Henkilökohtaisesti minua ei ole (ainakaan päin naamaa) syytelty itsekkyydestä, ei mielestäni edes silloin, kun vuonna 2011 julistin lähteväni maailmalle epämääräisen pysyvämmin kuin kahtena aiempana vaihto-opiskelijakeikkana. Koska muutostani on jo niin kauan aikaa, eivät muuton motiivit tai muuttoon suhtautuminen ole olleet enää aikoihin tapetilla puheenaiheina. Toisaalta, omassa mielessä nämä kysymykset pyörivät nyt, kun perheellistyimme, eli kyseessä ei ole enää kaksi aikuista elämässä omaa elämäänsä oman mielensä mukaan. Elämmekö itsekkäästi, jos "pidättelemme" lapsenlasta poissa isovanhempiensa ja muun suvun huomasta ja toisinpäin?
Ihan alkuun tulee mieleen, että mitä ylipäätään on itsekkyys. Ainakin sitä, että tekee päätöksiä ja toimii oman mielensä mukaan, ottamatta muita lainkaan huomioon. Muttamutta. Missä menee itsekkyyden ja terveen itsenäisyyden raja? Tässä mielestäni on kysymys, jota jokainen meistä ratkoo koko elämänsä uudelleen ja uudelleen, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Itse olen hyvin nuoresta asti ollut sikäli itsenäinen, että minua eivät suuremmin liikuta muiden mielipiteet tai toiveet siitä, miten minun tulisi elää. Toki niitä kuuntelen ja otan huomioonkin tarvittaessa, mutta lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kukin ratkoo omat päätöksensä itse ja en voi enkä halua ulkoistaa omaa elämääni naapurin mummon kissalle arvanheitoksi - minähän niiden päätöksieni kanssa elän, ei se kissan arpa. Siksi minkäänlainen lokerointi tai syyllistäminen ei ole ainakaan tähän saakka syvemmin purrut minuun, eli ajatus, että tulisi elää "kuten muutkin" tai tehdä tiettyjä päätöksiä siksi "koska kuuluu".
Mutta onko itsekästä, että minun päätökseni vaikuttavat suoraan niin moneen muuhun ihmiseen? Poikamme tulee kasvamaan kaukana suvustaan ja vaikka tarkoitus onkin vierailla Suomessa vuosittain ja toivottavasti saada suomivieraita meillekinpäin, ei se ole sama asia kuin samassa kaupungissa saati samassa pihapiirissä elo, kuten ennenmuinoin suvut asuivat. Tässä kohti tosin täytyy olla realisti. Nykymaailmassa harva asuu huutoetäisyydellä suvustaan. Jos mekin jotenkin Suomeen eksyisimme, todennäköisin asemapaikka töiden vuoksi olisi pääkaupunkiseutu. Sieltä käsin on toki helpompi vierailla korpi-Suomessa kuin Australiasta saakka, mutta tuskin joka viikonloppu tai edes kuukausi silloinkaan.
Minua kiehtoo kovasti, miten muut ratkovat tätä itsekkyys/itsenäisyys-dilemmaa, ja näkemiäni ratkaisuja ovat olleet:
- Muutto takaisin alkuperäiseen kotimaahan väliaikaisesti, esimerkiksi välivuodeksi, tai johonkin projektitehtäviin.
- Muutto takaisin alkuperäiseen kotimaahan pysyvästi, mutta pysyvyys muuttuu pian väliaikaisuudeksi, kun käänteinen kulttuurishokki ja monet muut syyt saavatkin perheen taas lähtemään maailmalle.
- Muutto jonnekin kolmanteen maahan, joka on lähempänä sukua kuin senhetkinen asuinmaa. Tämä on meidänkin kohdallamme vaihtoehto, jos muuttoa jonain vuonna aletaan puuhaamaan.
- Elämän jatkaminen kuten ennenkin, mutta (lähes) jokainen loma vietetään Suomessa.
- Elämän jatkaminen kuten ennenkin, ja Suomessa käydään silloin jos sattuu olemaan ekstrarahaa tai -aikaa, ehkä kerran puolessa vuosikymmenessä.
Kääntöpuoli, jota itsekkyys/itsenäisyyskeskusteluissa ei aina puida, on se onko sukulaisten puolelta itsekästä odottaa kaikkien lähisuvun jäsenten pysyvän lähituntumassa aina. Modernissa maailmassa työelämä sanelee paljonkin, minne kukakin voi ja haluaa asettua asumaan. Aina työmahdollisuudet eivät kohtaa siellä, missä perheenjäseniä sattuu asumaan. Toisaalta läheskään kaikkia ei suoraan sanoen inspaa asua samalla peräkylällä tai pikkukaupungissa, jonne sattui syntymään - ja miksi pitäisi? Elämä on elämistä varten ja eläminen minulle tarkoittaa uusia asioita, oppimista, kokemuksia, elämänkatsomuksen ja mielipiteiden monipuolisuutta ja avartamista, ja noista kaikkia helpoiten kerryttää matkustelemalla tai muuttamalla.
Itsekästä vai itsenäistä siis? Riippuu täysin tilanteesta ja näkökulmasta. Minun itsenäinen valintani on toiselle itsekästä, ja toisaalta minun toiveeni jotakuta toista kohtaan voi olla itsekästä minun osaltani, kun toinen vain haluaa tehdä itsenäisiä päätöksiä. Eli puolensa ja puolensa tässäkin asiassa. Voep olla tahi voep olla olematta, kuten Savossa sanotaan!
 |
| Kuva: The Leader-lehti |
No, et todellakaan ole itsekäs. Voep olla tahi voep olla olematta, näinhän se on, tai päinvastoin. Etäisyys, olet sitten pallon tuolpuolen tai ihan vaan lähellä, etämatka voi olla miljoonia valovuosia, ainakin lähinpien mukaan. Plussat: tuskin teidän vanhempien ikäpäivänä tarvitsee sielläpäin miettiä minkä toppahaaharin ja mitä kypärämysykkää lapsirukka pakkasessa tarvitseekaan. Miinuksia jos joku niitä löytää.... onko ikuinen auringon paiste, muuten onko sitä? Anu, sun jutut on vaan niin ihania, alusta lähtien seurannut, kaikkiea hyvää teille!
VastaaPoistaItsekästä vai ei? Olen pyöritellyt kysymystä mielessäni valtavasti. Tässä vaiheessa, kun omat vanhemmat ovat jo varsin iäkkäitä ja avun tarpeessa, ja jokainen kohtaaminen ovisi periaatteessa olla viimeinen, syyllisyys on mielessä läsnä paljonkin. Sitä on turha kieltää tai yrittää selittää pois. Nuorempana nämäkin asiat olivat helpompia - silloin syyllisyyttä tuotti kyllä se, että piti (silloin pieniä) lapsia kaukana isovanhemmistaan, nyt sen rinnalle on tullut tämä toinen mauste, se, ettei ole vanhempien luona kun he tarvitsisivat apua. Selviytymiskeinoista itselleni tutuin on juuri tuo, että lomat käytetään Suomessa. Minusta olisi ihanaa nähdä enemmän maailmaa, mutta samaan aikaan oikeasti koen, että olisi itsekkyyden huippu lähteä vaikka tutkimaan Japania silloin kun isovanhemmat odottavat lapsenlapsiaan (ja ehkä meitä vanhempiakin). Tässä lienee tarpeen kertoa että he ovat itse liian iäkkäitä matkustamaan eli t ulo meitä katsomaan ei ole vaihtoehto. Voisin kirjoittaa tästä pitkäänkin, mutta tässä jotain. Onneksi ihanat vanhempamme eivät ole syyllistäneet meitä mitenkään ja arvostavat kovasti sitä, että annamme lapsille tällaisen mahdollisuuden. Asuin itse lapsena ulkomailla ja äitini aina nauraa, että hänhän se (edesmenneen isän kanssa) tämän esimerkin, kaukokipinän, on antanut, joten ei voi syyttää kuin itseään!
VastaaPoistaTämä aihe taatusti mietityttää kaikkia tai ainakin hyvin suurta osaa expatteja, eikä siihen varmaan ole yksiselitteistä ratkaisua kellään. Aivan samoja probleemeja puidaan täällä, Lotta!
VastaaPoistaKiitos kannustuksesta ja kiitoksista Anon, kiva kun olet jaksanut seurata blogia :)