Rakkauresta

Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut teemaa, joka täällä tulee vastaan jatkuvasti uusiin ihmisiin tutustuessa, ja vanhojen tuttujen kanssa jutellessa. On aika pohtia syntyjä syviä ja puhua rakkauresta, pohojalaasittain. Siis rakkaudesta, muunmurteisille tiedoksi.

Rakkaus on tavalla tai toisella asia, joka meitä kaikkia expatteja yhdistää. Syy muuttaa tänne, tai jäädä tänne määräaikaiseksi tarkoitetun reissun jälkeen, on hyvin usein rakkaus. Löytyi se joku, jota on tietämättään tai tietoisesti etsinyt. Aina se joku ei ole toinen ihminen, vaan vaikkapa luonto, kulttuuri, kieli, ystäväpiiri, yleinen ilmapiiri ja tunnelma. Toisaalta rakkaus repii myös toiseen suuntaan. Jotkut lähtevät lopulta, kun rakkaus omaa perhettä, ystäviä, kotimaata, tuttua kotikulttuuria ja tuttuja ympyröitä kohtaan vetävät sittenkin takaisin. Kukin elää enemmän tai vähemmän jalka kahdella mantereella, vaikka yrittäisi ja haluaisi kotiutua tänne jopa pysyvästi. On traagista kuunnella tuttuja, jotka tasapainoilevat lähes mahdottomassa valintatilanteessa: jäädäkö vai lähteä. Kotona kiihkeästi odottavat omat vanhemmat ja sisarukset sekä ystävät, tai vaihtoehtoisesti tai lisäksi omat aikuiset lapset. Täällä puolestaan jäämispäätöstä usein kiihkeästi odottavat elämänkumppani, tämän perhe ja ystäväpiiri. Itselläni ei todellakaan ole mitään taikareseptiä tähän solmutilanteeseen, ainoastaan ajatus, että kannattaa miettiä ajan kanssa. Kaikilla ei aikaa ole, sillä viisumi loppuu tai on jokin muu painostava syy päättää tietyn aikarajan sisällä. Tehtävänä on elämän vaikeimpia päätöksiä.

Expatin elämään kuuluu tietty epävarmuus ja lopullisuuden puute. Ei sillä, että kukaan missään muuallakaan voi varmaksi tietää elämänsä kulun nyt ja aina. Mutta täällä aina pinnan alla kytevä muutos on vahvemmin läsnä. Kaikki eivät uskalla tutustua saati rakastua kehenkään, etteivät vain joudu menettämään toista tilanteessa, jossa joko itse lähtee, tai tämä toinen lähtee. Tilanne pätee ihan kaveruussuhteisiinkin, sillä aina tutustuessaan uuteen ihmiseen ottaa riskin, että uuden ystävän menettää jopa piankin. Itselläni on eräs täkäläisystävä, jolta usein kuulen heittoja tyyliin "Suomessa on varmaan kaikki paremmin", "sinulla on varmaan kova koti-ikävä", "odotahan vain, kun käyt Melbournessa, rakastut siihen paikkaan ja jäät sinne", ynnä muuta. Ihmettelin aluksi toistuvaa jankkausta siitä, miten olen ihan kohta lähdössä, vaikken tietääkseni ole. Alkoi jo ärsyttääkin - älä sinä yritä tietää minua paremmin, missä haluan olla! Lopulta loksahti, että hän ehkä (alitajuisesti) olettaa tai pelkää, että häivyn yhtäkkiä yllättäen, kuten expateille joskus käy. Muuttoalttius ei koske pelkästään suomalaisia. Australian asukkaista joka kolmas on kotoisin jostain muualta. Siispä teoreettisesti joka kolmas ihminen on mahdollisesti suunnittelemassa muuttoa takaisin kotimaahan - tai ehkä johonkin toiseen maahan - joko nyt, huomenna, ensi kuussa tai ensi vuonna.

Itse olen siitä onnellisessa tilanteessa, että vaikka tiedän perheeni ja läheisteni kaipaavan minua (ja ikävöin tietysti heitä yhtä paljon!), kukaan ei ole kertaakaan yrittänyt painostaa minua palaamaan - tietoisesti tai tiedostamattaan. Erään tuttuni vanhemmat soittavat tai meilaavat joka päivä, pyytäen poikaa palaamaan kotiin täältä täkäläisen tyttöystävän luota. Poikaparka on ymmärrettävästi henkisesti riekaleina, kun ei ole oikein vielä kotiutunut tänne uudelle mantereelle muutenkaan, ja revitään kahteen suuntaan kaksin käsin ja jaloin, hampain ja köysillä. Tiedän, että on tuskaista jutella puhelimessa tai skypessä, jos ikävä alkaa itkettää. Mutta vielä raastavampaa se on täällä päässä olijalle, joka tuntee joka solullaan, että minä olen aiheuttanut tuon pahan olon omalla päätökselläni asua täällä. Se päätös on harvoin oikku, hetken mielijohde saati tarkoitettu tuottamaan pahaa mieltä. Kaikilla meillä on niin painava syy olla täällä, että olemme valmiita sietämään kaiken edellämainitun, elämään jatkuvassa epävarmuudessa ja ikävässä.

In love. Kuva (c) Allie Theiss.