja uhkailevaa rasismia, jota Suomen some on nyt pullollaan. Ja tämä ihonvärin, aksentin, kulttuurin tms. takia tapahtuva yleistäminen ja lokerointi ei auta yhtään ketään – ulkkarit eivät maailmasta lopu eivätkä Suomesta poistu vihaamalla, eivätkä he myöskään sinne kotiudu ja juurru osaksi yhteiskuntaa vihan voimalla.

Ymmärrän pakolaiskriisin aiheuttaman paniikin, mutten rasismia enkä yleistä ulkomaalaisvastaisuutta, enkä etenkään niiden nauttimaa hiljaista/lamaantunutta hyväksyntää (poliisi ei voi puuttua, ennenkuin jokin viharikos todella tapahtuu, poliitikot eivät voi hillitä keskustelun sävyä sensuurisyytöksiä peläten, ”kaikkia pitää kuunnella” jne.).

Viime aikojen uutiset ja somepäivitykset siitä, millaista kohtelua ”vääränväriset”, jopa ikänsä Suomessa asuneet kokevat, saavat minut pelkäämään aikaa, jolloin tuon ”vääränmaalaisia” lapsia käymään Suomessa. Omat lapseni tuskin tulevat puhumaan täydellistä suomea ja minua ei kiinnosta pätkääkään altistaa (näitä tällä hetkellä täysin hypoteettisia) lapsia kenenkään ahdasmielisen juntin huutelulle ja jopa väkivallalle.

Vaikkei tilanne todellisuudessa olisi näin ankea, me ulkosuomalaiset saamme mielikuvamme Suomen tilanteesta vain median ja tuttujen kautta, joten mitään loistavaa PR:ää ulkosuomalaisten paluumuutolle nykymeno ei ole. Toivon mukaan olen täydellisen väärässä ja mitään yllämainittua eivät kenenkään lapset – kantisten tai ulkkareiden – joudu kohtaamaan ollenkaan. Eivätkä myöskään aikuiset. Mitä tosin epäilen. 

Ylläoleva kuva ei nähtävästikään ole Suomen virallinen viesti.