Suomalainen suorapuheisuus - etu vai riesa?

Suomalaiset Australiassa-facebook-ryhmässä syntyi vilkasta keskustelua aiheesta: ovatko aussit huonompia työkavereita keskimäärin kuin suomalaiset? Uskoisin, että yleensä tällaisiin ketjuihin vastaavat ne, joilla on erityisen huonoja, tai hyviä, kokemuksia, ja ne keskitien kulkijat/kokijat eivät tule esiin. Tämä ketju kääntyi äkkiä siihen suuntaan, että suomalaiset kokivat aussit juoruileviksi, epäluotettaviksi ja jopa selkäänpuukottajiksi, kun taas suomalaiset (ja skandinaavit yleisesti) koettiin rehellisiksi, suorapuheisiksi ja luotettaviksi.

Itse ajattelen, että joka kansaan mahtuu laidasta laitaan käytöstä, eli en menisi kumpaakaan ääripäätä allekirjoittamaan. Erittäin epätieteelliseen otantaani perustuva muutaman henkilön jututus sai ajattelemaan, että ehkä Aussilassa näkyy Suomea enemmän luokkajako, eli paremmin koulutetut käyttäytyvät paremmin työpaikalla ja matalamman palkkatason työtehtävät ovat yhtä sotatannerta? Mene ja tiedä.

Mutta: keskustelu herätti pohtimaan, onko suorapuheisuus automaattisesti positiivista, ja tulisiko kaikkien oppia suorapuheisimmiksi, kuten me suomalaiset? Kiertely ja aiheiden välttely yleensä on ihmissuhteissa hankalaa, selän takana puhumisesta puhumattakaan (pun unintended). Mutta, onko se aina hyvä juttu, että lataa asiat kuten ne ovat?

Oma kokemukseni ausseista liippaa jotenkuten keskustelijoiden tuntemuksia, eli tosiaan vaikeista asioista ei puhuta välttämättä suoraan. Usealle kaverille on käynyt niin, että aussiperheenjäsenten kanssa on tullut jokin väärinymmärrys tai kärhämä – yleensä kulttuurieroista johtuen ja niinpäin, että aussit ovat tulkinneet jonkin suomitavan tai piirteen negatiivisesti – ja siitä on syntynyt vuosien poterosota tai jopa välien rikkoutuminen.

Toisaalta itselläni on pääsääntöisesti hyviä kokemuksia ja täkäläiset kaverini ovat aina ystävällisiä, kohteliaita, avuliaita, rentoja ja valmiita hauskanpitoon, oli se sitten nauramista kahvin äärellä, jonkin uuden jutun kuten escape roomin kokeileminen, tai perjantain social drinks eli työnjälkeiset lasilliset. Vaikeista asioista ei täällä mielestäni jutella seurueessa, vaan pelkästään kahden kesken, jos silloinkaan. Esim. täkäläinen paras ystäväni on vain muutamalla sanalla maininnut vaikean lapsuutensa. Vaikka olemme tunteneet jo kuusi vuotta, ei hän koe sopivaksi puida tai terapoida hankalia tunteita kanssani, toisin kuin useimmat suomikaverini.

Luotettavuudesta sen verran, että todentotta Aussilassa luvataan asioita, jotka eivät tapahdu, ainakaan siinä aikataulussa tai toteutustavalla kuin oli puhe. Esimerkkejä kertyi uuden asunnon oston tiimoilta, kun tiettyjen elementtien asentaminen venyi eikä lupauksista huolimatta tapahtunut ilman jatkuvaa puhelinpommitustani. Ja, harva se viikko toinen jalisjoukkueeni kärvistelee pelaajien puutteessa, kun joku ei tulekaan peliin vaikka lupaa. Mitään ilmoituksia tai anteeksipyytelyjä ei tule, enintään jokin laimea "on kiirettä" tekosyy. Tähän on vain pakko tottua sikäli, että itse pitää asioista kiinni: esim. hätistelen ihmisiä tekemään, mitä lupaavat, tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että vaikutan häiriköltä. Itse lupasivat.

Aussit kokevat suoraanpuhumisen helposti aggressiiviseksi, väittivät facebook-keskustelijat, ja voi siinä olla perää. Toisaalta, kun asiaa miettii, eikös se hieman sitä ole? Jos lataa esimerkiksi negatiivista palautetta töissä suorasukaisesti ja yhtään pehmentelemättä hampurilaisperiaatteella (yhtä kriittistä pointtia kohden kaksi positiivista), niin kyllähän siinä helposti vastaanottajalle tulee hyökkäyksenalainen olo. Olin itse ennen suoraanpuhuja #1, koska ajattelin,  että se on rehellistä ja minulla on oikeus olla, kuka olen. Sittemmin olen muuttanut käsitystäni hieman.

Ihmisten kesken asiointi on aina osittain fakta-, osittain tunnepitoista. Jollekulle pieni virhe töissä voi olla ohimenevä haitta, toiselle se on maailmanloppu – riippuu täysin katsantokannasta ja siitä, millaisia seuraksia kokee asialla olevan. Joku kokee vaikkapa tietyt äänensävyt ja ilmeet loukkaavina, toinen ei edes tajua aiheuttaneensa kränää. Toisin sanoen: miten minä asian näen, ei välttämättä ole lainkaan niin kuin miten toinen osapuoli sen näkee, ja kumpikin meistä voi olla yhtä aikaa oikeassa ja väärässä.

Ikävä kyllä mielestäni moni suomalainen suoraanpuhuja on joko tarkoituksella tai huomaamattaan piikittelevä tai besserwisseröivä. Vaikka itse kokisi, että jokin asia on fakta – vaikkapa se, että muutto ulkomaille on hyvän suomiuran typerä ja holtiton katkaisu – ei se tee asiasta faktaa toisinajattelevalle osapuolelle. Suoraanpuhumista käytetään myös peitenimenä loukkaamiselle, olipa se tahallista tai tahatonta. Sen sijaan, että pyydettäisiin anteeksi tölväisyä, asennoidutaan: ”mähän vain sanoin niinkuin asia on.” Toistan: harva asia on mustavalkoinen ja harvoin vain suoraanpuhujan perspektiivi oikea.

Oma suosikki-inhokkini suomalaisten suoruusajattelussa on, että omat negatiiviset tunteet saa heijastaa kaikkialle, kaikkialla. Milloin se purkautuu murjotuksena ja tiuskintana työpaikalla, milloin vihaoksennuksena somessa. Ei näin. Mielestäni on kypsän aikuisen merkki, että osaa hallita tunteitaan. Ei se ole peittelyä eikä valehtelua, että miettii, mitä kenenkin edes kuuluu ottaa vastaan. Miksi työkaverin pitäisi sietää sinun k-otsassa-päiväsi? Jos huono päivä johtuu työkaverista, puhu suoraan tai pääse asiasta yli passiivis-aggressiivisuden sijaan. Mielestäni Australiassa on ollut ehdottoman positiivista, että omissa työympyröissäni (olenko superonnekas?) ihmiset käyttäytyvät kohteliaasti tai edes neutraalisti – en näe sitä pinnallisena tai teennäisenä, vaan professionaalina.

Suoraanpuhumista kyllä myös arvostetaan, kun se tapahtuu oikeassa kontekstissa ja aussilaisittain kohteliaisuudella höystettynä. Sain usein hyvää palautetta entiseltä pomoltani siitä, että sanon kuten asiat ovat, ja otan myös palautteen vastaan väittämättä vastaan tai selittelemättä; "take it in the chin", eli pamauksena leukaan ja homma selvä katkeroitumatta,  kuten hän ilmaisi.

Itse käytän nykyään suoraanpuhumista taktisena keinona kommunikoinnin osana. Sen sijaan, että pamautan suoraan kaiken – tai siis niin, kuin itse tulkitsen ja näen – käytän ”napakkaa”, suorasukaista tyyliä vain kun sitä todella tarvitsee. Esimerkiksi, kun pitää pitää puoliaan jossain hankalassa tilanteessa, olipa kyseessä ”verotoimistosta” soittavan huijarin puhelun* torppaus tai sen selvittäminen, miksi töissä kävi joku töppäys.

En kannata sokerikuorrutusta, välttelyä tai kiertelyä, mutta olen myös ottanut omakseni viisaan lauseen, jonka jostain joskus bongasin: ”ihmiset unohtavat mitä sanot tai teet, mutta he eivät unohda, mitä sait heidät tuntemaan.”

Toisaalta, tähänkin pätee huomio, että kukin on loppupeleissä vastuussa omista tunteistaan: jos joku saa sinut jurppiintumaan, on vain itsesi vallassa päästä irti siitä tunteesta, t: Anun elämänviisausmeemilöt. You´re welcome.

Kommunikointi se on vaikea laji. Aina menee päällekkäin ja ristikkäin ajatukset.

*täällä on yleinen huijaus, että joku soittaa väittäen olevansa verotoimistosta perimässä verovelkaa, ja se pitäisi joko maksaa jonnekin epämääräiselle tilille tai lahjakortteina. Lahjakorttejahan verotoimisto on aina huolinut verosaatavina! :D