Suorat sanat

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että mielestäni ristiriitaisesti Australialla on maine hyvin rentona, letkeänä ja aurinkoisena paikkana, vaikka täällä toisaalta ollaan hyvinkin tiukkoja turvallisuuden ja sääntöjen suhteen. Palautteeksi sain enimmäkseen yllättynyttä hämmästelyä, mutta myös kommentteja, että tottakai letkeys rakentuu juurikin sen tiukkuuden päälle - vain maissa, joissa on oikeasti turvallista, voidaan ottaa rennosti. Eli eihän tuossa mitään ristiriitaa.

Ilmeisesti en onnistunut kunnolla ilmaisemaan ajatuksiani, joten selvennän hitusen. Esimerkiksi Suomessa ja Saksassa on runsaasti erilaisia sääntöjä ja turvallisuusraameja, silti niillä ei ole letkeänrennon kulttuurin mainetta. Toisaalta maissa, joissa on paljon yhteiskunnallisia ongelmia ja ihan arkielämä riskientäyteistä, voi olla hyvinkin leppoisa kulttuuri - tällaisina ainakin moni Etelä-Amerikan ja Afrikan maa tunnetaan. Eli kyllä meikäläisen silmään aika selkeänä hyppää tämä letkis silti tiukkis-ristiriita Australian kohdalla.

Tämä vain alustuksena, josta vaellellaan toiseen alustukseen ennen varsinaista aihetta. Blogini on omasta ja ehkä lukijoidenkin mielestä muuttunut paljon kriittisemmäksi Australiaa kohtaan vuoden 2021 mittaan ja linja arvatenkin jatkuu myös 2022. Tämä osin johtuu omista kokemuksistamme - suomut ja ruusun terälehdet karisivat luomiltani, kun kohtasimme Australian uber-tiukan koronapiikkilankalinjan omakohtaisesti -, toisaalta olen näin vuosikymmenen jälkeen paljon syvemmin sisällä maassa kaikin puolin, myös kulttuurissa, historiassa ja näiden kipupisteissä. Joita Australialla kolonialistivaltiona ikävä kyllä riittää. 

No taasko tästä seuraa valitusta ja urputusta, kannattaako lopettaa lukeminen heti? En valita enkä urputa huvikseni, vaan kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää ja sietää vaikeitakin asioita. Ja tämä mielestäni on erityisen suomalainen piirre: ulkosuomalaiset ovat kirjoittaneet muistelmia ja mietteitä jo parisensataa vuotta ja suomalaisten kaikkein yleisin luova harrastus jonkun kyselytutkimuksen mukaan on juurikin pöytälaatikkokirjoittaminen, jonka avulla voi käsitellä aivan kaikkea.

Viimein nyt siihen varsinaiseen aiheeseen. 

Australia valtiona, ja aussit henkilöinä, eivät (mielestäni) suomalaiseen verrattuna oikein kestä vaikeista asioista puhumista niiden oikeilla nimillä, vaan keskustelu ohjataan johonkin ihan muuhun - joko kepeään tai tyhjänpäiväisiin skandaaleihin, kunhan ei vain tarvitse oikeasti puida mitään vaikeaa. 

Esimerkkejä:

Länsi-Australiassa ei ole kuulemma tapana ottaa valokuvia hautajaisissa. Hautajaiset ylipäätään ovat aika erilainen tapahtuma kuin Suomessa. Kun Suomessa varataan seurakuntatalo koko lauantai-iltapäiväksi, syödään karjalanpaistia ja keitinperunoita, juodaan täytekakkukahvit, kahvitetaan pappi, itketään, lauletaan virsiä ja lopuksi ehkä aivan pienesti jo nauretaan vainajaa muistellessa, täällä Wessilässä hautajaiset ovat arkipäivänä ja niissä piipahdetaan keskellä työpäivää(!). Hautajaisista ei puhuta jälkeenpäin eikä niitä näköjään myöskään aktiivisesti muistella ainakaan valokuvien muodossa. 

Hautausmaita ei samassa mielessä ole kuin Suomessa. Tottakai täälläkin vainajat haudataan heille varatulle alueelle, mutta hautausmailla ei käydä massamitassa vainajia muistelemassa eikä siellä todellakaan käydä ns. huvikseen, toisin kuin Suomessa, jossa hautausmaat usein toimivat myös rauhallisina hiljentymispuistoina. Wessilän hautausmaat ovat usein ankeita paahteisia hiekkakenttiä ison autotien varrella. Edes Perthin vanhin historiallinen hautausmaa ei ole yleisölle auki kuin pyynnöstä ja se on kaikkiaan heinittynyt, ränsistynyt pelto, pioneerihistorian muistomerkin sijasta.

Vainajan muistoa kunnioittamaan perheet saattavat kuitenkin pystyttää pienen muistomerkin esimerkiksi onnettomuuspaikalle, jos kuolinsyy oli autokolari; tai tilata kunnalta puistonpenkin muistolaatoin jollekin kauniille, vainajalle tärkeälle paikalle. 

En ole koskaan, yhtään kertaa koko vuosikymmenen aikana, jutellut syvällisesti yhdenkään aussin kanssa mistään vaikeasta, surullisesta tai konfliktiherkästä aiheesta. Toki iso osa hyvistä ystävistäni täällä on mamuja (useimmiten australiansuomalaisia), mutta kuitenkin muutama oikeasti läheinen kaveri paikallisistakin on. Tiedän, että heidän kaikkien elämässä on ollut vaikeita aikoja, menetyksiä, kamppailua, traumoja, mutta ne on kaikki mainittu ohimennen ja niistä on keskusteluissa seilattu äkkiä eteenpäin. Ei aleta purkamaan, vellomaan, käymään läpi. Mutta toisaalta, miten ystävyys syventyy, jos tällaisia elämän tummia pohjavirtoja ei noteeraa tai jaa?

Sen sijaan uusia suomalaisia täällä tavatessani opin heistä yleensä jo ensimmäisellä, viimeistään kolmannella kerralla, jotain melko pysäyttävää - suomalaiset mielellään avautuvat vaikeistakin asioista ja esimerkiksi kuolemaan liittyvät keskustelut (mm. pitäisikö tehdä testamentti, tai vanhemmat alkavat ikääntyä ja heidän kuolemansa pelottaa) eivät ole ollenkaan harvinaisia. Välillä tässä uhkaa käydä itselleni käänteinen kulttuurishokki, sillä usein yllätyn hetkellisesti siitä, miten avoimesti ja mitä suomalaiset jakavat aika vieraidenkin kanssa. Ymmärtääkseni suomalaiset ottavat tämän avoimuuden aitoutena ja rehellisyytenä, ja sitä arvostetaan - näin itsekin teen, kulttuurishokkihämmennyksestä taas toivuttuani.

Australialla olisi kuitenkin kansakuntana TODELLA paljon vaikeita teemoja puitavana ja näin Australia-päivän alla (26.1.), eräs vakio-ongelma nostaa päätään: aboriginaalien ylisukupolvinen, historiallinen sorto, ja tästä seurannut trauma ja sitkeät yhteiskunnalliset ongelmat. 

Aloitan pienellä arkipäivän esimerkillä. Kävimme kaveriperheen (ausseja) kanssa Rottnest Islandilla, joka on perthiläisten suosituin lomasaari puolen tunnin lauttamatkan päässä Intian Valtamerellä. Nykyään aurinkoinen perheparatiisi on kuitenkin historian haamujen hautausmaa, sillä se toimi aboriginaalien vankilana, sittemmin pakkotyösiirtolana vain 90 vuotta sitten. Kävimme pyynnöstäni saaren museossa, jossa aussiperhe ei ollut käynyt vielä koskaan, lomailtuaan Rottolla vuosittain. He lähtivät pois ennen minua, ulos aurinkoon, koska näyttely keskitysleirimäisyydessään oli "liian masentava". Niinkuin olikin.

Olen yrittänyt jo monta päivää katsoa dokumenttia nimeltään Incarceration Nation (SBS:llä), mutta en ole päässyt puoltaväliä pidemmälle. Dokumentti kertoo siitä epäsuhdasta, että Australiassa aboriginaaleja, mukaanlukien lapsia (rikosoikeudellisen vastuun ikäraja on täällä 10v), tuomitaan vankiloihin suhteessa paljon enemmän kuin valkoisia tai muita etnisyyksiä. Dokumentissa on runsaasti valvontakamerakuvaa siitä, miten vartijat kohtelevat vankeja. Näihin kuviin yritykseni katsoa aina tyssää. En. Pysty. 

Kun kymmenvuotias orvoksi jäänyt poika heitetään niskasta pitäen patjalle, riisutaan väkisin alasti kolmen karhunkokoisen vartijan toimin ja jätetään yksin itkemään paniikissa sairaalakaapu vieressään - vastauksena itsemurhauhkailuihin - tätä ei pysty yksikään äiti katsomaan sydämen särkymättä. Korjaus: yksikään normaali, järkevä, tunteva ihminen. Ja tämä kohtaus ei edes ole pahin - lähimainkaan - dokumentissa.

Meillä töissä aboriginaalien voimauttaminen (paremman sanan puutteessa) on parin viime vuoden aikana lähtenyt uudelle kierrokselle sillä, että henkilökuntaa koulutetaan paljon aiempaa ponnekkaammin. Meitä kehotetaan myös osallistumaan aboriginaaleille tärkeisiin tapahtumiin kuten muistomarsseihin. Mikä minulle, ulkopuoliselle (siis ei Australiassa syntyneelle) pistää silmään on, kuinka varovaisesti koulutuksen täytyy tapahtua. Etnisyyksien välinen jännite on yllättävän vahva mielestäni: aboriginaalit suhtautuvat anglo-ausseihin eli valkoisiin vähintäänkin kyräillen ja sama kääntäen toisinpäin. Joskus kyräily leimahtaa täyteen vihaan.

Kaikki koulutuksemme alkavat maan tunnustamisella (acknowledgement of country), jossa järjestäjä osoittaa kiitoksen alueen perinteiselle haltijaheimolle. Tämä sinällään on normitapa ja osa kaikkia virallisia puheita. Mutta seuraavat kouluttajan sanat ovat: no blame no shame. Eli: ei syyttelyä, ei häpeää. Aboriginaalikouluttajat tietävät, että valkoiset eivät kuuntele heitä, elleivät ensin saa "vapautusta" esi-isiensä (tai omista) synneistä - kaikesta siitä ylenkatsonnasta, syrjinnästä, rakenteellisesta tai suorasta väkivallasta, jota aboriginaaleja kohtaan on osoitettu nyt kaksi vuosisataa. 

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten - vankilasaarimenneisyytensä takia? - Australian kulttuuriin kuuluu (minun nähdäkseni) tietynlainen manipulaation ja väärinkäytösten pelko. Kukaan ei halua olla vedätetty ja kaikki hivenen ennakoivat ja torjuvat mahdollista vedätystä jo ennakkoon. Ehkä tästä syystä moni ei halua/uskalla liikaa avautua, ettei vain joudu jotenkin hyväksikäytetyksi tai petetyksi. Olenpa peräti sellaisiakin mielipiteitä kuullut, että suomalaiset ovat hieman yksinkertaisia paljastaessaan niin paljon, heti, avoimesti. Naiivia sinisilmäisyyttä, ehkä, mutta sehän riippuu näkökulmasta.

Huijausrikoksia täällä ikävä kyllä paljon tapahtuukin, eli ei ihan tuulesta temmattu fobia. Mutta. 

Olen aiemminkin jo monta kertaa mutissut ja murissut siitä, miten virallinen* pikkulastenkasvatuslinja Perthissä on, että luulot pois jo vauvana, oppii tavoille, kuriin, rutiiniin, ja sitten on kaikkien elämä helpompaa. Tämä ilmenee CIO-menetelmän (cry it out) suosimisena ja pikkuvauvan päivän aikatauluttamisena (neuvolan virallisten ohjeiden mukaan vauva ruokitaan heti herättyään, sitten leikitään hieman, sitten nukutetaan, ei missään nimessä niin, että esim ensin leikitään ja sitten imetetään uneen, nounou. Kaikkein pahin synti on perhepeti, joka täkäläisen linjauksen mukaan on vaarallinen). Jos lapsi ei näihin luonnostaan taivu niin sitten hänet pitää siihen koulia, ja kaikki vastustelu ja itkeminen ovat vain tottumattomuutta ja manipulointia. 

*Huom: ei tarkoita, että läheskään kaikki vanhemmat tai edes kaikki viranomaiset tätä kannattavat, mutta tulee esiin mm. terveydenhuollon esitteissä, joskus päiväkodin työntekijöiden käytöksessä, ym.

Saattaa kuulostaa kaukaahaetulta, mutta mielestäni tämä ihmiskäsitys - muut koittavat manipuloida, sinun tehtäväsi on koittaa olla joutumatta manipuloiduksi - aiheuttaa juurikin tuota kymmenvuotiaiden lukitsemista nuorisovankiloihin (joista aikuisempana päätyy aikuisten vankiloihin, kun elämänkoulu siihen mennessä on ollut vankilasta, koulukodista ja huostasta toiseen kulkemista). Näitä lapsia ja nuoria ei nähdä sinä mitä he ovat - moniongelmaisina lapsina vailla huolenpitoa, mielenterveyspalveluja, koulutusta, oman perheen ja suvun turvaa, koska yleensä tulevat rikkinäisistä kodeista. Vaan manipuloivina lusmuina, rikollisenalkuina, joista pitää kitkeä kaikki juonet vaikka väkivalloin. Australia muuten oli viimeisiä länsimaita, jossa ruumiillinen kuritus kouluissa kiellettiin (v. 1985 julkissektorin kouluissa ja 2006 yksityiskouluissa).

Valtaväestön käsitys vaikuttaa olevan, että lakeja ja sääntöjä rikkovia tulee rangaista äkkiä, rajusti, kunnolla, jotta oppivat olemaan. Tämä yltää myös pakolaisten kohteluun (Australia pitää jo kymmenettä vuotta vangittuna ilman tuomiota noin sataa ihmistä, joista osan YK on todennut pakolaisiksi, mutta Australia ei tunnusta), ja nyt myös koronalinjaan: Länsi-Australia aikoo jatkaa lähes täydellistä matkustuskieltoaan ja rajasulkuaan muuhun maahan ja maailmaan jo kolmatta vuotta, ettei kukaan vain levitä tautia ja riko sääntöjä. Tiukka linja takaa turvan, ajatellaan.

No mitä minä tästä täällä huutelen, miksen tee asialle jotain? 

Juurikin tämä on viimeaikainen päänsärkyni. Minua painaa suunnattomasti, että kirjoittamalla ei voikaan muuttaa asioita. Kun aloitin blogin v. 2011, kuvittelin naiivisti, että näistä teksteistä seuraa jotain muutosta maailmaan. Alkuun lähinnä siis järkeilin, että postauksistani saisi infoa ja neuvoja Australiaan-muuttoon tai ulkomaille muuttoon ylipäätään. Samalla oppisi kulttuurieroista ja kulttuurishokista, valmistautumista varten. Ajattelin myös, että tekstini yleensäkin voisivat rohkaista ihmisiä tekemään erinäisiä muutoksia elämässään, kuka mitäkin etsii ja tarvitsee. Ehkä, toivottavasti, joitain näistä on pienessä mittakaavassa totetunut. Mutta en ikinä kirjoittamalla pysty muuttamaan sitä, mitä eniten haluaisin, eli jollain lailla vähentämään vääryyksiä maailmasta. Ja tämä ihan oikeasti ja julmetusti turhauttaa minua jopa siihen pisteeseen, etten välillä juuri siksi saa blogattua, koska kirjoittaminen tuntuu niin turhalta. 

Mutta mikä on vaihtoehto? 

Osallistun jo tapahtumiin, mielenosoituksiin, vetoomuksiin, kampanjoihin. Lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, kirjoitan poliitikoille, lobbaan siellä missä pystyn yhden hengen voimin. Mutta ei se riitä. Ihmiselle, jonka työ on kirjoittaminen (tutkijana), sen tajuaminen, että maailma ei muutu piirun vertaa minun näppikseni kautta, on oikeasti aika masentavaa. 

No, vaikutusmahdollisuuksien etsintä jatkuu. Ei se maailma muutu silläkään, että antaa periksi. Sisu, tuo suomalaisten oma voimaeläin, jossain sielun sisimmässä ilmeisesti yhä jaksaa tikuttaa juoksupyörässään. 

(C) SBS

No worries - ihanko tosi?

Australialla on maailmanlaajuisesti no worries- eli heitä huolesi-maine. Miksi turhaan stressata, jos voi chillata? Onko maineessa perää? Osittain juu. Etenkin täällä WA:ssa, Länsi-Australiassa mañana-asenne alkaa säännöllisesti jopa jurppia täsmällistä suomalaista. Osavaltiomme lempinimikin on WA - wait awhile. Yleensä mikään virallinen asia ei tapahdu kovin nopeasti eikä ihmisillä ole myöskään kiire, tai syytä olla tismalleen ajoissa oikein missään. 

Kuitenkin mielenkiintoisesti täällä on pari elämänaluetta, joissa noworries ei pädekään. Nämä ovat mielestäni yleinen turvallisuushakuisuus sekä lastenkasvatus, tarkemmin sanoen se, että lapsen pitäisi oppia jotakuinkin ihan kaikki ensimmäisten elinkuukausiensa tai taaperovuosiensa aikana. 

Turvallisuushakuisuus ei välttämättä ole aussien* "alkuperäinen" luonteenpiirre: varmasti pioneeriaikaan pari vuosisataa sitten, tai syrjäisillä lammas- ja karjafarmeilla vielä nykyäänkin, elämä oli/on hyvin toisenlaista kuin kaupunkioloissa. Ylipäätään moderni elämä on jatkuvasti muuttunut kontrolloidummaksi ja suojatummaksi, alkaen turvavöistä ja kaikenlaisesta sääntelystä, joita ei ehkä vielä 1970-80-luvuillakaan ollut. Arvelen, että etenkin täällä WA:ssa, Australian kaivososavaltiossa, turvallisuushakuisuus juontuu paljolti kaivosyhtiöiden viime vuosikymmenenä runttaamista työturvallisuussäännöistä. Kaivosala on pahimmillaan erittäin riskialtista ja monikaan kaivos ei kauaa pyöri, jos ei ota turvallisuutta tosissaan. 

*puhun nyt vain angloausseista, aboriginaalikulttuuri on asia erikseen, josta en tiedä riittävästi.

Rennosta maineestaan huolimatta länsiaussit rakastavat sääntöjä ja ohjeistuksia, etenkin julkissektorilla. Perusohjeet ihan kaikkeen pitää olla paperilla/intranetissä, työhönperehdytys voi kestää viikon, ja koulutukset alkavat yhteisten pelisääntöjen listaamisella. Tämä tapahtuu myös kouluympäristössä pikkulastenkin kanssa. Jokaikinen seminaari, konferenssi tai vastaava alkaa sillä, että joku kertoo vessojen sijainnin, kahvitaukojen ajat, hätäpoistumistiet ja toimintaohjeet esim tulipalon sattuessa. Logiikka on, että jos ei ole ohjeistettu, ei voi olettaa ohjeiden tietämistä ja noudattamista. Toisaalta, jos on ohjeistettu, kukaan ei voi väittää, ettei tiennyt, ja tilaisuuden järjestäjä pesee kätensä vastuusta, jos joku mokaa/rikkoo sääntöjä. 

Turvallisuushakuisuus näkyy arjessa siinä, että erinäisissä tilanteissa voidaan mennä jopa naurettavuuksiin, jotta taataan riskien minimointi (sekä päästään itse vastuusta, henkisesti ja lakiteknisesti). Esimerkki. Kaverini on kerrostalon asunto-osakeyhtiön hallituksessa. Eräs asukas haluaa hankkia sähköauton ja asentaa sille laturin parkkiruutuunsa. Hallitus teki päätöksen, että laturia ei voi noin vain asennuttaa - asukkaan omalla kustannuksella - vaan hallituksen tulee teettää riskiarvointi, rakennuksen rakenteiden arviointi sekä sähköinsinöörin arvio siitä, onko pistoke turvallinen. 

Meillä töissä ei ole sallittua käyttää jumppapalloa työistuimena, koska vakuutus ei korvaa sen päältä putoamista. Työtauoilla työtiloissa ei saa jumpata tuolijumpaa enempää, koska vakuutus ei korvaa loukkaantumisia (yritimme nimittäin virittää lounastaukopilatesta neukkariin, ei käy). Etätyöluvan saadakseen tulee laatia pohjapiirustus omasta kodista, johon merkitään ihan kaikki latttiamateriaaleista, pistokkeista ja johdoista lähtien, jottei kukaan vain tee työtään riskialttiissa oloissa, esim talossa, jossa on erikorkuisia kynnyksiä, joihin voi kompastua. Ollessani edellisen työpaikkani työturvallisuusvastaava, tehtäväni oli kerran kuussa kiertää toimistotilat ja arvioida, onko lattialla kompastumisriskejä, kuten roikkuvia johtoja tai laukkuja. Minun tuli syynätä jopa WC-tilojen siivouksen taso, jotta kukaan ei joudu "tartuntavaaraan" roiskeiden vuoksi. 

Jäsenyyden hankinta ryhmäliikuntatunneilta, kuntosalilta, muista fyysisistä aktiviteeteista (esim seinäkiipeily), tai vaikkapa kiropraktikolla käynti, edellyttävät osallistujalta vastuuvapauslomakkeen allekirjoitusta. Siinä luvataan, ettei haasta paikkaa oikeuteen, jos tulee jotain tapaturmaa. Tavallaan ymmärrän käytännön, koska yrittäjien tulee suojata itseään pahansuopia rahanahneita feikkiloukkaantujia vastaan. Toisaalta, ei aina herätä luottamusta järjestäjää kohtaan, jos vaikkapa ensimmäisellä joogatunnilla pitää alkuun luvata, ettei vie ohjaajaa oikeuteen, jos niska niksahtaa väärässä asennossa (eli tullaanko täällä tekemään jotain vääriä asentoja?). En myöskään ole satavarma, voiko tällainen vastuuvapauslomake oikeasti vapauttaa ketään vastuusta, jos tunnilla/tapahtumassa tehdään jotain riskialtista ja osallistuja loukkaantuu. 

Turvallisuushakuisuus on viety tappiinsa nyt koronan aikaan, kun Länsi-Australiassakin on peruttu kahden vuoden mittaan paljon tapahtumia ja jopa joitain hoitoja/tutkimuksia (esimerkiksi astmatutkimuksia) koronariskin vuoksi. Osavaltiossa ei ole edes ollut koronaa kuin muutamina alle tusinan potilaan ryppäinä yli puolentoista vuoden ajan. Koronarokotepakko on Australiassa Suomea tiukempi: rokottamattomat eivät saa saapua maahan ilman kahden viikon valvottua karanteenia ja monissa ammateissa rokotteesta on tehty työssäololuvan ja palkanmaksun ehto. 

Hypätään lastenkasvatukseen. Noworries-kulttuuriksi Länsi-Australiassa mielestäni stressataan yllättävän paljon lasten käytöksestä ja kyvyistä, ihan synnäriltä asti. Kun N oli kuuden viikon ikäinen, liityin asuinalueeni terveydenhoitajan järjestämään äitiryhmään muiden samanikäisten lasten vanhempien kanssa. Meille opetettiin viikoittain, miten vastasyntynyttä tulisi hoitaa. Jatkuvasti toistuva oppi oli, että lapsen tulee oppia nukahtamaan pinnasänkyyn yksin ja tätä ei saa sieltä nostaa, vaikka itkisi. Terkkari oikein demonstroi asiaa, kun erään äidin pikkuvauva itki väsyneenä ja tyytymättömänä, opettamalla/vaatimalla, että äidin tulee nukuttaa vauva viltin päälle lattialle sylin sijaan, meidän kaikkien tuijottaessa. Tämä muisto edelleen ahdistaa minua, koska 6-viikkoisen ei mielestäni todellakaan tarvitse osata nukahtaa yksin minnekään, ja nuori äiti tuskailemassa lattialla itkevän lapsen kanssa ei millään lailla iskostanut meille muille ryhmäläisille, että nyt tämä menee oikein. 

Logiikka on, että vältytään jatkuvilta yöheräämisiltä, jos vauva oppii aivan nuorena, että syliä ei tule, vaikka miten itkisi. Tämä ajan myötä muuttuu helpommaksi niin vauvalle kuin vanhemmillekin, ja lopulta - tadaa - teoriassa meillä on puolivuotias, vuosikas, taapero, leikki-ikäinen, joka ei koskaan heräile öisin eikä vaadi mitään vanhemmiltaan 10-12h vuorokaudesta. 

No. Henkkoht en usko CIO-menetelmään eli controlled crying- (jätetään itkemään, kunnes nukahtaa)-kasvatukseen enkä sitä suostunut ottamaan osaksi omaa elämäämme, vaikka tottakai välillä idea houkutti, kun vauva heräsi seitsemättä kertaa per yö. Meillä ei edelleenkään nukuta täysiä öitä, vaikka lapsi täyttää 3v maaliskuussa - herätyksiä on kerran yössä, joskus sairasteluaikaan enemmän. Eli ammuinko omaan nilkkaani, E:n siinä sivussa? Mahdollisesti. Voin vain elää toivossa, että heräily katoaa iän myötä.

Suomalaisena minun on helpointa omaksua ikäkausiajattelu, eli lapsi oppii sen mukaan, kuin on hänelle kehityksellisesti mahdollista. Länsi-aussi-metodi näyttää olevan monessa muussakin kasvatusasiassa se, että lapsi olisi hyvä saada tiettyyn muottiin mahdollisimman aikaisin, koska aikaisuus takaa, että lapsii oppii "ajoissa". Täällä on Australian aikaisin koulunaloitusaika, nimittäin leikkikoulu (kindy) eli 2pvää/vko esikoulun esikoulu alkaa 3.5-4.5-vuotiaana riippuen lapsen syntymäkuukaudesta. Nykyään on mahdollista laittaa lapsi peräti pre-kindyyn tämän täyttäessä 3v, eli leikkikoulun esikouluun (esikoulun esikoulun esikouluun). Siellä harjoitellaan päivän verran viikossa asioita kindyä varten, jossa puolestaan harjoitellaan esikoulua varten, jossa puolestaan harjoitellaan ekaluokkaa varten. 

Sanon suoraan. Meitsille ei aukea. 

Tajuan, että olen integroitunut Suomen malliin, jossa kouluun mennään "kylmiltään" (tosin esikoulu on kuulemma nykyään Suomessa ns puolipakollinen). Lasten annetaan kasvaa leikkien 6-7-vuotiaiksi, ja sen jälkeen aloitellaan ns. akateemisia taitoja eli kirjoittamiseen, lukemiseen, päättelyyn ja matematiikkaan perustuvia kykyjä. 

Täällä osa ystävistäni stressaa jo nyt, miten saisi opetettua lapselleen kirjaimet ja numerot ajoissa, jotta nämä sitten pärjäävät pre-kindyssä ja kindyssä. Aivan kuin kaikki pitäisi jo tietää koulun alkaessa, eikä niinpäin, että koulu nimenomaan on oppimista varten. Myös paikallaan istumista ja siinä oppimista halutaan harjoitella hirmu aikaisesta, 2-3-vuotiaasta, mikä mielestäni on suorastaan epäluonnollista. Ei taaperoa tai leikki-ikäistä ole tehty tuijottamaan valkotaulua/ruutua/opettajaa, vaan liikkumaan, kokeilemaan, kiipeilemään, juoksemaan, testaamaan. 

Länsi-aussi-asenne perustuu mielestäni paljon harjoitteluun ja harjaantumiseen. Halutaan paljon aikaa toistoon, hiomiseen, tottumiseen, siihen, että lapselle muodustuu tietty rutiini jo kehdosta saakka ja tämä rutiini sitten menetyksekkäästi kantaisi aikuisuuteen. Välillä peräti tuntuu, että täällä ei "uskalleta" antaa lapsen vain kasvaa, kokeillen, leikkien, vapaasti vaellellen, vaan tämä pitää kietoa hernekepin ympärille jo vauvana, jotta oikea suunta löytyy heti - koetaan, että näin taataan elämässä menestyminen. Muuten, hernekepin englanninkielinen nimi on tutor, sama kuin ekstratunteja antavan epävirallisen opettajan. 

Välikommenttina on todettava, että kindyn aikainen aloitus on taloudellisesti helpotus. Se nimittäin on osa julkista peruskoulutusta eli (pääosin) maksutonta. Päivähoito puolestaan helposti maksaa saman verran kuussa kuin kodin vuokra tai asuntolaina.

Muita huomioita. Länsi-Australiassa elää vahvana kouluelitismi eli lapset ja aikuiset tietävät hyvin, mitkä koulut ovat ns hyviä ja mitkä huonoja. En ole itse vielä päässyt tälle tietämyksen tasolle, koska koulu tuntuu yhä sen verran kaukaiselta asialta. Kuitenkin suurin osa perheellisistä ystävistäni on valinnut asuinpaikkansa sen mukaan, missä ovat parhaat koulut - osin tämä on puolipakollista varautumista, koska kukaanhan ei halua lastaan heikosti varusteltuun tai peräti vaaralliseen kouluun, jossa vaikkapa kiusaaminen on tunnettu ongelma. Itse emme ole asettuneet aloillemme monen vuoden/vuosikymmenen säteellä, vaan voimme muuttaa sen mukaan kuin tarvitaan. Alueellemme on kuitenkin rakenteilla uusi peruskoulu ja toivottavasti siitä sukeutuu hyvä paikka N:lle aloittaa koulupolku parin vuoden päästä. 

Koulua valitessa täällä olisivat yhtenä mahdollisuutena tyttö- ja poikakoulut, joita itse pidän tunkkaisena menneisyyden jäänteenä. En halua, että oma poikani kasvaisi vain poikien ympäröimänä, tyttöjen muodostuessa joksikin eksoottiseksi mysteeriksi ja toisinpäin. Ihmisiä kaikki ovat erilaisine puolineen ja tähän on hyvä tottua elämässä heti, ei vasta korkeakoulussa saati työuralla. Länsi-Australiassa on mahdollista myös käydä sisäoppilaitosta 11-vuotiaasta eteenpäin: toinen peruskoulukummajainen, joita Suomessa ei käsittääkseni tunneta. Tosin nämä on ymmärtääkseni tarkoitettu syrjäseutujen lapsille, jotka muuttavat ilman vanhempiaan taajamiin kouluja käymään. 

Toistaiseksi keskeinen oppi- ja leikkipaikkamme on lähiranta. Intian valtamerta.

Tästä se lähtee

Uusi vuosi, uudet kuviot. Hyvinkin kirjaimellisesti meillä, sillä harjoittelemme parhaillaan omakotitalon omistajuutta. Ei se ollutkaan niin iisi kakunpala kuin kokemattomana kuvitteli, nääs. 

Kasvoin kerrostalossa, eikä minulla ole omakohtaista suurta kokemusta siitä, mitä talon huoltoon kuuluu. E puolestaan vietti ajan ennen opiskelija-asuntoloita ja kimppakämppiä vanhoissa ranskalaisissa maalaiskylien kivitaloissa, joiden kunnossapitovaatimukset tai -odotukset ovat hieman eri kuin nykyajan urbaaneissa asumuksissa.

Asuin ensimmäistä kertaa elämässäni omakotitaloissa täällä Australiassa ja niissä viime vuoteen saakka vuokralla. Vaikka vuokralaisen asema on Auslandiassa Suomea turvattomampi (vuokranantajalla on oikeus tarkistaa asunto neljännesvuosittain ja katkaista vuokrasopimus, jos kunnossapidon taso ei miellytä), toisaalta vuokralaisena elo on helppoa, koska melkein kaikki korjaukset kuuluvat vuokranantajalle. Tiskikone yskii, soitto vuokranantajalle. Oven lukko tai sarana temppuilee, soitto vuokranantajalle. Kohdevalon lamppu palaa, soitto vuokranantajalle. Ja tämä fiksaa (ainakin jos on lakien suhteen kuuliainen, toki epämääräisiä vältteleviä/väisteleviä/syyllistäviä vuokranantajiakin piisaa). 

No. Enää meiltä ei soitella minnekään, paitsi putkiasentajalle, sähköasentajalle, sadettimen korjaajalle, kotihälytysjärjestelmän korjaajalle, internet-boksin asentajalle, rautakauppaan. 

Emme tietenkään kädettömiä ole ja kotikin on melko uusi (rak. 2015), eli mitään kattotippuupäähän-tyylistä ongelmistoa meillä ei ole. Lähinnä pieniä kodinomistajuuteen liittyviä pulmia, kuten sen tajuaminen, että sisäovien karmit ovat maalattua metallia eivätkä puuta (tietenkin, termiittivaaran vuoksi), eikä niihin voi siten porata mitään. Olemme kuitenkin onnistuneet uppoamaan pariin astetta hankalampaan dilemmaan puolen vuoden kodinomistajuusjakson aikana. 

Meillä on aussikodiksi tyypillinen makuuhuone, eli siihen yhdistyy kylppäri ja vaatehuone. Vaatehuoneessa puolestaan on erinäisten sähkölaitteiden päätauluja (en tiedä, mikä niiden virallinen nimi on), eli hälytysjärjestelmän sekä valokuitunetin. Eräänä iltana joku kuukausi sitten hälytysjärjestelmän hallintaboksi alkoi piipata. Eihän siinä sikäli mitään, mutta viiden minuutin välein 24/7 toistuva kuuluva piippaus sängyn lähistöllä aavistuksen haittaa unta. 

Yritimme ensin itse. E koitti kytkeä järjestelmän pois päältä, ensin boksista, sitten kytkemällä sähköt pois koko kodista. Kummastakin seurasi pelkästään hälytyksen laukeaminen, eli meille ei murtauduta ainakaan niin, että kytketään kaikki pois. Hälytyksen virta tulee akusta, ja akun irrottaminen sekin aiheuttaa hälytyksen. Kun odottelin taaperon kanssa pihalla pelottavan ulinan loppumista, tajusin, että asentaja tähän tarvitaan. Sain sellaisen buukattua muutaman päivän päähän ja siihen asti kärvistelimme untatuhoavan piip-piip-piippauksen kanssa. 

Asentaja tuli ja meni, laskutti satasen, vaihtoi akun. Täkäläiseen tapaan minkään sortin asentajia tai huoltoihmisiä ei pysty tilaamaan tiettyyn kellonaikaan, vaan he tulevat kun tulevat, esim. kolmen-kuuden tunnin aikaikkunan sisällä. Siksi Perthissä on tavallista joutua ottamaan vapaapäivä/etätyöpäivä siihen, että odottelee apuvoimia kotona. Näin tein itsekin. 

Mutta. Asentajan mukaan akku ei ollut lopussa ja hän ihmetteli, miksi puolitäysi akku aiheuttaa piippausta. Kuitenkin kumpikin oletimme, että tällä se korjautuu ja häiriö oikenee. 

Ei. Seuraavana yönä piippaus jatkui.

Kun syynäsin vaatehuonetta korvakuulolla niin tarkkaan kuin pystyin, tajusin, että piippaus ei ollut koskaan tullutkaan hälytysjärjestelmän taulusta, vaan valokuitunetin boksista. Siitä oli akku loppu (vaikka on verkkovirrassa myös). 

Aamulla E osti uuden akun ja vaihdoimme sen itse, mutta tästähän boksi suivaantui eikä mennyt enää päälle oikein. Taas lisää odottelua, että pystyin soittamaan asiakaspalveluun, ja rasittavaa / aikaavievää setvimistä siitä, ovatko kaikki kaapelit oikeissa rei´issä ja mitä missäkin WLAN/whatnot-aukossa lukee. Asiakaspalveluihin soittaminen täällä on yhtä hauskaa kuin itikkaisessa rämeessä tarpominen, koska kaikilla on omanlaisensa aksentit eikä asioita yleensä saa setvittyä ilman tavaamista ja numerosarjojen luettelua, missä puolestaan hirmu helposti tulee väärinkuulovirhe.

No, vihdoin saimme tämänkin härvelin toimimaan ja olemme eläneet autuasta nettiaikaa huoletta nyt jo ainakin yhden kvartaalin. Seuraavaa ongelmaa ei kuitenkaan aiheuttanut netti, vaan vanhanaikaisesti viemäri. 

Keittiön lavuaari meni tukkoon joku viikko sitten ja ostimme siihen ensiavuksi sekä käsipumpun että viemärinaukaisukemikaaleja. Putkeen upposi kaksi pulloa myrkkyjä ja pumppaustakin sai harrastaa kuntosalimalliin, ennenkuin lavuaari alkoi vetää. Välissä tietenkin myös purettiin U-putki viemärin alta ja putsattiin se. Ihmetytti kyllä, että miten lavuaari voi yskiä niin pahasti, kun putkenmutkassa ei ollut tukosta ollenkaan. 

Yhtäkkiä tajusimme, että takapihamme terassilla oleva sadevesiviemäri tulvii joka kerta, kun käymme suihkussa tai käytämme astianpesukonetta. Ei vienyt tohtorinhatun omistavalta kuin muutama hetki tajuta, että kyseessähän ei olekaan sadevesiviemäri vaan jonkinlainen harmaavesien ylivuotoventtiili. En ole tällaista koskaan Suomessa tavannut, etenkään kenenkään terassilla. Mutta googlaus vahvisti epäilykseni ja tajusimme viimein, että olemme lapsen hiekkalaatikon ylivuotohiekoilla onnistuneet tukkimaan harmaavesien ylivuotokaivon. 

Yritin joulun alla ja aikaan saada paikalle putkiasentajaa tukosta aukomaan, mutta en löytänyt alueeltamme yhtään kiinnostunutta yrittäjää. Joululoman läheisyys ja laskutuksen pienuus eivät inspanneet ketään. Tuumasta toimeen itse siis. Uudenvuoden päivänä varustauduin tiskihanskoilla ja soppakauhalla, valmiina taklaamaan tukoksen. E kuitenkin äkkiä totesi, että eivät riitä, ja oikeassa olikin, koska ylivuotokaivolla oli syvyyttä miehen käsivarren verran ja se oli todentotta aivan täynnä hiekka-lieju-tiskiallasmäskiä. Lemussa työskentelevä E melkein yrjösi kaivoon, mitä onneksi ei tapahtunut, koska olisi sekin pitänyt kauhoa käsin ulos. Taapero puolestaan olisi halunnut lotrata mäskisangossa, häntä ei näköjään haju hätkäytä. 

Nyt kaivo onneksi taas vetää, vaikkakaan ihan puhtaaksi sitä ei saa, koska hiekkaa on arvatenkin valunut myös horisontaalisten tulo- ja poistoputkien suuntaan. Hiekkalaatikko siirrettiin taktiset kolme metriä ihan muuhun suuntaan. 

Tällä hetkellä ainoa vaivamme ovat kaaliperhoset. Ne nimittäin munivat E:n kasvimaalaatikoihin, ja toukat syövät yrittelemämme yrttiviljelmät. Basilika on aivan rei´illä, korianteri ja porkkana vain hieman kärsineet, mutta avomaankurkut ne onneksi jättävät rauhaan. E:n koeviljelemien köynnöstomaattien ja perunan tilannetta emme vielä tiedä. E ei halua myrkyttää luomuviljelmäänsä ja metsästää toukkia käsin illan hämärässä. Kaikkea sitä tekee rakkaan harrastuksen vuoksi. Taaperolle tämä kuitenkin on hauskaa puuhaa, etenkin taskulampun kanssa "viidakossa" vaaniminen. 

Ainiin toki omistamamme (pankin omistama) vuokrakämppä aiheuttaa tasaisesti pientä harmautta hiuksiin. Viimeksi siellä meni vessanpöntön vetomekanismi rikki ja se piti korjauttaa viikonlopputaksalla pikapikaa, koska vuokralaisia ei voi jättää - tietenkään - ilman toimivaa vessaa viikonlopun yli. Sitä ennen alakerran asunnossa oli vesivahinko ja vuokralaisiamme epäiltiin sen aiheuttamisesta. Siihen piti kustantaa kuntotarkastaja tsekkaamaan, ettei missään ole seinän sisällä vuotavaa vesiputkea (joka olisi ollut omistajina meidän vastuullamme). Onneksi selvittiin säikähdyksellä ja syy oli ihan jonkun muun, huoh. 

Oppia ikä kaikki, tekevälle sattuu, kuusen kurkottaa, mitä näitä on. Seuraavaa ongelmaa odotellessa :D Emme kuitenkaan pode pelkkiä ongelmia tietenkään, vaan myös rennosti lomailimme, juhlimme joulua sekä uuttavuotta, kuvat alla. 

Denmark WA

Onnea ja menetystä vuodelle 2022!