Mikä pointti?

Mistä kirjoittaa? Kun koko viime vuosi oli – paradoksaalisesti osittaisesta jumituksesta ja tapahtumaköyhyydestä huolimatta – hyvin tapahtumarikas, tämä kohtalaisen normaalisti ja arkisesti alkanut uusi vuosi tuntuu kummallisen epäinspiroivalta. Ihan kuin olisin ensin käsikirjoittanut käänteidentäyteisen Netflix-toimintasarjan, ja nyt tämä kakkoskausi onkin paikallaanpysyvää puhuvien päiden jankuttamaa saippuaoopperaa. Ridge, oletko se sinä vai veljesi vai isäsi?

Välillä mieleen tulee aiheentaimia, parhaimmillaan ne kasvavat jonkinlaiseen varpukokoon saakka mielessä ja blogiluonnoksissa, mutta kokonaista mielenkiintoista tarinapuuta alkuineen, draamankaarineen ja loppuineen en tunnu saavan aikaan. Toisaalta, olen ilmeisesti nostanut omaa rimaani (ihan turhaan) tässä asiassa ja voihan sitä rupatella niitänäitä, tarinoida pieniä juttuja, ripotellen avata päivän tapahtumia, ilman suurta pointtia, mullistusta tai loppuhuipennusta. 

Koko viime vuodesta, tai pikemminkin tästä edelleen jatkuvasta koronaepävarmuudesta ja rajoituksista johtuen mieleni pinnalle on pulpahtanut jatkuva merkityksen kaipuu. Olemme päivittäin elämän ja kuoleman kysymysten kanssa tekemisissä, uutisten kautta siis, kun koronan leviämisestä raportoidaan. Kun elämän arvaamattomuus, tulevaisuuden epäselvyys ja oman elämän ulkoistettu kontrolli (valtio, rajoitukset, säännöt, matkustuskiellot) ovat päivittäisiä teemoja, olen alkanut enemmän ja enemmän miettiä, mikä ihmeen pointti on jatkaa kuten aina ennenkin? Siis eikö meidän kaikkien pitäisi koittaa tehdä enemmän, vaikuttaa enemmän, muuttaa enemmän, jotta pääsemme aloittamaan jonkinlaisen uuden normaalin, paremman maailman? Mutta mitä, miten, millä keinoin tarkalleen? 

Tämä asia vaivaa minua niin paljon, että menin peräti terapiaan. En tosin alunperin tai pelkästään merkityksenhaun vuoksi, vaan käsittelemään patoutunutta epäuskoista raivoani siitä, että meidät ”lukittiin” oman kotimme, kotimaamme ulkopuolelle Australian valtion toimesta, eikä se kenenkään kanssakansalaisen silmissä ole edes ongelma. Työpaikkani tarjoaa työetuna mielenterveyspalveluja ja tajusin kolme vuotta sitten burn outin partaalla, että mielenterveydenhuolto on ihan yhtä tärkeää kuin fyysisen terveyden huolto. Kun kerran urheilen viikottain ja vahdin mitä syön, onhan loogista myös pitää omaa psyykeään arvossa: toisinsanoen tunnistaa, milloin tarvitsee purkaa asioita sydämeltään ja saada ulkopuolista asiantuntija-apua. Suosittelen ihan kaikille, jos minkäänlaista tarvetta tai väylää tällaisiin apupalveluihin on.

Terapiasta oli se apu, että jo kahden juttelukerran jälkeen olen pystynyt suhtautumaan paljon normaalimmin kaikkeen. Paluuseemme, Perthin elämän uudelleenkäynnistykseen, sopeutumiseen tähän kulttuuriin ja sosiaalisiin piireihimme, sekä töiden aloitukseen. En jumita enää pienissä ja isoissa ongelmissa tai ”epäonnistumisissa”, joita viime vuonna koimme, vaan olen pystynyt näkemään asiat uusin, positiivisin silmin ja arvostamaan kaikkea sitä kaunista, mahtavaa, tärkeää, jännittävää, muistorikasta, jota koimme perheidemme ja ystäviemme kera viime reissuvuoden/paluumuuttovuoden mittaan. 

Terapeutti myös sai minut tajuamaan, että on ihan normaalia tuntea olevansa hieman eksyksissä tai hukassa tällaisen vuoden jälkeen, etenkin, kun emme tarkalleen ottaen palanneet entiseen. Muutimme uuteen kaupunginosaan ja kotiin, E aloitti uuden työn, N aloitti päivähoidon oltuaan meidän vanhempien kanssa 24/7 pitkälti yli puolitoista vuotta. Eli jo pelkkä kotiinpaluu onkin ollut täynnä uutta opittavaa sen sijaan, että olisimme vain solahtaneet takaisin siihen, mistä lähdimme. 

Tänään vietän ”itsehoitopäivää” ja vietyäni N:n päivähoitoon teen kaikkea sellaista, mistä nautin. Bloggaan. Juon kahvia rauhassa. Käyn kirjastossa (missä tätäkin kirjoitan). Menen upouuteen Perthin museoon kierrokselle ensimmäistä kertaa. Tapaan ystävän. Käyn kävelylenkillä. 

Elämässä on isoja ja pieniä merkityksiä: isot ovat niitä, joihin oma elämänkatsomus tai maailmankuva perustuu, ja joita haluaa edistää jokapäiväisessä elämässä isommilla vaihteilla esimerkiksi uran tai hyväntekeväisyystyön kautta. Pienet taas ovat näitä pieniä mielenloksahduksia, että juuri näin, juuri nyt, kaikki on hyvin. 

Perthissä on taas mukava kierrellä katselemassa maisemia vuoden poissaolon jälkeen. Tosin tämä pseudohistoriallinen "London Court" lähinnä huvittaa, Ranskan linnojen jälkeen. Perthissä ei ole oikeaa vanhaakaupunkia (paitsi ehkä Fremantlen rantakaupunki 20km keskustasta lounaaseen), joten tämä vuonna 1937 rakennettu "keskiaikainen" kortteli palvelee siinä roolissa. 

Pilvenpiirtäjä putkahti historiallisen rakennuksen sisälle. Uusi hotelli/toimistokompleksi.

Kotona. Pikkukokki kolmonen keittiöapulaisena.