Saa lähettää

Nyt on käynyt ilmi, mitkä ovat tämänkertaisen ulkomaanelämisen top-listalla kaipuumittarilla. Päivänkirkkaat asiat ja henkilöt kuten kesä, kesäinen järvenranta, kesäinen mökki-ilta, syksyn värit, syksymetsän tuoksut, loppusyksyn kuura ja kirpakkuus, joulu, huurteiset talvipuut, hanki pimeän taivaan alla, arka kevät, pajunkissat ja kuultavanvihreinä pilkistävät hiirenkorvat, toukokuun valoisat aamuyöt sekä kaikki rakkaat läheiset tietenkin kuuluvat listalle oletusarvoisina. Mutta ne loput sitten tässä:

1) Vichy. Suomessa juodaan litra kivennäisvettä kuukaudessa henkeä kohden, numeroiksi suomennettuna 12 litraa vuodessa. Toki täältäkin hiilihapotettua kivennäisvettä saa, mutta tarjonta on aika vaatimatonta. Marketin hyllystä löytyy pari kaupan omaa merkkiä 1,75 litran vetoisissa tonkissa, ja paria merkkiä kallista italialaista tuontivettä. Kumpaakaan ei tule ostettua pikajanoon kaupungilla pyöriessä. Myönnän, että tein kyllä enemmän kuin osuuteni kasvattaakseni Suomen vissymarkkinoita ja etenkin kesäjokapäiväinen perusostos oli puolen litran pullo rainbow-villivadelmaa tai -sitruunaa kassiin kiikkumaan. Siitäkin huolimatta, että hanavesi on niin puhdasta ja hyvää Suomessa. Täällä juomavaihtoehtoina ovat tuoremehut, limpparit sekä tavalliset vedet, hintaan $2,50-3,50/plo. Mieluummin maksaisin, jos saisin edes ne hiilihapot samaan hintaan, suoloista puhumattakaan. Vesijohtovettä ei tee mieli pullottaa laukkuun mukaan, kun maku on jo valmiiksi ummehtunut.

2) Soija- ja kaurajugurtit, samoin jäätelöt mainituista aineksista. Viimeisimmät pari vuotta olivat kummankin tuoteryhmän voittokulkua Suomessa, huomasin ma autuaana. Uusia makuja, koostumuksia ja valikoimaa ilmaantui kylmähyllyille lähes kuukausittain. Onnenhetki oli löytää tavallisen maustamattoman jugurtin makuista kaurajugurttia, maku, joka oli ollut maitoallergiselta hukassa vuosia. Täällä kaurajugurtista ei ole kuultukaan ja soijajugurttia saa kahden kaksidesipikarin komboissa hintaan $2,98 eli aikas paljon litrahinnaltaan. Makuvaihtoehtoja on tasan kolme. Tosin on myönnettävä, että emme ole seuloneet kaupungin lukuisten aasialaisruokakauppojen purnukkavalikoimia, vastaan saattaisi tulla aivan uusia makuelämyksiä. Soijasta kun tehdään ihan mitä vaan, se on jo huomattu pikavilkaisuilla kaukoitäkaupoissa.

3) Marjat. Ja salaatit. Kesän marjakausi on aina ollut iso juttu, jota olen odottanut maaliskuusta lähtien. Oi onnea, kun edessä on vadillinen tuoreita mansikoita, vadelmia, karviaisia, mustikoita, jopa viinimarjat ja puolukat menevät paremman puutteessa. Mansikoita täältä saa helposti, ja vaikka alku oli karvas - ensimmäiset ostamani rasiat heinäkuulla olivat totaalisen vetisen mauttomia - nyttemmin kypsyysaste on paremmin kohdillaan ja mansikat jopa maistuvat mansikoilta. Tosin eivät ihan yllä samoille makeuspisteille kuin suomalaiset serkkunsa. (Pensas)mustikoita ja kirsikoita olen hedelmäosastolla nähnyt, mutta roimakka hinta ($20/l) on estänyt ostamasta edes maisteluksi. Salaatteja ei täällä tule kotiin ostettua, sillä irtokerät ovat kookkaan henkilön pään kokoisia eli aivan liian isoja parissa päivässä syötäviksi. Vaihtoehtona olisi salaatinlehtimix-pussi valmiiksi silputtua vihreää, niistä olen joskus vuonna x kuullut jonkun ehkä saaneen jonkun mahataudin. Eli vankan tietoni pohjalta en ole uskaltanut niitä ostaa. Viinimarjojen tuntumaan olen päässyt yllättävällä tavalla, sillä naapurissamme on appelsiini- tai mandariinitarha (en erota, kumpia pallukoita puissa kasvaa), joka tuoksuu sateella IHAN viinimarjapensaiden lehdiltä.

4) Myönnetään. Salmiakki. En ole ikinä ymmärtänyt, mitä järkeä on hedelmäkarkeissa, koska sama on syödä oikeita hedelmiä. (No totta kai syön silti hedelmäkarkkeja). Suklaankin voi korvata vaikka kaakaojauhon mutustelulla, mutta salmiakkia ei korvaa mikään. Eli salmiakki on varsin perusteltu karkki. Laku on vain kalpea aavistus salmiakista, jota tietenkin pitää ostaa, koska jotain pitää saada. On hirveä vääryys, että esimerkiksi jellybeans-karkkeja myydään mustina versioina, koska niitä voi herkästi innostuva suomalainen erehtyä pitämään salmiakkina. Ja pettyy, kun maku onkin anista tai mustaherukkaa. Marjat marjoina ja mustat karkit salmiakkeina, kiitos.

Ai niin, siellähän oli sitä lunta. Loputtoman kauan. Ja aika kylmä. Ei ehkä sittenkään tee mieli takaisin.

Suoraan Alibista

Viime viikolla sattui ikävänpuoleinen välikohtaus, onneksi harmiton (itselleni) lopulta. Olin matkalla töihin lähijunalla, kun eräällä välipysäkillä ei jatkettukaan eteenpäin, vaan vaunujen ovet lukittiin, asemalaituri täyttyi poliisipartioista ja tv-kuvaajista, ja poliisit ratsasivat kaikki vaunut. Mitään syytä ei annettu, vaan tiukkailmeiset poliisit poistuivat tarkistuskierroksen jälkeen junasta ja päästivät kyseiselle asemalle jäävät yksitellen pois vaunuista, matkaanlähtijät tilalle. Lähes täyteen pakatussa, lukitussa vaunussa istumista kesti noin seitsemisen minuuttia, eli riittävän vähän, jotta väki ei hermostunut, mutta riittävän kauan, että itse kukin ehti kehittää pientä huolestumisenpoikasta. Mistä voi olla kyse?

Juna pysähtyi matkalla Perthin keskustaan vielä nelisen kertaa ja jokaisella asemalla toistui jälleen sama näytelmä, eli poliisit kiersivät vaunut, tosin vaunuja ei enää lukittu. Lähellä päätepysäkkiä vierustoverini oli ehtinyt etsiä syyn selaamalla nettiuutisia kännykällä. Lähellä Maylandsin asemaa oli kerrostaloasunnosta löytynyt pariskunta kuoliaaksi puukotettuna, ja tekijä oli karkuteillä. Surmatut löytyivät aamuseitsemän aikaan, ennen kahdeksaa oli täysi poliisioperaatio käynnissä ja saartorengas tapahtumapaikan ympärille viritettynä. Tekijä - tuttavansa puukottanut huumehörhö - löytyi parin tunnin etsinnän jälkeen, ei onneksi junasta vaan päinvastaisesta suunnasta.

Täällä väkivalta- ja henkirikoksiin suhtaudutaan varsin vakavasti, kuten poliisitoimien nopeus ja laajuus kuvannee. Myös oikeuslaitos pyörii ihmeteltävällä nopeudella, sillä kyseinen raakimus oli oikeudessa jo seuraavana aamuna vastaamassa syytteisiin. Nyt riehuja on tutkintavankeudessa muutaman viikon, sen aikana valmistellaan virallinen syyte ja tuomio langetetaan oletettavasti kuukauden-parin kuluessa. Yleensäkin väkivaltaiset ryöstäjät ja murtautujat ynnä muut hullummat lainrikkojat ovat ensimmäisen kerran tuomarin pakeilla heti tekoaan seuraavana päivänä. Pohdituttaa, onko täällä työvoimaa sekä poliisissa että oikeusistuimissa nelinkertaiset määrät Suomeen nähden, vai miten systeemi pystyy etenemään tuolla tehokkuudella. Myös tuomiot ovat lähempänä ainakin meikäläisen oikeustajua kuin suomalaisrangaistukset, sillä esimerkiksi raa'asta pahoinpitelystä napsahtaa täällä neljä vuotta vankilaa, ehdonalaisia ei käsittääkseni tunnetakaan mistään uhrin koskemattomuutta loukanneesta teosta.

Luin tänne muutettuamme aluksi innokkaasti lehtiä, koska maailman tapahtumat lähellä ja kaukana kiinnostavat. Ihmetytti, miten paljon täällä vaikuttaa olevan rikollisuutta, ja olo olikin hivenen turvaton. Pian tajusin, että syy ei ole rikosten poikkeuksellisessa määrässä, vaan uutisoinnin mässäilytaipumuksissa. Uutiskynnyksen ylittävät lähinnä rikos- ja väkivalta-aiheet. Politiikasta, erilaisista päätöksistä, maailmantapahtumista, kaupungin kehittämisestä, uusista minkä tahansa alan hankkeista ynnä muista yleisistä aiheista joutuu kaivelemaan tietonsa. Ainakaan West Australian tai Perth Now eivät lukijoiden yleissivistykseen ja yleiseen maailmankiinnostukseen luota, pelkästään järkytys- ja kohuaiheisiin. Jos käsitykseni Suomesta olisi ollut Iltalehden, Alibin ja Seiskan varassa, aika kurjalta maalta olisi näyttänyt!

Lurjukset lukkojen taa, ajatellaan täällä. Perthin oikeustalon puiston portilta. 

Työniloa

Seuraa avautumista työelämästä. "Suomi on maailman paras maa"-myyttiin vakavanhoina uskovat, kannattaa jättää seuraava välistä ettei maailmankuva horju. Täältä kaukaa käsin huomaa, että kylmässä Pohjolassa moni käytäntö on suoraan tsaarinajalta massiivisine virkamieskoneistoineen ja hierarkioineen. Suomalaiset pitävät Suomea suoraviivaisten, tehokkaiden, järjestelmällisten ja aikaansaavien maana, mutta totuus on usein toista. Pääsyyt mielestäni ovat, että työtehtävät on mitoitettu sen mukaan, paljonko on vaadittu säästöjä (ei sen mukaan, montako henkilöä tehtäviin aidosti tarvittaisiin), sekä sekava ja puolitiehen jäävä johtaminen. Suomalainen esimiestyö on tähänastisten kokemusteni mukaan paljolti perustunut a) työntekijään kohdistuviin ääneenlausumattomiin odotuksiin ja oletuksiin, b) virheiden alleviivaamiseen tai c) ylivarovaisuuteen, eli ei uskalleta antaa riittäviä ohjeita tai asiallista kriittistä palautetta konfliktin pelossa.

Suomessa luotetaan aivan liikaa siihen, että kaikki tietävät kaikki samat asiat jotenkin intuitiivisesti tai suomalaisuudestaan johtuen - käytännössä tämä näkyy siten, että työtehtäviin ei yleensä opasteta tai perehdytetä, vaan oletetaan, että uusi työntekijä imee opit suoraan työpaikan ilmapiiristä ja jostain taianomaisesta muiden työntekijöiden heijastamasta tietokentästä. Olen vankasti sitä mieltä, että töitä on täällä huomattavasti helpompaa tehdä ja jopa hakea kuin Suomessa. Työpaikkailmoituksiin on listattu selkeästi vaatimukset ja toiveet, joita työnhakijalta odotetaan, sekä edut ja vuosipalkka dollarilleen. Ei tarvitse arvailla, mitä työ oikeasti pitää sisällään ja mistä siinä on edes kysymys - Suomessa kun on hurahdettu hienolta kuulostavien, mutta epäinformatiivisten titteleiden hehkuttamiseen tyyliin facility management representative eli siivooja. Myöskään palkkaa ei tarvitse vain arvailla eikä työhaastattelussa pettyä, jos ja kun summa onkin jotain paljon vaatimattompaa, kuin työn haastavuustasosta päätteli. 

Kun sitten täkäläisissä töissä on, työn tekemistä on helpotettu samanlaisella läpinäkyvyydellä. Sekä julkis- että yksityissektorilla on joka työtehtävää varten ohjeistus ja systeemi, jota noudatetaan. Systeemejä myös tarkistetaan aika ajoin, ja niitä päivitetään ja hiotaan siihen suuntaan, joka käytännössä toimii paremmin. Täkäläisillä työpaikoilla ei odoteta, että työntekijä itse hahmottaa oman työnkuvansa ja kehittää omat työskentelytapansa, vaan käteen lyödään manuaali tai näyttöruudulle eteen online-perehdytyskurssi, joita noudattamalla ei voi tehdä virheitä. Ohjenippujen läpikäynti ei vastoin odotuksia ole raskasta tai turhauttavaa, sillä kieleen ja esitystapaan on kiinnitetty paljon huomiota: ohjeet on helppo käydä läpi ja omaksua, tai tarkistaa tarvittaessa. Vastuukysymykset ovat myös varsin suoraviivaisia, sillä virheen sattuessa tarkistetaan, onko a) esimies ohjeistanut riittävästi ja b) onko työtehtäväkohtaista systeemiä noudatettu. Toisin sanoen vastuu siirtyy sille, jolle se kuuluu, eli esimiehelle puutteellisen neuvonnan tapauksessa, ja systeemiohjeistajille, jos manuaalissa on aukkoja.

Loistavana esimerkkinä täkäläisestä tehokkuudesta esittäytyy työpaikkani tietojärjestelmä, johon jokainen työtehtävä kirjataan sitä mukaa, kun se tulee ajankohtaiseksi tai tehdyksi. Järjestelmä lähettää sähköpostiini joka aamu muistutusviestin sen päivän töistä (käyn läpi erilaisia dokumentteja, jatkotyöstän niitä ja kirjoitan vastauskirjeet niihin kuntiin, jotka ovat lakisääteiset ilmoituksensa ynnä muut paperinsa virastoon toimittaneet sinä päivänä). Tietokannasta voi hakea dokumentteja vaikka millä hakuparametreillä, ja etsitty dokumentti esimerkiksi vuodelta 2004 löytyy kädenkäänteessä. Ero on huikea verrattuna erään suomalaistyöpaikkani tietokantaan, jossa hakuvaihtoehdoiksi oli jostain käsittämättömästä syystä valittu aivan päättömät ja turhat termit, kuten missä valuutassa jokin lasku on maksettu. Kun kaikki rahaliikenne oli Suomen sisäistä, haun pystyi tekemään vain euro-hakusanalla. Tietokannasta lävähtävät silloin listana eteen kaikki euromääräiset maksut. TODELLA tarpeellista ja auttavaa tietoa, kiitos, yksittäistä laskua etsittäessä. Tosin tehokkuus on ilmeisesti alakohtaista, sillä sairaanhoitajana täällä työskentelevä suomalaistuttumme tuskittelee, kuinka sairaalan käytännöt mm. hygienian osalta ovat yhä jostain viime vuosisadan alkuhämäristä. Ehkä olemme vain sattumalta päätyneet niihin kahteen organisoiduimpaan työpaikkaan, joita koko osavaltiosta löytyy!

Näpsäys työpaikkani naapuritalon ikkunoista St Georges Terrace - bisneskadulle päin. 

Äkkiä jotain syötävää

Suomalaisena ulkomailla joutuu aina aluksi totuttelemaan paikallisiin ruoka-aikoihin. Viimevuotisella lomallamme Italiassa kävimme useammankin kerran kolkuttelemassa suljettujen ovien takana, kun nälkä tuli jo puoli kuudelta ja ravintolat avasivat ovensa vasta kahdeksalta. Täällä puolestaan lounasaika on tarkasti rajattu, klo 12-14, ja myöhästyjät saavat tuijotella tyhjiä tiskejä tyhjin vatsoin. Jotkut paikat tosin tarjoavat iltapäivän puolelle saakka all day breakfastia eli kokopäivän aamupalaa, tarkoittaen paahtoleipiä erilaisin täyttein - tavallisimmin kananmunaa jossain muodossa, grillattua tai paistettua tomaattia, juustoa ja ehkä majoneesia tai avokadoa, myös hedelmähilloja olisi valittavana.

Lounasta on täällä tavallista syödä food courtissa, ostos- tai kauppakeskuksiin oletusarvoisesti sisältyvällä ruokala-alueella näin kömpelösti suomennettuna. Suomessa ei oikeastaan vastaavaa systeemiä ole, sillä vaikka food courtin ruokapaikat tarjoavat pikaruokaa, valikoima on huikeasti muutakin kuin purilaisia ranskiksilla. Työpaikkaani lähimmät - ja aika lailla tähän saakka suosimani - food courtit löytyvät 160 Central Arcadelta sekä Cloister Arcadelta, eli kahdelta eri kauppakäytävältä. Grillattua kanaa eri variaatioina ja setteinä myyvän Nandosin rinnalla nälkäisiä ruokkivat mm. erilaiset kiinalaiset, japanilaiset, thaimaalaiset, intialaiset, malesialaiset, korealaiset ja vietnamilaiset ruokakojut. Esimerkiksi Thai me - combo, pieni annos, tarkoittaa täpötäyttä lautasellista kahta eri tuhtia thaisoossia riisillä. Naapurikojuista löytyisi lisäksi paahtopaistiannoksia vihanneksilla, perunamuussilla tai lohkoperunoilla, sekä niitä purilaisia ranskiksilla. Tietenkin perus-kahvilatarjontakin löytyy, eli täytettyjä sämpylöitä, patonkeja ja croissantteja sekä suolaisia ja makeita leivonnaisia pikkunälkään. Tai nälän ei edes tarvitse olla kovin pieni, koska esimerkiksi normimuffinit eli cupcaket ovat ison miehen nyrkin kokoisia.

Food courtit eivät täällä mielestäni yllä Singaporen tasolle, siellä ostos- ja kauppakeskusten ruokapaikat ovat jopa vielä suositumpia, tarjonta on kattavaa ja laadukasta, ja food courtissa syömistä pidetään täysin ravintolaruokailun veroisena. Ei Perthinkään versioissa varsinaista valittamista ole, vaihtoehtoja riittää viikon jokaiselle päivälle. Ruuan taso vaihtelee keskinkertaisesta erinomaiseen, ja keskinkertaiset paikat oppii kyllä pian kiertämään kaukaa. Miljoonakaupungissa tietenkin kullakin on oma makunsa, ja nekin minusta keskinkertaiset paikat ovat tavallisesti lounasaikaan täynnä. Joku siis niistäkin tykkää. Täällä on näköjään tavallista napata jokin take away - annos kojusta mukaan, ja mennä syömään se työpaikalle omaan työpisteeseen, esimerkiksi samalla tietokoneelta lehtiuutisia lukien. Työpaikoilla ei läheskään aina ole varsinaista kahvi- tai taukotilaa, vaan tauot pidetään omaan tahtiin omalla työpisteellä. Yhteiset kahvitauot korvautuvat säännöllisesti järjestettävillä yhteisillä brunsseilla tai perjantai-illan drinkeillä naposteltavan kera.

Singaporen food courtin vähemmän houkutteleva löytö, lihakeitto lehmän mahalaukun paloista. Risto kyllä väitti, että ihan syötävää oli, itseltäni jäi maistamatta jo pelkän tekstuurin takia.

Jalalla koreasti, auton polkimilla

On unohtunut tyystin jakaa täältä autoilukokemuksia, Australiassa kun tunnetusti on vääränkätinen liikenne näin eurooppalaisen näkökulmasta. Autoilun maailmaan heittäytymistä on rajoittanut, ettei meillä ole omaa autoa. Ristolle autoilukokemusta on kertynyt työn ja työajojen takia jo enemmältikin, mutta itse olen vasta kerran päässyt rattiin, kruisailin vuokra-autolla harjoittelumielessä. Olin ennakkoon vakuuttunut, että vasemalla kaistalla pysyminen ei tule onnistumaan. Turha huoli. Kun kerran iskosti kalloon, että vasemalla on hyvästä, kaistan seuraaminen sinällään ei tuottanutkaan tuskaa. Tietysti asiaa auttoi, että olin jo ollut moniaiset kerrat auton kyydissä, ja nähnyt pelkääjänpaikalta tai takapenkiltä, missä auton kuuluu kulkea. En edes yhtään kertaa havahtunut paniikissa siihen, että PIRKALE minähän olen väärällä kaistalla, eli siis luullut olevani väärällä puolella, vaikka todellisuudessa olinkin korrektilla eli vasemmalla puolella...

Ongelmia tuotti sen sijaan automaattivaihteisto, en ollut moiseen maailmanihmeeseen ennen törmännyt, koska Suomessa manuaalilaatikko on niin tavallinen. Manuaalivaihteisto tietysti olisi tuottanut harmaita hiuksia vielä enemmän, koska sitä olisi pitänyt operoida vasemmalla kädellä. Mutta ei automaattikaan helpolla päästänyt. Kun parkki-, eteenpäinmeno-, ja peruutusvaihde olivat selvillä, piti vielä opettaa jalat polkemaan oikeita pedaaleja. Hivauttelin jarrua tahattomasti, kun oikea jalka hapuili olemattoman kytkimen päälle. Kun lopulta sain jalat ymmärtämään, että vasen jarrulle ja oikea kaasulle, eikä mitään välipolkimia ole olemassakaan, auton tehokkuus yllätti seuraavaksi (ihan tavallinen Toyota Corolla). Hitaassa vauhdissa jarrua on lähes mahdoton painaa vain vähän, eli hiljentää sen avulla, hidastamisen pitäisi tapahtua lähes pelkästään kaasua löysäämällä. Jarru töksähti pienestäkin painalluksesta ja Corolla stoppasi kuin kiukutteleva hevonen. Kymmenen vuotta ajokokemusta ei tuntunut painavan missään, ja lähtöni ostoskeskuksen parkkipaikalta oli kuin suoraan autokoulun pihasta, roll - töks - roll - töks - roll - töks töks. TÖÖT. Vahingossa vielä käsi torvelle, tietenkin.

Onneksi maantiellä ja maaseudulla oli tilaa harjoitella! Lehmälaidunten ja lehtojen läpi vievällä maantiellä pudottelin jo kuin vanha tekijä, mitä nyt kaikki - lue kaikki - ohittivat. Täällä näköjään parin metrin levyiselle seututielle lätkäistään nopeusrajoitukseksi huoleti 90 km/h, itse jouduin hieman hakemaan tuntumaa, kun auton ulottuvuudet tuntuivat oudoilta hahmottaa sieltä meikäläisittäin vänkärinpuolella sijaitsevalta kuskinpaikalta. Keskellä kaupunkia en ole vielä ajanut, pitää kerätä rohkeutta siihen vielä jokunen hetki. Liikenne täällä on periaatteessa sujuvaa, eli kanssa-autoilijat antavat tietä hyvin, jos itse uskaltaa ottaa paikkansa. Jahkailija kyllä ohitetaan ja sivuutetaan surutta. Ruuhkia toki täälläkin on, ja moottoriteillä madellaan kolmea-neljääkymppiä jopa puolikin tuntia töihintulo- ja töistäpääsyaikaan. Fiksua siis on ajoittaa menemisensä muille tunneille, tai vaihtoehtoisesti ottaa alle lähijuna. Nyt toiveissa onkin asunnon - vihdoin sen hieman pysyvämmän näiden kämppisjaettujen väliaikaismajoitusten sijasta - löytäminen mahdollisimman läheltä lähijuna-asemaa. Mieluiten Swan Valleyyn suuntaavan Midlandin linjalta, sen verran viihtyisän näköistä seutua Perthin vanhimmat asutusalueet vehreissä jokimaisemissa ovat.

Kyseessä ei ole vuokra-Corollani vaan satunnainen kohtaaminen kadulla.

Kahta (tai kolmea tai jopa useampaa) en vaihda

Aiemmin blogissa pohdiskelin siitä, mitä kaikkea kaipaa Suomesta tai muista visiteeraamistaan maista. Entä mitä tulisin kaipaamaan täältä? Ei paremmuus-, eikä tosikkousjärjestyksessä!

1) Aurinko. Perthin vuodesta kaksi kolmasosaa vietetään tilastoidusti kirkkaan aurinkoisessa säässä - paitsi ehkä tänä vuonna, kun on ollut poikkeuksellisen sateinen talvikausi. Silti aurinko vähintään pilkahtaa päivittäin, useimmiten myös takertuu taivaankannelle tuntikausiksi. Satunnaiseen häikäisyyn auttavat hyvät uv-suojatut aurinkolasit ja vielä nyt pärjää ilman aurinkovoiteita, kunnes vuosi kääntyy kesään kallelleen kuukauden - parin sisällä. Voi olla kliseistä ja/tai kaikille etelänmatkaajille tuttua, mutta valon väri on täällä tyystin toista kuin Suomessa. Valo on aina lämpimän väristä, kultaista suorastaan. Auringonnousut ja - laskut siivilöityvät upeasti lehvästöjen läpi ja värjäävät kaiken lempeällä oranssilla.

2) Lukas Papaw - voide. Apteekin hyllyltä sekä myöskin marketista löytyvä ihanan tehokas papaijatahnavoide arkisen koruttomassa punaisessa putkilossa. Sisältää fermentoitua papaijaa ja vaseliinia, eipä muuta. Täkäläistä eli kotimaista tuotantoa, ei ole kylläkään selvinnyt, onko kyseessä perheen perinneresepti vai ihan moderni keksintö. Tehoaa etiketin mukaan rohtumiin, pykimiin, naarmuihin ynnä muihin ihovaurioihin. Ja todellakin toimii. Pahamaineisen kuivakat kämmeneni saa näköjään inhimillisiksi ihmepapaijalla, ja huulirasvana tuubi on suorastaan lyömätön. Toinen ylivertainen suosikkini on Palmer's Shea Butter Formula eli karitepähkinävoide, oi onnea miten tehokasta kasvovoidetta onkaan olemassa. Intoiluani valaissee, että olen allerginen monille kosmetiikka-aineille, ja on onnenhetki löytää jotain käyttökelpoista vieläpä pikkurahalla.

3) Työilmapiiri. Täkäläistä työkokemusta on karttunut vasta muutamia viikkoja ja pelkästään julkissektorilta (ai juu, olen nykyään töissä virastossa, joka tehtäviltään vastannee parhaiten joitain Suomen ELY-keskuksen tai ent. Ympäristökeskuksen toimintoja). Silti olen vaikuttuneena pannut merkille, että työilmapiiriä rakennetaan täällä hartaasti ja huolella positiiviseen suuntaan. Hyvä työympäristö koetaan työturvallisuusasiana, ja työturvallisuus puolestaan on melkein pyhä asia. Työtehtävät on tarkkaan mitoitettu ja jaoteltu, jotta kukin tietäisi, mitä odotetaan ja mistä on vastuussa. Toisaalta tehtäviä jaetaan, jotta taakkaa ei kertyisi kenellekään kohtuuttomasti. Myös työkiertoa suositaan, eli tavallisesti työntekijät vaihtavat tehtävästä toiseen ja/tai ylenevät parin vuoden sykleissä, jotta kukaan ei leipääntyisi, ja arvokasta osaamista ei valuisi talon ulkopuolelle irtisanoutuvien mukana. Olen aiemmin jo maininnut, että palkat ovat täällä Suomea paremmat, joillakin aloilla jopa tuplasti - tuohan sekin työiloa aika eri tavalla!

Kevät on täällä, pensaat ja puut kukkivat. Tosin kyseinen puu (Australian coral tree eli korallipuu) kukkii läpi talven, lehdettömänä.

Ruokaraportointia

Perthin ravintolatarjonta kuulemma on Australian muiden metropolien mittapuulla niukkaa, sekä maan yleiseen hintatasoon vertaillen hinnakasta. Keskikokoisten suomalaiskaupunkien vaihtoehtoihin ja hintoihin tottuneelle tarjonta on kuitenkin huikean monipuolista ja jos ei suorastaan edullista, ei Suomen tasoa kalliimpaakaan.

Kävimme viime viikolla suomalaistutun kanssa lounastamassa tunnelmallisessa Boucla-kahvilassa Subiacossa. Paikka on hieman syrjässä Subiacon keskustan kuhinasta, eikä se välttämättä löydy sattumalta. Kahvilan suosio on silti päivänselvää - saimme lounasaikaan puristautua väkisin sisätiloihin. Pieni, vain parinkymmenen neliön kokoinen tila on pakattu täyteen erikokoisia pöytiä ja eriparituoleja. Vaikka yleensä pidän rauhallisista ruokapaikoista, joissa on tilaa haarukoida tönimättä kanssasyöjiä kyynärpäillä, Bouclassa ahtaus ja melu eivät yllättäin haitanneet. Pöydät jaetaan mutkitta vieraiden kanssa, ja ahtaus on käännetty eduksi koristelemalla tilaa itämaistyylisillä esineillä, valokuvilla ja värikkäillä lyhdyillä.

Tilanpuute ja hälinä jäivät toisiksi, kun pääsimme maistelemaan ruokia. Vitriinistä löytyi vadillisia toinen toistaan houkuttelevampia kotitekoisia suolaisia ja makeita leivonnaisia, salaatteja ja keittoja. Valitsimme konstailematonta, täyttävää kreikkalaista salaattia (kurkkua, tomaattia, fetaa, oliiviöljyä ja oliiveja), pinaattipiirakkaa, suomalaisen kahvikakun tyyppistä paakkelsia sekä parasta suklaakakkua ikinä! Suklaata - laadukasta ja tummaa - ei todellakaan ollut säästelty leipoessa. Lisäyllätyksenä takaovesta pölähti esiintymään autenttisesti puettu (eli ei juuri lainkaan puettu) napatanssija keskelle lounasseurueita, rekvisiittanaan huiveja, viuhkoja ja miekka. Onneksi ei sentään ollut miekannielijä, olisi suklaakakkukin unohtunut kauhussa lautaselle. Esityksen aikana kahvilan omistajamatroona kiersi tarjoilemassa pöytiin lokumia eli kukkaismakuisia, pähkinäisiä hyytelöpaloja tomusokerissa. Suomalaiselle melkeinpä suurin yllätys kaikessa oli, että esityksestä tai ylimääräisistä tarjoiluista ei pyydetty maksua, edes missään hattu kiertämään - keräysmuodossa.

Kun jälkikäteen luin Bouclasta netistä, tyrmistyksekseni löysin lähes pelkästään haukkuvia arvioita; palvelua ja tarjontaa pidettiin surkeana. Liekö taso kohentunut vastikään, vai onko kaikille kommentoineille sattunut huono tuuri, itse pidin paikkaa yhtenä parhaista täällä! Nettiarvioihin ei siis kannata sokeasti luottaa. Yksi kannatettava lähde Perthin ruokatarjonnan seulomiseen on Urbanspoon-sivusto, http://www.urbanspoon.com/c/338/Perth-restaurants.html , johon tosin itse vasta äskettäin törmäsin. Tähän saakka ravintolat on testattu kadulta sisään - menetelmällä, ja varsin onnistuneita löytöjä näinkin on tullut vastaan, kuten korealainen barbecue - ravintola Took Bae Kee sekä ikisuosikkimme pizzeria Oliver's.

*** kuva tähän suussasulavasta suklaakakusta - valitettavasti kakku oli syöty, ennen kuin kamera ehdittiin ottaa esille, toim. huom. ***

Virallisesti maassa eli väestönlaskenta

Tulimme virallisesti kirjoihin ja kansiin, kun viime viikolla suoritettiin Australian väestönlaskenta. Täällä väestötilanne päivitetään joka viides vuosi, ja sattui tämä meidän saapumisvuotemme nyt yhdeksi niistä. Koska viranomaisilla ei ole täällä rekisteriä kunkin osoitteista, väestönlaskijat kiertävät vanhanaikaisesti ovelta ovelle jakamassa ilmoituslomakkeet henkilökohtaisine koodinumeroineen, ja tilastokysymyksiin vastataan eCensus-nettisivulla.

Asia tuotti hieman päänvaivaa aluksi, sillä kanssa-asuja-vuokraisäntämme oli vakuuttunut, että väestönlaskenta koskee vain kansalaisia, ei meitä väliaikaisviisumilaisia. Aussikämppiksemme puolestaan olivat vakuuttuneita, että jokaisen maassa oleskelevan täytyy ilmoittautua, joten he tilasivat meillekin omat kaavakkeet.

Kaiken lisäksi R oli työnantajan neuvosta täyttänyt oman kaavakkeensa jo aiemmin työmaalla ollessaan, koska jos majoittuu puolet vuodesta kaivosleirissä, leiri lasketaan vakituiseksi asuinpaikaksi. Asumme siis näköjään eri osoitteissa viranomaisten mielestä, R autiomaassa ja minä täällä kaupungissa. Loppujen lopuksi vain minä asuinkunnastamme jäin yksin täyttelemään nettilomakettani, kun kaikki muut olivat velvollisuutensa jo hoitaneet.

Aikamoista vyyhtiä Censuslaiset saavat selviteltäväkseen, sillä lomakkeet tulisi täyttää asuntokunnittain, mutta käytännössä todennäköisimmin kaikki täyttävät ne vain itseään tai perhettään koskien. Perthissä saatetaan asua jopa 6-10 hengen jaetuissa omakotitaloissa, ja kaikkia kämppiksiä ei välttämättä juuri tunne.

Lomakkeeseen olisi pitänyt kirjata tiedot (mm. ikä, siviilisääty, tulotaso, ammatti, työsuhteen kesto ja muoto jne.) kaikista henkilöistä, jotka oleskelivat osoitteessa 9. elokuuta, mutta skippasin ongelman kertomalla vain itsestäni. Kuitenkin kaikki tämän saman katon alla asuvat ovat täyttäneet omat lomakkeensa, eli tiedot päätyvät viranomaisille. Heille monta erillistä lomaketta tietää tietenkin palapeliä, kun pitää yhdistää, ketkä asuivat missäkin, ja montako asukasta osoitteessa nyt sitten olikaan.

Täkäläiseen tapaan lomakkeessa tarkennettiin lähes joka kohtaa, eli esimerkiksi osoite-riveille on annettu lisäohjeita, mitä tarkoittaa asunnon numero tai kadunnimi, ja ammattinimikkeen jälkeen tulee kirjoittaa, mikä on pääasiallinen työtehtävä. Suomalaiselle kiinnostava huomio oli kohta, jossa kysyttiin ensin omaa synnyinmaata, sen jälkeen erikseen äidin sekä isän synnyinmaata, ja vielä erikseen ancestry eli sukujuuret tai -tausta. Ancestry-kohtaan olisi saanut luetella enintään kaksi, vaikka olisikin useampaa eri etnistä taustaa.

Lisäksi tuli listata, mitä kieltä puhuu alkuperäisenä äidinkielenään, ja mitä kieltä puhuu kotonaan (eli jos muuta kuin englantia). Jälleen kerran havahtui huomaamaan, miten homogeenistä sakkia enemmistö suomalaisista on, kun jokaiseen kohtaan tuli vain yksi vastaus, suomalainen tai suomea. Ja muistui taas mieleen myös ihmetellä, miten viisimiljoonaisesta kansasta löytyykin aina muitakin lähteneitä, mille tahansa maailmankolkalle matkustaakaan.

Täällä PR- eli permanent residency (pysyvä oleskelulupa) - viisumihakemuksessa voi saada lisäpisteitä siitä, että on todistetusti kielenkääntäjätasoinen Australian community language - eli vähemmistökielen osaaja; suomenkieli on joukossa yhtenä. Täälläkin olemme ehtineet jo tutustua useampiin suomalaisiin. Kun liikennevirastolla joskus mainitsin, että on yhteisiä viikonloppusuunnitelmia toisten suomalaisten kanssa, aussityökaveri tokaisi ällistyneenä: pretty well connected. Niinpä!

Palmujen katveessa talven vietossa. Viihdyn!

Ajasta tipahtanut

Muutostamme lähtien olen sujahtanut outoon aikapoimuun. Asiat tuntuvat tapahtuvan aivan eri aikamittakaavassa kuin aiemmin. Olemme asuneet täällä vasta parisen kuukautta, ja silti tuntuu, että on kulunut vähintään puoli vuotta, ellei kauemminkin. Tulomatkamme loma Singaporessa tuntuu olleen joskus kauan sitten, viime talvena ehkä. Kaiken lisäksi vuodenajat ovat täällä mullin mallin, ja minulle suomalaisen kesän veroinen Australian talvi kääntyykin pian kevääseen ja kuumuuteen, alitajuisesti odottamani ruska-ajan ja kuuran sijasta. Jopa yksittäisen päivän pituus hämärtyy, ja illalla joutuu oikein pohdiskelemaan, että teinkö asian x tänä aamuna vai jo joskus aiemmin?

Tietenkin ajantajun venyminen ja mutkistuminen johtuu paljolti siitä, että on tapahtunut niin paljon uutta ja ennennäkemätöntä viime kuukausina. On uusi maa, kieli, kulttuuri, ihmiset, tavat, ruuat, koti, töitä. Mutta lisäksi minulla on teoria, että aikapoimu johtuu kahdesta päällekkäisestä elämästä, joita nyt elän. Suurin osa tärkeistä, minua koskettavista asioista tapahtuu täällä, mutta osa tapahtuu edelleen Suomessa - siihen kuuluvat ystävien ja sukulaisten kuulumiset ja elämänkäänteet. Kokeneemmat emigrantit pystyvät varmasti valistamaan, miten kauan aikapoimu tulee jatkumaan, ja milloin palaan - vai palaanko milloinkaan - yhden elämän arkeen. Kahden elämän keskellä on syytä olla varovainen, ettei unohdu puoliväliin, on kuitenkin valittava ja kallistuttava selkeästi toiselle puolen. Vielä toistaiseksi olen onnistunut tasapainoilemaan niin, että pystyn poimimaan kummastakin elämästä, juuttumatta epätoivoiseen "olisinpa siellä toisaalla" - tervaan. Vaikka laskukaavan paikkansapitävyyden todistaminen epäilyttääkin, olen joskus kuullut, että tupakoinnin lopettaminen pidentää elämää seitsemän minuuttia jokaista polttamatonta tupakkaa kohden. Ulkomaille muutto pidentää elämää ainakin seitsemän minuuttia jokaista elettyä päivää kohden - siltä ainakin tuntuu.

Kotiutuminen on vaikea asia. Vähän ennen muuttoamme tuli Yleltä kiinnostava dokumenttisarja ruotsinsuomalaisista. Iso osa haastatelluista totesi, että kun kerran lähti, ei ollut enää koskaan kotonaan missään. Ruotsissa ikävöi Suomea, muisteli kotitanhuvia, sukua, Suomen metsiä ja kesäöitä (tosin ihmettelin, eivätkö kesäyöt ole aivan samanlaisia Ruotsissa). Suomessa kyläillessä, tai takaisin muutettuaan ikävöi Ruotsiin, huomasi ne hyvät puolet ja kaiken, minkä jätti taakseen ja menetti. Itsekin kieltämättä pohdiskelen paljon, miten nyt pitäisi Suomeen suhtautua. Miten paljon tilaa voi antaa ikävälle, miten paljon sitä voi ruokkia aktiivisesti muistelemalla ja kaipaamalla? Vaikka suuntaakin reippaasti uutta elämää päin, miten saisi säilytettyä yhteyden lähtökotiin ja läheisiin? Kaikkien maastamuuttajien tavoin yritän opetella, miten onnistua juurtumaan kahteen paikkaan yhtä aikaa. Sinne vanhaan ja uuteen kotiin.

Aikapoimuuttori Singaporessa. Tarkemmin sanoen tiede- ja taidemuseo, valtavan hieno ja kekseliäiden näyttelyiden pitopaikka. Ei liian suuri, muuten sisälle unohtuisi liian pitkiksi ajoiksi.

Kiitos ja anteeksi

Töissä ollaan töissä kaikkialla, vain tahti saattaa vaihdella. Näkyvimmät erot täkäläisessä työnteossa suomalaiseen verrattuna ovat selkeämmät tehtävänkuvat, sekä aulis kiittely suorituksista (+ parempi palkka). Suomalaisen yllättää, miten paljon pienemmillä ponnisteluilla ja suorittamisen määrillä täällä irtoaa kiitoksia.

Lähes vuosikymmenen mittaisella, tusinan työpaikan sekalaisella työkokemuksella väitän, että Suomessa palautetta annetaan vain silloin, kun on korjattavaa tai moitittavaa. Hyvin tehty työ ei kehuja tuota, enintään sanatonta hyväksyntää, ja itsensä ylittäminen on jotenkin perusoletus. Toki niitäkin työpaikkoja ja pomoja on ollut, jotka ovat onnistumiset huomioineet. Lähtökohta kuitenkin Suomessa tuntuu olevan, että jos jotain sanotaan, se alkaa lauseella "olisit voinut tehdä nämä asiat nopeammin/paremmin/tehokkaammin/toisin/minun tavallani".

Suomalainen on oppinut siihen, että kehuja saa - ja niitä osaa odottaakin vasta -, kun on keksinyt syöpälääkkeen samalla, kun analysoi kuuraketin polttoaineen menekkiä ja säveltää menestysoopperan. Tuttu johtohenkilö Suomessa joskus totesi, että jos alaisia erehtyy kehumaan kesken arkirutiinien, vaikkei takana ole vuosisadan menestyneintä projektia, saa vastauksekseen kieroja katseita ja epäluuloista muminaa. "Mitä tuokin nyt yrittää, jotain juonii, enhän minä mitään erityistä ole saavuttanut, tässä on joku koira haudattuna".

Positiivista palautetta ei ilmeisesti osata ottaa vastaan, vaan standardioletus on, että hyvä sana ei ole aito. Mutta miten kerrot rehellisesti, että hei kylläpä meni tuo työtehtävä nappiin, mainiota, jatka samaan malliin, jos vastaanottaja kyräilee alta kulmain vakuuttuneena, että jotain amerikkalaista pomokoulutusta on tuokin saanut, unohtaisi. Oma kestoärsytyksen aiheeni on aina Suomessa ja suomalaisissa ollut iänikuinen vaatimattomuus ja vankka usko siihen, että enhän minä nyt mitään ole/ansaitse/osaa/loista. Vaikka kyseessä on toistaiseksi tapaamistani kulttuureista työteliäin!

Koska itsekin olen, after all, suomalainen, en osannut vakuuttua liikenneviraston pomon kehuista. "Olet tehnyt loistotyötä nämä pari viikkoa ja muistathan antaa jatkossa yhteystietoni eteenpäin suosittelijanasi", totesi oikein pariin otteeseen. Sepä loistavaa, mutta miksi silti itsestä tuntuu, että en ole ansainnut noin positiivista palautetta? Herranpieksut, pakko kirjautua jollekin uudelleenkoulutusleirille, jossa suomalaisuuden aiheuttama epäterve krooninen vaatimattomuus kuurataan pois amerikkalaisella hammasvalkaisuaineella.

Koala ei välitä kiitoksista tai haukuista. Kunhan riittää eukalyptusta. Perthin leppoisasta ja kauniista eläintarhasta.

Yleisiä hajahuomioita osa 2

Koska viimeiset pari viikkoa ovat kuluneet tiiviisti töissä, mitään erityisen merkillisiä ja/tai raportoimista vaativia paikallispiirteitä ei ole sattunut vastaan. Paitsi siellä töissä, muutamia.

En ole varma Suomesta, mutta täkäläisessä virastossa on poikkeuksellisen paljon ilmapiiriin ja yhteishenkeen liittyviä tapahtumia ja palveluita. Tällä viikolla pyöri tietokoneen taustakuvan tuunaus - kilpailu, jossa etsitään hauskinta valokuvaa lemmikistä. Voittajakuvasta tehdään taustakuva kaikkien koneille yhdeksi viikoksi (ehkä ne, jotka haluavat kustomoida omat tietokoneensa itse valitsemillaan kuvilla, eivät tule ilahtumaan kollegojen lemmikkifotojen pakkosyötöstä).

Tänään olisi ollut tarjolla tilaisuus jäädä töiden jälkeen viraston ylimmän kerroksen konferenssitilaan drinkeille ja osallistumaan arvontaan, jossa voi voittaa mm. teatterilippuja. Lisäksi töissä kiertää silloin tällöin situational stress management - henkilöstöä, suomeksi tulkattuna hierojia. Näköjään niskahieronta tuodaan työtuoliin. Koska kyseessä on julkissektori, herää tietenkin kysymys, millä tämä oheistekeminen kustannetaan. Ilmeisesti kaivosbuumi riittää kattamaan myös virkamiesten virkistävät työolot, koska veroprosentti täällä on kevyesti Suomea pienempi, maan asukaslukukin kuitenkin vain nelinkertainen. Selvästi joku on laskeskellut, että työhönsä tyytyväinen toimistopakertaja on vähemmän sairaslomilla, ja henkilöstön vaihtuvuus vähenee.

Täällä työturvallisuudelle muutenkin pannaan todella paljon painoarvoa. Monella alalla yhtään tehtävää ei saa suorittaa, jos ei ole saanut asiaankuuluvaa koulutusta tai vähintään päivänmittaista perehdytystä. Joko työsopimuksen allekirjoitusvaiheessa, tai viimeistään ensimmäisenä työpäivänä eteen lykätään kyseisen työpaikan occupational health and safety - ohjevihkonen, eli työturvallisuusohjeistus. Tyypillisesti vihkoon kuuluu monivalintatentti, joka on täytettävä ja läpäistävä varmistuksena, että neuvonippu on varmasti tankattu läpi. Mitään ei haluta jättää sattuman ja riskin varaan. Hyvänä esimerkkinä virastomme naistenvessan seiniä koristavat - ja kuulemma yleisesti työpaikkavessoista löytyvät - itsearviointivärikartat. Vaaleat virtsankeltaiset 1-3, olet asianmukaisesti nesteytetty. Tummemmat kitkerät sävyt 4-8, aloita välitön nesteytys. Kesän kuumuus on niin läpitunkevaa, että hikoilee huomaamattaan, ja kaikkien luulojeni vastaisesti toimistossakin voi olla nestehukalle alttiina. Eli silmä tarkkana jatkossa!

Maisemissa

Rannikollemme iski kylmä rintama jo viikko sitten ja nyt se on hiipinyt etelästä Perthiin saakka. Aamulla asteet hipoivat nollaa, työmatkabussia odotellessa hengitys huurusi ja maa kimmelsi kuurassa. Tuli nurinkurinen olo, olen yrittänyt orientoitua lähestyvään kevääseen syksyn sijasta, ja kirpeä ilma oli suomalaisen syyskuun aamusta. Koululaiset eivät olleet kirpakkuutta säikähtäneet, jokainen bussinodottelija oli tänäkin aamuna puolipukeissa säähän nähden. Täällä käytetään koulupukuja, joihin tytöillä kuuluu aina polvipituinen hame, pojilla puolestaan shortsit, kaikilla pikee-t-paidat. Joskus näkee myös pitkähihaisia kauluspaitoja kravatin ja slipoverin kanssa, bleiseri kuuluu toki univormuun. Ei ole vielä selvinnyt, eikö pitkiä housuja saa käyttää - ainakaan kukaan ei ollut tänäänkään niin kylmänarka, että olisi sellaiset päälleen vetänyt. Ironisesti suomalainen hytisi villatakissaan ja paksussa kaulahuivissaan, kun etelän lämminveriset tarkenivat paljain säärin ja käsivarsin.

Työmatkani kestää 20 min + 20 min, eli ensin bussilla juna-asemalle, ja sieltä lähijunalla työpaikan ovelle (liikennevirasto on kätevästi rautatieasemalla), näistä bussireitti kulkee paljolti rakentamattomien alueiden halki. Ainakin toistaiseksi aamuauringon värjäämien metsiköiden, sekä kauniisti laitettujen omakotipihojen joka-aamuinen tarkkaavainen havainnointi on ollut ihmeen palkitsevaa. Useimmat täkäläiset selvästi harrastavat pihanlaittoa ja kukkaistutuksia. Harrastus on täällä hedelmällinen, kun pihalle voi luontevasti istuttaa vierekkäin palmuja, erilaisia ikivihreitä pensaita, kukkivia puita ja vaikka minkälaisia perennoja. Tosin usein näkee myös vaivaton-ratkaisuja, eli koko etupiha on päällystetty pyöreäkivisellä vaaleanruskealla soralla. Huoltovapaus onkin fiksu valinta, koska nurmikko ruskistuu kesäkuumalla ja sprinklaus on tavallisesti kielletty.

Emme ole vielä juurikaan matkustelleet, kaukaisin paikka itselleni on tähän mennessä ollut etelän lähijunareitin päätepysäkkikaupunki Mandurah sekä sitä ympäröivä maaseutu mm. Keysbrookissa, kumpikin noin 40-50 kilometrin päässä Perthistä. Myös Perthin keskusta ja esikaupunkialueet siitä noin 15 kilometrin säteellä ovat edes jotenkin tuttuja. Näinkin vähäisellä kiertomatkailulla on tullut selväksi, että seutu on valtavan kaunista. Kun Perthin asutussiirtokunta perustettiin 1800-luvun alussa, paikka Swan-joen suulla kuulemma valittiin luonnonkauneuden takia. Tarinaa ei ole vaikea uskoa. Luonnon monipuolisuus on yllättänyt; mitä erilaisempia puita, pensaita, ruohoja ja kukkia saa ihmetellä ihan kaupunkioloissa. Perthistä löytyy sekä puistoja, että luonnontilaisia - tai kuin nyt miljoonakaupungissa voi olla - metsäplänttejä, etenkin kauempana keskustasta. Esimerkiksi junamatkalla Mandurahiin ikkunoista avautuva, kaukaisella tavalla savannia muistuttava maasto tuo mieleen, miltä maisema varmaan näytti ennen asutusta. Innolla odottelen kevään puhkeamista ja villikukkasesongin alkua. Kahdeksantuhatta erilaista kukkivaa lajia tarjoavat taatusti inspiroivan valikoiman jos jonkinlaista kuvattavaa!

Cottesloesta. Ei liity tarinaan mitenkään, mutta rantamaisemissa ei etenkään tarvitse rumuutta kärsiä :)