Australia iloinen, Suomi melankolinen?

Seuraa tajunnanvirtaa löyhästi teemalla Australia ja Suomi, mitä tuntemuksia niistä tulee ensimmäisenä mieleen?

Mietin paljon sekä omaksi huviksi että "ammatillisesti" paikkojen tunnelmaa. Väitöskirjani käsittelee ympäristömieltymyksiä ja sitä, miten erilaisia paikkoja koetaan. Paikka voi olla vaikka yksittäinen huone, tietty ulkotila (puisto, kaupunkiaukio, katu tms), laaja maisema-alue kuten metsä järvineen, tai ihan koko maa (tosin väikkäri keskittyy välittömästi koettaviin paikkoihin eli mitä aistii ja kokee suoraan tilaan liittyen).

Eilen töihin lähtiessä, aurinkoisessa kesäsäässä puiston läpi kulkiessani mietin taas kerran, että Australia merkitsee minulle iloa. Toki täälläkin on omat ongelmansa, missäpä ei olisi, mutta jos minun pitäisi valita yksi sana, joka kuvaa Australiaa ja omaa elämääni täällä, se olisi ilo (joy). Tosin eng.kielinen joy on hieman erisisältöinen sana kuin ilo, joka suomeksi mielestäni tarkoittaa riemua, iloisuutta, kun taas joy tarkoittaa myös onnellisuutta ja nautintoa.

Australia ja ilo eivät yhdisty mielessäni siksi, että kaikki täällä on pelkkää iloa ja ruusuilla tanssimista. Vaan siksi, että kun katselen ympäristöäni, moni asia on ikäänkuin ilon metafora: aurinko, leppeät kesäpäivät, ihmiset hymyilemässä erilaisissa katutapahtumissa, meri, ranta, lokit, lapset kirkumassa riemusta merivedessä, koirat laukkaamassa rannalla... puhumattakaan suosikeistani, kodikkaista kahviloista, joissa yleensä möykkää raikuu sosiaalinen puheensorina, tuoksuu vastajauhettu kahvi ja vitriinit pursuilevat ihania tuoreita herkkuja. Jos ei itse satu olemaan iloinen, ympäristöstä löytyy yleensä ilon- ja kiitollisuudenaiheita, ainakin, kun tietää, mistä etsii.

Kuka muistaa? Eräs lempielokuvani pienenä, Bernard ja Bianca Australiassa (Rescuers Down Under 1990). Australian luonto, eläimet ja seikkailu jäivät tästä jonnekin mielenpohjalle kytemään.

Parhaiten Australian ilo-mielleyhtymää tukevat aussit itse. Vaikka ausseilla on maine leppoisina no worries - tyyppeinä, on jokainen maan asukas tietenkin omanlaisensa ja porukasta löytyy niin stressaajia, ujoja, raivostujia kuin niitä leppoisiakin. Mutta Australia on jotenkin kollektiivisesti omaksunut ja pitää yllä no worries - asennetta julkisuudessa, ja Australian matkailumainokset jopa nolon naiivisti tuovat itselleni ihan oikeat kyyneleet silmiin siksi, että rakkaus maata kohtaan pursuaa niissä yli: sekä tekijöiden, että oma rakkauteni.

Aussien shenanigans- eli keppostelu/vitsailukulttuuri tiivistyy viimeaikaiseen Super Bowl - mainokseen: kuukausia kestänyt kampanja tähtäsi huijaamaan, että Crocodile Dundee - elokuvasarja saa jatko-osan. Lopulta paljastui, että kyseessä oli pelkkä matkailumainos (video alla).

Mietin viime vuoden mittaan vakavissani Kanadaan muuttoa, sillä se oli ennen Australiaa toivesuuntani. Kanada olisi aavistuksen lähempänä Suomea eli perhettä ja sukua, ja olisi kiva taas kokea jotain uutta. Tosin E ei ole ollut yhtä innoissaan ajatuksesta (miksi jättää aurinko ja lämpimät sukelluskelit loputtomien lumitöiden maan vuoksi?). Vaikka tämä kuulostaakin peräti naurettavan heppoiselta, tuon Super Bowl - mainoksen näkeminen sai minut muuttamaan mieleni: oi Australia ja hyväntuulinen luonteenlaatusi! Toki muutkin asiat vaikuttivat, kuten töissä tapahtuneet positiiviset muutokset. Mutta mainosta katsoessani mietin, miksi haluaisin jättää maan, joka saa minut tuntemaan 95%:sti ilon ja onnen tunteita?

Kun ajattelen Australiaa, ajattelen aurinkoa, merta, sosiaalista elämää, ihmisiä kahviloissa, tapahtumissa, baareissa, hyväntuulisuutta ja leppoisuutta.

Eikö Suomessa sitten voi olla iloinen tai kokea iloa? Totta kai voi, mutta Suomi sinällään ei ensimmäisenä tuota minulle mielleyhtymää ilo. Ennemminkin ensimmäisiä kuvailevia sanoja olisivat melankolia, haikeus, hiljaisuus, tyyneys, jonkinlainen sisäänpäinkääntyneisyys - sekä itsetutkiskelu että ujous. Melankolialla ja surumielisillä tunteilla on ehdottomasti paikkansa elämässä, mutten ole koskaan ollut erityisen traagisromanttinen melankolinen runosielu linjaa Nightwish tai edes hiljainen. Tunnekokemukset ovat luonnollisesti persoonakohtaisia ja jokainen kokee tilanteita ja paikkoja eri tavalla. Joku toinen saattaa ällistellä, jopa paheksua minun mielleyhtymiäni Suomesta.

Etenkin vasta Suomessa vierailtuani, näin talvella, ensimmäinen mielikuvani on hiljainen Narnia.

Suomessa lomaillessa satuin näkemään Ylen dokkarin suomalaisesta musiikista ja eritoten hiteistä. Kuulemma kaikki Suomen suurimmat iskelmähitit ovat noudattaneet samaa melodiakaavaa, ugrilaista itkuvirttä ja slaavilaista valssia. Näissä on kummassakin melankolinen, surumielinen sävelkulku. Samaten suomalaiselokuvat usein keskittyvät elämän ongelmiin tai antisankaritarinoihin. Milloin on digiboksi hukassa Lapissa, milloin ei mikään tunnu miltään Levottomissa. Suomalainen keppostelu/vitsailu on aivan erilaista kuin Australian, vaikka asiaa onkin vaikea tyhjentävästi selittää tai kuvaavasti vertailla.

Näissä maisemissa sielu lepää, mutta ei välttämättä äidy riehakkaaksi, ilomieliseksi. Tuloksena on erilainen onnentunne, tyyni, rauhoittunut. Kuva (c) Mikko Lagerstedt.

Kun minulta kysytään, aiommeko muuttaa koskaan Suomeen, tavallisesti vastaan, että tuskin lähitulevaisuudessa. Annan yleensä syiksi työt, raha-asiat (miksi jättää työ täällä työttömyysuhkaan Suomessa) ja yleisiä sekalaisia syitä kuten ilmaston. Todellinen syy on kuitenkin hyvin paljon tuo tuntemusmaailma: miltä tuntuu ja missä, missä viihtyy parhaiten.

Viihtymisen syitä ei aina voi tarkalleen analysoida, koska paikat ja asiat vain tuntuvat joltain - ja eri ihmiset kokevat ne eri tavoin. Suomen sisälläkin eri kaupungit ja paikat aiheuttavat eri tuntemuksia ja esimerkiksi muuttaisin mielelläni takaisin Jyväskylään (jos siis palaisin Suomeen), mutta en takaisin Turkuun. Selkeää selitystä, saati objektiivisen järjellistä, en näille voisi antaa, pelkän mutun. Mutta mutu kuitenkin määrittelee sen, missä oikeasti viihtyy. Toivotan kaikille viihtymistä kotimaissaan, missä ne ovatkin!