Haikaran tuoma eli synnytys Australiassa

Esikoisemme, poika N syntyi reilut kaksi viikkoa sitten ja nyt totuttelemme elämään kolmihenkisenä perheenä. Alku on ollut hankalaa siksi, että olen kerännyt koko sarjan vastoinkäymisiä oman terveyteni suhteen. N sen sijaan voi mainiosti ja porskuttaa kuin onnellinen vastasyntynyt ainakin. Isä-E puolestaan palasi tänään töihin (mielestäni varsin niukan standardi-)kaksiviikkoisen isyysvapaan jälkeen. Eli tänään olemme ensimmäistä päivää kaksin pärjäilemässä N:n kanssa.

Itse synnytystapahtumista sen verran, että poikamme tuli maailmaan kiireellä, kaksi viikkoa etuajassa. Synnytyksen ensioireista ponnistusvaiheeseen meni vain nelisen tuntia eli erittäin vähän ensisynnyttäjälle, ja tästä yllättävyydestä johtuen en ehtinyt saada minkäänlaista kipulääkitystä pyynnöistäni huolimatta. En ollut ollenkaan varautunut naturelliin synnytykseen ja olikin raakaa tajuta, että ennakkoon sovittua/luvattua epiduraalia ei tule. Ilokaasuputelista oli kaasut loppu ja imuuttelin sitä turhaan reilut puoli tuntia, kunnes tajuttiin, että eihän siellä edes ole ainetta. Seuraava pullo, jonka sain eteeni synnytyssalissa, sai lähinnä pyörryksiin. Siksi päädyin sisäänhengittämisen sijaan puhaltamaan kaasusuuttimeen, koska se auttoi edes jotenkuten keskittymään - taisin kehittää vahingossa omanlaiseni hypnobirthing- eli hypnoosisynnytys-metodin.

Poikarassumme jäi kylkiasennosta johtuen jumiin lantioluuni alle ja hänet jouduttiin vetämään ulos pihdeillä. Suoraan sanoen edes helvetin portit eivät kuvaa sitä tunnetta, kun lapsi runnotaan ulos nippanappa paikallispuudutuksen avulla. Viime metreillä annettu suonensisäinen kipulääkitys ja verenhukan estoon tarkoitettu lääkitys meni sekin poskelleen, sillä se täysin poikkeuksellisesti vuosi suonen sijasta käsivarteni kudokseen aiheuttaen massiivisen turvotuksen, eikä vaikuttanut kuten piti. Tästä kauhutarinasta huolimatta siinä vaiheessa, kun uunituore vauva nostettiin rinnalle, en enää välittänyt kivusta. Kaipa hormonit ja adrenaliini olivat elimistössä jo niin piikissä, että vauvaa lukuunottamatta kaikki muu huoneessa, myös oma keho ja sen kokema kidutus, hämärtyivät.

Julkissektorilla synnyttäjät pyritään kotiuttamaan hyvin nopeasti, jopa neljä tuntia synnytyksen jälkeen, jos kyseessä on kokenut äiti ja kaikki sujuu ongelmitta. Kaikki muut pyritään lähettämään kotiin 1-2 vuorokauden sisällä synnytyksestä. Me olimme vauvan kanssa sairaalassa kaksi yötä, koska minulle tehtiin verenhukan vuoksi verensiirto. Jossain vaiheessa laskin, että minulla oli yhdeksän reikää käsivarsien suonissa, kun niihin oli tökitty kanyyleja, jotka irtoilivat, tai eivät menneet kunnolla paikalleen, sekä otettu verikokeita. Lääkärit ehdottivat kolmatta yötä, mutta halusin itse kotiin lepäämään kunnolla. Minulla oli yksityishuone, mutta huoneessa ramppaa joku vartin välein - hoitajia, lääkäreitä, kätilöitä, siivoojia, ruuantuojia, remppamiehiä, fyssareita, jopa sairaalan omien tuotteiden kaupustelijoita (valokuvaus, muistoesineitä). Lopulta E asettui ovelle passiin ja päästi sisään vain sellaiset, joilla oli jotain relevanttia asiaa, kuten tsekata minun tai vauvan hyvinvointi.

Nyt parin viikon jälkeen minulla on sairaalajaksosta hiukan sumuiset mielikuvat väsymyksen, shokin ja verenhukan vuoksi, enkä tarkkaan muista, mitä kukakin ammattilainen puuhasi noin niinkuin tähän raportointia varten. Päällimmäisiksi tuntemuksiksi jäivät, että vaikka henkilökunta pääsääntöisesti vaikutti ammattitaitoiselta, ystävälliseltä ja tehokkaalta, oli heillä myös jatkuva kiire ja kaikilta sateli toisiaan kumoavia neuvoja. Oma synnytykseni lähti dominoefektinä menemään pieleen siksi, että vallitseva oletus oli, että ensisynnyttäjällä kestää ainakin tuplasti pidempään. Pyyntöjäni kivunlievitykseen ei otettu vakavasti riittävän ajoissa ja kun sitten tajuttiin, että on tosi kyseessä, oli liian myöhäistä.

Ärsyttävin piirre sairaalassa (jos kauhusynnytystarinaa ei oteta lukuun) olivat hoitajien ristiriitaiset käytännöt. Esim yksi hoitaja avusti meitä mukisematta antamaan tilkkasen korviketta N:lle, kun selvisi, että verenhukan vuoksi maidontuloni on viivästynyt. Seuraava parivaljakko työvuorossa, kätilö ja erityisen rasittava nuori besserwisser-kätilöopiskelija, suunnilleen repivät pullon käsistäni ja läksyttivät pullon käytöstä, koska vauvan pitää heti oppia imemään rintaa, ei pulloa, olipa äiti puolikuollut tai ei. Kolmas, oma kätilöni kätilöohjelmasta, puolestaan rohkaisi, että vauvat oppivat kyllä jopa viikkojenkin pulloruokinnan jälkeen rintaruokintaan, etenkin ammattimaisen lactation consultantin eli imetysspesialistin avulla. Olen tähän mennessä tavannut yhden spesialistin, ja tällä viikolla tapaan toisen, sillä ensimmäisen neuvot ja tulkinta tilanteestani eivät mielestäni olleet oikeat.

Ennen sairaalasta lähtöä kävimme imetysopastustunnilla E:n kanssa ja tapasin oman kätilöni, jonka juttusilla olen käynyt kerran kuussa raskauden puolivälistä asti. Oma kätilöni ei loppujen lopuksi edes osallistunut synnytykseen, sillä se sattui hänen vapaapäivänään. Lisäksi tapasin liudan lääkäreitä ja hoitajia, jotka tarkistivat kuntoni monta kertaa; sekä fysioterapeutin, joka puhui vatsalihasten ja lantionpohjan kuntoutuksesta. Fyssari antoi päällä pidettäväksi tiukan elastisen vyötäröputkilon, joka auttaa lihaksia ja kohtua palautumaan - ja onkin auttanut merkittävästi. Muita tarvittuja terveyspalveluja olivat ikävä kyllä after hours- eli kotikäyntilääkäri (tulee ilmaiseksi kotiin toimistoajan ulkopuolella ja tuo ensihätälääkkeet), kun sairastuin rintatulehdukseen kahdesti kahden viikon aikana; sekä rintatulehdukseen tarkoitettua ultraäänihoitoa antava fyssari. Näistä kaikki sairaalan palvelut olivat ilmaisia eli verovaroin/paikallisen Kelan kustantamia, ultraäänihoito ja imetyskonsultti yksityisiä.

Suhtautuminen isiin synnytyksen yhteydessä näyttää vaihtelevan. Meidän sairaalassamme - Perthin suurin ja tunnetuin julkinen synnytys- ja opetussairaala - isä ei saanut jäädä sairaalahuoneeseen yöksi, kuulemma turvallisuuskäytäntösyistä. Sairaala kun painii myös kotiväkivaltaongelman kanssa eli osa partnereista on kaikkea muuta kuin turvallista seuraa. Toisaalta hoitajat ja kätilöt rohkaisivat isän osallistumista ja E toimi niin aktiivisesti kuin pystyi synnytyssalissa ja jälkikäteen. Toisaalta osalla hoitohenkilökuntaa asenteet ovat jumahtaneet jonnekin 50-luvulle siinä, että äiti hoitaa vauvan, isä enintään hieman jelppii. Tämä oli erityisen läpinäkyvää, kun saimme child health nursen eli neuvolantädin kotiimme ensivisiitille. Hän käy muutaman kuukauden välein kunnes lapsi on vuoden ikäinen. Jo harmaantunut topakka rouva puhui jatkuvasti "äidin keittiöstä" ja "äidin pyykkivuoresta" ja miten isäkin niin "reippaasti auttelee". Olisi tehnyt mieli kivahtaa, että meillä keittiö ja pyykit ovat yhteisiä, ja E oli sitäpaitsi hoitanut lähes kaikki yösyötöt ensimmäisellä viikolla, koska itse olin käytännössä petipotilas ja zombi verenhukan ja rintatulehduksen vuoksi.

Blogin otsikko on taas sikäli harhaanjohtavan laaja, että a) synnytykset lähtökohtaisesti ovat kaikki erilaisia ja b) Australiassa voi synnyttää monella eri sektorilla, mm julkisessa sairaalassa julkisena potilaana, julkisessa sairaalassa yksityispotilaana, yksityissairaalassa, tai kätilöohjelmassa eli kotona tai kodinomaisessa keskuksessa. Itse olin kätilöohjelmassa, mutta synnytyksen oli alusta saakka tarkoitus tapahtua paikallisessa julkisessa opetussairaalassa. Lähes samaan aikaan yksityissairaalassa synnyttäneen ystäväni kokemus oli aivan erilainen ja positiivinen levon ja toipumisen, palvelujen, huolenpidon, opastuksen, tuen ym osalta, eli ehkäpä se aiemmin kritisoimani yksityinen äitiyskomponentti terveysvakuutuksessa on sittenkin hintansa väärti. Itse ensi töikseni toinnuttuani kilpailutin vakuutuksemme, jotta uudessa nyt on tuo  yksityispotilasmahdollisuus ja suunniteltu keisarinleikkaus yhtenä vaihtoehtona tarjolla, just in case. 

Nyt elämämme alkaa asettua uusiin uomiinsa ja itsellänikin on sen verran virtaa (Berocan ja kahvin voimalla), että sain vielä muistaessani tämän bloggauksen tuutattua ulos ennenkuin vauva taas herää.

Lie sanomattakin selvää, että elämämme on täysin mullistunut. Perheellistyminen ei ollut meille itsestäänselvä asia; itse pohdin sitä noin vuosikymmenen - haluanko lapsia vai en - sillä askel tuntui niin suurelta ja kaiken muuttavalta.

Jos olisin tiennyt, että meille tulee juuri N, en olisi epäröinyt.

Ensimmäinen (ja tähän saakka ainoa) ulkoilu reilun viikon iässä.