Pidempään reissuun lapsen kanssa?

Olemme nyt kahdesti lähteneet tien päälle muksun kanssa pidemmäksi aikaa kuin perus-kuukaudeksi Suomeen (ulkosuomalaisilla vaikuttaa olevan yleisesti tapana matkata vuosittain Suomeen muutamaksi viikoksi). 

Vuonna 2020 kompastelimme halki Eurooppaa kokonaisen vuoden, kolme neljäsosaa ajasta Suomessa ja Ranskassa. Nyt olemme reissussa yhteensä neljä kuukautta, tosin näistäkin reilu kuukausi sujuu Suomessa, loput Kanadassa, ekstrana kierros Meksikossa sekä veljeni luona Kolumbiassa.  Meillä on siis kohtalaisesti kokemusta tien päällä olosta lapsen kanssa eri kulkuvälineissä, sekä majoittumisesta milloin missäkin. Ajattelin kerätä alle plussat ja miinukset, jos moinen lapsiperhe-nomadius kiehtoo. Ensin miinukset, jotta voidaan päättää juttu plussiin. (On a high note, tätä sanontaa ei oikeastaan Suomessa olekaan - päätetään positiivisiin?)

Miinukset

1. Kodittomuus. 

Daa, itsestäänselvästi, pidemmällä reissulla voi iskeä kodittomuuden tunne. Tietysti tämä riippuu reissun luonteesta. Esimerkiksi täällä Kanadassa asumme aloillamme aina kuukauden putkeen, kunnes täytyy kulu- ja saatavuussyistä vaihtaa asuntoa. Kuukaudessa ehtii kotiutua ihan ok:sti, toisaalta AirBnB-tyyppisessä majoituksessa on aina osittain tyhjän päällä: milloin puuttuu keittiövälineitä, milloin mausteita, milloin pesuaineita, milloin leluja. Itse ei viitsisi/raaskisi kaikkea hommata, ettei joudu heittämään pois, koska mukaankaan ei yleensä pysty kaikkea ottamaan. 

Olemme tehneet myös useita automatkoja pituudeltaan 4-10 päivää, ja tuolloin yleensä pysähdymme vain yhdeksi yöksi per paikka. Itse nautin fiiliksestä, että ollaan menossa ja sattuu ja tapahtuu. Mutta, matkalaukkuelämä ei todellakaan sovi kaikille eikä ole aina/pelkästään hauskaa. Aina uusi vuokrahuone, hotelli, motelli tai peräti teltta alkavat lopulta jurppia, ja sitä haluaa vain valahtaa sohvannurkkaan jossain teekupposen ääreen illalla - ilman, että joutuu pakkaamaan kaiken pois taas aamulla. 

2. Leluttomuus

Kun ei pysty kantamaan lastenhuoneellista leluja matkassa, joutuu tyytymään muutamiin perusjuttuihin. Meillä ne ovat erilaiset rakentelupalikat eli legot ja muut vastaavat. Lapsi ei kuitenkaan jaksa samoilla leikkiä illasta toiseen, ja rehellisesti sanoen olemme reissussa lepsuja ruutuajan kanssa: nelivuotias on juuri oppinut pelaamaan lasten pelejä, ja Angry Birds tai dinodigger-pelit viihdyttävät kätevästi puolituntisen kerrallaan. Itse suhtaudun ruutuaikaan sikäli sallivasti, että mielestäni lapsilta ei kannata sitä kokonaan kieltää: ruutuaika "korvaa" entivanhaista sukulaisten tarinoiden kuuntelua, ja muiden lasten kanssa pelaamista/leikkimistä, nykyään kun turisevia sukulaissetiä ja -tätejä tai serkkuja ei asu saman katon alla tai naapurissa. 

Toisaalta poden asiasta pientä syyllisyyttä, sillä olen minäkin imenyt itseeni lapsipsykologien, teho-nannyjen ym. varoitukset, että ohjelmia tuijottava lapsi kärsii tavalla tai toisella kehityksessä (tätä tosin ei ole voitu aukottomasti osoittaa, koska psyk. tutkimuksissa ei ole saatu selkoa, johtuvatko kehitysongelmat liiallisesta ruutuajasta, vai siitä, että ns. ongelmaperheissä eivät vanhemmat jaksa mitään ruutuajan lisäksi, eli ruutu on vain oire, ei syy). 

3. Kyllästyminen

Kyllä, pidemmällä reissulla voi myös kyllästyä. Olemme täällä Kanadassa työni takia, mutta myös katselemassa nähtävyyksiä ja kokemassa uutta maata ja kaupunkia. Nyt kahden kuukauden jälkeen olemme kiertäneet ns. kaikki pakolliset, eli alkaa olla vaikeaa löytää uutta nähtävää, siis erikoisjuttuja. Uuttahan on ihan vain kadulla kävely, koska kaupunki ja ihmiset vaikuttavat erilaisilta Australiaan tai Suomeen verrattuna. Välillä väkisinkin tulee olo, että olisipa kiva olla omassa kotona, omissa ympyröissä: olemme täällä kaukana kavereista, suvusta ja muista seura-, tuki-, ja apupiireistä, ja kolmen koplana/kuplana elely on välillä hapetonta, vaikka me aikuiset vuorottelemmekin lapsenvahdintaa ja teemme myös omia juttuja, sekä työ- että vapaa-ajan. 

Onneksi pidempään paikallaan pysyessään pystyy etsimään esimerkiksi lasten toimintaa kuten lapsiparkkeja, ilmaisia sisäleikkipaikkoja ja muita huvituksia, joissa lapsi pääsee muiden kanssa touhuilemaan. Mekin olemme löytäneet ihan kiittettävästi tekemistä mukelolle kunnan monitoimitalolta ja kirjastosta. Näin vanhemmatkin jaksavat paremmin: itse olen harjaannuttanut kykyäni lukea kirjoja leikkikentän laidalla, nyt kun ei tarvitse enää joka askelta vahtia. 

4. Liika tavara

Vaikka pidämme jatkuvasti silmällä matkalaukkujen kapasiteettia, olemme myös jatkuvasti sen äärirajoilla. Neljään kuukauteen mahtuu erilaisia käänteitä, tarpeita ja säätiloja. Jouduimme pakkaamaan mukaan niin talveen kuin hellekesäänkin sopivaa tavaraa, ja siinähän alkavat laukun saumat soimaan. Meillä on mukana kaksi isoa matkalaukkua sekä isohkot reput kaikille, eli minimi, jolla pärjää, silti liikaa, kun sitä pitää siirrellä paikasta toiseen. Itse olen hyvin minimalistinen pakkaaja, ja pyrin käyttämään samoja kamoja monissa eri tilanteissa, pesukone kuitenkin on saatavilla vuokra-asunnoissa. En myöskään pidä shoppailusta, koska en yleensä löydä mitään sopivaa hinnan, laadun, istuvuuden, materiaalien, värien tai etenkään näiden kombon suhteen. 

Silti tavaraa vain kertyy: lapselle on "pakko" ostaa välillä uutta ja E on innokas matkamuisto-ostelija, tosin hän ostaa käyttöön, eli esim. t-paitoja tai muita vaate- tai sisustustuotteita. Itse yritän jatkuvasti jarrutella kartutusta, koska omin kätösin on kaikki kannettava ja lentokentillä raijattava. Kun lähdemme Kanadasta eteenpäin, jätämme ison ostoskassillisen verran tavaraa kirpparilahjoituksena. Karsinta on kuitenkin yllättävän vaikeaa ja väkisinkin iskee "entäs jos tätä vielä tarvii"-kierre. 

5. Hitaus

Faktaa on, että mikään, yhtään mikään, ei ole lapsen kanssa nopeampaa, helpompaa, vaivattomampaa tai joustavampaa kuin ilman. No, itsepä läksimme, tämän kyllä tiedostaen. Silti välillä meinaa käpy kärähtää, kun bussiin pitäisi ehtiä ja lapsi jahkailee kenkienlaiton kanssa tai lippis on hukassa. Vaikka vauvan ja taaperon kanssa matkustaminen oli sekin omien kommervenkkiensä takana, pienemmän lapsen pystyi kääräisemään mukaan enemmän vanhemman aikataululla. Leikki-ikäistä ei pysty enää ripeästi pukemaan ja nostamaan kulkupeliin, jos tämä ei sitä itse halua. Kävelytahti on luonnollisesti hitaampaa ja N rakastaa leikkiä 1-2-3-4-leikkiä, jossa hän kävellessä pitää kumpaakin vanhempaa kädestä ja kiskaisee itsensä yläilmoihin aina lasketun numeron 4 kohdalla, siis heittäytyy väliimme roikkumaan. Lapselle hauskaa, vanhemmalle vähemmän. Kuitenkin nopeuttaa ja jouhevoittaa kävelyreissuja hieman, kun lapsi keskittyy leikkiin, ei matkasta marisemiseen. 

Plussat

1. Vapaus

Vapaus olla ja elää omaehtoisesti on arvoni numero yksi. En tällä tarkoita libertaaria "minä saan tehdä ihan mitä haluan, välittämättä muista, yhteiskunnasta tai ympäristöstä"-mentaliteettia. Pikemminkin joustavuutta tehdä omia valintoja omien arvojen, tarpeiden ja toiveiden mukaan, sekä itsensä luovaa toteuttamista mahdollisuuksien rajoissa. Haluan tarjota tätä samaa vapautta myös lapselleni enkä siksi ole ollut innostunut ajatuksesta, että hänen pitäisi lähteä kouluputkeen jo nelivuotiaana (Länsi-Australian kindy) ja esikoulukin alkaa jo viisivuotiaana (Länsi-Australian preprimary). Kindy toki on vapaaehtoinen, preprimary sitten pakollinen (tarkemmin sanoen, oppivelvollisuus on pakollinen viisivuotiaasta lähtien). 

Omasta lapsuudestani muistan parhaina hetkinä ne, kun sai olla ja leikkiä vapaasti ennen kouluikää, sekä viikonloppuisin ja lomilla, vaikka koulustakin oikeasti nautin. Perhereissussa saamme rytmittää päivät itse oman kiinnostuksen ja jaksamisen mukaan, eikä kenenkään tarvitse sykkiä työ- tai kouluaikataulujen kellonlyömillä. Toki tällainen elämäntapa voi onnistua vain tietyin reunaehdoin, eli jostain on tultava rahoitusta, joka moisen kattaa. Koronapandemian ainoa plussapuoli onkin ollut henkkoht se, että etätyöt ja joustavat työajat ovat tulleet jäädäkseen ja pystyn työskentelemään toiseen maahan vaikka ulkomailta käsin. 

2. Leluttomuus 

Vaikka leluttomuus on miinuslistallakin, täytyy se ottaa myös positiivisena. Yritämme leikkiä mahdollisimman paljon ulkona eli kiertää eri leikkikenttiä. Käymme myös lapsiystävällisissä nähtävyyksissä, kuten Science World eli Vancouverin Heureka (tosin kooltaan moninkertainen verrattuna Heurekaan). Monet muutkin nähtävyydet taipuvat koko perheen kohteiksi: omia suosikkejani ovat erilaiset puistot ja kasvitieteelliset puutarhat. Lisäksi leikimme kotona aika simppeleitä, lapselle hauskoja juttuja, kuten ilmapallo-lentopalloa tai hyrrämaalia (hyrrä pitää saada torjuttua jalalla, kun toinen lähettää sen). Näihin ei vaadita paljoa materiaa, mutta iloa niistä saa irti -- vaikka vanhempi niihin aina kyllästyykin ennen lasta :D 

Liikumme myös mahdollisimman paljon luonnossa. Tosin tällä hetkellä ja aiemminkin liikkuminen on ollut työlästä vanhemmille, koska lasta pitää kantaa melko paljon. Nelivuotiaan jalat väsyvät yhä nopeasti, vaikka rattaat olemmekin jättäneet pois jo puoli vuotta sitten. Reppuselkään tai olkapäille siis. Hienoisesta rasittavuudestaan huolimatta on tärkeää opettaa lapselle luonnossa liikkumisen mielekkyyttä, ei pelkästään luonnon itsensä vuoksi, mutta myös navigointitaitojen ja maailmaan tutustumisen: tutkitusti aivosolujen terveeseen uusiutumiseen tarvitaan kiinnostavissa ympäristöissä liikkumista, toteaa lääkäri Anders Hansen. 

3. Ruoka

Arvoin, kuuluuko tämä miinuksiin vai plussiin, koska ruuanlaitto, ruuanhankinta ja ulkona syöminen voivat olla aikamoinen haaste tai ainakin hidaste reissun päällä. Meidän muksu on valmiiksi nirso, ja syö vain tuttuja makuja ja ruokia; nyt ollaan sentään päästy maistamisvaiheeseen, eli hän suostuu/uskaltaa maistaa uuttakin ainakin ajoittain. Omien kouluruokailumuistojeni takia en halua koskaan pakottaa tai vaatia ruuan syömistä (opin koulussa piilottamaan syömättömän ruuan lautasliinoihin, jotta sain heitettyä roskiin sellaista, mikä ei vain mene alas. Opettaja ja keittäjä vahtivat, että lautaset syödään tyhjiksi). Silti kyllä reissussa välillä kirskututtaa hampaita, kun napero huutaa nuudeleita sadannetta kertaa, vaikka tarjolla olisi vaikka mitä hyvää, uutta, maukasta ja tuoretta. 

Kuitenkin matkustelun yksi anti ovat uudet ruuat ja ruokakulttuurit ja tämä menee ehkä eniten kategoriaan: vanhemmat nauttivat vaikkei lapsi innostukaan, ja silloin tehdään kompromisseja, missä, milloin ja mitä syödään. Mielestäni lapsiperhe-elämää ei voi eikä tule elää pelkästään lapsen ehdoilla, ja on myös lapsille tervettä oppia, että jokainen päätös tai tehtävä asia ei ole ensisijaisesti heille. N osaa harjaantumisen myötä istua ravintoloissa kiitettävän kärsivällisesti (yleensä lelujen, värityskirjan tai viimeisenä oljenkortena, kännykän viihdyttämänä), jotta vanhemmat voivat testailla uutta taco-paikkaa, merenrantaravintolaa tai näköalabistroa. Elämä ei lopu perheellistymiseen ja tämän tietävät eritoten ranskalaiset asenteella jokainen ravintola on perheravintola, koska lapsillakin on oikeus oppia yhteiskunnan sivistyneiksi jäseniksi. 

4. Joustavuus ja mielikuvitus

Lapsen kanssa reissatessa oppii väkisinkin mielikuvituksen käyttöä ja joustavuutta, puolin ja toisin. Kun naperolta meinaa loppua mielenkiinto puolityhjässä AirBnB:ssä, vanhempi kehittää tälle tekemistä vaikka hengareista: asettelin niistä laita-aidat marmorikuularadalle ja päätyyn tyynyn, jotta lapsi sai testailla, minkävärinen kuula kulkee nopeimmin. Leikimme usein erilaisten pahvipakkausten, vessapaperirullien ym. leikkuuta, väritystä ja askartelua: tämänikäiselle pelkkä saksien käyttö on jännää ja haastavaa puuhaa sinällään ja teippirullalla pahvi muuntuu dinosaurukseksi tai vaikka miksi. Tosin aina äidin tai isin taidot eivät riitä toteuttamaan muksun mielikuvitusrikkaita toiveita! 

Paras matkalelu pidempään reissuun mielestäni on jonkinlainen pieni askartelusetti sekä väritystarpeita, etenkin vesivärit. On kuitenkin kiinnostavaa ja palkitsevaa huomata, että erittäin pienillä materiaalisilla tarpeilla lapsi on tyytyväinen, kun hänellä on leikkiseuraa ja huomioiva aikuinen lähellä. Muttamutta, tottakai meilläkin vanhemmat uuvahtavat aika ajoin ja silloin näpytelköön kännykkäpelejä. Joustavuus on hyvä taito kaikkiaan, niin vanhemmille kuin lapsillekin: liian tiukat rajat ruutuajassa, ruuan laadussa/määrässä, nukkuma-ajoissa ym. aiheuttavat pelkkää ahdistusta ainakin minulle ja siinä stressissä on vaikeampaa jaksaa vanhemmuuden vastuita. 

5. Ihmissuhteet

Mikäli kaikki osapuolet osaavat olla kypsästi reissussa -- eli toisiinsa empaattisesti ja kannustavasti suhtautuen -- väittäisinpä, että matkat vahvistavat perhesuhteita ja lujittavat keskinäistä "heimoutumista". Me pärjätään, kestetään ja hoidetaan mitä vaan-fiiliksellä. Omilla reissuillamme yleensä hakeudumme tarkoituksella myös oman suvun ja kavereiden seuraan, eli emme lähde pelkästään muille maille vierahille, vaan yhdistämme pidempiä reissuja sukulointiin, tai pyydämme sukulaisia tai kavereita matkaan mukaan. Nytkin Vancouveriin liittyi seuraamme veljistäni yksi ja käymme tällä samalla vaelluksella toisen veljeni luona Kolumbiassa. Kolmas veli tavattiin Suomessa, muiden lähisukulaisten ja kavereiden muassa. Meksikon-osiolle puolestaan tulee mukaan E:n äiti miesystävineen. 

Meillä matkustus on mahdollistanut etenkin vanhempien ja lapsen välistä läheisyyttä; sanoisinpa, että isä-poika-suhde on erityisesti hyötynyt asiasta. Kotiarjessa on ihan liian helppoa luiskahtaa päiväkotiin-töihin-markettiin-kuntosalille-kotiin syömään, telkun ääreen ja nukkumaan-rutiiniin (tai vaikkei siihen edes haluaisi, siihen päätyy työtuntien ja väsymyksen myötä). Elämme ns. aktiivisesti myös Australiassa eli tapaamme läheisiä, käymme uusissa paikoissa, vietämme aikaa metsävaelluksilla ja rannalla, mutta ne ovat pelkästään viikonloppuaktiviteetteja, eivät arkiviikon kauraa. Tosin täytyy myöntää, että loputon 24-7 lapsen kanssa/seurassa uuvuttaisi sekin (emme pysty keskittymään aivotyöhön, jota kumpikin tekee), ja odotamme ihan innolla kotiinpaluutakin, päiväkodin jatkumisineen!

Korttelifestivaali ja kaikenikäisten disko Vancouverissa eilen. Hyvää pöhinää! 

Vancouverin ja BC:n parasta antia ovat olleet upeat luonnonmaisemat sekä luonnossa seikkailun ja leikkimisen mahdollisuus. 

Herra 4v oppi kuvaamaan kännykällä tällä matkalla, tässä potretti.

Lapsille ja perheille suunnattuja nähtävyyksiä on eri maissa pilvin pimein, niin täälläkin. Satumetsä.

Muksu meriakvaariossa. "Mitä teet?" kysyin. "Otan kuvan jokaisesta meduusasta, yksitellen".

Kulttuurishokkia Kanadassa

Olemme nyt viettäneet Kanadassa lähemmäs kaksi kuukautta ja aika on riittävän pitkä, jotta ollaan päästy kulttuurishokin seuraavaan vaiheeseen, nimittäin ihastuksesta hämmennykseen, joskus jopa vihastukseen. Asiaan vaikuttaa eniten se, että jouduimme siirtymään hobittikolosestamme vehreältä West Vancouverin ruusupensasalueelta naapurikuntaan Surreyyn, joka on paikoin ihan kiva, paikoin vähemmän. 

Tarkalleen ottaen Surrey on kaksi kuntaa Vancouverin kaupungista itään ja täällä oli lähin realistisen hintainen majapaikka, jonka kesäsesonki- ja risteilykautena pystyy metropolista saamaan. Olen aiemminkin kauhistellut Vancouverin hintatasoa ja kauhistelu jatkuu edelleen. Nyt maksamme sinällään mukavasta kalustetusta kolmiosta himpun vajaat 2000€ kuussa - mikä tuntuu ryöstöhinnalta siihen nähden, että olemme puolentoista tunnin julkisliikennematkan päässä itse Vancouverista ja kiemurtelevien bussireittien päässä yhtään mistään (ml. kaupat, kirjastot, leikkipaikat, kahvilat). Olemmekin hintatason vuoksi joutuneet päättämään, että alunperin kolmikuukautiseksi suunniteltu Kanadan-vierailu täytyy typistää yhdeksään viikkoon. Apurahani ei nimittäin riitä enempään majoituskuluja (nytkin majoituskorvausta tulee puolet, puolet menee omasta pussista). 

Raha ei kuitenkaan ole kulttuurishokin syy suoriltaan. Enemmän ahdistaa alueellinen luokkajako, jota tosiaan en tajunnut/muistanut Kanadassa olevan. Elämme nyt seudulla, jossa on sekä överiä rakentamista että ankeutta ja kurjuutta. On paikoin ränsistynyttä, roskaista ja likaista, myös varjotonta, paahteista, betonista, asfalttista öljy- ja sylkitahroin.

Bussissa on lähes aina joku, jonka viereen ei suoraan sanottuna halua, koska henkilö on niin pahanhajuinen, likainen tai muuten outo (tajuan, että esim. addikteja ei pidä tuomita, en silti uskalla aggressiivisen oloisen tyypin viereen nelivuotiaan kanssa). Lähiostarimme on jättihalli, jota ympäröivät vielä jättimäisemmät parkkialueet sekä nelikaistatiet. Bussilta ostarille kävely tuntuu extreme-urheilulta, kun rekat ja monsterikokoiset lava-autot paahtavat ohi ja lähes myös päälle, parkkialueella. E:n ensimmäinen kommentti ostarivisiitistä oli: feels quite hostile, tuntuupa alue luotaantyöntävältä. 

Olemme kuin sanattomasta sopimuksesta alkaneet navigoida ajanviettoon kivemmille seuduille kuten New Westminsteriin, jonne on "vain" yhden bussin ja yhden junan verran matkaa. Autottomuus alkaa syödä miestä ja naista näin parin kuukauden jälkeen. West Vancouverin kahvilakaduilla ajopelittömyys ei vaikuttanut elämäämme juuri mitenkään, täällä 60-luvun autolähiössä kaaratta elo on kuin jalattomuutta: minnekkään ei pääse kuin suurella vaivalla ja ajanhukalla. Esimerkiksi eilen matkasin kampukselle lähes kaksi tuntia suuntaansa, vaihtaen liikennevälinettä neljä kertaa matkalla. Ja tämä oli suorin reitti. Itsepä änkesimme suurkaupunkiin asumaan. 

Ei elämä kuitenkaan pelkästään kurjaa ole, päinvastoin. Teimme viiden päivän vuokra-automatkan Banffin vuoristokylään ja hiihtokeskukseen, joka on myös Kanadan suurin nähtävyys (kävijämäärissä mitaten kuulemma). Tarkemmin sanoen itse kylä ei ole pääkohde, vaan Banffin ja lähiseutujen luonnonpuistot, kuuluisia Kalliovuorten maisemistaan sekä vuoristojärvistään -- ne tosiaan ovat yhtä huikaisevan turkooseja ja kirkasvetisiä luonnossa kuin kuvissa. Vuoristojen jääkentät jauhavat kiviainesta mikrohiukkasiksi veteen, ja sulamisvirroissa kelluvat kristallihituset tekevät järvivedestä taianomaista. Banff on seuraavan osavaltion Albertan puolella, ja matka sinne vei pari päivää täysmittaista ajoa suuntaansa. Nähtävyyksien vuoksi olisi ollut fiksumpaa käyttää reissuun kauemmin, mutta emme raaskineet toisaalta työaikataulun, toisaalta hintatason vuoksi. Jos Vancouverissa ovat hinnat pilvissä, Kalliovuorten korkeuksissa vasta pilvissä ollaankin, rahanmenon suhteen. 

Reissu itsessään oli ehkä tämän keikan kohokohta, koska näimme matkalla niin paljon huikaisevia vuoristo- ja erämaisemia. Autoreissut ovat suosikkimatkustustapani: voi päivä päivältä päättää, minne tähtää ja missä pysähtyy. Ja suunnitelmia voi muuttaa lennosta tarpeen mukaan. Tajusimme reissulla myös, miksi British Columbian osavaltion puolella ei ole samanlaisia maailmanluokan vuoristokohteita kuin Albertassa (Banff ja Jasper), Vancouverin pohjoispuolista Whistleriä lukuunottamatta.

Vancouverista itään vuoristo on BC:n puolella paljolti hiekkakiveä ja muodostuvat maisemat aivan erinäköiset. Esimerkiksi matkan varren kaupungista nimeltä Merritt jäi mieleen lähinnä, että eipä ole Merritissä meriittiä, niin ruma se oli (puuton, paljasrinteinen, hiekkainen, paahteinen, siellä täällä peltihalleja ja mitäänsanomattomia asuintaloja). Kuvittelimme, että koko Merritt on louhittu piloille, mutta ilmeisesti rinteiden mataloituminen ja katoaminen ovat lähinnä tuulen ja sateen aikaansaamaa eroosiota. Nyt netistä tarkistaessani Merritt on tunnettu kantrimusiikista ja musiikkifestareista. Jahas. Eipä ole kantri minun makuuni, joten Merritin meriitit jäävät meikäläiselle vähiin!

Hienointa matkalla oli telttailu Banffissa luonnonpuistossa, E:n vanhan kollegan ´Suzyn´ järjestämänä. Suzy muutti Perthistä Kanadaan kahdeksan vuotta sitten retkeily- ja seikkailuoppaana ja työskentelee nykyään Kanadan luonnonpuisto-osastolla. Hänen kauttaan saimme viime tipan telttapaikan sekä leirivarusteet, joita meillä ei tietenkään Aussilasta asti tuotuina olisi (matkalaukkukilot paukkuvat jo ilmankin). Nelivuotiaalle leirinuotio ja metsässä telttailu oli ikimuistoista, ja olihan se sitä myös vanhemmille. Tosin itse en ole telttailun ylin ystävä, koska ei siellä kovin hyvin nuku... Mutta herääminen paratiisimaisiin näkymiin turkoosin järven poukamassa ei olisi voinut vaikuttavampi olla.

Oli kiinnostavaa kuulla Suzyn mietteitä, miten aussi sopeutuu Kanadaan. Olin kuvitellut, että maat ovat niin samankaltaiset, ilmastoa lukuunottamatta, että puolin ja toisin sujahtaisi kuin kala veteen. Suzy kuitenkin kaipaa kovasti kotiin Perthiin, toisaalta perheen ja ystävien vuoksi, toisaalta erilaisen kulttuurin ja elämäntavan. Vaikka hän nauttiikin vuoristoelämästä ja maisemista, on kanadalaisiin tutustuminen osoittautunut vaikeaksi. Käsitin, että Suzy on tottunut rouheampaan ja mustempaan huumoriin (aussit mm. mielellään viljelevät kirosanoja ja aika karuja ilmaisuja...), sekä yhteisöllisempään kulttuuriin.

Ausseihin verrattuna kanadalaiset vaikuttavat luokittelevammilta ihmisiltä, eli ihmisiä jaotellaan eri leireihin esim. tulotason pohjalta sekä siitä, mistä henkilön tuntee. Aussit mielellään sekoittavat kaikkia ympyröitä eli työkaverit, harrastuskaverit, suku ja lapsuudenkaverit voidaan hyvin kutsua samaan illanviettoon, kun taas Suzyn mukaan kanadalaisille nämä kuuluvat eri leireihin (varmasti riippuu paljon ihmisestä ja alueesta). Myöskään jaettuja julkisia ajanviettopaikkoja ei ole samalla lailla Kanadassa kun Aussilassa, siis puistoja, leikkipuistoja, ulkoilma-kuntoilupaikkoja, grillauspaikkoja... Yksi selkeä Kanadan ja Australian ero on, että lapset eivät ole Kanadassa yhtä lailla tervetulleita aikuisten alueille, esim. iltatapahtumiin tai pubeihin, kun taas Aussilassa perhekeskeisyys on kiistaton normi (hyvässä ja huonossa. Siitä voidaan aina debatoida, onko aikuisilta fiksua juoda alkoholia lasten nähden. Omasta mielestäni ok jos ei mene yli). Leikkikenttä keskellä olutpanimoa kuuluu asiaan Perthissä ja jos sellaista ei ole, paikka menettää puolet asiakkaista. Kanadassa moisesta ei ilmeisesti ole kuultukaan ja lakikin sanoo, että anniskelualueille ei ole alle 19-vuotiailla asiaa. 

Luokkajako tai ehkäpä demografinen preferointi kävi ilmi myös viinitilakierroksellamme. Aussilassa viinitiloilla kiertely on yleinen viikonloppuharrastus ja vaikka se onkin enemmän aikuisten huvia, yleensä myös lapset huomioidaan tai ainakin sallitaan. Niitä mainittuja leikkipaikkoja tai ainakin pihapelejä yleensä löytyy, tai jonkinlainen lasten alue, vaikkapa viiniköynnöslabyrintti. Kelownan ja Pentictonin viiniseuduilla käydessämme tajusimme pian, että lapsiystävällisyys tarkoittaa täällä hyvin eri asiaa, nimittäin juurikin sitä sietämistä huomioinnin sijaan. 

Vanhin, arvostetuin ja ehkä myös fiinein tila Mission Hill Kelownassa vaikutti jo lähestyessämme siltä, että tänne ette te kuulu: pihaan ajo tapahtui kolme metriä korkeiden muurien välistä, rautaportin ohi. Ja tosiaan viininmaistelu tapahtui erillisessä paikkavaraustilassa, jonne ei meikäturisteilla ollut walk-in- eli sisään ilmestyvinä tunkeilijoina mitään asiaa. Hienoja kuvia saimme, mutta myös pienimuotoisen alemmuuskompleksin, sen verran paikassa katsottiin alaspäin keskiluokkaista lapsiperhettä vrt. julkkikset, pohatat ja muu kerma. Huom, tässä en vaadi, että kaikkien pitää olla kaikkialle tervetulleita ja toki jokainen yritys valitsee asiakkaansa. Tilanne vain oli kulttuurieron kohtaaminen, koska tätä emme ole Australiassa kokeneet. 

Entäs arki? Työntekoni etenee nytkähdellen, pyräyksittäin. Inspiraatiota lukea ja kirjoittaa on nyt -- varmaan paikanvaihdoksen myötä -- enemmän kuin oikeastaan missään kohti aiemmin, mutta aikaa puolestaan vähemmän, paradoksaalisesti. Koska meillä ei ole täällä päivähoitomahdollisuutta, vuorottelemme pikkujepen vahdintaa. E viimeistelee täydennyskoulutusdiplomia kaupunkipuuston hoidosta ja suoritukselle on deadline, minulla puolestaan ei ole päiväkohtaisia tavoitteita, kylläkin pidemmän aikavälin, joita tulisi edistää. Lähikirjastot ovat tulleet kummallekin varsin tutuiksi, ja kirjastot ovatkin hyvä ja toimiva palvelu täällä. Yhdessä on peräti lapsiparkki, tosin se on auki vain klo 17-20 ja varauksen voi tehdä enintään 90 minuutiksi kerrallaan. Parempi sekin hengähdysaikaa kuin ei mitään! 

Hupaisa pikkuinen kulttuuriero ilmenee siinä, miten kanadalaiset ja aussit puhuvat: vaikkakin englantia, silti omin sanakääntein. Esimerkiksi kirjastossa lainauspalvelu täällä voi olla nimeltään circulation, loansin sijasta (kierto ennemmin kuin laina). Kävin kampaajalla siistimässä tukkaa ja pyysin parin sentin lyhennystä takaa sekä otsiksen kuntoonlaittoa. Australiaksi otsatukka on fringe. Kampaaja sanoi: "siis haluat noin tuuman pois takaa sekä bangsit kuntoon?" Oikein leikkasi, eli ymmärsimme toisiamme :D 

Muuten, Vancouverin monikulttuurisuus ja vetovoima ilmenevät hyvin siinä, etten ole vielä kertaakaan jutellut kenenkään sellaisen kanssa, joka on syntyjään Vancouverista. Neljä viidestä on jostain muusta maasta tykkänään, ja loput yksi viidestä syntyperäisiä kanadalaisia, mutta muualta tätä laajaa valtiota. Esimerkiksi eilen minulla oli tapaaminen kollegan kanssa, joka oli alkujaan Ontariosta ja Montrealin kautta Vancouveriin päätynyt. Hänkään ei ollut varma jatkostaan täällä, sillä Vancouverin hintataso on ongelma kaikille, ei vain meille lyhytaikaisille vieraille. Kanadaan muuttavat aussit näyttävät suuntaavaan preerialle naapuriosavaltioon eli Albertaan, tuttuihin töihin öljy-, kaasu-, IT-, ja konsultointialoille, tutunoloisiin kuumanpaahteisiin maisemiin (kesällä, talvella sitten piisaa kylmää). 

Kanadan-keikkamme jatkuu vielä tämän kuun loppuun, sitten siirrymme visiitille veljeni luo Kolumbiaan. Täysin uusi maa ja manner meille, pysykääpä kanavalla! 

Vuoristojärvellä, Emerald Lake eli Smaragdijärvi. Nimensä arvoinen. 

Mission Hill-viinitila Kelownassa. Odotimme koko ajan, että meidät saatetaan turvamiesten voimin pois, sen verran fiini paikka oli. 

Mission Hill-viinitilalla.

Löysimme matkan varrelta taikametsän, The Enchanted Forest. Kokonainen metsärinne täynnä tällaisia satutaloja ja -hahmoja. Nelivuotiaan paras päivä!

Suomalainen savusauna Vancouverin Skandinaavisen kulttuurikeskuksen pihassa. 

Walmartin annoskoot, oh my. Melkein puolitoista kiloa sipsejä...? Tajuan juhliin joo, mutta tarvitseeko oikeasti kukaan näin paljon? Eivät ne pussissa kuitenkaan hyvänä pysy, eli pitäisi kiskoa kerralla koko päivän kalorit. Kansanterveys kiittää.