Mielipiteen voima

Nyt kun elämä on vissiin kaikilla ollut enemmän tai vähemmän "tauolla" tai ainakin kotisuuntautuneempaa, on minullakin ollut (entistä enemmän) aikaa surffailla interwebsin ihmemaassa. Eniten somessa.

Olen liittynyt uusiin ryhmiin ja sieltä on pulpahtanut vaikka mitä ihmeteltävää. Enimmäkseen se, miten suuri on mielipiteen voima. Eli miten paljon aikaa ja energiaa monet pistävät siihen, mitä muut heistä ajattelevat, tai miten tulisi elää oikein = oman yhteisön tai läheisten normiston (mielipiteiden) pohjalta. Koko somehan - tässä tapauksessa Facebook - on käytännössä olemassa siksi, että siellä jaetaan ja debatoidaan mielipiteitä. Faktojakin joukossa liikkuu, mutta sitten niistä keskustellaan kinastellaan, omien tunteiden ja mielipiteiden moottoroimina.

Mielipideasioista on tullut elämässäni aiempaa selvästi tärkeämpi tai pikemminkin näkyvämpi nyt äitinä ollessani. Tuskin on sellaista elämänvaihetta tai -tapaa, joka kerää enemmän mielipiteitä somessa ja IRL (in real life), kuin pikkulasten vanhemmuus. Paitsi ehkä vegaanius.

Mielipiteitä toki maailmaan mahtuu ja saahan niitä olla ja ilmaista, mutta yllättävän monella tuntuu unohtuvan tai ainakin hämärtyvän, mikä mielipide on. Sanamukaisesti jotain, mitä pitelemme mielessä, koska se sopii omaan pirtaan tai käy meille järkeen. Se taas ei tarkoita, että sama mielipide käy järkeen muille. Tai sen saattaa loogisella tasolla ymmärtää, muttei siihen silti tunnesyistä sitoudu tai koe omakseen.

Paradoksaalisesti itselleni on käynyt niin, että olen ajautunut aiempaa varovaisemmaksi mielipiteineni. Kyllä niitä edelleen somessa huutelen, mutta pyrin (yleensä) empaattisempaan lähestymistapaan. Etenkin kasvotusten mietin paljonkin, voinko sanoa tämän tai voinko sanoa tällä tyylillä, toivottavasti en loukkaa. Vaikken ole koskaan ollut sitä mieltä, että suoran puheen varjolla saa tai tulee sanoa mitä vain, olen selvästi muuttunut "aremmaksi" siinä, mitä uskallan, kehtaan tai viitsin sanoa. En tiedä, johtuuko tämä jostain itsetuntoasiasta - pikkulapsen vanhempana yhtäkkiä tuntuu, että en osaakaan, jaksakaan tai pystykään kaikkeen, mikä ennen oli itseisarvo. Vai enemmän siitä, että ollessani saamapuolella olen myös entistä kirkkaammin oppinut, miltä kritiikki tai ihan neutraaliksikin tarkoitettu palaute voi tuntua.

Emme koskaan tiedä, millainen on sen ihmisen elämäntilanne kaikessa kompleksisuudessaan, jolle jaamme hyväätarkoittavia neuvoja ja ohjeita. Puhumattakaan siitä, jos saman tien hyökätään käännyttämään tai tuomitsemaan, jos toisen teot tai arvot eivät ole samat kuin omat.

Toisaalta en kannata ajatusta, että mitään ei saa sanoa tai että kaiken tulee olla poliittisesti korrektia. Sekin on ihan inhimillistä ja omalla tavallaan tarpeellista, että tulee ristiriitoja, konflikteja tai väärinymmärryksiä. Sitten selvitellään ja ehkä opitaan uutta, kasvetaan ihmisinä (parhaimmillaan. Pahimmillaan mennään trump-moodiin ja vain syytellään muita maailman tappiin).

Ystäväni ja ihailemani suomalainen sanankäyttäjä Sanna Peden on joskus todennut (vapaasti muistamani mukaan), että:
Älä anna minulle brutaalia rehellisyyttäsi.
Mutta milloin vain, anna minulle ystävällinen, empaattinen, rakentava rehellisyytesi.

Jossain vaiheessa elämääni somekommentointi oli minulle jopa kilpailua ja oman paremmuuden testausta sillä, "saanko viimeisen sanan". Voitsiisus. Toisaalta olen jo vuosia pyrkinyt kommentoimaan aiheista, joihin haluan vaikuttaa yhteiskunnallisella tasolla eli ettei kaikki virtuaalisisältö aiheesta olisi yksipuolisesti värittynyttä, eritoten vihapuhetta. Se, mitä näemme ja kuulemme ympärillämme, vaikuttaa siihen, miten asiasta ajattelemme tai vähintäänkin mitä uskomme muiden siitä ajattelevan - eli mikä on yleistä, hyväksyttyä ja ns normaalia. Juuri tämän takia kaikki vihapuhe tulisi kitkeä virtuaalialustoilta (niin pitkälle kuin se koskaan voi onnistua). Emme tarvitse maailmaa, jossa yhdet ottavat oikeudekseen mitätöidä toiset.

Eräs elämäni vaikuttavimpia kokemuksia on ollut osallistuminen scifi-kirjailija Johanna Sinisalon luennolle joskus muinoin Jyväksylän yliopistossa. Ei siksi, että itse luento oli jokin tajunnanräjäytys. Vaan siksi, että Sinisalon sanat jäivät pitkäksi aikaa - yli vuosikymmeneksi - vaikuttamaan siihen, miten katson maailmaa; tai ehkä tajusin silloin, miten olin sitä jo aiemminkin katsonut.

Sinisalon mukaan scifin ja fantasian erityispiirre on, että otetaan jokin aivan tavallinen ja arkinen asia, ja "valaistaan sitä eri kulmasta". Itsestäänselvyys, normi, perinne, käytäntö, käännellään sitä, tarkastellaan, tutkitaan, mietitään, voisiko olla toisin. Ja erittäin usein voisi. Tästä kaikki spekuloiva (mahdollisia maailmoja ja asioita rakentava) kirjallisuus saa käyttövoimansa.

Tästä samasta lähteestä ammentaa myös ihmisenä kasvu. Mielestäni näkökulman vaihto ja kyseenalaistaminen ovat aina terveellisiä. Ei niin totalitarisesti, että hylätään kaikki luottamus vaikkapa poliitikkoihin tai valtamediaan, kuten salaliittoteoreetikot tekevät. Vaan niin, että pohditaan, mistä omat mielipiteet ovat muodostuneet, ovatko ne ajan tasalla, vastaavatko ne todella omia arvoja tai ovatko omat arvot ehkä tarkistamisen tarpeessa. Erityisen kiinnostava kyseenalaistus on, onko jokin omassa elämässä vaikuttava este tai paine luonnonlaki, tuleeko se omasta päästä vai tuleeko se ulkopuolisilta. Väittäisinpä, että 90% tapauksista se on kahta jälkimmäistä, jolloin sen voi a) muuttaa tai b) ohittaa.

Noista alussa mainituista someryhmistä sen verran, että eritoten minua on kiehtonut, huvittanut ja järkyttänytkin kaksi amerikkalaispainotteista ryhmää, joiden teemana ovat tarkka taloudenpito (frugalismi) ja minimalistinen elämäntapa. Valtaosa avauksista käsittelee sitä, miten:

• päästä eroon shoppailuaddiktiosta
• vakuuttaa sukulaiset ja läheiset, että lapset eivät tarvitse tavaramerta ja omaa huonetta vauvasta saakka
• pärjätä vain yhdellä autolla tai vain yhdellä kylppärillä per perhe
• elää "normista poikkeavaa" eli tuhlailuvastaista elämää, kun koko yhteiskunta, naapurit ja ystävät siihen kannustavat/pakottavat. 

Erittäin usein ihmiset kirjoittavat näihin ryhmiin huolestuneina, että "olenko kunnon minimalisti, jos minulla on tavaraa vaativa harrastus kuten askartelu", tai "olenko oikea frugalisti, jos minulla on kaksi luottokorttia yhden sijaan". Muilta ryhmäläisiltä haetaan hyväksyntää, kannustusta ja yhdenvertaisuutta, jota muualta omasta ympäristöstään ei saa tässä asiassa. Näinhän monet harrastus- ja ajanviettoryhmät toimivat. Mutta erittäin harva pysähtyy pohtimaan, että a) ei ole mitään minimalismi-uskontoa tai sääntökirjaa, jota on pakko noudattaa oikein, tai b) mitä väliä, mitä muut sinusta ajattelevat, jos oma elämäntapasi ja arvomaailmasi toimivat sinulle?

Rohkeustutkija Brene Brown on osuvasti todennut, että vain silloin voi olla oikeasti vapaa, kun ymmärtää, ettei tarvitse muiden hyväksyntää. Hän itse oppi tämän kantapään kautta "hylätyksi tulemisen" kokemusten kautta (muutti paljon lapsena eikä ikinä saanut pitää tiettyä kaveripiiriä eli sosiaalisia liimoja). Rohkeinta maailmassa on kuunnella omaa sydäntään silloin, kun kaikki läheiset tai muut ihmiset, joista pitää, joita arvostaa ja joista välittää, ovat vastakkaisella kannalla. Ehkä tämä on koko ihmisenä kasvun pointti: löytää se keskitie, jolla voi olla aidosti oma itsensä, kuitenkin muut huomioiden ja antaen sellaisen huomion ja arvon muiden mielipiteille ja arvoille, mitkä nämä kulloinkin ansaitsevat.

Sisulla läpi harmaan kiven tai hylätyn ratasillan. Jos nuo koivut olisivat kyselleet muilta, kannattaako tässä kasvaa, vastaus olisi ollut ei.

Pitkän vapaan psykologia

Oletko koskaan haaveillut välivuodesta, irtiotosta, virkavapaasta, varhaisesta eläkkeelle pääsystä, lottovoitosta? Jolloin voisi olla vain, ei töitä, ei kalenteria, ei aikatauluja, ei ulkoa tulevia paineita? Mitä sellainen elämä oikeasti on? Tässä yksi näkökulma.

Kun aloitin työt Australiassa julkissektorilla, tiesin alusta asti, että osavaltion virassa seitsemän vuotta pakerrettuani minulla on oikeus pitää pitkän palveluksen vapaa. Se on kolme kuukautta lomaa täydellä palkalla tai puoli vuotta puolella palkalla. Aivan järkyttävän hyvä etu siis. Australiassa edun saa käsittääkseni jokainen, mutta saantiajankohta vaihtelee työnantajan mukaan. Valtiolla ja yksityisellä vapaa koittaa kymmenen yhtäjaksoisen palvelusvuoden jälkeen.

Omassa tapauksessani sattui niin, että jäin äitiysvapaalle juuri ennen tätä palvelusvapaata. Yhteensä minulla on siis puolitoista vuotta palkallista vapaata. Palkan suuruus on vapaatyypistä riippuen vaihdellut Aussilan minimipalkasta oman normipalkkani puolikkaaseen, mutta jotain tuloja on elokuun puoliväliin saakka. Tilanne on selkeästi eri kuin vapaa, joka olisi työttömyyden aiheuttamaa omine kommervenkkeineen ja stresseineen.

Millaista on olla pitkällä vapaalla?

No, miltä vapaalla olo tuntuu? Nimensä mukaisesti vapauttavalta. Olen kahdesti elämässäni lähtenyt työpaikasta niin, että tiedossa on ollut piiiiitkä loma. Ensimmäisellä kerralla irtisanouduin vailla tietoa seuraavasta pestistä, hyppäsin lennolle ja päädyin Australiaan. Toinen kerta on tämä.

Tietenkin juuri  nyt monella todennäköisesti on mielen päällä ennemminkin työpaikan säilyttäminen kuin siitä irtautuminen. Lomautus, työttömyys, epävarmuus, ei siinä ehdi mitään hupilomia miettimään. Mutta kun tilanne taas joskus tasaantuu, aihe ehkä nousee uudestaan haaveeksi.

Pitkälle vapaalle jääminen on aivan omanlaisensa voimauttava, nostattava, ilahduttava, vapauttava tunne. Suosittelen kaikille kiinnostuneille - en sentään irtisanoutumista, vaan - jonkinsortin katkoa, breikkiä, irtiottoa, poissaoloa. Jos aihe on koskaan kutkutellut mieltäsi, tee se. Käytä kaikki keinot löytää jokin väylä, oli se opintovapaa, virkavapaa, vuorotteluvapaa tai ihan raa´asti palkaton loma.

Vapaalla olon vapaus ei kuitenkaan kestä loputtomiin. Tai pikemminkin, myös lomalla alkaa ennemmin tai myöhemmin kaivata jonkinlaista struktuuria. Itse emme ole sanan varsinaisessa merkityksessä lomalla lainkaan, koska kotiäitinä ja -isänä on käytännön tasolla töissä 24/7 firmassa nimeltä Perhe, ankarana toimarina boss baby. Eli tietyt rutiinit ja aikataulut on meillä ollut jatkuvasti tästä syystä.

Itseni on kuitenkin yllättänyt, miten paljon kaipaan työntekoa. Halusin töistä pois työuupumuksen jo uhatessa ja viimeiset pari vuotta tsemppasinkin sillä ajatuksella, että palvelusvapaa siintelee nurkan takana. En ikävöi työtehtäviäni tai työpaikkaani varsinaisesti, mutta ikävöin työkavereita, tiettyjä työrutiineja (lounas, kahvitauko) sekä tunnetta, että saan aikaan. Kotiäidin aikaansaaminen on tietyllä tavalla näkymätöntä, koska samat tehtävät toistuvat päivästä toiseen ja tunti sitten siivottu olohuone on kuin pommin jäljiltä taas.

Aloinkin aika varhaisessa vaiheessa vapaata simuloida työntekoa (mikä on mielestäni jopa tragikoomista, haikailtuani vapaalle niin kauan). Ennen koronaa lähdin onnellisena, läppäri kainalossa kaupungille, muutamaksi tunniksi kirjoittamaan kahvilaan. Milloin faktaa, milloin fiktiota - artikkeliaihioita lehtiin, akateemista tutkimusluonnostelua, novelleja, blogia, sähköposteja, diibadaabaa. Nyt sama jatkuu kotioloissa lapsen nukkuessa.

Ero varsinaiseen töissäkäyntiin on tietenkin se, että tekeminen on kaikinpuolin omaehtoista. Päätän itse työajat (no, taapero ne päättää), työtehtävät, tavoitteet sekä tekemisen tahdin. Vapaallakaan ei jaksa loputtomiin vain tuijottaa kattoon tai pilvilampaita taivaalla, tarvitaan jotain, mikä motivoi ja kiinnostaa. Meillä sen piti olla matkustelu, sattuneesta syystä päiväjärjestyksen on nyt löydyttävä muualta.

Pitkän vapaan plussat

Suurin etu on ehdottomasti omaehtoisuus. Uskon, että suurin osa ihmisistä on hyvinkin itseohjautuvia ja vapaata kaipaavia. Eivät kaikki tietenkään haikaile lekottelua, täyttä aikatauluttomuutta tai edes pomon puutetta, vaan sitä, että saa itse päättää mitä, miten ja milloin tekee asiat. Kaikenlaista käytännöllistä ja taiteellistakin luovuutta saa ihan eri lailla toteuttaa, kun joku ei hengitä koko ajan niskaan, olipa se hengittäjä työnantaja, asuntolainapankki tai muu velvollisuus.

Mutta. Olisi kiinnostavaa nähdä tutkimus siitä, moniko lottovoittaja oikeasti lopettaa työt pysyvästi. En nimittäin usko, että kovin moni pitkän päälle jaksaa sellaista elämää, jossa ei ole mitään rutiineja, raameja, suuntaa tai tavoitteellista tekemistä.

Kuitenkin näitä voi tottakai elämäänsä löytää muualtakin kuin palkkatöistä ja oma lottovoittajahaaveni onkin yleishyödyllisen säätiön tai järjestön perustaminen ja johtaminen, "työnvälttelyn" sijasta. Toiset löytävät elämänsisällön harrastuksista tai ehkä pienimuotoisen yritystoiminnan käynnistelystä. Harva varmaan haikaileekaan vapaalle ollakseen täysin ilman mitään tekemistä, vaan saadakseen lisää aikaa sitä omaa juttuaan varten, oli se sitten kesämökin kunnostusta, kirjan kirjoittamista tai kuntoilua.

Pitkän vapaan miinukset

Voiko vapaan ottaminen kaduttaa tai ahdistaa? Varmasti. Edessä voi olla taloudellista venymistä, etenkin, jos maailmantilanne pukkaa vaikkapa toisen puolison työttömäksi tai oman työpaikan vaakalaudalle vapaan aikana. Jos vapaalla vain stressaa rahasta, eihän se mikään vapaa olekaan, vaan samaa oravanpyörää, jota pakeni.

Vapaan "hukkaan kuluminen" voi myös ahdistaa. Suunnitelmat, joita pitkälle vapaalleen haali, saattavat osoittautua kestämättömiksi monestakin syystä. Ei ehkä itse jaksakaan saada aikaan, mitä kuvitteli (esim se kirjan kirjoittaminen), tai ulkoiset syyt "pilaavat" pläänit. Kuten meillä.

Jos vapaata tai irtiottoa suunnittelee, kannattaa pohdiskella ennakkoon sitäkin, mikä olisi tyydyttävä varasuunnitelma, jos alkuperäinen lässähtää. Tai miten sietää ja käsitellä sitä, että omat toiveet ja odotukset eivät ehkä täyty, kun sitä aikaa vihdoin on. Useimmilla meistä on vahvoja sitku-taipumuksia, eli kaikki asiat ja unelmat, jotka ajatteli tekevänsä jollain pitkällä lomalla, voivat silloinkin siirtyä jonnekin sitkuun, huomiseen, hamaan tulevaisuteen. Ja se voi olla kovakin pettymys tai katumuksen aihe itselle myöhemmin.

Entä jos ei pysty ottamaan pitkiä vapaita?

Pikaisen googlauksen perusteella suomalaiset työpsykologit suosittelevat, että lomia kannattaisi jakaa pätkiin pitkin vuotta sen sijaan, että tähtää yhteen pitkään vapaaseen kesällä. Tämä siksi, että loman vaikutus jaksamiseen hiipuu noin kuukauden sisällä töihin paluusta ja toisaalta loman rentouttava vaikutus tutkitusti kasvaa vain kahdeksan ensimmäisen lomapäivän aikana, jonka jälkeen se tasaantuu. Eli vaikkapa kaksi kaksiviikkoista lomaa on jaksamiselle parempi kuin kuukauden tauko.

Itse ajattelen, että miksei voi tehdä kumpaakin? Tietenkin työpaikka vaikuttaa ja kaikkialla lomia ei kertakaikkiaan voi pitää enempää kuin nippanappa sallitut. Omakohtaisesti olen jo vuosia lomaillut niin, että otan pitkin vuotta lyhyitä pätkiä siellä täällä ja vähintään yhden pidemmän pätkän. Tämän on mahdollistanut, että työnantajani ovat sallineet vaihtaa rahapalkkaa vapaapäiviksi, mihin olen hanakasti tarttunut. Tietty riippuu itsekunkin taloudellisesta tilanteesta, tiimistä, työnkuvasta sekä siitä, miten kuormittavana tai motivoivana itse työnsä kokee. Jos oma työni olisi inspiroivempaa, enpä noita lyhyitä lomia varmaan tarvitsisi lainkaan.

Harmittaako minua, että otin pitkän vapaan tähän katastrofaaliseen saumaan? Ei. Vaikka suunnitelmamme matkalle ovatkin menneet monin tavoin viemäristä alas, ei vapaalla olo sinällään ole kaduttanut hetkeäkään. Olisin Perthissä ollessakin pitänyt saman määrän vapaata ollakseni kotona lapsen kanssa, kunnes tämä on vähintään puolitoistavuotias. Tämä ei ole periaatteellinen kannanotto päivähoitoon, vaan omalle perheellemme parhaiten sopiva "aikaraja".

Toivottavasti kaikkien kesälomat tulevat sujumaan parhain päin, tai ainakin ilman suuria koronakieltoja!

Vapaalla on aikaa vaikka lounastaa Caprilla.
Matka tuonne muuten oli elämäni karmein, siitä lisää toiste. Onneksi itse saarella oleilu oli mukavaa.

Vapaalla voi myös nauttia lasillisen rosea suomalaisen raikkaassa +12 alkukesäsäässä.

Lumikenttien sankari, aussilapsi napajäätiköllä.

Vapaalla tietenkin myös tuijotellaan pilviä.

Mitä seuraavaksi - koronakatkolta eteenpäin?

Mitä reissullemme kuuluu? Mitä voi odottaa nyt, kun yhtään mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan?

Kertauksena. Lähdimme Perthistä marraskuun alussa 2019, ajatuksenamme olla ensin Ranskassa joulun alle ja sitten Suomessa maaliskuun loppuun. Juhlisimme joulun ja uudenvuoden Suomessa, hoitaisin alta pois tohtorinväitöksen, ja sen jälkeen aloittaisimme kokopäivämatkailun. No. Kaikkihan tietävät, miten siinä kävi. Maaliskuun alkuun suunnitelmamme rullasi kuten pitikin, kävimme jopa Italiassa pienellä ekstralomalla juuri ennenkuin kaikki alkoi romahtaa Euroopassa. Sen jälkeen onkin ollut yhtä mustaa aukkoa näkyvyyden ja ennustettavuuden suhteen.

Olemme yhä vanhempieni luona ja saisimme täällä asustella vaikka elokuuhun asti, jolloin minulla koittaa paluu töihin - ja E:llä myös, mikäli hän nyt työpaikan saa maailmanlaajuista lamaa uhmaten. Kuitenkin kuukausien kimppaeristysasuminen alkaa hieman ottaa jaksamisen päälle itse kullakin, emmehän tätä aikoneet saati yhdessä päättäneet ennakkoon. Eritoten mielessä polttelee, miten voisimme pelastaa edes osan isosta irtiotostamme, jota suunnittelimme ahkerasti ja jota varten säästimme vuosikaudet. Kirjoitan tähän pohdintoja ylös, jospa se selkeyttäisi kuvaa itsellenikin ja jääpähän muisto, että tällaista oli joskus.

Vaihtoehto A - pysy paikallaan. Tämä äkkiseltään kuulostaa ainoalta fiksulta ratkaisulta, onhan se valtiovallankin suosittelema toimintatapa. Vältetään turhaa matkustamista, liikutaan mahdollisimman vähän ihmisten ilmoilla, elellään hiljaiseloa, kunnes joku päivä asiat ovat paremmin. Tämä vaihtoehto alkaa kuitenkin suoraan sanoen aiheuttaa kireyttä omassa olotilassa ja parisuhteessa, sillä tarkoituksemme ei suinkaan ollut muuttaa kuopiolaiseen lähiöön elämään hiekkalaatikkoelämää. Vaikkei siinä tietysti muissa olosuhteissa ja muille ihmisille mitään väärää olekaan. Lisäksi E:n puolen suku harmittelee kovasti, että olemme yhä Euroopassa, mutta emme lainkaan Ranskassa, eli heidän mahdollisuutensa tutustua pikkupoikaamme jäävät vajaiksi.

Nyt Suomi muiden maiden mukana alkaa raottaa ovia kohti normaalimpaa. Ajatushan on, että kaikki alamme pikkuhiljaa palaamaan arkeen, mukaanlukien yleisillä paikoilla liikkuminen, muiden tapaaminen, pieniin tapahtumiin osallistuminen, jopa jonkinlainen rajoitettu ja hallittu (lähialue)matkailu. Euroopassa puhutaan nyt kiivaasti siitä, voisivatko maat avata rajoja toisilleen esimerkiksi priorisoiden niitä maita, joissa on ollut vähän tartuntoja ja tilanne hallinnassa. Eli onko yksilön yhä järkevää kyyhöttää kolossaan, jos yhteiskunta asiantuntijoihin nojaten uskaltautuu avautumaan ja sitä jopa suosittelee talouden ja työpaikkojen kannattelun vuoksi?

Vaihtoehto B - matkusta Ranskaan. Tätä olemme pohtineet jo jonkun aikaa, mutta emme ole toteuttaneet, Ranskan vaikeamman koronatilanteen vuoksi. Anoppi on pyydellyt meitä luokseen jo kauan, onhan hän täysin yksin eristyksissä ja elämä tuntuu hankalammalta, kun kaikki sosiaaliset kontaktit on karsittu. Ranskassa on tähän saakka ollut Suomea huimasti tiukempi sääntely eli ulos on päässyt vain printatun selityslapun kanssa ja vain hyvin rajattuihin paikkoihin, kuten ruokakauppaan, apteekkiin tai lääkäriin. Maanantaina Ranska aikoo tiedottaa, mikä on jatkon suunnitelma. Tämänhetkisten tietojen mukaan Ranska jaettaisiin alueisiin, joissa on voimassa erilaiset säännöt tautitilanne huomioiden.

Anoppi asuu alueella, jossa tartuntoja ei pahemmin ole - hänen kylässään ei ole ollut yhtään. Eli anoppilassa voisimme mahdollisesti elää samanlaista elämää kuin nytkin, mutta eri maisemissa ja PAREMMASSA säässä. Etenkin aurinkoa rakastava E on kärsinyt siitä, että olemme olleet keskellä talvea jotakuinkin vuoden. Ensin Perthin kylmissä vihmasateissa kesä-syyskuun, sitten Ranskan mutamarraskuussa ja Suomen räntätalvessa. Suomalaista moinen kylmyys, hämäryys ja ankeus ei pahasti hetkauta, etenkin kun tietää tilanteen olevan väliaikainen. Aurinkoisilla atolleilla asuneelle etelänmiehelle nämä säät ovat yhtä mielenterveyden venytystä.

Matkustuksessa on tietysti aina riskinsä, tartuntavaarasta lentojen peruuntumiseen ja jumittumisiin, joten kevyesti emme päätöksiä tee.

Vaihtoehto C - odota parempaa aikaa, tähtää parin kuukauden päähän. Seuraan joka päivä tarkasti uutisia ja Euroopassa rajojen avaamisesta eniten puhuvat Kreikka, Bulgaria ja Kypros. Bulgaria aikoo mahdollisesti avautua turismille jo kesäkuussa, Kreikka ja Kypros heinäkuussa. Kaikissa maissa pohditaan kiihkeästi keinoja, miten toteuttaa hallittua matkailua turvallisesti, esimerkiksi miten turvavälejä voisi noudattaa ravintoloissa ja uima-altailla.

Tällä hetkellähän meidän pitäisi olla Meksikossa. Siellä Cancunin seutu aikoo avautua kesäkuussa. Meksikoa emme kuitenkaan uskalla edes harkita, pääasiassa maan presidentin uhmakkaan haistakaa-p-asenteen vuoksi. Kuulemma meksikolaiset ovat ylivertainen rotu eikä maan siksi tarvitse pahemmin varautua koronaan. Jaa. En halua itse lähteä testaamaan hypoteesia meksikolaiseen sairaalaan. Seuraava matkaohjelmakohteemme Kanada puolestaan ei meitä päästä koneeseen, sillä maa ei myönnä ollenkaan turistiviisumeja tällä hetkellä ja tilanne jatkunee jonnekin vuoden loppupuolelle.

Äkkiseltään mikään matkailun elvyttäminen saattaa kuulostaa hullun hommalta, onhan paikasta toiseen liikkuminen aina mahdollisuus toimia tautivektorina tai itse napata tartunta jostain. Toisaalta kuitenkin uskon, että erittäin harva valtio, ehkä Yhdysvaltoja, Iso-Britanniaa, Brasiliaa, Meksikoa ja (yllättäen!) Ruotsia lukuunottamatta härskisti priorisoi taloutta ja elinkeinoja täysin välittämättä ihmishengistä ja riskeistä. Eli luotan jollain tasolla siihen, että kaikki maat pyrkivät löytämään reittejä, joilla voitaisiin palata normaalimpaan elämään ja kanssakäymiseen, vaikka joudummekin pandemian toisen aallon uhan alla elämään, kunnes rokote osoittautuu toimivaksi.

Tämä luottamus ei kuitenkaan tarkoita sinisilmäistä välinpitämättömyyttä riskeistä, eli siksi kiivas pohdinta vaihtoehdoistamme jatkuu edelleen.

Matkailusta on muuten hyvin vaikea puhua tällä hetkellä ja tässä ilmastossa, koska matkustussuunnitelmien kariutumisen harmittelu yleensä aiheuttaa somessa "voi kyynel, first world problems" reaktion, tai jopa vihaa siitä, että joku kehtaa ajatella jotain niin turhaa kuin matkustelu. Viattomasti kyselin eräällä matkailusivustolla juuri tuosta, että mikähän on turismin tulevaisuus Meksikossa ja Kanadassa, ja kurkkuuni käytiin saman tien. Kuulemma on epäkunnoittavaa koronan uhreja ja heidän läheisiään kohtaan edes ajatella jotain muuta kuin tilanteen vakavuutta.

No, itse koen, että minun ajatukseni eivät tilannetta muuta suuntaan tai toiseen eikä kukaan siitä kuole TAI parane, vaikka surisin ja murehtisin päivät pääksytysten. Suunnitella, toivoa ja haaveilla aina saa. Se, mitä oikeasti tapahtuu tai mitä voi tehdä, ovat eri asia, ja vakaalla harkinnalla sitä nyt puimmekin.

Kuvat aiemmilta reissuilta, ensimmäinen Suomenlinnasta, loput Egyptistä, Australiasta, Japanista ja Thaimaasta.

Äitiydestä

Äitienpäivä lähestyy, ja ajattelin ensin kirjoittaa ajatuksia äitiydestä. Jostain syystä olo on kuitenkin tyhjä kuin muovipussilla. Tämä on toinen äitienpäiväni, tosin tavallaan ensimmäinen, koska en ensimmäisestä muista kerrassa mitään. Olin silloin kahdeksanviikkoisen vauvan uupunut äiti, verenhukasta, rintatulehduksesta ja unenpuutteesta horroksessa. Kuulemma kävimme lähipubissa syömässä, vauva nukkui vaunuissaan, mutta tuon muistin vasta kun E sen kertoi.

Tässä muuten oleellinen kulttuuriero. Suomessa pubi on usein yhtä kuin räkälä tai ainakin suunnattu pelkkään juomiseen. Australiassa pubi on koko perheen olohuone, joihin kokoonnutaan etenkin perjantaisin työkavereiden kanssa after workeille ja sunnuntaisin lounaalle sukulaisia ja ystäviä tapaamaan. Pubeissa usein on jopa lasten leikkipaikkoja eikä niissä ole sisäänpääsyikärajaa.

Pubi alunperin tarkoittaa public housea, kaikille avointa juoma- ja ruokapaikkaa. Pubiin kuuluu wikipedian mukaan olennaisesti oluen ja siiderin tarjoilu, vaikka useimmissa nykyään on muitakin alko- ja alkottomia juomia valittavana, sekä sitä ruokaa. Pubiruoka on oma käsitteensä Aussilassa ja  yleensä se sisältää ranskiksia, leivitettyä kalaa, pihvejä/leikkeitä tai kanafilettä, salaattejakin on. Fiinimpi versio suomalaisen ABC:n tai nakkikioskin tarjonnasta. Aussipubia on mielestäni todella vaikea kuvailla suomalaiselle, koska suomalainen mielikuva helposti on se savuinen lähiö-karaokebaari. Perus-aussipubi kuitenkin on lähempänä Rossoa kuin Ale-Pupia. Vaikka noita jälkimmäisiäkin löytyy.

Jaha, lähtipä kiertoteille. Tarkoitushan oli puhua äitiydestä. Toisaalta siitä olisi minulla, kuten varmasti kaikilla äideillä, paljon sanottavaa. Toisaalta aihe tuntuu niin henkilökohtaiselta ja jotenkin liian lähellä olevalta, että jaksaisin alkaa kaikkea ruotimaan. Ehkä joskus myöhemmin, etäisyyttä ja perspektiiviä saatuani, pystyn kirjoittamaan äitiyteen liittyvistä lieveilmiöistä, paineensietokyvystä, oletuksista ja odotuksista, siitä jatkuvasta vinkkien/ohjeiden/vaatimusten tulvasta, joka vyöryy päälle kaikkialta (neuvola, media, some päällimmäisinä), niiden tunteiden voimakkuudesta, joita oma lapsi aiheuttaa, syvimmästä rakkaudesta voimattomaan turhautumiseen ja itkuiseen raivostumiseen - ja takaisin. Nyt on kuitenkin liian aikaista.

Inspistä hakiessani satuin löytämään allaolevan blogipostauksen ja se tiivistää aivan oleellisesti sen, mitä itsekin äitiydestä ja perhe-elämästä ajattelen.

Kolme ajatusta äitiydestä.

Kirjoittaja-Lauran mielestä omaa äitiyttä ja vanhemmuutta usein mollataan aivan tarpeettomasti pienillä piikeillä kuten "paska mutsi"-kommentoinnilla, jos satunnaisesti ärähtää lapselleen tai hukkaa jälkikasvun hanskat ostarilla. Meidän on ihan tarpeettoman vaikeaa sanoa, että olen hyvä äiti. Hyvä äiti ei tarkoita täydellistä tai ihanneäitiä, vaan omille lapsilleen parasta tarkoittavaa, parhaansa yrittävää, turvallista, vajavaista, inhimillistä, mokailevaakin äitiä.

Laura myös huomioi, että äidin (ja isän) arki on lapsen lapsuus. Tavalliseen arkeen ja hyvään lapsuuteen ei tarvita sirkustemppuja tai kommervenkkejä, pääasia on yhdessäolo ja ennakoitavuus. Vaikka meidän olikin tarkoitus olla once in a lifetime-maailmanympärysmatkalla eli elämämme piti olla kaikkea muuta kuin tavallista, olen silti tästä asiasta ihan samaa mieltä Lauran kanssa. Tavoitteemme ei missään tapauksessa ole, että elämämme tai lapsemme elämä olisi jotenkin huisia, ihmeellistä tai uutta jatkuvasti. Vaan toiveena oli, että voisimme kaikki viettää paljon aikaa myös suvun ja ystävien kesken, eri maissa heitä tavaten.

Lauran mukaan jokainen äiti tarvitsee omaa aikaa ja tämähän nyt on selvää kauraa. Ei sellaista järjissään kestä, että elää koko ajan muita varten tai toisten tarpeita täyttäen. Tottakai tarvitaan omaa aikaa ja jokaisen oma aika on yhtä arvokasta ja tarpeellista. Oma tilanteeni on alkuhetkiimme verrattuna huikeasti parantunut, eli se uupunut töttöröö-äiti on saanut palauduttua omaksi itsekseen. Siinä auttaa valtavasti se, että mummu, ukki, E ja minä kaikki osallistumme eli kellekään ei tule liikaa kuormitusta. Nyt taaperon kanssa elämä on muutenkin helpompaa kuin vastasyntyneen kanssa, kun univaje on paikkautunut eikä lapsikaan ole enää aikoihin tarvinnut jatkuvaa sylittelyä ja rinnallaoloa. Pääsen irtautumaan ihan eri lailla ja mennyt vuosi taaksepäin katsoen on hurjasti lyhyempi kuin se oli vastasyntyneen kanssa vuotta eteenpäin ennakoiden.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja isoäideille!

Pikkujeppe on jo reilun vuoden vanha.

Näkyyhän kynttilä?