Turvaverkoton

Kun muuttaa ulkomaille, yksi välittömimpiä muutoksia elämässä on läheisten puuttuminen. Vaikka ajan myötä yleensä tutustuu uusiin ihmisiin ja saa työkavereita, tuttavia, harrastuskamuja, kavereita, sydänystäviä, oman lähisuvun puute samassa maassa on kuitenkin asia, josta ei pääse yli eikä ympäri. 

Etenkin nyt Australiassa tilanne on korostunut, koska maa sääti äärimmäisen tiukat matkustusrajoitukset maaliskuussa 2020 ja näillä näkymin lähes täydellinen rajasulku jatkuu ainakin vuoden 2022 alkuun. Tänne ei siis pääse ollenkaan, jos ei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija (PR), kansalaisen/PR:n perheenjäsen eli puoliso tai alaikäinen lapsi, tai lyhyellä poikkeuslupalistalla eli esim. diplomaatti tai äärimmäisen keskeisen toimi/teollisuudenalan keskeinen työntekijä. Australiasta ei myöskään pääse matkustamaan ulos, jos on maan kansalainen tai PR, paitsi jos saa poikkeusluvan pitkällisen ja vaivalloisen prosessin päätteeksi. Suurin osa poikkeuslupaa hakeneista on saanut vastaukseksi tylyn EIn, vaikka syynä olisi esimerkiksi lähisukulaisen joutuminen teholle ulkomailla, tai lähisukulaisen hautajaiset. 

Meillä ei onneksi omakohtaisesti ole juuri nyt pakottavaa syytä päästä maasta ulos, vastahan pääsimme sisään kolme kuukautta sitten monikuukautisen yrittämisen päätteeksi. Mutta lähisukulaisten puute, turvaverkottomuus, tuntuu elämässämme uudella lailla koska a) olemme nyt pikkulapsiperhe ja b) emme saisi tänne apua/tukea/seuraa vaikka haluaisimme. E:n äidin on tarkoitus muuttaa Australiaan pysyvästi ja hänellä olisi nyt auennut mahdollisuus sitä alkaa toteuttaa eläköitymisen myötä, mutta kun ei pääse niin ei pääse, rajat kiinni. Eli meillä olisi innokas ja vetreä mummo hoitamaan N:ää, mutta toisella puolen maapalloa. Omat vanhempani ovat toki innokkaita myös, mutta käytännön syistä (terveys jne) matkustaminen tänne ei ole mahdollista edes normaalitilanteessa. 

Miten ihmeessä käytännössä pärjää ilman turvaverkkoa? Australiassa ei nimittäin ole myöskään samoja yhteiskunnan tukimuotoja kuten Suomessa, eli esimerkiksi pitkää vanhempainvapaata, kotihoidontukea, tai (lähes) maksutonta päivähoitoa. 

Alkuun todettakoon, että toki Suomessakin on paljon (enemmistö?) perheitä, joiden lähisuku/isovanhemmat/vanhempien sisarukset eivät asu lähellä eivätkä siten pysty osallistumaan pikkulapsiperheen elämään viikottain tai edes kuukausittain. Eli vaikka asuisimme Suomessa, ei saman maan jakaminen tietenkään olisi tae sille, että meillä olisi aina lapsenvahtiapua tms. jelppiä tarjolla, ei tietenkään - eikä sellaista ole edes realistista odottaa. Mutta toki tilanne olisi joustavampi ja helpompi kuitenkin verrattuna nykyhetkeen toisella mantereella. 

Tukimuodot, joita itse olemme pystyneet käyttämään, ovat:

• vanhempainvapaa
• pitkän palveluksen vapaa (joka ei liity vanhemmuuteen, vaan riittävän pitkään jatkuneeseen keskeytymättömään työsuhteeseen)
• Centrelinkin eli paikallisen Kelan päivähoidontuki
• työpaikkojemme kohtuullinen joustavuus
• suomalainen lapsenvahti, sekä 
• oma kaveripiiri. 

Kas näin.

Sain pitää vajaat viisi kuukautta vanhempainvapaata Centrelinkin tuella (maan minimipalkkaa vastaava kk-summa), sekä puoli vuotta työnantajan kustantamana (puolella palkalla). Tämän lisäksi sain puoli vuotta pitkän palveluksen vapaata puolella palkalla, koska olen ollut julkissektorilla töissä vähintään 7 vuotta. Päälle sain työnantajan suostumuksella pitää kaikki mahdolliset vuosilomat, saikut ja kertyneet vapaat, joten sain venytettyä tulollista vapaata sinne saakka, kun N täytti 1v8kk. Alkuperäinen ajatuksemme oli laittaa N päivähoitoon puolitoistavuotiaana, ja "pitkittyminen" johtui pelkästään siitä, että emme päässeet palaamaan kotiin aiemmin. 

Tänä aikana E sai palkallista isyysvapaata peräti kaksi viikkoa, eli tasan eivät käy nopat ja kortit ja onnenlahjat. Mutta onnekseni E oli niin rohkea/vastuuntuntoinen/uhrautuva, että mieluummin irtisanoutui töistä mahdollistaakseen jaetun vanhemmuuden ja Euroopan-vuotemme, kuin jätti pikkuvauva-arjen kokonaan minulle. Tottakai tämä aussinormiratkaisu monissa perheissä toimii (isä töissä, äiti kotona), mutta ei meillä N:n vaativuuden/itkuisuuden/minun rajatapaus-synnytyksenjälkeisen masennuksen takia. 

Nyt saamme Cenrelinkistä päivähoidon tukea niin, että Centrelink maksaa n. 40% päiväkotimaksuista, jättäen meille omasta taskusta maksettavaa $67/päivä eli 43€. N on  hoidossa kolme päivää viikossa. Minä hoidan N:ää loput kaksi arkipäivää, tosin usein käytän paikallista crecheä eli kerhoa, jonne lapsen voi viedä kolmeksi tunniksi aamupäivästä hoitoon. Viikonloput ja illat jaamme. 

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aikamoista hermojen koettelua, koska N oli pahasti kipeänä (virustartunta, joka nosti kuumeen moneksi päiväksi jopa 40 asteeseen, eikä poika pystynyt syömään, juomaan eikä nukkumaan kunnolla viikkoon). Sen lisäksi, että tilanne pelotti ja huolestutti meitä (yksi käynti päivystyksessä, kaksi yleislääkärillä ja yksi hammaslääkärillä lopulta ratkaisivat diagnoosin), päälle osui Perthin ainoa lockdown melkein vuoteen eli lähes kaikki meni kiinni ja meillä oli käytännössä ulkonaliikkumiskielto viikon ajan. Moni asia ei kilkuttele hermosäikeitä pahemmin kuin olla lukittuna kotiin kipeän, kiukkuisen, väsyneen lapsen kanssa itse väsyneenä ja ahdistuneena. Mutta jollain ihmeen tempulla tästä selvittiin. Lehmänhermot ovat kasvaneet vanhemmuuden myötä. Tosin lockdown ei päättynyt yhtään liian aikaisin. 

Tämän viikon N on voinut jo paremmin, mutta päivähoitoon hän ei voinut palata tartuttavuusriskin vuoksi. Olemme kumpikin joutuneet jo ottamaan useita carers´ leave eli sairaan lapsen hoitovapaapäiviä, eikä niitä haluaisi kaikkia polttaa näiden ensimmäisten päivähoitokuukausien aikana. Mikä neuvoksi? Saimme sovittua työpaikkojemme kanssa vuorottelusysteemin, eli E oli töissä klo 05-11.30 ja minä 12.30 - 18.30. Läpsystä vaihto, kirjaimellisesti, koska E:n saapuessa töistä kotiin vaille 12 minä jouduin rynnistämään välittömästi junalle ja töihin. Sujui tämäkin, kun pakko on, mutta onneksi pääsemme palaamaan normaaliin rytmiin ensi viikolla (puunkoputus). 

Mikä meitä auttaa aivan huikean paljon, on sattumalta löytämäni suomalainen ihana lapsenvahti. Hän asuu melko lähellä Perthin mittakaavassa eli ajaa meille noin vartissa. Hän on aivan mahtava, ilmiselvän lapsirakas tyyppi ja N on nyt viihtynyt vahdin kanssa jo useamman leikkituokion - myös tänään on vahtikeikka tiedossa, onhan hääpäivämme ja illallinen suunnitteilla. Jos olisi rahallisesti mahdollista, käyttäisimme lapsenvahtia viikottain. Mutta parikin kertaa kuussa on huima apu ja ilo meille - emme muuten koskaan saa yhtä aikaa vapaata E:n kanssa. Vaikka miten koittaisi viettää "parisuhteen laatuaikaa" iltaisin, laatuaika jää lapsen tarpeiden ja älämölön jalkohin. N on sen verran sosiaalinen, meluisa ja illanvirkku tyyppi, että ei todellakaan mene kohteliaasti nukkumaan aikaisin, jotta vanhemmilla olisi hengähdystauko. 

Meillä on täällä mielestäni kohtuullisen laaja ja läheinen kaveri- ja ystäväpiiri, mutta useimmilla on omat lapset, työt, kiireet, menot. Eli meille ei ole ollut ainakaan toistaiseksi mahdollista järjestää vaikkapa vahtirinkiä, jossa yksi perhe ottaisi kaikkien lapset hoitoon pariksi tunniksi. Lisäksi kaikki asumme niin eri puolilla Perthiä, että yhteiset tapaamiset vaativat logistista järjestelyä ja hyvissä ajoin sopimista. Kaveripiiristä onkin enemmän vertaistuki- ja henkireikä-apua. Välillä tapaamme lasten kanssa, välillä ilman. Esimerkiksi eilen E oli viihteellä poikien kanssa ja ensi viikonloppuna pääsen minä ensimmäistä kertaa sitten N:n syntymän viettämään tyttöjen mökkiviikonloppua, wuhuu, voisinko enempää odottaa! 

Aiomme vielä yrittää saada anopille poikkeusluvan saapua maahan, koska sellaista on mahdollista hakea. Näin moni lapsenvahtipulmamme ratkeaisi edelleen, lähinnä liittyen sairastelutapauksiin. En kuitenkaan ole kovinkaan vakuuttunut, että lupa heltiää, koska sille on niin tiukat kriteerit ja hakijoita paljon. Mutta jos ei koita, ei voi voittaa, kuten elämässä yleisesti. 

Kuvan henkilö liittyy vahvasti asiaan.