Työhaastattelu ja työuran "helmiä"

Onkohan mitään tuskastuttavampaa, kuin odottaa tuloksia jostain, oli kyseessä pääsykoe, työhaastattelu tai terveyteen liittyvät koetulokset? Tällä hetkellä odottelen vaihtoehdon B tuloksia ja eihän tässä tule keskittymisestä muuhun oikein mitään.

Kävin eilen työhaastattelussa kiinnostavaan rooliin, senior research officer eli ylempi tutkija, (osavaltion) eduskunnan oikeusasiamiehen toimistoon. Se on taho, joka (myös Suomessa) tutkii, onko jokin viranomainen tai virasto toiminut oikein, vai soveltanut lakia väärin jossain päätöksessään. Tutkittavana voi olla mitä vain työttömyysetuuksien myöntämisestä vanhusten ja vammaisten kohteluun, sekä huostaanottopäätökset, viranomaisten toiminta kotiväkivaltaan puuttumisessa jne. 

Tämä jälleen todistaa, että aussien käsitys siitä, mihin korkeakoulututkinto alasta riippumatta soveltuu, on huikeasti joustavampi kuin suomalaisten. Maisterinpaperini ovat kombosta taidehistoria-historia-sosiologia-journalistiikka-visuaalinen media-kulttuurihallinto. Minulla ei ole lakitaustaa, mutta tutkijatiimiin kelpaisin silti - ainakin haastatteluun saakka. Parin viikon sisällä kuulen, pääsinkö ihan virkaan saakka. 

Haastattelu meni mielestäni verrattoman hyvin, kunnes aloin itse sabotoida itseäni vähättelemällä osaamistani - mikä helvatti siinäkin on, että suomalaisen on todella vaikea hehkuttaa tai kehua? Olen käynyt haastatteluissa vuosien mittaan silloin tällöin ja joka kerta olen itse pilannut tsänssini vähättelemällä itseäni. Eikö jo vihdoin voisi päästä tästä suomivaatimattomuudesta eroon?

Yritin tietenkin pikaisesti paikata tilanteen, mutta nähtäväksi jää, miten paljon hermostuspäissäni laukomat typerät vitsit vaikuttivat arvioon. Loppuun suunnittelemani hieno, suorastaan kyyneleet tirauttava puhe heikompien puolustamisesta ja oikeuden toteutumisesta jäi pitämättä, kun hätäpäissäni unohdin litaniani kysymykseen: miksi haluat työskennellä juuri oikeusasiamiehen toimistossa? Peukut ja varpaat pystyyn silti! 

Mietin haastattelun jälkeen työuraani tähän asti, eli mitä kaikkea onkaan tullut tehtyä. Tässäpä muutamia esimerkkejä ennenkuin pääsin ns. uraputkeen tai pysyvämpiin työsuhteisiin. 

Levykaupan myyjä. Ironista sikäli, että en itse ole kummoinenkaan musiikkifani eli kuuntelen todella vähän musiikkia. On minullakin tietysti suosikkini bändien ja tyylien suhteen, mutta en ole koskaan ollut isossa livekonsertissa kiinnostuksen puutteen takia, enkä tykkää pienemmistäkään keikoista, koska mielestäni "levyltä kuulee paremmin": minua ei kiehdo keikan tunnelma, vaan lähinnä ärsyttää, että livemusiikki ja -laulu eivät ole yhtä "täydellisiä" kuin levylle miksatut. 

Tiedän musiikista pintapuolisesti riittävästi, jotta ko. työn sain - silloin kun cd-kauppoja vielä oli. Nythän ne ovat aikalailla menneen talven lumia. Tästä työstä on jäänyt päällimmäisenä mieleen, että mokailin kassan iltalaskun viikon ajan, koska kukaan ei kertonut, että kassasta tulee ottaa isot setelit turvaan muualle eli kassassa ei illalla ole yhtä paljon rahaa kuin myynti näyttää, jos päivän muut myyjät ovat tehneet työnsä oikein. 

Minulta oli siis joka ilta "hukassa" vähintään parisataa ja paniikki sen mukainen. Kunnes viikon päästä pomo vihdoin sattui paikalle kasvotusten kertomaan, että ei ole tarpeen jättää niitä itkunsekaisia lappuja kassaan, "luvut eivät täsmää emmätiiämiks!" 

Postinjakaja. Tässäpä työ, josta itse asiassa pidin. Olin Postissa töissä useaan otteeseen eri tehtävissä kesäisin ja jouluisin, joten nyky-Postin tila ja sen huono maine harmittaa. Postin lajittelu jouluna oli postikustillekin joulumieltä rakentavaa, onhan pino joulukortteja yleensä odotettu löytö postilaatikosta. Joulukuun aamujen töihin kävely idyllisessä lumisateessa on yhä parhaita joulumuistojani. 

Postin jakelu on fyysisesti raskasta hommaa, koska yhdelle reitille mahtuu tuhansia asuntoja ja jokainen katu ja rappukäytävä pitää omin jaloin harppoa, jotta pääsee joka postiluukulle. Kuntoa kohottavin kausityö ikinä. Postissa on/oli myös töissä mielenkiintoista porukkaa mielestäni: esim. luovia ihmisiä, jotka mieluummin tekevät "hanttihommaa" kuin tähtäävät uraputkeen, jotta heille jää riittävästi aikaa taiteen tai musiikin tekoon. 

Kaikenkaikkiaan ihmiset, jotka arvostavat ns. muuta elämää enemmän kuin työntekoa, näyttivät viihtyvän Postissa vakituisesti. Työ oli kohtuullisen hyvin palkattua vielä vuosikymmen sitten, ja päivät lyhyitä, jos reittinsä hoiti ripeästi. Nopeimmat jakajat pääsivät töistä jo 6h päivän jälkeen, kun me hitaammat puursimme sen 8-9h/pvä. Ah Posti ja iloiset (ajan reilusti kultaamat) opiskeluaikaiset kesätyömuistot!

Hevosten hoitaja. Tämä ei ollut koskaan rahapalkallista työtä, vaan palkkana oli ratsastus, kuten niin monille muillekin innokkaille esiteini-heppahulluille. Pyörin löytämilläni talleilla ikävuosina 8-14v. toivoen pääseväni tuohon himoittuun rooliin eli että saisin luoda lantaa ja rasvata valjaita, jipjip!

Ja niinpä pääsinkin. Jälkikäteen olen ihmetellyt omaa jaksamistani, koska pelasin vakituisesti myös juniorilentopalloa ja yläasteen alussa monta viikonpäivää kului niin, että sytkytin tallille bussilla suoraan koulusta, hoidin tallityöt ja ratsastin hoitohevoseni, sytkytin bussilla kotiin ja lähdin lentopalloharkkoihin. Yhteensä menossa 18h putkeen sitten kouluunlähdön - jestas mitä sitä jaksaa, kun on tohkeissaan jostain.

Kuvituksena täysin asiaan ja töihin liittymättömiä vapaa-ajankuvia, kesäistä Perthiä.