Millainen on oikea joulu?

Korona, rajoitukset, rokotukset, huoh. Samaa tulvii samoista tuuteista yhä ja kaikkialla, nyt reilusti yli 600 päivää putkeen. Miten kauan vielä...?

Hyviäkin uutisia onneksi on. Länsi-Australia julisti tällä viikolla, että täkäläinen vajaat kaksi vuotta jatkunut melkeinpä ehdoton matkustuskielto ja rajasulku tulee päättymään 5. helmikuuta, hiphurraa! Tietenkin aavistuksen mietityttää, millaista elämä tulee olemaan, kun koronavapaa kuplamme puhkeaa. Mutta. Kiihkeimmin skannaan lentolippusivustoja pääsiäiselle. Siitä on puolitoista vuotta, kun lapsi on viimeksi nähnyt isovanhempansa ja toisinpäin - eli puolet pojan elämästä - joten tuntuu tärkeältä lähteä hetikohta, kun aikaikkuna avautuu. Rajoituksethan voivat taas tiukentua jatkossa, joten turha odotella maailman tappiin jotain aikaa parempaa.

Mutta loogisesti ennen pääsiäistä koittaa joulu. 

Onko liian aikaista hehkuttaa joulua? Tosin tässä postauksessa ei ole tarkoitus fiilistellä juhlaa sinällään, vaan pohtia Australian, Suomen ja Ranskan joulunviettotapojen eroja. Kellä on oikea/oikein joulu? Voiko sellaista mitenkään edes määritellä ja jos voi, miten ja miksi? 

Minulle aussijoulu oli alkuun aikamoinen shokki. Lähtien puitteista. Perthissä on joulukuun lopussa kuumin kesä: auringossa paahtuvat eukalyptuspuut tuoksuvat eteeriseltä öljyltä, porotus on niin kirkas, että ulkona ei voi olla kuin varjossa ja aurinkolasien suojassa, hikikin kuivuu iholta saman tien, koska ilma on kuin föönin henkäys. Miten näissä olosuhteissa alat kokkaamaan joululaatikoita tai kasaamaan piparkakkutaloa, kun uunin nappuloihin ei tee edes mieli koskea ja piparitalon sokeriliimaukset sulavat kuumuudessa suitsait?

Käytännön tasolla omissa piireissäni asia on ratkottu niin, että perthinsuomalaiset järjestävät yhteiset isot joulukemut jonkun sellaisen luona, jonka taloon mahtuu. Jokainen tuo yhden ruokalajin, jolloin kenenkään ei tarvitse huhkia lieden äärellä kuin yhden puserruksen verran. Tarjoilu on sekoitus suomalaisia ja aussiklassikoita, mm. kinkkua, laatikoita, rosollia, graavilohta, aussipuolelta esim. hedelmäsalaattia, vihersalaatteja, grillattavaa sekä pavlova-jälkkäriä. Iltapäivä kuluu syöden, juoden, terassilla paistatellen, uima-altaassa uiden, etenkin lasten osalta. Alkuillasta käy joulupukki ja jakaa lapsille lahjat. 

Minulle tällainen kavereiden kesken juhlinta oli alkuun "väärin", vastoin joulun henkeä, koska olin niin tottunut perheen ja suvun omaan jouluaattoon. Aivan parhaita lapsuusmuistojani ovat joulut mummolassa pohjoisella pikkukylällä, jonne kokoontui äitini puolen suku: mummo, ukki, enon perhe, täti, serkut. Ajomatka perille oli osa kokemusta: tummien kuusten reunustama luminen maantie, hämärän tullen kylänraitteja valaisevat jäälyhdyt, kaukana pimeässä tuikkivat maalaistalojen ikkunakyntteliköt. Jouluaattona oli AINA lunta, mummola puettu jouluun verhoja ja pöytäliinoja myöten, mukana paljon perinteisiä kauniita olkikoristeita, mummon itsetekemä himmeli, ja tietenkin jouluvaloja. 

Lapsena minua kiehtoi suunnattomasti joulun taianomaisuus ja lempiaiheitani esimerkiksi joulukorteissa olivat ne, joissa eläimet juhlivat joulua metsässä. Kuvittelin, että metsäneläimet osaavat jouluaattona puhua ja koristelevat kuusen kuten ihmisetkin, kokoontuvat yhteen juhlimaan, kaikilla on maassa rauha ja hyvä tahto. Joulupukki tonttuineen kuului samaan satumaailmaan, rinta rinnan enkeleiden ja seimen Jeesus-lapsen kanssa. Joulumme ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta luimme aina jouluevankeliumin ja teini-ikäisenä aloin käymään myös joulukirkossa silloisen poikaystäväni perheen kanssa, vaikka sittemmin olenkin kirkosta eronnut. Keskeisintä joulussa olivat lumi, talvi, hämäryys, joulukuusi, kynttilät, tuoksut, piparit, perinneruuat, vaikken laatikoita ja rosollia suuresti arvostanutkaan lapsena. Kuuluivat kuitenkin olennaisina asiaan.

No, ruokia lukuunottamatta MITÄÄN ylläolevasta en ole voinut/saanut Australiassa kokea, eli kulttuurishokki oli alkujouluina aikamoinen. Viihteellinen, riehakas, bling-bling-koristeinen, melun ja hälinän täyttämä muovikuusijoulu tuntui brasiliankarnevaali-parodialta. 

Muttamutta. Ilmeisesti kymmenen vuotta on riittävästi aikaa tottua mihin vain. Nykyään minusta aussijoulu on oikeasti kiva, hilpeä, juhlava. Päivien kirkastuessa ja lämpötilan noustessa alan päästä joulufiilikseen (!), absurdia. 

Oman jumittuneisuutensa tiettyyn kuvioon tajuaa oikeastaan vasta siitä, kun jokin/joku haastaa sen. Tapasin joku vuosi sitten täkäläisen, jonka mielestä aussijoulua vietetään kaikinpuolin väärällä tavalla. Hän halusi haastaa eurooppalaispohjaisen kuvaston ja koristelun, ml. kaiken lumeen liittyvän, myös joulupukin. Hänelle syitä olivat nämä:

• Joulu on kristillinen juhla ja meidän tulisi karsia siitä pois kaikki pakanallisuus, myös joulupukki, koska se on sekoitus kristillisiä juuria ja pakanuutta (Myran piispa Pyhä Nikolaus vuodelta 280 kohtaa kekripukin), ja vie huomiota pois Jeesuksen syntymäjuhlasta.
• Jeesus eli Välimeren rannan kuumassa maassa joka on ilmastoltaan samanlainen kuin Perth. Siten Jeesukselle eli joululle ominaisempaa olisi koristella sellaisilla kasveilla ja elementeillä, joita Perthissä esiintyy luonnostaan - joulukuusi on järjetön valinta, koska niitä ei täällä kasva eikä niitä kasvanut myöskään Jeesuksen nurkilla.
• Perthissä ei koskaan sada lunta, joten täällä keskikesällä tapahtuvan juhlan yhdistäminen lumeen on päätöntä ja myös epäekologista (Perthissä lasten joulutapahtumissa usein on tekolunta tai tekojäätä).

Ylläolevan listan ei ole tarkoitus mitenkään kritisoida kristinuskoa eikä myöskään tätä tyyppiä, joka näin järkeili. Se on vain mielestäni kiinnostava osoitus siitä, miten eri lailla voi asian ajatella, kuin mihin olen itse tottunut tai mihin aussit/wessit ovat yleisesti tottuneet. Nämä mietteet eivät ole täällä kylläkään saaneet minkäänlaista kannatusta, vaan Perthissä joulu on lähinnä Frozen-elokuvan Olaf-lumiukon festivaali eli humoristissävytteinen, kimalteleva, muovinen satu. 

Asia, jota en oikein sulata enkä kannata perusperthiläisessä joulussa on aivan överi ylikulutus. Täällä on esimerkiksi leviämässä tapa, että lapselle tulee antaa 24 kirjaa joulun alla adventtikalenterina. Ei siis avata vain yhtä luukkua jostain pahviläpyskästä, vaan joka päivä annetaan kirjalahja ja luetaan se yhdessä. Lukukokemus on hyvä ajatus, mutta joulua ja joulun oikeita lahjoja odottaessa annettaisiin 24 esilahjaa? Miksei niitä voi hakea kirjastosta, hyvät hyssykät! Lisäksi monilla aattoon kuuluu erillinen esilahja eli kombo, jossa on uusi pyjama, kirja ja suklaata, jotta lapsi jaksaa odottaa niitä joulupäivän oikeita lahjoja. 

Kulutuskulttuurikeskustelussa äkkiä huomaa, että Perth on Australian Texas eli öljy- ja kaivosteollisuudella äkkirikastunut erämaakeskus, jossa pätevät eri lainalaisuudet kuin itärannikko-Australiassa sivistyksen parissa...

Täällä osa vanhemmista haluaa, että lapsi osoittaa kiitollisuutta lahjoista heille, ei jollekin satuhahmolle, eli lahjat eivät tule joulupukilta vaan vanhemmilta & suvulta. Tai, joulupukilta tulee vain yksi pieni juttu ja isot kalliit tavarat nimetyiltä antajilta. Tässä on se järki, että vähävaraisia perheitä koitetaan "suojella": miksi pukki toi uusimman Ipadin naapurille muttei minulle? Koska pukki ei tuonut sitä, vaan varakkaat vanhemmat. Jotenkin itsestäni tuntuu kuitenkin hankalalta se, että vanhemmat eivät voisi edes jouluna toimia filantrooppisesti eli antaa lahjoja salaa, joulupukkinaamarin takaa. Tottumiskysymys tämäkin varmaan ja jokaisella on eri näkökulmansa. 

No miten Ranska liittyy tähän tarinaan, sekin kun alussa mainittiin? Kaikkien kolmen maan joulunviettoa yhdistää ruokaan keskittyminen: juhlaruoka, yhdessä syöminen pitkän kaavan mukaan, on varmaan useimmissa joulua viettävissä maissa päivän keskeinen teema. Joulua vietetään aattona sekä Ranskassa että Suomessa, joten meillä henkkoht ei ole koskaan ollut vääntöä siitä, onko aatto vai joulupäivä se isoin juhla. Kuitenkin ruokailu eroaa sikäli, että perusranskalainen ilmeisesti suunnittelee joka aatolle uuden, erilaisen juhlamenun, kun taas suomalainen luottaa samaan perinneruokasettiin. Ranskalaisten syömingit myös ihan oikeasti kestävät aamupäivästä keskiyöhön eli päivään kuuluu juhlalounas sekä juhlaillallinen, kumpikin helposti vievät kolme-neljä tuntia per sessio. Tähän ylettömyyteen ei meikäläinen kyllä pysty kuin kerran vuodessa jos silloinkaan. 

Kun E:n äiti vietti joulua minun vanhempieni luona v. 2019, hänelle oli yllätys ja ehkä hieman järkytyskin, että menua ei mitenkään suunniteltu, neuvoteltu, tai valmistamisvastuuta jaettu. Kaikki vain tiesivät ruuat etukäteen eikä mitään uutuuksia kaivattu :D Hän siis odotti esim. mereneläväruokia, jotka ainakin osassa Ranskaa kuuluvat yleisesti juhlallisuuksiin. Oma perheeni puolestaan ei kala-äyriäislinjaa syö lohen, muikkujen, seitin tai kalapuikkojen lisäksi, joten simpukka-, osteri-, tai hummeriruuat eivät pöytään päässeet. Juurespainotteisuus (kaikki laatikot, keitetyt perunat, rosolli) on myös tottumattomalle kummaa, koska perusjuurekset melkeinpä siltään eivät Keski- ja Etelä-Euroopassa tai Australiassakaan ole mitään juhlaruokien gourmeeta ja kermaa. 

No kenellä on se oikea joulu tai oikein? Yllätyksettömästi kullekin oikea on se itselle sopiva. Hämmentävästi voi näköjään olla myös kaksi yhtä sopivaa malllia, eli itselleni nykyään sekä aussi- että suomiversio. Odotan tosi innolla tämänvuotista jouluamme, lähdemme ystäväperheen kanssa kylpylään ja siitä jatkamme oman perheen kesken mökkeilemään. Todella tervetullut breikki ja varmasti hauska juhla.

Joulu 2020. Päästiin näin upeaan joulupöytään ystävien luona.

Erikoista Australian joulussa

Hahaa, joulukuu jo pitkällä, eli lupa aloittaa jouluhypetys. Olen itse jouluihminen, tosin joulun tunnelmaan pääsy on osoittautunut aika vaikeaksi täällä eri ympyröissä. Ensimmäiset viisi vuotta lähinnä surkuttelin sitä, että missään ei ole kynttelikköhämärää eikä punatulkkuista kylmää. Seuraavat viisi vuotta olen pikkuhiljaa ja huomaamattanikin tottunut karkelo-ilonpito-jouluun, jollainen juhla ausseille on.

Tässäpä muutamia Länsi-Australiassa äärimmäisen tavallisia jouluasioita, joita ei juuri kohtaa Suomessa. 

Alkaen itsestäänselvimmästä, eli...

1. Kuumuus

Kyllä, olemme pallon vastakkaisella puolella, eli kun Suomessa kuurankukkailee talvi, Perthissä alkaa keskikesä. Joulu on yleensä kesän ensimmäisiä päiviä, jollon lämpötila hiipii kohti +40:ää, ja sinne tienoille myös jää helmikuun puoliväliin saakka. Itselleni optimilämpötila on jossain välillä +18-28, eli en voi sanoa, että kuumimmasta kesäkaudesta suuresti nautin. Onneksi ilmastointi on keksitty ja se löytyy sekä työpaikalta, omasta kodista että kaikista julkisista tiloista.  

Jo tähän joulunalusaikaan kuuluu oletusarvoisesti, että kun illalla astut ulos kotiovesta tai ruokakaupasta, astut viileästä kuumaan föönihenkäykseen. Itselleni tosin on yhä eksoottisen ihanaa, että takapihalle voi mennä iltamyöhällä katselemaan tähtiä, ja silti on niin lämmintä, että kesämekossa tai yöpaidassa ei palele. Lämpö tosin on mukava juttu VAIN silloin, jos kotona on se jomainittu ilmastointi, sekä tilillä rahaa käyttää moista (sähkölasku pomppaa tuplaan ilmastointikuukausina). Muutoin se on tukahduttavaa, rasittavaa, jopa terveydelle vaarallista.

Kuumuuden vuoksi uunilaatikko-joulukokkailut Suomen malliin eivät yleensä suuresti huvita. Moni suomalaisperhe ratkaisee asian niin, että kodin kuumentamisen sijasta a) käy Suomi-kirkon perinteisellä joululounaalla nauttimassa laatikot ja kinkut, b) järjestää joulun yhteisesti toisten kanssa, jolloin kukin "joutuu" valmistamaan vain yhden perinneruuan buffet-pöytään tai c) suosiolla syö salaatteja ja grillaa joulun yli. 

Kuumuutta havainnollistaa se, että ei ole tavatonta, että jouluksi kasattu piparitalo romahtaa eli sulaa. Tai parkissa olleessa autossa on lämpötila jossain välillä +46-48, kun autolle palaa. Kiva lähteä ajamaan, kun sekä ratti että turvavyön metallilätkä ovat kirjaimelllisesti polttorautoja. Mutta kaikkeen tottuu, ihme kyllä!

Joulunajan rantamuotia Perthissä. Kuva Urbanlist.

2. Överi-blingbling-koristelu

Ensimmäisinä muutamina vuosina inhosin suunnattomasti Perthissä suosittua aivan ylilyötyä amerikan-autokauppa-koristelumuotia. Joka himputin koriste on suurempi, vilkkuvampi, muovisempi, kiiltävämpi kuin edellinen. Koin sen pelkästään mauttomana ja ikävöin kovasti rehellisenvaatimattomia olkihimmeleitä ja aitoja kynttilöitä. 

Nykyään... I love it. Mitä lie on tapahtunut, sillä olen edelleen muutoin melko minimalisti, ja omaa kotiamme emme koristele joulukuusta pidemmälle. Mutta jotenkin karnevaaliriehatunnelma on pidemmän päälle tarttuvaa ja miksi ei saisi olla iloinen, humoristinen, näyttävä, kun on ilon paikka? Minulla kesti pitkään tajuta, että suomalainen hiljainen hartaus ja hämäränhyssy eivät ole ainoa tapa viettää joulua ja vaikka se Suomeen sopiikin, ei se sovi ollenkaan tänne kirkkaan auringon ja huikeansinisen taivaan alle. Vähän sama, kuin yrittäisi Suomessa väittää, että juhannukseen olennaisesti kuuluu kaihtimien sulkeminen ja sisällä yksin led-kynttilän vieressä nökötys. 

Koristelumuoti on tosin näinä kymmenenä vuotena hieman muuttunut ja vaikka se on edelleen isoa ja näyttävää, huumorikoristeet tyyliin pyllistävä joulupukki ovat hiipuneet enimmäkseen pois ainakin julkisista tiloista. Ehkä jonkinlainen värimaailman yhteinäistäminen ja tyylikkyys ovat tulleet tilalle. Itse asiassa juuri nyt täällä kirjastossa tuijotan joulukuusta, jossa on pelkästään simppelit valot. Tätä ei aiemmin paljoa Perthissä näkynyt, vaikka onkin Suomen julkistiloissa suosituin linja (säästösyistä vai tyylivalintana, tiedä häntä). 

Eli tälläviisiin. Kuva The West Australian.

3. Monikansallinen/kulttuurinen ruoka

Tottakai Suomessakin varmasti vuosittain lisääntyy tarjonta ja nykyään ihan perusmarketista saa vaikkapa sushia, jota ei ainakaan pienemmissä kaupungeissa edes juuri tunnettu, kun minä Suomesta muutin 2011. Kuitenkin Perth, kuten mikä tahansa Australian iso kaupunki, on ruokakulttuurien mekka ja sulatusuuni ja mikähän vielä muukin klisee. 

Täälläkin jotkut ravintolat mainostavat "perinteistä joululounasta" tai -illallista, joka normaalisti on englantilaisvaikutteinen monen ruokalajin kattaus. Tarjolla on esimerkiksi tällaista - omasta lähipubista eli perheravintolasta napattu menu, kokemukseni perusteella hyvin tyypillinen esimerkki:

Alkupalat: pitaleipää, dippinä balsamiviinietikka-oliiviöljyä ja dukkah-mausteseosta (pähkinämurskaa, sesaminsiemeniä, korianteria ja kuminaa).

Alkuruoka: savulohta, yrttiblini, ranskankerma-kapris-kastike

Pääruoka: uunikalkkunaa, bourbon-kuorrutettuja porkkanoita, uuniperunaa, vihreitä papuja, karpalokastiketta

Jälkiruoka: perinteinen luumuvanukas tai tummasuklaa-mousse

Muttamutta. Aussit, toisin kuin suomalaiset, eivät yleensä syö joka joulu uskollisesti samoja ruokalajeja, vaan mielellään testailevat ja kokeilevat uutta. Yhtenä jouluna voi olla teemana vaikkapa thairuoka, seuraavana vietnamilainen, seuraavana argentiinalainen, sitten kulttuurienvälinen fuusio eli englantilais-saksalais-eteläafrikkalais-singaporelainen. Täällä tietenkin on niin monesta lähtömaasta ja -kulttuurista populaa, että kaikenlaisille ja moninaisille ruokalajeille on kysyntää (30% ausseista on ensimmäisen polven maahanmuuttajia, 60% toisen, ja 98% ausseista useamman polven takaa, kun 2% on aboriginaaleja). 

Ylipäätään ajatus, että jouluun kuuluu tietty toistuva kattaus, samat koristeet ja samat ruokalajit vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, on vahvasti suomalainen. En tiedä yhtään toista maata, jossa eletään näin, ellei sitten muissa pohjoismaissa ehkäpä? Tämä toki voi olla ihan puhdas tietoaukko minulla, eikä objektiivinen fakta. Tottakai kaikkialla maailmassa on perinteitä ja myös perhekohtaisia lempiruokia, mutta jouluruokien kaanon eli sementoitu asema on Suomessa erityisen vahva. Ps. itse pidän siitä.

Kun laitoin Googleen hakusanoiksi "Perth Christmas Menu", tämä täkäläisittäin tyypillinen annos tuli ensimmäisenä. Kuva Urbanlist.

4. Pähkinänsärkijä

Jos Suomessa jouluun kuuluvat tontut, niitä ei Perthin joulussa juurikaan näy. Tonttu, joulupukin apuri eli elf ei ole samalla lailla vakiintunut jouluntuoja täällä kuin Suomessa. Länsi-aussit eivät oikein vaikuta tietävän, mikä tontun tulisi olla. Suomen kuvastossa tonttu on ulkona lyhdyn kera liikkuva harmaa- tai puna-asuinen lapsi, tai harmaa- tai puna-asuinen kääpiökokoinen partaukkeli (joskus mummeli). Täällä Lumikin kääpiön oloisia ukkelitonttuja ei oikeastaan tunneta, vaan tonttu on ilkikurinen nuori elf on the shelf, tai jouluparaateissa minimaalisesti pukeutunut vihreämekkoinen nainen, ennemminkin siis Peter Panin Helinä-keiju. 

En tunne täkäläisiä perheitä riittävästi, että olisin päässyt sisälle siitä, vahtaavatko tontut/elfit paikallisia lapsia samaan tapaan kuin suomitontut suomilapsia. Tonttukuvaston sijaan täällä törmää vähän väliä hahmoon Pähkinänsärkijä, joka on lähtöisin joulusadusta ja siitä sittemmin muokatusta baletista. 

Googlauksen perusteella pähkinänsärkijä-aiheisia joulusatuja on itse asiassa kaksi, kumpikin peräisin saksalaisen kirjailijan nimeltä Hoffman kynästä, vaikkakin kyseessä on kaksi eri Hoffmania. Kummassakin 1800-luvun tarinassa on sama teema: jouluyön unessa sotilashahmoinen pähkinänsärkijä muuttuu ihmissotilaaksi, joka johdattaa lapsen halki hurjien seikkailujen. Aamulla herätessä lapsi saa jonkinlaisen merkin, että yön tapahtumat olivat totta. Näistä tarinoista tunnetumpi on se aiemmin kirjoitettu, Ernst Hoffmanin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas (1816), josta Tsaikovski sävelsi kuuluisan balettinsa. 

Pähkinänsärkijähahmo on syystä tai toisesta erittäin suosittu joulukoriste anglosaksisessa kulttuurissa ja täällä sellainen töröttää niin Perthin keskusaukiolla kuin lähiömme monitoimitalon jumppaohjaajan lavallakin. Ilmeisesti tämä klassinen joulusatu puhuttelee englanninkielistä väestöä ja on nostalgisuudessaan arvokas. 

Jouluyrmy tontun sijainen. Kuva Pixabay.

5. Pavlova

Lempparijälkkärini! Vaikka aiemmin väitin, että aussit eivät ole suomalaisten lailla fiksautuneet tiettyihin jouluruokiin, niin kyllä erittäin monella jouluaterian - huom, joulupäivänä, ei aattona, jota ei juhlita - päättää ja kruunaa pavlova. Jos jälkkäri ei ole tuttu, niin se kaikessa yksinkertaisuudessaan on marenkilevyistä kasattu kakku, jonka kerrosten välissä on kermavaahtoa ja päällä kokoelma tuoreita marjoja ja hedelmiä; tavallisimmin mangoa, mustikkaa, mansikkaa, vadelmaa, ehkä myös kiiviä ja persikkaa. Päälle voi vielä lorauttaa passionhedelmälientä. 

Vaikka olen maitoallerginen, pavlovaa kermavaahtoineen vedän kaksin käsin jouluisin. Perthistä on vaikea saada maidottomia korvaavia tuotteita, esimerkiksi kaurakermaa. Toisaalta hyvä, koska jos tätä settiä olisi helppo valmistaa "turvallisesti", söisin pavlovaa varmaan joka viikko, t. addikti. 

Jouluherkku. Kuva Wandercooks

Kenellä on oikeus mielipiteisiin uudessa maassa?

Seuraa aihe, joka on muhinut mielessäni vuoden, mutta josta on vaikea kirjoittaa tasapuolisesti/-painoisesti niin, että tulee ymmärretyksi eikä välittömästi dissatuksi (arvelen). 

Kellä on oikeus sanoa mielipiteensä maan asioista, etenkin uuden asuinmaan? Pitääkö maassa elää maan tavalla? 

Heti kättelyssä ensimiete on, että tottakai kaikilla on oikeus, mutta toisaalta maassa pitää elää maan tavalla. Tämän virkkeen pureskelu kuitenkin osoittaa, että se on paradoksi. Jos kaikilla on oikeus, niin silloinhan ei välttämättä eletä maassa maan tavalla vaan laeista, tavoista ja kulttuurista riippuen ollaan haastamassa uuden kotimaan sosiaalista struktuuria. Eli kummin päin asia on?

Avataan esimerkkien kautta. Olen kertonut jo moneen otteeseen, että viime vuonna jäimme koronajumiin Eurooppaan. Meidän oli määrä heinäkuussa 2020 palata kotiin ja töihin Australiaan, mutta Australian korona-rajasulkujen takia lennot onnistuivat vasta 4kk myöhemmin, marraskuussa 2020. 

Olen kuvaillut asian aiheuttamaa epätietoisuutta, stressiä, turhautumista, petetyksi ja hylätyksi tulemisen tunnetta: aussipassi, josta olin suunnattoman iloinen aiemmin, ei yhtäkkiä merkinnytkään mitään ja käytännössä oma työnantajani (Länsi-Australian osavaltiohallinto) esti pääsyni takaisin kotiin, töihin, tienaamaan elantomme, maksamaan asuntolainamme, normaalielämään. Asiasta aiheutui niin paha shokki ja suorastaan trauma, että jouduin käsittelemään sitä sittemmin terapeutin avulla. Nyt jälkikäteen kerrottuna tarina ei ole läheskään yhtä dramaattinen kuin sitä läpieläessä, kun emme aidosti tienneet, milloin jos koskaan kotiportti aukeaa, ja milloin meiltä loppuvat rahat odottaessa. 

Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta mielestäni enemmistön turva ei saisi koskaan vaatia vähemmistön oikeuksien uhraamista vaan on löydettävä sellainen malli, jossa kaikki otetaan edes perusfiksusti huomioon eikä aiheuteta kohtuutonta henkistä, taloudellista tai fyysistä haittaa.

Koska olen tämän kokemuksen jälkeen ollut äänekkään kriittinen epäinhimillisesti toteutettua rajasulkua kohtaan sekä somessa että IRL, olen saanut vastaani myös aikamoisen peemyrskyn, lievässä ja rajussa muodossa. Lievä muoto on positiivisuus-kultareunatsemppaus: ajattele kaikkia hyviä puolia elämässä, älä jumitu huonoon! Raju muoto on täyslaidallinen kritiikkiä siitä, että kehtaan olla millään lailla arvosteleva Australiaa tai Länsi-Australiaa kohtaan, koska maan johto on toiminut "ainoalla mahdollisella tavalla" lukitessaan rajat sisään ja ulos, pitääkseen "kaikki turvassa". 

Olen saanut tätä kritiikkiä vastaani sekä omasta lähipiiristä, ulkopuolisilta, että aivan tuntemattomilta. Sekä ausseilta että mamuilta. Sellaistakin on tullut runsaammin kohdattua, että ei ihme jos en viihdy/sopeudu/ymmärrä elää oikealla lailla Australiassa, kun näin kärkkäästi, äänekkäästi ja typerästi arvostelen maata. Eli oma vika, mitäs läksit. Muuta pois.

Miksi ihmeessä muuttaisin pois maasta, josta muuten pidän, hetkellisen politiikan vuoksi?

Oma vika, maitojuna ja ei passaa jälkikäteen valittaa ovat kultareuna-tsemppauksen kanssa yhtä yleinen vastausmuoto, kun maahan/maastamuuttaja kohtaa jotain odottamattoman ikävää ja kehtaa valittaa siitä. Ihan kuin jokainen pystyisi ennakoimaan kaikki mahdolliset hyvät ja huonot elämänkäänteet, laatimaan niistä excelin ennakkoon (jopa vuosikymmeniä ennakkoon), ja tekemään sen pohjalta päätökset robottimaisen kylmästi bonukset ja miinukset laskien. 

Työni vuoksi tutkin tällä hetkellä traumaa ja yksi traumaa aiheuttava tai voimistava tekijä on, että ei saa ulkopuolista tukea tai ymmärrystä. Traumaattinen kokemus itsessään eristää muista, koska suurin osa ympärillä ei ole kokenut samaa. Eräs trauman muoto on yhteiskunnallinen trauma eli kokemus, jossa yhteiskunnan rakenteet, toiminnot tai käytännöt aiheuttavat alistetun ja eristetyn kokemusta, toivottomuuden ja voimattomuuden tunnetta. Bändi Rage against the Machine epäilemättä tarkoitti jotain tämänkaltaista, ihmisyyden murskaavaa koneistoa, joka kylmästi jyrää eteenpäin välittämättä, mitä telaketjuihin jää.

Mutta palataan asiaan: kellä on oikeus kommentoida maan politiikkaa ja käytäntöjä? 

Australiassa kuten monissa muissa maissa tavallaan halutaan kaikki mukaan dialogiin, eli vähemmistöjä kunnioitetaan juhlapuheissa ja koitetaan sisällyttää esimerkiksi valtion ohjenuoriin, mutta käytännön tasolla erittäin helposti lipsutaan siihen, että kussakin asiassa enemmistö kokee, että vähemmistön on pidettävä suu supussa ja taivuttava enemmistön tahtoon. 

Tämähän ei ole millään lailla fiksu tai inhimillinen linja, koska mitään uutta ei synny siitä, eikä ongelmia havaita, jos toisinajattelijat lakaistaan maton alle. Ei politiikkakaan toimi niin, että vallassaolijat ovat vallassa ikuisesti, eikä muilla ole nokankoputtamista. Päinvastoin, valtapuntari heilahtelee puolelta toiselle sen mukaan, mitä äänestäjät kulloinkin pitävät fiksuimpana arvolinjana. Ja oppositio voi aina haastaa sen ja koittaa saada valta-aseman itselleen. 

Mutta. Mihin saakka tätä ajatusmallia voi viedä? Länsi-Australiassa tuli voimaan laki, jossa melkeinpä kaikille aloille määrättiin koronarokotepakko. Pakko on välillinen eli sulkutilan sattuessa rokottamattomat eivät saa tulla töihin ja joillain aloilla henkilö voidaan irtisanoa, jos ei suostu rokotukseen. Onko oikein, että enemmistö saa runtata tällaisen linjan läpi? Tai onko oikein, että vähemmistö saisi sanoutua siitä irti eli jatkaa rokottamattomana? 

Henkkoht tämä on vaikea kysymys, sillä olen rokotteen kannalla ja tilastollisesti se on huikeasti turvallisempi kuin koronan (vakavan muodon) sairastaminen. Toisaalta olen sitä mieltä, että kukin päättäköön omasta terveydestään itse eli jos ei rokotetta halua, olkoon ottamatta. Taas toisaalta, onko oikein, että teho-osastot täyttyvät rokottamattomien takia? Onhan meillä muitakin pakkorokotuksia, ml. kaikki lapsuuden rokotteet (jotka eivät teknisesti ottaen ole aivan pakko Australiassa, mutta monia yhteiskunnan rahallisia tukia ei saa lasta varten, jos lapsi ei ole rokotettu). Toisaalta, maailmassa on paljon koronaa kroonisempia ja vaikeampia terveysongelmia emmekä jätä hoitamatta esimerkiksi tupakoijia siksi, että he ovat itse "sabotoineet" terveytensä. 

Eli minulla ei ole tähän jokotai vastausta. 

Omiin ajatuksiini kylläkin vaikuttaa se, että en tunne ketään rokotteesta vakavasti sairastunutta, mutta sukulaiseni kuoli koronatautiin.

Hyppy takaisin maahanmuuttoon. On traagisella tavalla kiinnostavaa huomata, miten moni mamu Australiassa on omaksunut ns. kiitollisuushierarkia-asenteen, eli ei saa kritisoida Australiaa, koska on saanut maan kansalaisuuden tai oleskeluluvan "lahjaksi", siis itse sitä hakien ja siitä maksaen, ei syntymän kautta. Näen tätä jatkuvasti somessa ja kohtaan ihan päivittäin esimerkiksi työkavereideni keskuudessa. Olen viime vuoden mittaan käynyt useissa työkoulutuksissa ja -seminaareissa, joissa aiheena on monikulttuurisuus tai maahanmuutto, ja niissä erottuu aika selkeä tahaton teema. 

Moni (länsi-)aussi olettaa, että maahanmuuttajat ovat automaattisesti jostain "huonommasta" maasta eli ovat muuttaneet Australiaan paremman elintason vuoksi. Tottahan tämä usein onkin, mutta ei automaattinen fakta. Elintaso on kaikkialla Länsi-, Keski- ja Pohjois-Euroopassa vähintään yhtä hyvä kuin Australiassa, vaikkakin eri tavoin järjestetty ja yksityiskohdista voi aina debatoida (esim. mitä tulisi kattaa verovaroin, mitä tarkoittaa hyvä asuinrakentaminen). Näinollen aussit itse usein odottavat kiitollisuutta. Sama teema toistuu Suomessakin, eli etenkään pakolaiset eivät saisi kritisoida Suomea mitenkään vaan heidän tulisi olla ikuisesti, avoimesti ja näkyvästi kiitollisia. 

Kävin seminaarissa, jossa puhujina oli pelkästään nuoria, 15-24-vuotiaita. He olivat kaikki muttaneet Australiaan lapsena. Heidän pääviestinsä oli, että lopettakaa se kiitollisuuspuhe ja kiitollisuudenvelkaan syyllistäminen. Etenkin lapsena muuttaneet eivät usein ole saaneet vaikuttaa mitenkään siihen, minne päätyvät, joten on kohtuutonta vaatia, että heidän tulisi olla kiitollisuudenvelassa uudelle kotimaalleen. Onko ylipäätään tervettä ajatella, että muualtatullut ei saisi esittää mitään rakentavaakaan kritiikkiä, koska siinä rikkoutuu kiitollisuudenvelka? Useinhan muualtatullut nimenomaan näkee yhteiskunnan, kulttuurin, tapojen jne outouksia, eroavaisuuksia ja ongelmiakin, joihin paikalliset ovat täysin sokeutuneet. 

Henkkoht uskon, että ihmiskunnan jaettu tavoite on tai sen tulisi olla asioiden parantaminen. Oli kyseessä sitten yhteiskuntarakenne, vähemmistöjen asema, sairaudet, vaikeudet, ongelmat, luonnontuho jne, meidän tulisi pyrkiä sitä kohti, että tehdään aiempaa paremmin tai vahingoitetaan ja haitataan vähemmän. Jos yksi ryhmä suljetaan ulos tästä keskustelusta kokonaan, emme etene kovin tehokkaasti emmekä myöskään reilusti. 

Mutta onko reilua, että maassa ei eletä maan tavalla? Entä jos vähemmistö tai jokin tulokasryhmä haluaa muuttaa asiat huonommiksi kaikille, itse kuvitellen, että tehdään paremmin? Tämä on yleensä argumentti, joka nousee esiin, kun puhutaan muslimeista, Islamista ja Sharia-laista. 

Vaikka vankasti kannatan jokaisen yksilön huomioimista ja tarpeiden täyttämistä, olen myös filosofiselta kannaltani utilitaristi eli kaikkien päätösten tulisi tähdätä suurimman mahdollisen ryhmän hyvinvointiin - kuitenkaan sortamatta vähemmistöjä. Jos nyt jokin hypoteettinen Sharia-lakitulkinta vaatisi esimerkiksi naisten poistamista julkisista asemista tai muuten naisten oikeuksien vähentämistä, ei se ole utilitaristisen mallin mukaista eli ei kannatettavaa. Kenenkään asemaa ei saa, tule tai voi parantaa polkemalla muita. 

Utilitarismi on kuitenkin vain yksi ajattelutapa ja arvovalinta, eihän se voi olla toista parempi? Näin väittää kulttuurirelativismi, jonka mukaan mitään arvoja ja tapoja ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen vaan kaikki on täysin suhteellista ja subjektiivista, kokijastaan kiinni. Maailma ei kuitenkaan oikeasti toimi näin vaan kulttuurirelativismi on puhtaasti teoreettista. Jokainen ihminen (mikäli ei ole lapsena traumatisoitu esim. väkivallan kautta) haluaa olla fyysisesti terve, vapaa kaikenlaisesta sorrosta ja kiusaamisesta, vapaa tekemään omia päätöksiä, vaikuttamaan elämänsä kulkuun, toteuttamaan itseään. Ei voi väittää, että nämä tarpeet olisi vain jollain tietyllä rajatulla ryhmällä ja muut ryhmät sitten selviytyköön miten taitavat. 

Mielestäni kaikissa maissa olisi hyvä päästä eroon ajattelusta, että vain kanta-maalaisilla eli maassa syntyneillä tai monen sukupolven takaa maan kansalaisilla voi olla varteenotettavia ajatuksia ja mielipiteitä, muut taipukoon tai olkoon hiljaa. Eli maassa maan tavalla on fiksu ohje vain tiettyyn rajaan asti. Tietenkään en kehota anarkiaan tai rikollisuuteen, se ei liity tähän. Mutta en henkkoht näe esimerkiksi maltillista, väkivallatonta kansalaistottelemattomutta ongelmallisena. Jälleen riippuen siitä, mitä siinä ajetaan. Oikeuksia ja etuja minulle itselleni pelkästään, vai jollekin laajemmalle ryhmälle, ja millä motiiveilla? Halutaanko purkaa sortoa, vai hankkia itselle enemmän muiden kustannuksella? 

Kaikki on tapauskohtaista ja siksipä meillä on oikeussysteemi, joka tällaisia asioita punnitsee. Ja siksi myös lakeja muutetaan jatkuvasti: kun tajutaan, että jokin asia voidaan tehdä paremmin, reilummin tai haitattomammin, uudistetaan lakipykäliä. Tämä on parlamentin olemassaolon tarkoitus demokraattisissa maissa. Tietenkin tämä on idealistinen tulkinta asiasta, mutta periaatteena fakta. 

ABC ivew, Total Control. Sarja aboriginaalinaisesta, joka päätyy kansanedustajaksi traagisten sattumusten kautta, ja naispääministeristä, joka kamppailee säilyttääkseen valtansa selkäänpuukottavassa parlamentissa. Kapseloi hyvin sen, kellä on oikeus sanoa ja mitäkin, ketä kuunnellaan, kuka halutaan pyyhiä pois valta-asemasta.

Aikamatka Australian perinteisiin

Löysin kirpparilta pari kiinnostavaa kirjaa, nimittäin australialaisia keittokirjoja vuosilta 1970 ja 1990.

En ole varsinaisesti mikään ruokakirjojen keräilijä. Ensimmäisen vuosikymmenen omillani asumista ruuanlaitto oli aikamoista tervanjuontia, se vain tuntui jatkuvalta epäinspiroivalta toistolta ja ruokanikin aika mauttomilta. Ruuanlaitto on alkanut kiinnostaa enemmän vasta viime vuosina, kun olen mestarikokki-anopiltani Madame E:ltä oppinut monia ruokakikkoja maustamisen, ruokalajien yhteensovittelun jii än ee saralla. Mutta tämä postaus ei ole ruuista sinällään, vaan tapakulttuurista ja ajattelutavoista, jotka näistä muutaman vuosikymmenen takaisista keittokirjoista heijastuvat. 

Vanhempi kirja on nimeltään Cookery for Young Australians eli Keittotaitoja nuorille australialaisille. Kiitän sukupuolineutraalista nimestä ja otteesta, missään kohti kirjaa ei nimittäin sanota, että kokkaus on naisten hommaa. Vaikka 1970-luku epäilemättä oli tasa-arvo-asioissa valistuneempi kuin vaikkapa 1950-luku, on Australiassa mielestäni nykyäänkin voimassa yllättävän vanhakantainen sukupuoliroolijako, mihin mm. kuuluu kotiäitiys tai kotirouvuus, mutta erittäin harvoin koti-isyys. Täällä villissä lännessä on myös järkyttävän normaalia ajatella, että naiset eivät kuulu tietyille aloille (rakennusala, kaivosala), koska he vain "sekoittavat miesten päitä" (wuuuut..... Elämmekö Afganistanissa vai Australiassa??). 

Mutta asiaan. Cookery-kirja on googlauksen perusteella kotitalouden oppikirja 1970-80-luvuilta ja tavoite aikanaan oli juurikin, että kaikki nuoret oppisivat keittiötaitojen perusteet. Mielestäni vanhoissa keittokirjoissa on kiinnostavaa yleisesti se, miten monet nykyään itsestäänselvät asiat esitellään niissä uutuuksina, esim Cookery-kirja alkaa erilaisten juomien valmistuksella: tee, kaakao, kahvi, sekä sitruunalimonadi ja hedelmämehut. Kahvi on aikoinaan tehty eri lailla, ohje nimittäin kuuluu:

Lämmitä kahvinporot paistinpannulla.

Kaada lämpimät kahvinporot kattilaan kiehuvaan veteen, lisää suolaa (!)

Kiehauta, anna vetäytyä 3 minuuttia.

Suodata hienojakoisen suodattimen läpi.

Lämmitä uudelleen mutta älä enää keitä. 

Tarjoillaan mustana sitruunaviipaleen kera, tai sekoita yksi osa maitoa, yksi osa kahvia maitokahvia varten. On tavanomaista tarjota myös hienoa sokeria tai erikoissokeria kahvin kanssa. 

Yhtä kiinnostavaa Cookery-kirjassa on aamupalat-osio. Aamupala on hieman rajoittunut verrattuna suomalaiseen makuun. Suomalaiseen aamiaiseen maailmalta käsin katsottuna kuuluu tyypillisesti suolapala-buffet eli voileipää erilaisin päällisin, puuroa, viiliä/jugurttia, kananmunaa, leikkeleitä, ehkä karjalanpiirakkaa. Täällä näköjään perinteisesti vaihtoehdot olivat paahtoleipä, kananmuna eri variaatioina omeletista keitettyyn, sekä mysli appelsiinilohkojen kanssa. Paahtoleipäruokia esitellään kolme: voideltu paahtoleipä, vegemite-päällystetty voileipä (vegemite on erittäin suolaista, hieman rukiisen makuista hiivamäskiä) sekä sokeri-kaneli-paahtoleipä. Tämä 50v vanha keittokirja tarjoaa yhä paahtamiseen "hehkuvia hiiliä" eli pitäisi olla tulipesällinen uuni. Tosin leivänpaahdinkin jo mainitaan. 

Yksi ilmeisen vanhentunut aamiaisruoka kirjasta löytyy, jota en ole täällä koskaan nähnyt missään tarjottavan. Pekonia paistetun tomaatin ja omenan kanssa. Pekoni ja tomaatti ovat normikauraa yhä, mutta ei paistetun omenan kylkiäisenä.

Yleisesti ottaen kirjan ruuat ovat suomalaisillekin, jos ei kaikki suoraan tuttuja, niin järkeenkäypiä. Eli anglosaksinen kulttuurivaikutus on ilmeisesti Suomeen sen verran vuotanut, että aussiruuat viiden vuosikymmenen takaa menisivät meilläkin. Kuitenkin eräs kirjan osio kiinnittää huomion: lounaat. Kirjassa on erikseen kappale eväslounaita varten ja se sisältää pelkästään erilaisia voileipiä. Täällä on pitänyt aina pakata omat lounaat mukaan kindyyn eli leikkikouluun tai esi-esikouluun (päiväkodissa lämmin ruoka kuuluu hintaan), kouluun ja töihin. Työpaikkaruokaloita ei juurikaan tunneta ja koulujen kanttiinit ovat maksullisia. 

Voileivät neuvotaan rakentamaan paahtoleivästä niin, että niihin kuuluu jokin levite, esim vegemite, kalatahna tai suolakurkkutahna (en tiedä mitä nämä kaksi viimeistä ovat, en ole elävässä elämässä koskaan törmännyt), sekä täyte eli esim kananmunahakkelus tai leikkeleet, ja paketoidaan tiiviisti paperiin tai kelmuun. Tavoite on tehdä useampi erivärinen ja -makuinen kerros. Jälleen omena yllättää eli yhdeksi täytteeksi ohjeistetaan maapähkinävoi, selleri ja omenaviipaleet. 

Kuten monissa maissa Suomen ulkopuolella, Aussilassa leipä on usein pullamaisempaa, täällä myydään normina esimerkiksi rusinapaahtoleipää. Tilasin juuri Suomikaupasta ison satsin ruispaloja, kun täkäläiset antimet eivät aina kohtaa suomalaisten makunystyröiden kanssa. Välillä leivoin itse "ruisleipää" eli joko täysjyvä-ruisseos-vuokaleipää tai teeleipää, mutta aina ei jaksa, eikä se myöskään koskaan maistu samalta kuin ehta aito suomalainen. 

Eräs perinteinen aussiruoka, jota en itse ymmärrä ollenkaan, on mornay eli laatikko tai vuoka, joka tehdään pastan tai juuresten sijasta korppujauhoista, vehnäjauhoista, juustosta ja jostain täytteestä, esimerkiksi tonnikala, lohi tai tankoparsa. En ole itse tällaisia koskaan syönyt, mutta ei vaan minusta kuulosta kovin ihanalta eikä edes terveelliseltä. Toisaalta, ehkä ulkomaalaisten reaktio esimerkiksi jauhelihaperunalaatikkoon tai kinkkukiusaukseen olisi sama, eli kukin tyylillään ja mihin tottuu. 

Kiinnostavasti muuten 70-luvun keittokirjaan on päässyt myös pari aasialaista ruokaa, nimittäin paistettu riisi ja chow mein eli kasvis-nuudeli-papupata. Vertailun vuoksi olisi kiva tietää, oliko suomalaisissa 70-luvun keittokirjoissa miten paljon ns ulkomaan vaikutteita, jos Ruotsia ja Venäjää ei lasketa. 

Jälkkäreistä sen verran, siinä missä Suomessa harrastetaan kiisseleitä, Australian perinteisiin kuuluu pudding eli vanukas. Kirjasta löytyvät mm. tällaiset vanukasreseptit:

höyrytetyt hedelmät, banaani-luumu, inkivääri, vaniljakastike, karamellikastike, riisi, leivänmuru-voi, kookos, sagopalmu, sitruuna-taateli, sitruunamarenki, hyytelö, kaurakeksi, passionhedelmä, sekä puolen tusinaa erilaista omenavanukasohjetta.

Nyt hyvästit 70-luvulle, kelataan eteenpäin 90-luvulle. Tämä 30 vuotta vanha kirja on nimeltään The Festive Season Handbook eli Juhlakauden käsikirja, eikä se rajoitu pelkästään ruokaohjeisiin vaan sisältää mm. lahjaideoita sekä leikkejä ja pelejä joulunviettoon. Jännittävästi kirjan nimessä ei ole sanaa joulu, mutta se käsittelee vain joulua. Kirja alkaa parin sivun selonteolla siitä, mikä joulu on, eli yleisönä ovat muutkin kuin peruskristityt, joille luulisi joulun olevan aika tuttu. Tosin selonteossa käsitellään myös joulun pakanallisia juuria ja mainitaan, että talvipäivänseisauksen aika on ollut vuosituhansia tärkeä vuoden käännekohta ja juhlakausi pohjoisella pallonpuoliskolla (Euroopassa). 

Mitä joulupöytään kuuluu? Australiassa, kuten Iso-Britanniassa, joulua juhlitaan joulupäivänä 25.12. ja kirjan mukaan ruokaperinteitä ovat täytetty kalkkuna tai kinkku kasvisten ja vihannesten kera, jouluvanukas, murokeksit, joulupiiraat (rusinamassalla täytetyt pienet voitaikinapiirakat), "kaikki huuhdotaan alas shampanjalla, viinillä, sekä runsaalla määrällä jääkylmää olutta". Kirja itse asiassa suosittelee, että Australiassa voisi panostaa enemmän ilmaston- ja säänmukaiseen ruokailuun sen sijaan, että koitetaan pitää tätä kylmään ilmanalaan sopivaa angloperinnettä yllä. Olisi fiksumpaa nauttia esimerkiksi salaatteja, mereneläväbuffet tai grillata ulkosalla kuuman keittiön sijaan - täyttä totta. Etenkin Perthissä joulun sää on usein aurinkoiset +30-40 astetta, eli laatikoiden väkellys keittiössä on hullun hommaa. 

Kirjassa on ohjeet monenlaisiin mereneläväruokiin, sekä reseptit eri Euroopan maissa tyypillisiin joulukakkuihin. Ruotsalaiset piparitkin ovat mukana. Opuksesta löytyy myös ohjeita erilaisiin itsetehtyihin pikku lahjoihin, leipomuksista sisustuselementteihin kuten potpourri tai koristeelliset rasiat tai tölkit, jotka voi täyttää vaikka karkeilla. Lisäksi löytyy erilaisia säilyke-, hilloke-, ja marmeladiohjeita. 

Joulukuusen historiasta kirja kertoo seuraavaa:

Erään legendan mukaan ensimmäinen joulupuu kasvoi Englannissa. Pyhä Boniface saapui Englantiin 700-luvulla käännyttämään pakanoita kristinuskoon. Eräänä iltana Pyhä Boniface törmäsi joukkioon, joka aikoi uhrata nuoren pojan jumalilleen tammen alla. Boniface kaatoi tammen estääkseen teon. Hän istutti tilalle havupuun taimen osoitukseksi siitä, että tässä maassa harjoitetaan nyt uutta uskoa. Myöhemmän tarinan mukaan joulukuusi oli Martti Lutherin keksintö, kun hän koristeli kuusen kynttilöillä vuonna 1530 symboloidakseen tähtitaivasta, josta Jeesus laskeutui maan päälle. Vuoteen 1605 mennessä strasbourgilaiset koristelivat kuusia jouluksi paperiruusukkein, omenoin ja makeisin.

Iso-Britanniaan joulukuusiperinne saapui, kun kuningatar Victorian aviomies Prinssi Albert pystytti ensimmäisen joulukuusen Windsorin linnaan vuonna 1841. Saksalainen prinssi halusi kokea lapsuudestaan tuttua traditiota myös uudessa kotimaassaan. Joulukuusen vakiinnuttua kuninkaallisessa perheessä tavan otti omakseen myös muu kansa, joka alkoi koristella kuusiaan kimalleköynnöksin, valoin ja nauhoin. Ikivihreät koristeet myös muualla kotona yleistyivät. 

Tämän kirjan mielenkiintoisinta antia eivät ole ruuat, vaan leikit ja pelit. Yksi leikki etenkin kiinnittää huomion ja ei positiivisesti. Nimittäin:

Samaa parvea-peli (birds of feather)

Jaetaan lapset kahteen ryhmään. Toinen ryhmä poistuu huoneesta, toinen ryhmä istuutuu tuoleille, kullakin on vieressään tyhjä tuoli. Kukin lapsi päättää yhden henkilön, kenet haluaa viereensä toisesta huoneesta. Nyt toisesta huoneesta saapuu yksi lapsi kerrallaan paikalle ja kaikki tuoleilla istujat yrittävät kaikin keinoin houkutella tämän viereensä. Jos tulokas valitsee oikein (eli sen, joka oikeasti halusi tämän viereensä), hän saa jäädä tuolille. Jos hän valitsee väärin, hänet buuataan kovaäänisesti ulos huoneesta. Leikki jatkuu, kunnes kaikki ovat tuoleilla. Sen jälkeen vaihdetaan ryhmien paikat ja aloitetaan alusta.

Hmm, ehkä olen herkkänahkainen, mutta mielestäni 90-luvun "heikoin lenkki" ja julkinen nöyryytys-mentaliteetti eivät ole enää nykyään kuumaa valuuttaa eikä niitä tarvitse takaisin tuoda. Ei jatkoon. 

Toinen ajankuvaleikki on:

Leikkaa lehdistä erilaisia mainoksia, mutta leikkaa pois tai peitä tuotenimi. Tee seinälle iso kollaasi mainoksista. Lapset yrittävät arvata/muistaa jokaisen tuotenimen oikein. Kuka muistaa eniten tuotenimiä, voittaa. 

Aavistuksen haiskahtaa kulutuskulttuurin ihannoinnilta... mutta ehkä hauska, tiedä häntä!

Muut leikit ovat suomalaisillekin tutunkuuloisia, kuten rikkinäinen puhelin, piirrä ja arvaa, näyttele ja arvaa, täytä puuttuva adjektiivi (valmiiksi kirjotettuun tarinaan lisätään summassa adjektiiveja ja lopuksi absurdi tarina luetaan ääneen). 

Tämän opuksen opeilla elämässä eteenpäin.

Suomalaisena arvostaa - top 5

Olen tänä vuonna uppoutunut pitkälle yhteiskunnallisiin ongelmiin lähtien Australian (ylitiukoista) koronarajoituksista ja seilaten vähäosaisten arkeen tutkimustyöni kautta. Tässä vaiheessa vuotta alkaa tulla olo, että nyt sitä happea, ei kukaan jaksa pelkkiä ongelmia vatvoa. 

Ihan pyytämättä ja yllättäen pulpahti päähän lista asioita, joita suomalaisena erityisesti arvostan. Tietty lista voisi sisältää ihan kaikkea luokkaa järvimaisema, peruskoulu, yötön yö, tasa-arvo, hapanjuuriruisleipä, poliittinen vakaus, metsämarjat, meritokratia, kiurun liverrys, pehmeä vessapaperi ja viili, mutta nämä esittelyssä tänään. Ei paremmuusjärjestyksessä.

Suomen opettamat top 5 asiaa (kun omaa perhettä, ystäviä, kesää ja salmiakkia ei lasketa)

1. Kirjasto

Kirjasto on mielestäni ihmiskunnan parhaita keksintöjä sitten tulen, pyörän, lääkkeiden ja yleisesti teknologian ohella. Kirjasto on nykykaupungeissa viimeisiä paikkoja, joissa saa viettää aikaa maksamatta mitään, ostamatta mitään, tai hankkimatta laskutettavaa jäsenyyttä. Lisäksi kirjasto on täynnä kirjoja, joita olen rakastanut ihan pikkutytöstä saakka. Muistan, kun pääsin alle kouluikäisenä ensimmäisiä kertoja kirjastoon ja eihän sellaista mahtavuutta ollut missään (paitsi sittemmin hevostallilla ja aikuisempana matkustelussa). 

Lattiasta kattoon luettavaa, tarinoita, seikkailuja, opittavaa, aivan erilaisia näkökulmia ja kohtaloita kuin omani - toisaalta myös samanlaisia, antaen tunteen, että en ole yksin, kukaan ei ole yksin, vaan joku toinen muualla on kokenut jotain samaa ja ymmärtää, osaa sanoittaa kaikenlaisia tunteita ja avata aatteita. 

Kirjastoista on tullut myös etätyöpaikkani, ensin opintojen aikana ja sittemmin freelancerina ja tutkijana. Tietenkin se on myös ajanviettonurkkaus. Tuon N:n joka keskiviikko vapaapäivänäni kirjastoon, vaikka hän ei kirjoista vielä suuresti perusta, lähinnä juoksee hippaa hyllyjen välissä. 

Toisin kuin luulin, Suomessa ei ole maailman eniten kirjastoja väkilukuun suhteutettuna. Top 10-maat ovat melkein kaikki ns. entistä Itäblokkia (mikä sinällään mahdollisesti kertoo jaettujen resurssien arvostuksesta sosialistitaustaisessa kontekstissa). Mutta, Suomessa on lailla säädetty, että jokaisen kunnan pitää tarjota kirjastopalveluja ja yli 90% suomalaisista asuu max. 10km päässä kirjastosta, väittää lähde. Suomessa käydään kirjastossa ja lainataan kirjoja tuplaten verrattuna Australiaan. 

Kirjojen arvostusero Suomessa ja (Länsi-)Australiassa karahti kasvoille maanantaina, kun ajelimme E:n kanssa jättiostoskeskuksen ohi ja poikkesimme sisään, koska E halusi ostaa kirjoja. Ostarilla, jolla on 170 kauppaa, ei kuitenkaan ole YHTÄÄN kirjakauppaa. Tätä ei mielestäni voisi tapahtua Suomessa eikä Ranskassa, joissa kirjakaupat kuuluvat isojen ostoskeskusten perusvalikoimaan. Suomessa myös kirjasto saattaa olla ostarilla, täällä se on erikseen kunnan monitoimitalossa/palvelukeskuksessa.

2. Kansalaisopisto

Kansalaisopisto on harrastusmahdollisuus, jota kaipasin Australiassa alkuun kovasti. Täällä on erilaisia harrastusryhmiä ja käsityöpiirejä siellä täällä, mutta ei lainkaan samalla tavoin keskitetysti kuin Suomessa. Asuessani Jyväskylässä ja Kuopiossa sain muiden tavoin postista kansalaisopiston kurssivihkon, josta ympäröin kiinnostavat kurssit ja ilmoittauduin. Superkätevää. Opiskelin ranskaa, japania, italiaa, saksaa, piirustusta, maalausta, grafiikantekoa, mitähän vielä. 

Kävin kansalaisopiston kursseilla ala-asteikäisestä asti, joten mukaanlähtö tuli tutuksi ja arkiseksi elämänosaksi. Vaikka kansalaisopistonkin kurssit tuntuivat joskus hippasen hinnakkailta, ne ovat tosiasiassa äärimmäisen edullisia. Täällä olen selaillut erilaisia taidekursseja, mutta hinnat liikkuvat aina useammissa satasissa, kun kansalaisopistolta sai lukukauden muutamalla kympillä (tämä siis yli kymmenen vuotta sitten, voi olla muuttunut). 

Olen nyt elvytellyt harrastuspiiritoimintaa muuta kautta ja olen osallistunut naapuruston naisverkoston kautta mm. värianalyysiin (mitkä vaatetusvärit ja -sävyt sopivat minulle) ja olen menossa vero- ja eläkekurssille (ei kuulosta huikean jännältä, mutta on tarpeellista tietoa raha-asioiden skarpeimpaan hanskaamiseen). Muuta kautta löysin joulukranssin tekokurssin, joka on sopivasti nimipäivänäni joulukuussa (nimipäiväähän tosin ei täällä vietetä eikä ymmärretä). 

3. Omavaraisuuskulttuuri

Minulla oli paha dilemma tässä joku viikko takaperin, olin nimittäin hukannut parsimisvälineeni. Kyllä, kuulostaa 1800-luvun draamalta, mutta on elävää elämää aussifinskin kotiportailta vuonna 2021. Muuton jäljiltä ompeluneulat, nuppineulat ja lankarullat oli pakattu jonnekin pomminvarmaan piiloon, joten piti kipaista kaupasta uudet.* Sain kuin sainkin lempi-pellavaneuleeni vielä käyttökuntoon parin kulumareiän paikkauksella, ja lapsen muutamia vaatteita siistimmiksi kainalo- ja polvireiät tukkimalla. 

Perthissä, Australian Texasissa, ei ilmeisesti ole tapana korjata juuri mitään. Aina kun osallistun johonkin tavarankeräysprojektiin hyväntekeväisyysmielessä jälleenmyyntiä ajatellen, osa kamasta on reikäistä, rikkonaista, tahraista, pesemätöntä (näin kai Suomessakin). Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä verge collection eli kadunvarsikeräys paljastaa järkyttävät läjät puolirikkinäistä kiinankamaa naapurien autotallien ja kaappien perukoilta. Keräyksessä siis saa dumpata kaatopaikalle menevät rojut kadunvarteen, josta kunta siivoaa ne pois ennaltasovittuna päivänä. Keräys itsessään on kätevä, mutta ylikulutuksen todistaminen ottaa hiukan syämmestä joka kerta. 

Täällä ei voi mennä metsään marjastamaan ja sienestämään, koska a) ei ole jokamiehenoikeutta, b) emme tunne syötäviä kasveja ja c) se ei ole oikeastaan kenenkään harrastus, joten ei ole ketään, jota pyytää seuraksi ja opettamaan. Wessejä ylipäätään ei näytä suuresti kiinnostavan bush tucker eli aboriginaalien perinteisesti metsästä löytämä ruoka. Perthissä ei esimerkiksi ole yhtään ravintolaa, joka sellaista myisi tai mainostaisi, tai pyrkisi profiloitumaan asialla. Sen sijaan Suomi on pullollaan gourmet-ravintoloita ja pikkupaikkakuntien lounaskahviloita, joissa kuhafile, poronkäristys, puolukkahillo, lakkakiisseli ja tyrnijäätelö ovat joka menussa. Ja tuskin sellaista perhettä onkaan, jolla ei ole itsepoimittuja metsämarjoja pakastimessa talvella, tai vähintään naapurin/sukulaisen lahjoittamia.

En ole näiden kymmenen vuoden aikana maistanut vielä yhtään kertaa jotain sellaista kasvia/marjaa/hedelmää, joka kasvaa natiivisti pelkästään Australiassa. Tottakai täällä myydään liutana mangoja, banaaneja, macadamia-pähkinöitä jne joita maassa viljellään ja joita täällä on kasvanut tuhansia vuosia, myös alkuperäiskansan ravintona. En kuitenkaan tunne yhtään kasvilajia puskasta, josta voisin ottaa eksyessä evästä. No, tämä on korjattavissa vain omin voimin eli esim. löytämällä joku bush tucker-kurssi. 

*TIETENKIN paikallistin ne edelliset parsimatarpeet samana päivänä kun ostin uudet. 

4. Kirppari

Liittyy edelliseen. Kirppareita nyt luulisi olevan ihan kaikkialla ja tietysti jossain muodossa onkin. Muistan kuitenkin aikamoisen silmien avautumisen muuttaessani Budapestiin v. 2001, kun koko kaupungista ei tuntunut löytyvän yhtään kirpparia (tosin kielimuuri haittasi asiaa). Lopulta jostain kujien kätköistä löytyi vintage-vaateliikkeitä, jotka eivät kuitenkaan ole sama kuin ihan perustavaran myyntikirpparit. 

Suomalaiset rakastavat pöytäkirppareita ja se onkin yllättäen uniikki suomijuttu. En ole moiseen myyntitapaan törmännyt missään muualla. Eli on olemassa jokin halli tai alue, josta voi vuokrata pöydän, ja seistä siellä joko itse myymässä tai jättää tavarat henkilökunnan myytäväksi, kuitenkin itse tuotot keräten. Täällä maailmalla kirpparit yleensä ovat hyväntekeväisyysjärjestöjen reviiriä, ja vaatteet lahjoitetaan niille. Nykyään nettikirppari- tai netitse jälleenmyynti tietysti on mahdollista.

Aussien versio kirppareille on garage sale tai car booth sale eli autotalli- tai autonkonttimyynti. Edellisessä ladotaan kaikki myytävä esille esimerkiksi omaan autotalliin tai etupihalle, ja odotetaan, että naapurit tulevat ostoksille. Jälkimmäisessä parkkeerataan auto, kontti täynnä tavaraa, jonnekin tapahtumaan ja myydään suoraan siitä. Kumpikaan ei mielestäni vedä vertoja suomikirppareille, koska a) niitä pitää itse mainostaa eli viesti ei välttämättä tavota moniakaan, b) myyntiä on vain yhtenä päivänä eli jos tavara ei heti liiku, ei se liiku ollenkaan ja c) kaikki eivät halua levitellä omia kamojaan naapureidensa nenien alle, joskus anonyymius on kivempaa (vaikkei myynnissä mitään salaista olisikaan). 

5. Hammashygienia

Eilen hampaita harjatessa yhtäkkiä muistui mieleen joskus ala-asteella tehty tarkastus, jossa piti purskutella värjäävää nestettä, joka tekee näkyväksi plakin. Hammashoitaja katsoi suuhuni ja totesi, että aijai, ei ole tullut alahampaita harjattua kunnolla takaa. "Kaikki haluavat kiiltävän edustan, mutta pitää harjata yhtä hyvin kaikkialta". Muistan tämän ohjeen vieläkin, 30 vuotta myöhemmin, ja tunnollisesti hinkutan sähköhammasharjalla puhdasta, xylitolihammastahnalla tietenkin. Lapselle tilaan xylitolihammastahnaa ja -tabletteja Suomesta, vaikka niitä kuulemma saa täältäkin joistain korealais- tai japanilaiskaupoista (en ole itse nähnyt). 

Minulla ei ole yhtään reikää, hammasvikaa jne, ei E:lläkään. Samaan on yritys tähdätä myös N:n kanssa, vaikka tällä hetkellä taapero nippanappa hyväksyy harjauksen. Xylitolitabletti palkkiona motivoi kummasti. Äitini oli ilmeisen tarkka meidän lasten hammashygieniasta ja siitä suuri kiitos hänelle: en ole koskaan kärsinyt hammasongelmista, oikomishoitoa lukuunottamatta. 

Länsi-Australiassa hammasongelmat ovat järkyttävän yleisiä ja täällä törmää päivittäin aikuisiin, joilta puuttuu hampaita. Osasyy on ikävä kyllä huumeidenkäyttö. Täällä yleinen metamfetamiini aiheuttaa käyttäjilleen hammasmätää, ientulehdusta ja reikiintymistä, ja joskus hoitokeinoja ei jää muita kuin hampaiden poisto (potilailla ei ole läheskään aina varaa hankkia tekohampaita). 

Kuitenkin myös ruokavalio, tietämättömyys ja hammashoidon kalleus ovat syitä, miksi ihmisillä kirjaimellisesti mätänevät hampaat suuhun. Joidenkin raporttien mukaan ausseista vain puolet harjaa hampaat päivittäin, ja Australian suuterveyden taso on huonointa kehittyneistä maista. Täällä hammashoito ei ole ollenkaan julkisen terveydenhuollon piirissä eli sinne pääsevät vain ne, joilla on varaa tai yksityinen vakuutus. Kaiken yksityistäminen, mikä mahtava idea. Onneksi edes lapsille kustannetaan Medicaresta - paikallinen Kela - vähintään yksi tarkastus per vuosi ja meillä tietenkin on vakuutus, joka kattaa myös hammashoitoa.

En tunne täkäläistä koulusysteemiä, mutta Suomessa mielestäni homma hoidettiin (ainakin 1980-90-luvuilla) hyvin, koska meillä oli säännöllisiä hammashoitajien esitelmiä ja vuosittaiset hammastarkastukset. Xylitolia lobattiin voimakkaasti ja ilmeisesti hyvästä syystä. Täällä suuri enemmistö ei ole koskaan siitä kuullutkaan ja hammastahnat makeutetaan sorbitolilla. 

Suomalainen arvostaa myös kahvia ja pullaa... Kuvat Fremantlen ruotsalaisesta Fika-kahvilasta.

Pöllämystynyt

Hellurei, täällä ollaan taas, näppiksen takana. 

Tuntuu, että minulla on nykyään aina hieman pöllämystynyt olo. Vaikka olemme olleet takaisin Perthissä jo pian vuoden, olen ilmeisesti elänyt jonkinasteista kulttuurishokkia kuukausitolkulla. Vuoden 2021 osuvin tunnuslause minulle olisi: ristiriitaisin tuntein. 

Meille on toisaalta tapahtunut paljon hyvää ja elämä yleisesti on hyvää. Toisaalta viimeiset 12kk ovat sisältäneet tunnemylläkkäisen Perthiin-paluun stressaavan ja traumaattisen Australiasta-ulos-lukitsemisemme jälkeen, kummallekin meistä uuden työn aloituksen, N:n päiväkodin aloituksen jatkuvine sairasteluineen, kaksi muuttoa, oman kodin oston, moniin uusiin ihmisiin tutustumista, uuteen sopeutumista ylipäätään. Ei ihme, että tästä myllytyksestä jää olo, että elää kroonisessa kofeiinivajeessa. 

Joka päivä hämmästelen myös epäuskon ja absurdiuden sekaisen turhautumisen kautta, mitä osavaltiomme pääministeri, Premier, tänään päättää. Länsi-Australia nimittäin aikoo ainoana osavaltiona Australiassa jatkaa tiukkaa rajasulkua ja kaksiviikkoista pakollista hotellikaranteenia, kun muu Australia alkaa avautua ensi viikosta lähtien. Näillä näkymin Länsi-Australia on kiinni ainakin helmikuun 2022 alkuun, pahimmassa tapauksessa heinäkuulle 2022. Nimittäin Länsi-Australian hätätilalakia jatkettiin kaikessa hiljaisuudessa sinne saakka, antaen melkeinpä rajattomat valtuudet Premierille aukoa eli lukita osavaltiorajoja niinkuin lystää. 

Yksi muutos meitäkin koskee 1. marraskuuta lähtien ja se on, että kenenkään aussikansalaisen tai pysyvän oleskeluluvan haltijan ei enää tarvitse anoa pohjoiskorealaista byrokraattista maastapoistumislupaa. Senkun varaa lennon ja lähtee. Mutta takaisinpääsystä ei voi tietää, sillä Länsi-Australia saa edelleen vaatia omaa rajapassiaan ja sen myöntäminen ei ole ollut automaattista edes Länsi-Australian asukkaille. Ja edelleen täällä siis pitää karanteerata ulkomailta saapuessa 14vrk hotellihuoneeseen suljettuna, omakustanteisesti. 

Ääneenlausuttu tavoite on, että rajoituksia höllätään kun saavutamme "lähes 90%:sen" rokotekattavudeen Länsi-Australiassa. Kuitenkin avautumispäivää ei suostuta antamaan, mikä saa monet viivyttelemään rokotteen kanssa, kun eihän sillä kiire ole. Ja sitten kaikki odottavat hieman lisää, milloin se avautumispäivä koittaa. Uskomaton noidankehä. 

Itse en ole ollenkaan vakuuttunut, että tällainen kaksikerroksellinen rajavalvonta on edes laillista. Mutta niin kauan, kun sitä ei kukaan haasta oikeudessa, homma jatkuu. Nyt sentään Premierimme nauttima jopa 90-prosenttinen putinmainen kannatus on alkanut hieman ottaa osumaa, kun paljasjalka-aussitkin ovat todenneet, että eihän täältä hitto vie pääse sisään eikä ulos. Monilla oli aikeissa ja toiveissa matkustaa toisiin osavaltioihin joulusukuloimaan, mutta ei, lukossa on joka räppänä. Jos lähdet, kotiin et pääse ennenkuin Isä Aurinkoinen antaa siihen luvan viranomaistensa kautta. 

Mutta ihan muuhun asiaan.

Nyt hämmennystä lisää, miten vuodet tuntuvat kuluvan aina aiempaa nopeammin. Eilen kävelin Perthin suurimpiin kuuluvan tavaratalon Myerin läpi ja järkytyin: koko putiikki täynnä jouluhörsöä. Häh, jouluun on vielä kaksi kuukautta? Miten jouluhypetys alkaa joka vuosi aiemmin? Joskus lapsuudessani merkkipaalu oli joulukuun alussa. Siitä se siirtyi marraskuulle. Nyt rieha ja tuputus on hiipinyt lokakuulle. Hämmenystä herättää erityisesti se, että Australiassa juhlitaan myös Halloweenia tämän viikon lopussa (30-31.10.). Siispä iloisenhempeät joulukoristeet on tuupittu samaan tilaan karmeiden murha-aiheisten pelottelu- ja säikyttely"koristeiden" kanssa. Haloo?

Itse en suuremmin perusta Halloweenista, koska se ei ole minulle lapsuudesta tuttu juhla enkä myöskään ihan satasella tajua kauhun ja pelottavuuden juhlimista. Jollain tasolla ymmärrän pohjoisen pallonpuoliskon syksyyn kuuluvan, mysteeriseen/paranormaaliin/esi-isiin/kuolleiden kunnoitukseen ja myös pelkoihin linkittyvän sadonkorjuujuhlan, joita Halloweenin esi-isät mm. Samhain ja kekri ilmeisesti olivat. Täällä Perthissä Halloween ei liity mitenkään sadonkorjuuseen, koska Halloweenia juhlitaan keväällä, ilmojen kirkastuessa ja päivien pidetessä. Sen sijaan se vaikuttaa aika puhtaasti Ameriikasta apinoidulta kauhufestivaalilta, jossa ihmiset koristelevat kotejaan ja työpaikkojaan esim tekoverellä. Eiherrajjesta, ei ole minun juttu. 

Olen muutenkin aika nipo väkivaltaviihteen suhteen, koska en ole enää vuosikymmeniin voinut ymmärtää, miksi meidän pitää vääntää jokainen karmea asia maailmassa huvitukseksi. Kulttuurintutkimustakin opiskelleena tottakai tajuan erilaisia motiiveja kuten katharsis eli vapautuksentunne, joka seuraa siitä, kun jokin asia on ensin jopa liiankin ahdistava, pelottava, jännittävä, paha, mutta saa helpottavan päätöksen, onnellisen lopun, "paha saa palkkansa". 

Ihmiset katsovat rikossarjoja samasta syystä kuin lähtevät vuoristorataan, hurjia, vahvoja, jännittäviä tunteita kokeakseen. Luen itsekin psykologisia trillereitä eli tajuan tämän joo. En siltikään ole päässyt siihen mielentilaan, että olisi minusta hauska juttu lätkiä verisiä kämmenenjälkiä taloni oveen "murhatutkintapaikkaa" Halloweeniksi lavastaakseni. Jotkut asiat vaan eivät ole hauskoja ja naureskelun kohteita mielestäni. 

Tämä verimurhahomma on onneksi vielä vähemmistön hupia ja ne, jotka koristelevat Halloweenia varten, useimmiten levittävät pensasaitoihinsa tekohämähäkinseittiä jne kohtalaisen maltillista. Meidätkin kuitenkin kutsuttiin Halloween-aiheisille lapsen naamiaissynttäreille sunnuntaina ja olen nyt viikon pohtinut, mitä helkuttia sinne voi laittaa päälle. Haluan osallistua ja olla mukana, kun pyydetään. Mutta en halua mitään liian pelottavaa, onhan kyseessä 4v-synttärit ja omakin muksumme on alle kolmevuotias. Sain naapurustosta lainaan vaikka minkälaista "veristä" (taas...) sairaanhoitajamekkoa, mutta päätin olla hassu noita ihan oman kaapin antimilla. E puolestaan aikoo olla ei-liian-pelottava vampyyri ja N saa päälleen Indiana Jones-asun. 

Tänään pitää vielä hommata synttärilahja ja noidan hattu, jospa niillä tästäkin selvitään. Maanantaille otimme kumpikin vapaapäivän, saadaanpahan levähtää "hurjien" synttäreiden jäljiltä (joihin menee jotakuinkin koko päivä, kun ensin hankkiudumme junalla paikalle täältä perukoiltamme). 

Siis miten voi olla taas kohta joulu? Justhan sitä juhlittiin melkeinpä viime viikolla.

Kaksikielisenä leikki-ikään

Haloohaloo, mitä kuuluu? 

Postauksillani on yleensä jokin teema tai pointti, vähintään Suomen ja Australian vertailu jostain näkökulmasta. Tänään aioin kuitenkin vain tarinoida tajunnanvirtaa. Mielessäni on monta postausraakiletta, jotka vaativat jonkun verran tutkimustyötä (mm. asunnonosto Australiassa, viimeisimmät rajasulkukäänteet), mutta ammatiltani tutkijana en nyt jaksakaan vapaapäivänä etsiä yhtään vakuuttavaa lähdettä ja vertailla muistiinpanoja!

Hypätään arkeemme. Seuraan mielenkiinnolla taaperomme kielenkehitystä. Tosin 2.5-vuotiaan kutsuminen taaperoksi alkaa tuntua ajastaan jääneeltä, hän ei todellakaan taaperra vaan hyppii, juoksee, kiipeilee ja ninjailee kaikkialle. Kaipa hän on nyt saavuttanut leikki-iän. Lähteiden (pakko näköjään joka asiaan on jotain googlata :D ) mukaan leikki-ikä on jossain välillä 3-5v tai 2.5-6v, miten kukakin sitä mittaa. 

N on kaksikielinen sikäli, että hän puhuu englantia ja ymmärtää suomea, välillä suomalaisia sanoja englannin joukossa käyttäen. Oma toiveeni olisi, että hän myös osaisi puhua suomea, mutta en ole ollut läheskään yhtä tehokas/tiukka/johdonmukainen kuin oppaat kehottavat. Yritän puhua N:lle pelkästään suomea, mutta välillä vahingossa mukaan lipsuu englantia, etenkin kun vastaan N:n englannikieliseen puheeseen. On myös yllättävän vaikeaa puhua eri kieltä kuin muut porukassa, koska silloin joka asian joutuu toistamaan englanniksikin ja/tai kokee syyllisyyttä siitä, että jättää muita ulkopuolelle (esim. leikkikentällä, toisten kodeissa vieraillessa). 

Australia on lähtökohtaisesti rento maa kunkin puhua omaa kieltään eli täällä ei aktiivisesti sitä kielletä tai katsota kieroon. Kuitenkin rentous on usein pintasilaus. Somessa näen keskusteluja, miten aussit ovat loukkaantuneet siitä, kun muunmaalaiset kehtaavat puhua omalla kielellään heidän seurassaan. Eli tätä ei näytetä tilanteessa tai sanota ääneen, mutta siitä paapatetaan jälkikäteen tai anonyymisti. 

Joissain päiväkodeissa koitetaan rohkaista lapsia kaksikielisyyteen esim. niin, että hoitajat opettelevat joitain tärkeitä sanoja lapsen äidinkielellä/toisella kielellä. Ei meidän hoitopaikassamme. Asumme nyt ns. bogan- eli "juntti"alueella, ja täällä on Perthin keskustaa tai "hyväosaisten" alueita enemmän maassa maan tavalla -mentaliteetti. Hyvin moni ei ole koskaan matkustanut Australiasta minnekään eikä kaikilla ole erimaalaisia tai erikielisiä tuttuja. Myös koulutustaso ja sosioekonominen status yleisesti on Perthin keskustaa matalammalla. Olen ensimmäistä kertaa sitten Australiaan muuttoni ns. alkuperäisväestön ympäröimä (näillä seuduilla asuu anglosaksi-aussien lisäksi myös Aboriginaaleja enemmän kuin aiemmilla kotikulmillani), sen sijaan, että joka toinen naapuri olisi myös ns skilled migrant eli koulutettu maahanmuuttaja. 

Kävimme N:n kanssa erään naapurin luona leikkitreffeillä joku viikko sitten ja naapurista oli hämmentävää, että puhun suomea muksulle. Hän kyseli ihmeissään, miten se käytännössä tapahtuu ja selitin, että ihan samoin kuin englanninkin puhuminen. Ei, en yritä ensin opettaa joitain yksittäisiä sanoja tai tankata kielioppia. En pyri sanomaan mahdollisimman helppoja lauseita. Pulputan vaan, kaikkea ja kaikesta, siitä mitä kulloinkin teen ja mitä ympärillä tapahtuu. Naapuri ei saanut millään kiinni, miten tämä voi opettaa toisen kielen. Yritin selittää, että suomen oppii lapsena ihan samoin kuin englannin oppii lapsena: vanhemmilta, ympäristöstä, muilta lapsilta, kirjoista, tv-ohjelmista. Ei silti auennut. 

Vaikka täällä on mahdollista opiskella kieliä koulussa, ei se ilmeisesti ole ollut ollenkaan tavallista muille kuin syntyjään kaksikielisille. Australia 50-60-luvuilla, tai vielä 80-90-luvuilla, on ollut ihan eri paikka kuin nykyään. Tavoitteena on ollut assimilaatio eli anglosaksikulttuurin ehdoton omaksuminen, tai ainakin omien tapojen ja kielen rajaaminen tiukasti omaan kotipiiriin minkään julkisen sijasta. Monet lapsena maahan muuttaneet, nykyään aikuiset, eivät osaa juuri ollenkaan vanhempiensa kieltä ja tavoistakin on säilynyt vain muutamia, yleensä ruokakulttuuriin liittyviä. Jää nähtäväksi, mitä saan itse N:lle siirrettyä ja senkin takia kovasti odotan Länsi-Australian rajojen avautumista, jotta pääsisi taas Suomeen kielikylpyyn. 

Tottakai tapaan täkäläisiä suomalaisia kavereita melkeinpä viikottain - lähes kaikilla heistä on mukavan sopivasti leikkikaveri-ikäisiä lapsia. Perthissä toimii myös Suomi-koulu, kielikerho joka toinen lauantai. Olin sen toiminnassa aktiivisesti mukana ennen perheellistymistä, mutta tällä hetkellä päiväunien ajoitus estää osallistumisemme. 

En ollut aiemmin tajunnut, miten helppoa on sekoittaa suomea ja englantia, pikkulapsen logiikalla siis. N painaa jatkuvasti mieleen sanoja ja sanomisen tapoja, mutta aina ne eivät leimaudu oikein, tietenkään. Suosikki-hybridini on niis. Nenä niistetään, aivastus on sneeze (sniis). Muksu on yhdistänyt ne mielessään ja aina kun häneltä pääsee aivastus ja/tai tarvitaan nenänniistoa, hän toteaa: N niis. 

Toinen vaikea opittava on hiukset. Monikko ja yksikkö on kuultuna vaikea erottaa ja niinpä N kutsuu yhtä hiusta ja montaa hiusta sanalla hiuks. Siinä on loogisesti samankuuloinen tuntu kuin kummassakin sanassa hius ja hiukset, ja se päättyy ässään kuten englannin monikko, joten sen täytyy olla oikein. 

N:lle on myös vaikea tietää, mikä on yksi sana tai kaksi sanaa. Hän aivan selkeästi ääntäen mutta minulle hupaisasti sanoo kyl pyyn, suih kuun ja kyy tiin, kahtena sanana. 

Englanniksi hän osaa jo puhua lauseita, mutta suomeksi ei. Asiaa varmasti auttaisi esimerkiksi kirjojen lukeminen, mutta lukutoukkaäidin harmiksi N ei ole oikein lukumiehiä. Häntä kiinnostaa paljon enemmän kaikki aktiivinen ja räjähtävä, kuten vesileikit takapihalla tai monsteriautoralli tabletilta. Toivon mukaan tämä muuttuu ajan myötä ja onneksi päiväkodissa hän on ilmeisen kiinnostunut kirjoista, istua nököttää aina eturivissä lukutuokioissa. Ryhmäpaine/vertaistuki/mallioppiminen, kiitämme!

On kuitenkin kivaa ja kiinnostavaa huomata, että sanastoa on hiljaisesti kertynyt ja N alkaa aina yrittää enemmän suomen puhumista, kun olemme suomenkielisessä seurassa. Lasken onnistumiseksi itselleni, jos hän saisi pidettyä suomen ns. dormant- eli uinuvassa tilassa, jonka voi elvyttää ja laajentaa tarvittaessa, kun ympäristö sitä vaatii. Tavoitteena olisi mahdollistaa pidempien lomien vietto Suomessa joskus tulevaisuudessa, ehkäpä jopa opiskeluaika, jos se N:ää aikuisuuden kynnyksellä kiinnostaa ja tuntuu tarpeellliselta. 

Ranskasta sananen. Meillä oli ideana, että E opettaisi/puhuisi ranskaa, mutta hän ei millään meinaa sitä muistaa enkä minä ole riittävästi rohkaissut, kun en itse sitä osaa turistisanastoa enempää. Meillä on onneksi ranskankielisiä lapsiperheellisiä kavereita, joiden seura auttaa hieman. Ja E:n veli asuu puolen tunnin matkan päässä joten sukuloidessa ehkä jotain tarttuu. Toisaalta ranskaa voi opiskella täällä koulussa eli sitä on helpompi syöttää vanhempana kuin suomea. Jos se enää silloin kiinnostaa/onnistuu!

Nappula harmissaan, kun pitää istua ja poseerata, vaikka haluaisi vain kaivella kaivurilla! Uuden kotitalomme portaalla.

Auscatraz avautumassa?

Viime viikolla tuli puolitoista vuotta odotettu uutinen, Australia alkaa avata rajojaan, juhuu! Koronan vuoksi Australiassa on ollut maailman tiukimpiin kuuluva rajasulku ja matkustuskielto maaliskuusta 2020 alkaen. Marraskuussa 2021 tilanne tulee nytkähtämään uuteen suuntaan.

Mutta mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Nimittäin ei ainakaan sitä, että kaikki koronarajoitukset poistuvat, tai että maan rajat vain läväytetään auki ja sisään ja ulos saa lampsia kuin vuonna 2019. Huom, perustuu omaan ymmärrykseeni uutisoinnista ja valtion tiedotteista, en mene vannomaan sataprosenttista oikeellisuutta.

1. Pääseekö Australiaan nyt käymään?

Ei.

Tarkennetaan. Australian pääministeri julisti, että maan kansalaiset ja pysyvän oleskeluluvan haltijat (PR) saavat marraskuussa alkaa liikkua rajojen yli ilman tähän saakka vaadittua poikkeuslupaa. Poikkeusluvan Australiasta poistumiseen on voinut saada anomuksesta vain pakottaviin syihin liittyen, esim. lähisukulaisen hautajaisiin, yli kolme kuukautta kestävään reissuun, tai, täysin loogisesti yhtä pakottavana syynä hautajaisten kanssa, tärkeään bisnesmatkustamiseen. Kaikki eivät silti ole lupia saaneet ja myöntäminen on ollut sekavaa, eli toisille heltiää helpommin, toisille ei kirveelläkään. 

Huom, vain niistä osavaltioista saa alkaa matkustaa sisään ja ulos, joissa rokotekattavuus saavuttaa 80% yli 16-vuotiaista. Tähän näyttävät marraskuussa pääsevän Uusi Etelä-Wales (NSW) ja Victoria, Australian väkirikkaimmat osavaltiot maan itärannikkolla, ja samalla myös ainoat, joissa korona on levinnyt aikalailla tiukoista sulkutiloista huolimatta. Toisin sanoen, ei ole enää järkeä koittaa pultata koronaa ulos kun se on jo sisällä. 

Maahan sisälle ei edelleenkään pääse muilla viisumeilla kuin PR:llä (paitsi jos on todistetusti ollut australialaisen puoliso yli vuoden, tai on aussin alaikäinen lapsi). Eli ulos yhä jäävät opiskelijat, väliaikaiset työluvat sekä turistit - vaikka olisikin Australiassa sukua eli perhesyy saapua. Väliaikaisviisumeilla olijat puolestaan saavat lähteä maasta rajoitteetta, mutta takaisin ei edelleenkään pääse. 

2. Voinko varata lentoliput Australiasta Suomeen jouluksi?

Ehkä/riippuu ja roikkuu.

Maan isoimmista kaupungeista Sydneystä ja mahdollisesti Melbournesta saattaa voida lentää ulkomaille jo jouluksi. Kuitenkin muiden osavaltioiden osalta tilanne on edelleen vähintäänkin sumuinen. Nimittäin pääministeri päättää hallituksen kanssa siitä, että maan rajat avataan, mutta kunkin osavaltion johtaja (Premier) päättää siitä, millä ehdoilla osavaltion rajat saa ylittää. Tämä luo aivan ennennäkemättömän lakipallottelusumpun, josta ei ota erkkikään selvää tässä vaiheessa. 

Täällä Perthissä Länsi-Australian (WA) Premier on jo kauan julistanut, että WA ei avaudu samaan tahtiin muiden osavaltioiden kanssa, vaikka WA allekirjoitti kansallisen exit-suunnitelman muiden osavaltioiden tapaan. Täällä sitä kuitenkin luetaan ihan eri tavoin kuin muissa osavaltioissa ja meidän Premierimme mukaan exit-suunnitelma nimenomaan antaa mahdollisuuden pitää rajat kiinni kauemmin (se ei siis nimensä mukaisesti tarkoitakaan tilanteen purkusuunnitelmaa vaan tilanteen pitkityssuunnitelmaa...) ja WA aikoo tavoitella 80-90% rokotekattavuutta yli 12-vuotiaille, ennenkuin avaamista edes pohditaan. 

Käytännössä tämä tarkoittaa 3-6kk pidempää rajasulkua meille kuin muille, koska Premier kieltäytyy lyömästä lukkoon mitään tiettyä prosenttimäärää ja voi lennosta muuttaa sitä kuten haluaa. Lisäksi WA:ssa rokotetahti laahaa, koska täkäläiset tietävät, että rajat eivät aukea vielä aikoihin eikä osavaltiossa ole lainkaan koronaa, joten mikä kiire tässä on. Hyvin moni täkäläinen pelkää rokotetta enemmän kuin koronaa, koska rokote on täällä salaliittoteorioineen, kun taas koronaa ei ole täällä, joten miksi pelätä.

Kun maan rajat avataan, Länsi-Australiastakin saa lähteä pois ilman poikkeuslupaa, koska poikkeuslupien myöntö lakkaa. Mutta takaisin ei välttämättä pääse, koska WA saa edelleen vaatia ikiomaa rajapassiaan, joka on ollut käytössä jo puolitoista vuotta. Eli jos esim me lentäisimme jouluksi Suomeen, pääsisimme aika varmasti takaisin jonnekin itärannikon isoon kaupunkiin, mutta emme viimeistä 4000 kilometriä kotiin Perthiin. 

WA on vetänyt toisen nollakoronaosavaltion Queenslandin (QLD) kanssa niin tiukkaa linjaa, että edes osavaltiossa vakituisesti asuvat eivät automaattisesti saa palata, vaan joutuvat todistelemaan "pakottavia" syitä palata kotiin ja/tai odottamaan karanteenihotellipaikkojen vapautumista. Tälläkin hetkellä QLD:n rajalla asuu pikkulapsiperheitä teltoissa odottamassa, että pääsevät palaamaan kotiin jouduttuaan jostain syystä käymään osavaltiorajan toisella puolen. Oma pääni räjähtää joka kerta kun luen näistä ihmisoikeus- ja ihmisarvoloukkauksista, täkäläisten mielestä mikä tahansa on perusteltua, jos sillä torjutaan koronaa. Huoh.

Rautalangasta: maan ulkorajat ovat pääministerin päätösvallan alla ja ne avataan marraskuussa (päivä ei vielä tiedossa). Osavaltiorajat ovat Premierien vastuulla, samoin karanteenijärjestelyt sekä vaatimukset. Avaamista ajavasta Sydneystä saattaa päästä jouluksi vaikka maapallon ympäri, Perthistä ei pääse jouluksi kuin lähimmälle rannalle. Sydney aloittaa kotikaranteenin eli viikon eristyksen rokotetuille ulkomailta palaajille kun rajat avataan. Perth pitäytyy sitkeästi kaksiviikkoisessa kalliissa hotellikaranteenissa, jonka paikkoja on leikattu monta kertaa sitten systeemin käyttöönoton heinäkuussa 2020. Tällä hetkellä Perth suostuu majoittamaan  max. 265 ihmistä viikossa - puolentoista miljoonan asukkaan kaupungissa. Eli vaikka WA:sta pääsisikin livahtamaan ulos, takaisin saa jonottaa vielä monenmonta kuukautta. Itse asiassa tällä hetkellä monet matkatoimistot ja lentoyhtiöt eivät edes myy lippuja Australiaan, koska rajatilanne elää eikä selkeitä ohjeita mihinkään ole vielä annettu.

3. Kenen pitää karanteerata?

Tätä hieman sivuttiin aiemmassa, mutta kerrataan selkeyden vuoksi. 

Kaikkien ulkomailta Australiaan saapuvien pitää karanteerata. Jos olet tuplarokotettu Australian hyväksymällä rokotteella (AstraZeneca, Pfizer, Moderna), saat marraskuusta lähtien joissain osavaltioissa mahdollisesti suorittaa kotikaranteenin hotellikaranteenin sijaan.

Sydney on jo julistanut aloittavansa viikon valvotun kotikaranteenin, mikäli sen kokeilussa ei ilmene yllätyksiä. Muista kaupungeista Melbourne ja Adelaide harkitsevat ja/tai testaavat samaa, kun taas Darwin ja Hobart eivät ole ilmoittaneet kantaansa. Brisbane ja Perth eivät aloita kotikaranteenia, vaan hotellikaranteeni ja vuoden 2022 mittaan alkava karanteenikeskus-karanteeni jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Kaikissa osavaltioissa rokottamattomat joutuvat yhä hotellikaranteeniin.

Kotikaranteeni tulee toimimaan niin, että maahan tulijoiden tulee ladata kännykkäsovellus, joka tarkkailee kännykän sijaintia 24/7 ja johon tulee välillä tunnistautua omalla naamallaan, kun tunnistautumiskäsky tulee. Tunnistautumiskäskyyn reagointiaika on 15 minuuttia ja jos tätä ei täytä, poliisi tulee ovelle tutkimaan, oletko kotona. Kotikaranteenin rikkojia uhkaavat rajut rangaistukset, eli kymmenientuhansien sakot ja/tai vankilatuomio. Miten kentältä mennään kotiin, ei ole vielä selvää, eli onko tähän joku kuljetus vai voiko hankkiutua omalla autolla tai vuokra-autolla, vai miten. 

Niissä osavaltioissa, joissa hotellikaranteeni jatkuu, prosessi on tämä: lentokentältä kuljetetaan poliisin määräämään hotelliin bussiletkassa ja poliisisaattueessa. Jokainen perhekunta kirjataan hotelliin busseista yksitellen eli edes hotellin aulassa ei saa olla yhtä aikaa (vaikka kaikki bussissa olijat ovat olleet yhtä aikaa lennolla ja lentokentällä...). Karanteeniaika on 14 x 24h siitä hetkestä, kun lento laskeutui, tai kunnes vuorokausi päättyy eli klo 24:00 (superkätevää pikkulapsiperheissä). Sen jälkeen hotellista saa lähteä minne haluaa, mutta karanteenilasku tulee perässä: vähintään $2500 per henkilö, $3000 per pariskunta, tai monta tonnia lisää, jos tarvitsee kaksi huonetta yhden sijaan eli perheessä on enemmän kuin kolme henkeä. 

4. Miksi säännöt ovat erit eri osavaltioissa, häh?

Hyvä kysymys.

Kaikki juontaa siihen, että koronatilanteen räjähdettyä käsiin maaliskuussa 2020, valtionjohto teki osavaltiojohdon kanssa diilin. Valtiolle perustuslaillisesti kuuluva karanteeni delegoitiin osavaltioiden vastuulle, koska nämä ovat vastuussa myös sairaaloista (lakiteknisesti ja taloudellisesti), joten kukin osaltio saa koittaa minimoida sairaalapainetta parhaaksi katsomallaan tavalla. Vastineeksi valtio otti kontolleen koronakorvausten maksun eli työttömille ja yrityksille suunnatun tukipaketin. 

Alunperin tavoite oli hidastaa koronan leviämistä, jotta terveydenhuolto saadaan resursoitua kunnolla. Australia kuitenkin saarivaltioina saikin eliminoitua koronan pitkäksi aikaa (joistain osavaltioista käytännössä kokonaan) ja Premiereille kihahti valta päähän. WA on tästä malliesimerkki, sillä tämä asukasmäärältään pieni, meren ja autiomaan muusta maailmasta eristämä kaivos-, öljy-, ja kaasujättiläinen tahkosi ennätysbudjetin koronavapaana kolkkana, saarena saaressa. Tietenkin on mahtava juttu, että tuotannon ja työllisyyden pysäytyksiä ei ole koettu. Mutta nyt toimintatapa uhkaa jäädä repeatille päälle eli mitään muuta ei edes yritetä, koska tämähän toimii jo.

Päätösten takana on paljon puhdasta politikointia. Täällä on tulossa valtakunnalliset vaalit joskus välillä tammikuu-toukokuu 2022 (päivämäärä ei ole pysyvä vaan pääministeri saa julistaa vaalit haluamalleen ajankohdalle tietyn aikaikkunan sisällä). Pääministeri edustaa täkäläistä Kokoomusta, uppiniskaisimpien osavaltioiden Premierit ovat täkäläistä SDP:tä (näin myös Länsi-Australiassa). Eli poliitikot eivät muutenkaan halua puhaltaa yhteen hiileen puoluerajojen yli eivätkä varsinkaan vaalivuonna. Pääministeri odottaa, että rajasulkua jatkavat osavaltiot mokaavat kannatuksensa ja äänet satavat hänen laariinsa. Rajasulkua kannattavat Premierit puolestaan toivovat kädet ristissä, että pääministerin kannatus romahtaa "ennenaikaisen" rajojen avaamisen vuoksi ja kannatus kopisisi heidän puolueensa laariin. Eli tavan ihmisten etu on vain yksi pykälä prismassa eikä todellakaan aina tärkein, väitän. 

Lakipykälistä kiinnostuneille infoksi, että Australian rajasulku ja matkustuskiellot perustuvat Biosecurity Actiin eli kansalliseen bioturvallisuuslakiin. Australiaan on julistettu bioturvallisuus-hätätila, mikä puolestaan on oikeuttanut osavaltiot aktivoimaan omat hätätilalakinsa, joista karanteenimääräykset ja osavaltioiden rajasulut saavat lainvoimansa. Nyt eletään jänniä aikoja sikäli, että jos Australian valtio lakkauttaa bioturvallisuus-hätätilan avatakseen ulkorajat, onko osavaltioilla enää oikeutta pitää omia hätätilalakejaan voimassa - eli onko niillä todellisuudessa oikeutta estää ketään palaamasta kotiinsta tai veloittaa karanteenista? Valtion lait kun menevät osavaltioiden lakien edelle tärkeydessä. 

On mahdollista, että Australiassa tullaan pian näkemään oikeusjuttuja aiheesta: matkatoimisto Fligth Centre harkitsee oikeustoimia QLD:n ja WA:n osavaltioita vastaan, koska menettää tietenkin jatkuvasti miljoonia matkustuskieltojen ja rajasulkujen vuoksi. WA on jo kerran haastettu oikeuteen kaivospatruunan toimesta, joka ei päässyt muualta Australiasta Länsi-Australiaan omistamalleen kaivokselle rajasulun vuoksi. Tuolloin kaivospatruuna hävisi tapauksen - oikeuden mukaan Länsi-Australialla oli bioturvallisuussyistä oikeus estää vapaa liikkuvuus maan sisällä. Nyt, jos hätätilan katsotaan lakkaavan, oikeusjuttujen lopputulema voi olla hyvin toinen. Muutoksen tuulia odotellen.

Ei enää yksi valtio, vaan monta kinastelevaa ja nokittelevaa osavaltiota. Korona ei ole tuonut Australiasta parhaita puolia esiin valitettavasti. Kuva (c) Australian Chamber of Commerce.

Ulkopuolinen

Kukkuluuruu, elossa ollaan, hiljaiselosta huolimatta. Sitten viime postauksen olen/olemme pääasiassa sairastelleet, sillä Perthin ennätykselliset sadeaallot ja Etelämantereelta kumpuavat kylmät rintamat yhdistettynä päiväkodissa jatkuvasti kiertäviin pöpöihin eivät ole olleet iisipiisi meidän perheen immuniteetille, ainakaan allekirjoittaneelle. Poika ja mies sairastuvat hetkeksi ja pongahtavat takaisin energisiksi itsekseen muutamassa päivässä, kun minä köhin, röhin ja niistän ainakin pari viikkoa putkeen, kunnes kierros alkaa alusta. 

Tällä hetkellä lähinnä lasken päiviä siihen, kunnes a) kevät kunnolla koittaa ja b) päiväkodissa tulee vuosi täyteen. Kuvittelen näes, että ilmojen lämmetessä pöpökavalkadi maagisesti kutistuu kierrosta, ja taaperon oltua vuoden hoidossa marraskuun puolivälissä tällä on kattava immuniteettikirjasto, eikä joka helkutin bakteeri ja virus perusta uutta kotia meille.

Uudesta kodista puheenollen. Olemme asettuneet uuteen kotiimme hyvin ja olen itse asiassa alkanut viihtyä täällä lähiössämme, jota aluksi vierastin. Ei täällä olekaan niin kamalaa. Hyvät palvelut lapsiperheelle, mukavan vehreä ympäristö, lähiökeskustassa kirjasto kahvilalla ja crechellä eli lapsiparkilla, näillä pärjää. Tätäkin kirjoitan kyseisestä kirjastosta.

Myös työnkuvani muuttui. Minut siirrettiin tutkimustiimiin, johon olen tähdännyt jo kauan, jes! Nyt alan tutkia yhteiskunnallisia ongelmia, joihin osavaltion tulisi jotenkin tai paremmin puuttua, kuten lasten ja nuorten ongelmat, kotiväkivalta ja kodittomuus. Tämähän ei tietenkään sinällään kuulosta miltään juhlan paikalta, koska ongelmat ovat vakavia eikä niistä lukeminen tai kirjoittaminen ole mitään hupia - itse asiassa välillä niin raskasta, että on pakko vetää kävelylenkki korttelin ympäri adrenaliinia tasatakseni. Kuitenkin itseäni motivoi kovasti tieto, että tekemäni työ voi vaikuttaa tuhansien muiden elämään parantavasti, isossa mittakaavassa ja vuosikymmenienkin päähän.

Osin sairastelusta johtuen, toisaalta koronarajoitusten vuoksi, blogini potee pientä identiteettikriisiä. Kirjoitusmotivaatio putputtaa tällä hetkellä huuruilla täyden tankin sijaan, mikä ehkä on normaaliakin nyt kun bloggausta tuli täyteen 10 VUOTTA kesäkuussa. Aiheita pongahtelee edelleen mieleen, mutta tuntuu vaikealta tarttua niihin täyden tekstin verran. Mitä oikein tästäkin sanoisin, onko minulla asiaa, jota joku muu ei ole jo kattanut? Lisäksi Perthin eristäytyminen muusta Australiasta ja maailmasta koronasyistä on saanut minut hyvin kriittiseksi täkäläistä politiikkaa ja koronalinjaa kohtaan, joten on hankalaa hypettää niitä hyviä puolia, joita edelleen maassa kuitenkin on.

Australian tiukka rajasulku on kestänyt nyt reippaasti yli puolitoista vuotta, joten moni lentoyhtiö on lakannut lentämästä Australiaan kokonaan. Jäljellejääneet operoivat muutamia hassuja lentoja, lähinnä rahtikoneina. Pullonkaulasta johtuen Australiaan paluuta yrittävien lippuja perutaan ja uudelleenbuukataan nyt ensi vuodelle. Eli pitkät on jonot! Poishan täältä ei edelleen pääse kuin erittäin painavista syistä (mm. lähisukulaisen saattohoito tai hautajaiset) ja siihen pitää anoa kirjallinen lupa kuin Itä-Berliinissä konsanaan. 

Teoriassa matkustuksen tulisi hivenen helpottua ensi vuoden alussa, kun Australian rokotuskattavuus on riittävä, vähintään 80%. Toisaalta hallitus on munaillut rokotekampanjan kanssa jatkuvasti ja rajapyykkejä on siirretty moneen otteeseen, eli en itse usko ollenkaan, että se mitä nyt on tiedotettu ja luvattu, takuuvarmasti pitää. Etenkin kun Australia yhtenä maana on johtajuudeltaan ja päätöksiltään hajonnut ja jokaisen osavaltion johtaja vetää omaa linjaansa välittämättä siitä, mitä pääministeri tai maan hallitus tiedottaa/päättää/haluaa. Länsi-Australia on julkisesti ilmoittanut pitävänsä rajat kiinni pidempään kuin muut osavaltiot ja tavoittelee jopa 90% rokotekattavuutta, ennenkuin matkustus minnekään mahdollistuu. Milloinhan lie tuo tapahtuu... Tällä hetkellä Länsi-Australian rokotekattavuus on 40% täysin rokotettujen osalta ja joka viikko kattavuus nousee 1%. Kuitenkin tämä luku koskee vain yli 16-vuotiaita, kun tuo 90% tavoite koskisi kaikkia yli 12-vuotiaita. 

Syntyperäiset aussit eivät näytä käsittävän, miksi ihmeessä on ongelma, että maasta ei pääse ulos eikä sisään.

Vain kahdella kolmesta aussista on passi eli kolmasosa ei ole koskaan tai viime aikoina poistunut maasta, eikä valtaväestölle tunnu avautuvan, miksi "merten taa" pitäisi päästä nyt, kun siellä riehuu tappava tauti joka teilaa sinut heti jos rajan yli astut - näin maailmantilanne on täällä mediassa maalailtu. 

Minusta on tullut somessa rajasulun epäreiluuden äänitorvi ja peräti jonkinsortin vapaustaistelija, sillä saan ajoittain yhteydenottoja tuntemattomilta Messengerissä, voisinko jotenkin infota tai auttaa heitä lähtemään maasta. Ihmisiä turhauttaa matkustuslupaprosessin monimutkaisuus, byrokraattisuus ja läpinäkymättömyys. Jotkut saavat luvan, toiset eivät, vaikka hakemus olisi käytännössä identtinen tai sama hakemus lähetetty tusinan kertaa: 11 kertaa hylätään, 12. onnistuu. 

Asiaa pahentaa, että Australian pääministerin kanssa samaan kirkkoon kuuluva pastoripariskunta sai poistumisluvan nouproblem, kun normikansalaiset eivät saa lupaa sisään tai ulos vaikka syynä olisivat syöpähoidot, adoptio, tai se, ettei ole nähnyt omia lapsiaan lähes kahteen vuoteen. Lupia sisään ja ulos näyttävät saavan myös B-luokan julkkikset, raharikkaat sekä ex-poliitikot, jotka matkustavat yhä valtion piikkiin jahtaamassa korkeita palleja ulkomaisissa vaikuttamiselimissä. 

Olen viime kuukaudet todella vakavasti painiskellut sen kanssa, miten tämän maan johtoporras ja johtosysteemit voivat olla niin kaksinaismoralistisia. Olen myös ensimmäistä kertaa sitten tänne muuttoni selkeästi erottuva ulkopuolinen: muualta tullut, puhun aksentilla, olen näkyvästi ja äänekkäästi eri mieltä enemmistön kanssa siitä, miten maan asioita tulisi hoitaa. Aina kun koronarajoituksista tulee missään puhetta, joudun ensin hieman tunnustelemaan, mikä on vastapuolen tilanne ja kanta. Rajasulkua kritisoimalla nimittäin saa helposti rokotevastustajan/sekopäisen yhteiskunnan vaarantajan leiman, vaikkei näistä olisi kyse ollenkaan - olenhan itsekin täysin rokotettu. 

Jotenkin kaikki nyanssit ja vivahteet ovat keskustelusta kadonneet ja ei saisi esittää esim. sellaista mielipidettä, että rajahärdellin voisi hoitaa paljon paremmin, vaikkapa valvotun kotikaranteenin kautta, jota nyt muutamissa muissa osavaltioissa varovasti testataan. Minulla on muutamia tuttuja, joiden kanssa ei voi ollenkaan alkaa asiasta juttusille, sillä heidän silmissään kyseenalaistan Isä Aurinkoista eli Länsi-Australian pääministeriä, joka "pitää meidät kaikki turvassa" kohtuuttomilla tiukoilla rajoituksillaan. Sama kaikissa muissakin sosiaalisissa tilanteissa eli vastaukseksi tulee välittömästi "olemme sentään onnekkaita (ilman koronaa)", kun yhtään erehdyn kommentoimaan, miten ikävöin perhettäni ulkomailla ja miten epäsuhtaiselta pitkä matkustuskielto tuntuu.

Kieroonkatsottu vähemmistöstatus ei ole kiva asia. Eristäminen ja ulkopuolelle jättäminen ovat olleet kautta aikojen rangaistuksia eri yhteiskunnissa ja syystä. Kukaan ei halua olla se, josta ei välitetä, jota ei kuunnella, jonka hyvinvointi tai mielipiteet eivät merkitse. 

Australian asukkaista kolmasosa on kotoisin muualta ja kahdella kolmasosalla on ulkomailla syntynyt vanhempi. Kuitenkin nyt kaikkien lyhytaikaisviisumilla olijoiden lähdettyä, Perthistä on tullut paljon vahvemmin "true blue Aussie" eli syntyperäisten tyyssija. En enää kuule päivittäin eri aksentteja, vahvasti murrettua englantia saati muita kieliä. Turistit ja kansainväliset opiskelijat ovat kadonneet - he eivät ole päässeet maahan puoleentoista vuoteen. Ravintoloissa ja kahviloissa on vain ausseja töissä, ei reppureissaajia tai ulkkariopiskelijoita, jotka ennen tätä alaa miehittivät. Minulta on alettu kysyä monen vuoden tauon jälkeen, olenko täällä lomalla, koska aksentillisen englannin kuuleminen on harvinaistunut niin paljon. Silloin tekisi mieli kiljua, miten luulet kenenkään lomailevan maassa ja osavaltiossa, joka ylpeilee sillä, että on porttien ja lukkojen takana, saari saaressa, fortress eli läpitunkematon linnoitus? 

Paradoksaalisesti Länsi-Australia aloitti juuri kalliin mainoskampanjan houkutellakseen työvoimaa itärannikolta ja Uudesta-Seelannista, sillä ammottava työvoimapula alkaa aiheuttaa jo riskejä eritoten sairaaloissa. Osavaltio kustantaa myös Isosta-Britanniasta saapuvien lääkärien ja hoitajien lennot, muuttokulut ja karanteenin, kun itsekseen muista maista yrittävät saman ammatin edustajat - jopa expat-aussit jotka haluaisivat palata Länsi-Australiaan töihin - eivät tänne pääse rajasulun aiheuttaman lentopullonkaulan takia. Herrantähen tätä tehottomuutta ja järjettömyyttä. 

Tämän postauksen alkuperäinen pointti ei ollut kuitenkaan pureskella tätä, epäilemättä ja selkeästi jonkinmoista traumaa. Ajatus oli julkaista väliaikatiedotus: en ole lopettanut kirjoittamista ja kyllä täältä edelleen pesee asiaa, kunhan toivun, jaksan, tokenen. En kuitenkaan voi kieltää sitä, että vuodet 2020-21 ovat vaikuttaneet tuntemuksiini ja asenteisiini Australiaa kohtaan, ei aina positiivisesti. Perthiin eli Elysiumiin paluu vuoden poissaolon jälkeen on aiheuttanut aika rajun kulttuurishokin. 

Kun aloitin tämän blogin, kirjoitin enimmäkseen pienistä huomioista, eroista, joita havainnoin Suomen ja Australian välillä. Miten täällä kaupassa ei punnita hedelmiä itse, tai miten taloista puuttuu eteinen ja siivouskomero (sekä triplaikkunat, eristys ja usein myös lämmitys). Miten suomalainen kahvipöytä- ja voileipäbuffet-kulttuuri yllättää ranskalaisen, tai kuinka aussisuomalaiset aina manailevat tuota mainittu eristyksen- ja lämmityksenpuutetta. Huomaan näitä eroja edelleen, mutta jotenkin ne eivät juuri nyt tunnu enää tekstin arvoisilta, kun on kaikki tämä iso muu meneillään. 

Ehkä vielä joku päivä saan kiinni arjen erojen ja pienten kummallisuuksien havainnoinnista, joka kuitenkin on harrastuksena hauska ja vähemmän kuormittava kuin yhteiskunnallisten ongelmien puinti, jota nyt työksenikin teen. Toivottavasti siellä muilla mailla mustikkaisilla menee mukavasti ja korona alkaa olla taaksejäänyttä elämää kaikille piakkoin!

Nuorna vitsa väännettävä. Barista- eli ammattilaiskahvikone kahvilan leikkimistä varten sekä kahvilan muuta tykötarpeistoa lapsille. Vastajauhettu kahvi on ausseille pyhä asia.

Länsi-Australia on niin vahvasti kaivosteollisuusseutu, että lapsillekin myydään hi-vis (high visibility)-työvaatteita, jotta he voivat leikkiä olevansa kuin isi tai äiti.