Tuskin täytyy erikseen mainita, että minua kiinnostavat suunnattomasti kulttuurienväliset erot – omassa tapauksessani Australian ja Suomen, sekä ajoittain niitä bongatessani, Ranskan kuviot. Uusi taso näihin geimeihin on löytynyt vanhemmuudesta. Olen aiemminkin kirjoittanut havaintojani vanhemmuudesta/äitiydestä Australiassa vs Suomessa (esim. tässä, tässä ja tässä), mutta nyt löytyi taas uutta sanottavaa, kun luin tietokirjan nimeltään When We Become Strangers eli Kun Vieraannumme Toisistamme (Maggie Hamilton 2021).
Kirja tarkastelee sitä nykyelämän paradoksia, että vaikka olemme virtuaalisesti hyvin verkostoituneita ja tavallaan jatkuvasti läsnä tuttujen ja tuntemattomien elämässä, sekä elämme historiallisessa mielessä ennennäkemättömän materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä, yhä kasvava joukko ihmisiä kärsii yksinäisyydestä ja sen rinnakkais/seurannaisoireista kuten ahdistuksesta ja masennuksesta.
Kirjoittaja on Sydneystä eli hänen näkökulmansa on (ainakin jollain lailla) aussi. Tässä postauksessa käsittelen vain kirjan alkukappaletta nykyvanhemmuuden vaikeudesta kaiken nettitietotulvan ja -arvostelun keskellä. Hamilton pui vanhempien kilpailullisuutta (kuka järjestää hienoimmat synttärit ym) sekä kotiäitien yksinäisyyttä, mikä on osaltaan johtanut räjähdysmäisesti kasvavaan mummy blogger – eli äitibloggari-genreen. Hamilton ei genreä kannata, koska hänen mielestään se ei auta asiaa, josta se kumpuaa (lievittäisi äitien yksinäisyyttä). Hamiltonin mukaan äitibloggaus pahimmillaan rikkoo räikeästi lasten yksityisyydensuojaa sekä altistaa äidit yhä karummalle kritiikille ja kilpailullisuudelle, tavoittelemansa yhteishengen ja turvaverkon rakentamisen sijasta.
En nyt itse ota äitibloggari-genreen sen suuremmin kantaa, paitsi että: eiköhän asia riipu siitä, keneltä ja mitä kysyy. Varmaan moni äitibloggari kokee suurta iloa, inspiraatiota ja hyödyksi olemisen tunnetta jakaessaan oman perheensä kuvia, tarinoita ym, kun taas toisia se todentotta saattaa altistaa vaikkapa nettitrollaukselle – tietysti pahin riski on lapsiin kohdistuva potentiaalinen vahinko, alkaen nettikiusaamisesta. Hamilton myös sivuuttaa kokonaan näihin ongelmiin johtaneet laajemmat yhteiskunnalliset syyt, kuten isyysvapaan puutteen Australiassa, joka osaltaan ruokkii äitien "hukun tähän vauvarutiiniin yksin"-tunnetta.
Kilpailullisuuden kuitenkin tunnistan. Ihmettelin jo N:n vauvavuonna, miten omien piirieni äitikaverit vaikuttivat aivan hurahtaneen tiettyihin tuotteisiin, jotka oli ”pakko olla”. Kyseessä saattoi olla tietynmerkkiset vauvanvaatteet tai -ruoka, mutta tätäkin enemmän erilaiset lisävarusteet kuten Bumbo-istuin, Lamaze-aktivointilelut, tietynmerkkinen unipussi, vauvamonitori sekä Owlet-sukka (joka mittaa vauvan hengitystä ja sydämensykettä, luulisin); puhumattakaan juuri tietynmerkkisistä yhdistelmärattaista sekä auton turvaistuimesta. Jatkuvasti kaikkialla jylläävät markkinavoimat olivat saaneet tuoreet äidit uskomaan, että ilman näitä ei pärjää tai ainakin ostamatta jättämällä on huono vanhempi, joka altistaa lapsensa jollekin riskialttiille – mille, ei koskaan selvinnyt tarkalleen.
Olen itse sellaista sorttia, että minua suunnattomasti ärsyttää, jos minulle kerrotaan, miten tulisi toimia ja elää. Tämä on tietysti ironista, koska itse mielelläni huutelen täältä blogistani, miten tulisi toimia ja elää. Kuitenkin tuo vauvavuoden mainosmylly sai minussa aikaan vaistomaisen vastareaktion ja paria isoa alkuhankintaa lukuunottamatta (juurikin ne vaunut ja turvaistuin) aloin/aloimme vetää lähes nollalinjaa ostoksissa, ihan vain vastarannankiiskeydestä sekä aatteesta, että varmasti vähemmälläkin pärjää.
Tosin jälkikäteen ajatellen tämä meni jopa hieman yli. Esimerkki: en millään suostunut hankkimaan erillistä/kunnollista vaippalaukkua, koska sain lähikaupasta vaippapaketin kylkiäisenä ilmaisen vaipanvaihtoalustan/vaippapussukan. Tällä mentiin sitten koko vuoden mittainen Euroopan-reissu 2019-2020, vaikka pussukka ei ollut missään vaiheessa oikein hyvä ja se piti paikatakin pariin kertaan, kun pehmusteet paakkuntuivat pesussa. Mutta periaate, periaate. Toisaalta oli helppo heittää loppuunkäytetty kapistus roskiin eikä tarvinnut miettiä, miten saan tästä rahat takaisin, kun käytetyn vaippalaukun jälleenmyyntihinta olisi ollut vain murto-osa ostohinnasta. Toisaalta oliko ympäristömielessä järkevää nojata tällaiseen kertakäyttötuotteeseen jonkin kestävämmän sijasta?
Mutta palataanpa kirjaan. Minua erityisesti kiinnostaa, mitä siinä sanotaan ns. itsestäänselvyyksinä. Itsestäänselvyydet nimittäin paljastavat, mitä kirjoittaja – ja ehkä tämän lukijakunta – pitävät niin tavallisina juttuina, ettei niitä ole syytä suuremmin pohdiskella tai kyseenalaistaa. (Aussi)vanhemmuuteen liittyen Hamilton kirjoittaa tällaisen ”selviytymislistan”.
Rakenna turvaverkkoja. Tutustu ihmisiin, löydä ystäviä, kaikista eri ikäluokista [aiemmin kirjassa hän mainitsee, että verkoston tulisi olla mahdollisimman monipuolinen, eli eri kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä]. Tutustu naapureihin ja lähikauppojen pitäjiin. Nauti pienistä kohtaamisista omassa naapurustossasi.
Kannatan tätä ohjetta kyllä ja koitan itsekin sen mukaan elää, mutta ihan suoraan sanoen, ei se – ainakaan helposti – oman perheen ja suvun puutetta korvaa. Yhä useampi meistä asuu nykyään kaukana omista vanhemmistaan, sisaruksistaan ja muista sukulaisista, eli mitään vanhan ajan sukulaisverkosto-kyläyhteisöä ei varmaan moni saa enää aikaan.
Neuvo on myös helpommin sanottu kuin tehty. Jos ihminen esimerkiksi kärsii siitä mainitusta yksinäisyydestä ja vaikkapa ahdistuksesta, muihin tutustuminen suitsait sukkelaan ei todellakaan noinvaan tapahdu. Itse olen yrittänyt tutustua omaan naapurustooni nyt vuoden ja minulla on muutamia hyvänpäivän tuttuja, mutta esimerkiksi luotettavaa leikkitreffiseuraa lapselle ei ole löytynyt. Lähikaupan kassa kun ei voi noin vain tulla meille leikkimään 😃 Mielestäni ohje kuvastaa hyvin aussiluonnetta, että kun vaan olet avoin ja ulospäinsuuntautunut, niin ihmissuhteet tipahtelevat paikalleen. Näin helppoa se ei kuitenkaan täälläkään ole.
Lista jatkuu.
Hyväksy, että teet virheitä. Älä pelkää paljastaa mokiasi, tai puhua vaikeistakin aiheista, läheisille ystävillesi tai perheenjäsenillesi. Joskus stressaantuneena ja väsyneenä kaikkein tärkeintä on vain löytää kuuntelija. Kuulluksi tuleminen kannattelee ja auttaa asettamaan ongelmat oikeaan mittakaavaan.
Hahhaa, eikö tätä vinkkiä tiedä jokainen maapallon ihminen? Kokemukseni mukaan suomalaiset eivät ujostele vaikeistakin aiheista puhumista ja tiedän todnäk enemmän henkilökohtaisuuksia kenestä tahansa täällä tapaamastani suomalaisesta kuin vuosikymmenen tuntemistani aussiystävistä. Luin äskettäin uutisartikkelin, että aussien on vaikea ystävystyä aikuisena luottamuspulan vuoksi; ei uskalleta paljastaa itsestä mitään, ettei tule petetyksi tai loukatuksi. Keskiverto(ulko)suomalainen ei ilmeisesti näin ajattele, vaan nimenomaan vaikeiden kokemusten ja tunteiden kautta rakennetaan yhteenkuuluvutta, ja pieni jurnutus ajaa small talkin viran.
Tee elämässäsi tilaa yhdelle tärkeälle harrastukselle. Jokaisen tulisi pitää yllä jotain sellaista intohimoasiaa, jota rakasti ennen vanhemmaksi tuloa, oli se sitten autojen korjaus, muffinien leipominen tai ukulelensoitto. Rohkaise myös puolisoasi löytämään oma tärkeä harrastuksensa ja viettämään aikaa sen parissa, sellaisten kavereiden kanssa, jotka innostuvat samasta. Ja muista itse tehdä samoin.
Tähän vinkkiin yhdyn kyllä. Tosin eihän sen harrastuksen ole pakko olla jokin vanha tuttu, miksei vanhemmaksi tultuaankin voisi kokeilla kaikenlaista uutta? Ehkä vinkin pointti on koittaa rohkaista ihmisiä ulos vanhemmuuden suorittamiskuplasta, johon jostain syystä aika moni aussiäiti (isät eivät niinkään näköjään) ajautuu. Eli elämää eletään lasten kautta ja vuoksi. Esimerkki. Olin naapuruston naispiirin tietovisassa – tietovisat ovat täällä yhtä tärkeitä kuin Suomessa lottoaminen -, ja emme pöydässäni muusta puhuneet kuin lapsistamme. Kukaan visajoukkueessani ei yrityksistäni huolimatta halunnut puhua työstään, harrastuksistaan, matkoistaan, kiinnostuksenkohteistaan jne, vaan pelkästään lapsistaan. Eräs jopa ehdotti/vaati, että joukkueemme nimen tulisi viitata lapsiimme, koska olimme kaikki äitejä. Tottakai on mahdollista, että tutustuessaan uusiin ihmisiin, helpointa on löytää se pienin yhteinen nimittäjä, tässä tapauksessa lapset. Mutta luulisi, että parituntisen aikana tulisi jokin muukin aihe mieleen. Vaikka perheen tärkeydessä ei sinällään ole vikaa.
Vältä liikaa aikataulutusta. Lasten valmennusharrastukset ovat tärkeitä, mutta niin on myös perheaika. Älä tee asioista turhan vaikeita, joskus yksinkertaisuus on parasta. Joskus voi vain mennä lähipuistoon ja antaa luonnon hoitaa osansa: vehreys on rauhoittavaa. Telttaile takapihalla. Viljele omia kasviksia. Luontoaika on huoltoaikaa (nature time is nurture time), se rohkaisee vapaaseen leikkiin ja poistaa stressiä.
Tässä vinkissä lähinnä yllättää se, että se ylipäätään on kirjassa. Jos itsestäänselvyyksistä puhutaan, minulle tämä on numero yksi. "Joskus voi vain mennä lähipuistoon"... Siis päivittäin, eikö...? Näin ainakin suomalainen ajattelee. Missä muualla lapset saavat juosta, riehua, tutkia, leikkiä, riekkua, kiipeillä, ihmetellä, löytää ötököitä ja kiviä, jos eivät puistoissa/ulkona? Sama kirja mainitsee aiemmin, että brittilapsista kolmannes ei KOSKAAN leiki ulkona. No ei ihme, jos masennus ja ahdistus puskevat päälle, ei ole normaalia moinen.
Seuraavaksi tulee suosikkivinkkini, kulttuurienväliset erot- näkökulmasta siis.
Treenaa aktiivisesti lastesi isännöinti/emännöintitaitoja. Kun teille tulee vieraita, anna lapsille omat tehtävät ja nimeä jokaiselle tietyt vieraat, joiden viihtyvyydestä lapset ovat vastuussa. Lapsi voi vaikka leipoa kakun tai auttaa koristelemaan tilaa. Keksikää ennakkoon sopivia leikkejä/pelejä, joita lapset voivat pelata omanikäistensä kanssa. Anna heidän kiertää vieraiden joukossa ruokatarjottimien kanssa, se on mainio jäänrikkoja. Jälkikäteen jutelkaa yhdessä juhlista, muistelkaa hauskoja ja vaikeita tuokioita. Monenko vieraan nimen lapset muistavat? Mikä heidän mielestään sujui hyvin, mikä huonosti? Näiden taitojen opettaminen auttaa heitä jatkossa saattamaan ihmisiä yhteen.
Tässäpä neuvo, jota en ole nähnyt koskaan missään suomalaisessa lastenkasvatusartikkelissa, silti se oikeasti on osuva ja hyödyllinen. Tottakai on hyvä osata lapsesta saakka toimia sosiaalisissa tilanteissa, ottaa kontaktia, esitellä itsensä, rikkoa jäätä. Muistelenpa, että vaikka olen itse ollut aina kohtuullisen ulospäinsuuntautunut, en edes omissa rippijuhlissani oikein osannut kätellä kaikkia ja tervehtiä vieraampia sukulaisia. Ehkä lakkiaisissa jo sentään. Ja tämä ei ole mikään moka vanhempieni taholta, vaan ns normisuomalaisuutta, väitän. Tosin tästäkin vinkistä huokuu aussikulttuuri ihan eri tavalla kuin Suomen: suomalaiset tuskin järjestävät vähän väliä isoja juhlia ja kokoontumisia, eikä asuntokaan ole niin suuri, että siellä voisi kierrellä tarjottimen kanssa. Sen sijaan Auslandiassa tyypillisissä McMansioneissa, tai ihan vaan 1970-luvun bungaloweissa suurine takapihoineen, riittää kierreltävää.
(Hamiltonin teksti vapaa käännös/tiivistelmä sivuilta 29 ja 52).
Sitaateista saattaa saada sellaisen kuvan, että kirja on jotenkin ironinen, tai tahattomasti koominen. Käsittäisin kirjan kuitenkin pyrkivän olemaan faktuaalinen. Opus kokonaisuudessaan on aavistuksen paasaava ja erittäin yksipuolinen, sillä se pureutuu pelkästään teknologian (etenkin somen) aiheuttamiin ongelmiin, hyvät puolet kokonaan sivuuttaen. Kirja mielestäni myös vyöryttää syyn monesta nyky-yhteiskunnan rakenteellisesta ongelmasta netin, kännyköiden ja sen somen niskaan, vaikka hyvin usein ne ovat ennemminkin oire tai oheisongelma. Esimerkiksi kilpailullisuus ja loputon muihin vertailu ei mielestäni kumpua somen olemassaolosta sinällään vaan on kapitalismiin (virheellisesti) sisäänrakennettu oletus "ihmisluonteesta".
En suosittele ostamaan, mutta jos kirjastosta löytyy niin lukaiskaapa pois :)
