Elämä englanniksi

Muutamilla täkäläisillä ystävillä on lapsia, joiden toinen vanhempi on suomalainen ja toinen erimaalainen, yleisimmin joko aussi, britti, irkku tai skotti. Tämä herättää myös lapsettomien kesken vilkasta keskustelua, miten ja mitä kieltä lapset oppivat, ja onko kaksikielisyys kenties vanhemmille tai lapsille vaikeaa. On olemassa kasvatusasiantuntijoita, joiden mielestä lapsen tulisi puhua ja kuulla vain yhtä kieltä tiettyyn ikään saakka, jotta oma äidinkieli rakentuu kunnolla. Toisen koulukunnan mukaan taas kaksi- tai jopa useampikieliseksi oppii parhaiten, kun kuulee ja käyttää eri kieliä syntymän hetkestä lähtien. Itselläni ei ole mitään pedagogista pätevyyttä aiheen tiimoilta, mutta jotenkin luontevimmalta tuntuisi kuulla ja oppia kumpaakin kieltä yhtä aikaa. Jos erikieliset vanhemmat puhuvat lapselle täällä vain englantia, miten tenava alkaisi kuin taikaiskusta kiinnostua suomesta vaikkapa 3-, 5-, tai 7-vuotiaana? Erikieliset sanat oppii joka tapauksessa synonyymeina, ja kai se on helpompi muistaa, että omena ja apple ovat sama asia, jos on tätä kuullut aina. Kinkkisempi tietysti on kielen rakenne ja lauseenmuodostus, ns. syntaksi, josta lisää alla.

Tietty kieli kuuluu lapsen mielessä tietylle vanhemmalle, ja englanninkieliselle puhutaan englantia ja suomenkieliselle suomea. Ulkopuolisena tarkkailijana olen huomannut, että lapset puhuvat eniten sitä kieltä, jota ympärilläkin puhutaan. Kaksikieliset täkäläislapset ymmärtävät suomea, mutta vastaavat vieraalle suomenpuhujalle englanniksi. Kuulemma joskus käy niin, että jos lapsen vanhempi puhuu harvinaista kieltä - kuten suomea, jota ympärillä ei puhu kukaan muu -, lapsi ajattelee, että kieli on vanhemman omakeksimä: lapsen ja vanhemman välinen leikki. Napero yllättyy perinpohjaisesti tavatessaan lopulta muitakin suomenpuhujia. Perin kiinnostavasti olen huomannut itse ajattelevani eri kielellä sen mukaan, mihin aiheeseen ajatus liittyy. Suomea koskevat asiat ajattelen suomeksi ja Australiaa koskevat asiat (mm. täkäläiset työasiat, arjen pyöritys, täkäläiset englanninkieliset kaverit ja tutut) englanniksi. Kun puhuu ja ajattelee pidempään vain toisella kielellä, toisen kielen käyttö alkaa kompastella. Suomea alkaa puhua englanniksi ja toisin päin.

Hupaisa esimerkki väärän kielen käytöstä oli minusta, kun sain pomolta kehityskeskustelussa palautetta, että asiakirjoittamiseni vaatii vielä hiomista. Kuulemma käytän epäselviä/kieliopillisesti heikkoja lauseenaloituksia. Tästä syvästi järkyttyneenä pyysin saada lisäinfoa ja selvisi, että käytän passiivia ("tämä asia päätettiin, kokouksessa ehdotettiin, tuli käsitellyksi" jne.). Ei kuulemma ole oikeaa englantia (en tiedä, onko fakta vai pomon mielipide). Pitää aina sanoa, kuka päätti tai teki ja kenelle, ei mitään kiertelykaartelu-mambojamboa. Suomessahan oppii siihen, että asiateksti ja akateeminen kirjoittaminen on täynnä "ei-kenenkään-tekemisiä". Tutkimustuloksia ei raportoida tyyliin: minä huomasin, minä löysin, minä älysin, tutkimusryhmäni havaitsi vaan huomattiin, todettiin, tuli ilmi, tutkimus todisti.

Suomen ja englannin lauserakenne on usein erilaista ja esimerkiksi sanontoja on vaikea kääntää - etenkään sanasta sanaan. Huomaan usein käyttäväni väärän kielen sanontoja sanatarkasti käännettynä tyyliin: hyvin naulasit ton (you nailed it! eli naulan kantaan), joo tota en osta (I don't buy that eli ei vakuuta). Vastaavasti englanniksi mm. jos en tiedä jotain asiaa: I guess I was raised in a barrel "taisinpa kasvaa tynnyrissä", mutta englanniksi kuuluu kylläkin sanoa raised in the woods - metsässä. Tynnyrissä kasvamiseni huvitti kovasti täkäläisiä, joille yritin sanontaa tuputtaa... Pitää varmaan hommata joku phrases and idioms-sanontakirja, josta voi päntätä sopivia sananparsia - niitä tarvitsee yllättävän usein!

Suomalaisia sanontoja englanniksi, kylläpä käy järkeen. Kuva (c) Finlandforthought.net

Kauppaan ja apteekkiin

Kirjoitin muutama päivä sitten yleisistä vessoista ja nyt on vuorossa toinen matkailijoita todennäköisesti kiinnostava aihe, asiointi kaupassa ja apteekissa.

Ruokakauppaketjuja täällä on kolme näkyvää: Woolworths (täkäläinen S-market), Coles (K-market) ja IGA (Alepa tms. "kivijalka"kauppa supermarkettien sijasta). En itse asiassa edes tiedä muita ruokakauppoja, eli en ole varma, eikö niitä ole vai enkö vain muista yhtään. Näiden ketjujen lisäksi on kioskimaisia tai huoltoaseman ruokapuolta muistuttavia sekatavaraputiikkeja, kolme omassa korttelissani sijaitsevaa näyttävät kaikki olevan arabi- tai turkkilaisomistuksessa.

Ahkerasti he näitä puoteja pitävät, sillä yksi on auki 24/7 ja kaksi muutakin varhaisaamusta iltamyöhään. Loistojuttu kaurapuurotarpeiden, soijamaidon, appelsiinimehun tai ruisleivän (kyllä vain, ruisvuokaleipää saa varmemmin kulmakaupasta kuin keskustan isoista marketeista) aamuyllättävän loppumisen hetkellä. Yhdestä näistä kulmapuodeista saa peräti Pandan lakuja, joita en ole nähnyt myytävän missään muualla, oi onnea!

Omasta mielestäni ristiriitaista on, että Wolle on mielikuvissani tuoreempien vihannesten ja hedelmien kauppa, mutta Coles mainostaa raivokkaammin "tuoreen kotimaisen ruuan kotipaikkana", keulakuvanaan julkkiskokki Curtis Stone. Tämä aussipellavapää on Suomessakin tuttu ohjelmasta Kokataanko teillä (pyöri Livillä ainakin ennen) ja on kai Master Chef'issäkin tuomaroinut. En osaa selittää miksi, mutta itseäni Curtis ärsyttää tavattomasti, enkä käy Colesilla koskaan. Todellinen syy Colesin välttelyyn on kylläkin se, että Wolle on kotimatkani varrella.

Julkkiskokki Curtis Stone, Mr Coles minulle.

Tänään kaupan kassajonosta äkkiä räpsäisty kuva, pahoittelut tärähtäneisyydestä. Ei-Oota myydään, mansikat loppu kokonaan ja omputkin vetelee viimeisiään.

Itselläni ei ole sen kummempaa valittamista tuotevalikoimien suhteen, täkäläiset ketjut pelaavat kuten suomalaisetkin - monopoliasetelma on kiistaton tosin kummassakin maassa. En tiedä, olisiko ruoka halvempaa, jos kilpailua olisi enemmän. En osaa myöskään sanoa, onko itärannikolla enemmän ruokakauppavalikoimaa, mutta WA on tunnetusti pahamaineisen syrjäistä ja harvaanasuttua seutua ja kilpailun kanssa on vähän niin ja näin joka alalla. Muutama isompi yrittäjä jaksaa täälläkin ponnistaa menestykseen ja pieniä haastajia saa kalenteri kourassa turhaan odottaa ilmaantuviksi.

Se kuitenkin ihmetyttää täkäläisissä ruokakaupoissa - ainakin keskustan Wolleissa -, että miten ihmeessä niistä loppuu ruoka lähes päivittäin? Leipää, siis hyvää ja suosittua sellaista, ei toimistotyöajan jälkeen enää saa. Etenkään sitä ruisvuokaleipää, jota otetaan vissiin hyllyyn kolme pussia per päivä ja ne kaksi muuta keskustan suomalaista tai saksalaista asukasta rynnistävät ostamaan ne ennen minua. Kummallisia rusinapaahtoleipiä ja pullamaisinta valkoista huttua on iltaisinkin tarjolla.

Samoin osa hedelmistä ja vihanneksista kokee kohtalonsa jo reilusti ennen kuutta, suosikkijuustoni (Crackerbarrel cheddar) on ollut vakiokaupastani loppu jo muutaman päivän ja niin edelleen. En tiedä, ostetaanko täällä pienempiä eriä varastoon kuin Suomessa, mutta antia ei selvästikään täydennetä enää loppuiltapäivästä.

Kai se on toisaalta hyvä, ettei mene niin paljoa hävikkiin. Täällä ei myöskään ole yhtä isoja automarketteja kuin Suomessa - ainakaan ei tule yhtään mieleen. Toki perus-Wolle ja Coles löytyvät jokaisen lähiön ostarilta, oli ostari sitten muutaman liikkeen pieni versio tai jättimäinen satojen putiikkien kompleksi. Mutta suomalaisten neljän K:n Cittarien tai super-S-markettien kilometrikäytäviä en ole täällä nähnyt.

Apteekkiasiointi on toinen tenkkapoo eiliselle teerelle. En ole lääke- tahi terveystieteiden asiantuntija missään nimessä ja seuraavat tiedot menevät täysin mutuna faktapohjan sijasta, mutta minusta lääkkeet ovat täällä yleisesti kalliimpia kuin Suomessa. Täälläkin on käytössä lääkevaihtojärjestelmä ja apteekki voi tarjota halvempaa rinnakkaisvalmistetta. Mutta esimerkiksi tarvitsemani migreenilääkkeet maksavat vähintään kaksinkertaisesti Suomeen verrattuna - kuten myös kuulemani mukaan tietyt allergialääkkeet -, ja samoja merkkejä ei edes ole myynnissä täällä; siis samoja tuotteita edes eri myyntinimillä.

Tiettyjä lääkeaineita ei ilmeisesti saa täällä myydä, vaikka niillä EU:ssa myyntilupa onkin. Apteekki on täällä meikäläisen silmissä kemppari ja keskittyy myymään lääkkeiden sijasta kaikkea muuta, kuten hiusvärejä, aurinkorasvoja, meikkejä, vaippoja jne. Onpa joukossa suklaata, sukkia, aurinkolaseja ja mitä lie. Itseäni ihmetyttää erilaisten vitamiinilisien, luontaistuotteiden ym. runsas tarjonta apteekkien hyllyllä ja vastavuoroisesti suomalaisten käsikauppalääkkeiden lähes täydellinen puuttuminen. Täällä kaikki lääkeainetta sisältävä pitää pyytää tiskin takaa farmaseutilta, enintään päänsärkylääkettä saa itse ottaa hyllystä.

Farmaseutilta kysyminen aiheuttaa sen ongelman, että oman vaivansa nimi ja siihen tarvittava hoito pitäisi osata kuvailla englanniksi. Voin sanoa, että on yllättävän hankala temppu ilman sanakirjaa yrittää selittää, että minä_haluaisin_ostaa_nenähuuhtelukannun. Mikähän helmutti se on englanniksi?? Kyseisellä hetkellä eivät mitkään anatomian perusnimet pullahtaneet mieleen ja poskiontelot (sinus) eivät todellakaan tulleet esitellyiksi oikealla nimellä. Sen sijaan pyysin jotain, jolla voin "viemäröidä sierainputkia".

Ihme kyllä farmaseutti oli sen verran on the ball eli nokkela, että ymmärsi hapuilevasta sepustuksestani mitä tarvitsen. Farmaseutit ovat täällä lähes aina aasialaisia jostain syystä? Ilmeisesti lääketiede/farmasia ovat aloja, jotka aasialaisia opiskelijoita kiinnostavat, heillä kun tunnetusti on hyvä suuntavaisto ja suunnittelukyky kannattavien, hyödyllisten ja työllistävien alojen suhteen.

Seuraavalla kerralla tarvitsin tuubin tiettyä ihonhoitorasvaa (allergiseen reaktioon), joka Suomessa maksoi muistikuvieni mukaan kympin. Täällä kyseistä ainetta ei myydä, vaan samat ainesosat piti ostaa kahtena eri tuotteena, ilman lääkärin reseptiä ei kumpaakaan herunut.  Toista voidetta ei kuulemma myydä ollenkaan valmistuotteena, vaan se piti tehdä alusta saakka itse apteekissa ja jouduin hakemaan sen myöhemmin. Tattadaa, itse väsätyille tuotteille kertyi sitten hintaakin ja maksoin samasta määrästä vaseliinintapaista mönjää yhteensä lähes viisikymppiä eli Euroopan rahana noin 40€. Huhhuuhhuh.

Apteekki on täällä nimeltään Pharmacy tai Chemist. Mikäli matkailee tänne, kannattaa ottaa mukaan kaikki reseptit ja lääkkeet, mitä voi matkan aikana kuvitella tarvitsevansa. Suomalaisella reseptillä ei kylläkään täkäläisestä apteekista mitään saa, mutta lukee siinä todennäköisesti tarvitun lääkeaineen nimi, jos paikallista reseptiä tarvitaan. Lääkkeethän myydään eri nimillä eri puolilla maailmaa, joten suomalaisella nimellä tunnistettava tabletti ei välttämättä täällä soita mitään kelloja kenelläkään, vaikka samaa lääkettä olisikin myynnissä erinäköisessä paketissa.

Lääkärireissu maksaa $70-80, josta ei matkalainen saa täkäläistä Medicare- eli Kelakorvausta. Matkavakuutus saattaa asiaa auttaa. Lääkkeistä kun maksaa kaksin verroin Suomeen nähden, matkabudjetti kapeneekin mukavasti. Eli omat pillerit, voiteet, tabletit ja tinktuurat mukaan!

Top kymppi - luetuimmat postaukset

Tutkiskelin blogitilastoa ja huomasin yllätyksekseni, että luetuimmat postaukset vaihtelevat laidasta laitaan. Ymmärrettävästi luetuimpien joukkoon kuuluvat jutut siitä, miten Australiasta etsitään töitä ja miten viisumirumbaa eletään. Nämä varmaan tupsahtavat googlesta esiin "töihin Australiaan" ja "viisumi Australiaan"- tapaisilla hauilla, ja olenkin iloinen, jos osaltani olen jotakuta voinut pohdinnoissa auttaa. Yllättäjäkiinnostajia sen sijaan ovat olleet postaus vesi- ja sähköasioista (kulutus ja hintataso täällä), sekä taidehistoriakatsaus aiheesta Picasso Perthissä. Olettepa te lukijat monipuolista sakkia, hienoa!! Koko bloggausaikani ehdoton hitti ja musta hevonen löytyy allaolevasta listasta: en yhtään tiennyt, että joulupukki ja perunat yhdistettynä Quatariin ja pilviin on vetovoimaisinta settiä, jota blogistani löytyy.

Top 10 ladatuimmat tekstit, ykkösellä vajaa tuhat latausta:

1. Perunat, Joulupukki, pilvet ja Quatar

2. Australiaan töihin? Perusfaktat ABC

3. Suomi tutuksi!

4. Viisumien valitusveisu

5. Happier, healthier - onnellisempi, terveellisempi

6. Kenen maa?

7. Picasso Perthissä

8. Suuret setelit

9. Vedestä ja sähköstä

10. Vaatetta ylle

Toilettiin

Olen usein miettinyt, että pitääpä kirjoittaa kaikkia matkailijoita koskettavasta aiheesta. Julkiset vessat.

Suomeen verrattuna on ristiriitaista, että täällä julkiset (kahviloiden, ravintoloiden, museoiden ym.) vessat ovat jotakuinkin aina siistejä ja siivottuja, vailla seinätöhryjä ja -kirjoituksia -, mutta kunnoltaan ei-ihan-moderneja. Täällä moni julkinen vessa näyttää olevan peräisin 50-70-luvulta, vaikka pönttö ja lavuaari olisikin uusittu ehkä 90-luvulla. Suomessa minusta on niin päin, että vessat ovat kohtuu-uusia, mutta usein törkyisiä ja siivoamattomia, ainakin vessa- ja käsipaperia lainehtii lattioilla.

Ravintola- ja kahvilatilat Perthin keskustassa sekä tunnetuissa coffee strip*-kaupunginosissa eli Mount Lawleyssä, Victoria Parkissa, Subiacossa, Leedervillessä ja Fremantlessa ovat yleensä iäkkäissä rakennuksissa (rakennusaika n. haarukassa 1850-1920), mikä luo kyseisille paikoille oman viehättävän tunnelmansa. Rakennusten ikä selittää vessojen moderniuden puutteen, vaikka taloja ja tiloja on tottakai rempattu, varmaan useampaan otteeseen.

Keskustaan on viime aikoina ilmaantunut useita uusia toimisto- tai ostarirakennuksia food court'eineen eli lounaskojuhalleineen. Uuteen food courtiin luonnollisesti kuuluvat myös uudet, säihkyvänsiistit vessat. Perthiläiset, kannattaa tsekata esim. BHP-firman tornitalon alakerran jylhängraniittinen foodcourt sekä upouusi Raine Squre Wellingtonin bussiaseman vieressä.

Food courtien ja ostareiden vessa on aina ilmainen. Sen sijaan yksittäisissä katutasokahviloissa tai pikaruokapaikoissa vessa ei ole mikään vakiovaruste, päinvastoin. On ihan yleistä, ettei yleisövessaa ole purilaispaikassa tai kahvilassa ollenkaan. Tämän ongelman kiertää käymällä naapuriostarilla vessassa ennen kahville menoa, mutta yleensähän vessaa ei hoksaa ajatella ennenkuin sitä todella tarvitsee. Joten kyllä toivoisin, että kahviloilla olisi omansa.

Osa (vanhoissa rakennuksissa olevista) kahviloista ja ravintoloista on ratkaissut puutteen rakentamalla erillisen vessan takapihalleen. Toisin sanoen tiskiltä pitää pyytää avain, sen kanssa kierretään rakennuksen taakse, ja sieltä jostain varastotilan jatkeesta löytyy wc. Itselleni on käynyt useammin kuin kerran, että koluan vääriä ovia ja tyrkin avainta jokaiseen lukkoon jonka löydän, koska toiletteja ei ole aina merkitty. Jos takapiha on pimeä, tämä ei ole mieltäylentävän lystikästä puuhaa, vaan melkeinpä pelottavaa. Vähintään hankalaa, kun polvet ristissä poukkoilee ovelta ovelle.

Koska vessat ovat usein silminnähden vanhoja ja vähän nukkavieruja, yleisin pelkoni asioidessa ei ole vessapaperin loppuminen vaan se, että lattiakaivosta möngertää torakka perheineen. Olin 110% varma ensimmäisenä tänne saapumisyönä reppureissaajahostellissa, että torakka tippuu yöllä naamalle katon ilmanvaihtoritilästä (huom. en ollut siis tässä vaiheessa ikinä nähnyt torakkaa. Ei tippunut, taivaallekiitos. Tai jos tippui, en herännyt).

Kuinka ollakaan, en ole koskaan nähnyt julkisissa vessoissa torakoita. Se ei kylläkään tarkoita, etteikö niitä siellä ole. Täkäläiset hyväksyvät normina, että kahvila-, ravintola- ja hotellialueilla kävellessä näkee ulkona enemmän torakoita kuin muualla (siis yksittäisiä yksilöitä kaduilla ja seinillä iltahämärän tullen, ei sentään pilvinä ja parvina). Tämähän minun korvissani kuulostaa pahaenteisesti siltä, että samat torakat pakosti myllertävät siellä kahviloiden ja hotellien keittiöputkissa... Yyyääääk.

Toisaalta, ihmeesti tähänkin hirvittävyyteen tottuu. Kuten olen usein maininnut, en kestä edes ajatusta, että asunnossani on torakoita, mutta kadulla hypin niiden yli ihan tottuneesti - ne kun kesälämpimällä mönkivät koloistaan katukiveyksille. Ulko- ja sisätorakoita on eri lajeja, ja ne ulkona viihtyvät kuulemma ovat kaikkein harmittomimpia ja siisteimpiä, vaikka ovatkin iljettävän näköisiä mustia parituumaisia kitiinikipittäjiä. Yleisin sisätorakka näyttää vähän paksulta heinäsirkalta, ja olenkin litistänyt sirittäjäparkoja etuoven edestä kauhun sumentamina hetkinä.

* Coffee strip on yleisnimi alueelle/kadulle, jolla on paljon suosittuja kahviloita, ravintoloita ja yleensä baarejakin.

Keskustan Carrillon Arcade'n eli ostoskäytävän/ostarin food court lounasaikaan. Eri lounaskojut (länsimaalaista pikaruokaa, erilaisia aasialaisia ruokia, salaatteja ym.) on sijoitettu hallin ulkolaidalle ja keskellä syödään. Kuva (c)  Teo Degas Reviews.

Minä, autokuski osa II

Tällä viikolla korkkasin jälleen uuden aluevaltauksen, kun ajoin elämäni ensimmäistä kertaa Tamperetta isommassa kaupungissa ja reippaammassa liikenteessä (nimimerkillä Helsingissäkin liikkeellä aina julkisilla). Kruisailin pomon upouudella leasing-autolla Perthin teillä alkuviikon, ja hyvinhän se meni. Ajoin harhaan vain pari kertaa ja sain nämäkin harharetket suoristettua ennätysajassa. Käytössä ei ollut karttaa eikä navigaattoria, vaan painoin reitit mieleen kotikoneen google maps-kartalta ennen lähtöä. Onneksi tuli harjoiteltua kyseistä metodia Suomessa reissutyössä ympäristökonsulttifirmassa. Perthin keskusta sijaitsee Swan-joen pohjoisrannalla, ja kyseinen ranta on nyt jättiremontissa uuden hypetetyn Elizabeth Quay-projektin takia.* Tästä seuraa, että pohjois-etelä-suuntaiselle Kwinana/Mitchell Freeway-moottoritielle pääseminen vaatii tarkkaa pelisilmää, ja onnistuinkin tässä vaiheessa harhautumaan pohjoiseen, kun piti lähteä etelään. Moottoritiellä väärään suuntaan lähteminen on sikäli vaikeampi temppu oikaista kuin Suomessa, että täällä moottoritien ramppeja eivät välttämättä yhdistä kätevät ylikulkusillat, joilla voi käydä vaihtamassa suuntaa. Kaupunkialueella ramppi vie johonkin kaupunginosaan, ja sieltä pitää osata kikkailla kylttien mukaan suunnistaen takaisin moottoritielle muutaman käännöksen ja ylimääräisen kaduilla pyörimisen kautta. Onnistuin kuitenkin järjestelemään ratsuni takaisin eteläänmenevälle reitille ja pääsin perille ajoissa.

Freeway on täkäläinen moottoritie, kaistoja on yhteen suuntaan 3-4. Highway'lla puolestaan on kaksi kaistaa yhteen suuntaan, tie kulkee usein asuinalueiden halki ja sille voi yleensä liittyä risteyksestä, toisin kuin moottoritielle (vain rampilta). Moottoritiellä ajaminen vaikuttaa vaikeammalta kuin todellisuudessa on. Ramppi sisään ja ulos tulee ja lähtee vasemmanpuoleisimmalta yhdeltä tai kahdelta kaistalta. Huomasin äkkiä, että on fiksuinta ajaa kaistalla 3 (jos ulosmenoramppi on nro 1), koska siellä liikenne etenee jouhevasti, muttei ole liian kaukana ulosmenorampista, jotta ulos pääsee helposti kun hetki koittaa. Motarilla tietä annetaan todella kiitettävästi ja jumittelin vain kerran, kun en uskaltanut tökätä herrahenkilön eteen kaistanvaihdossa, ennenkuin mies raivokkaasti viittoili että "mene nyt siihen kun kerran aioit!!" Kaistaa vaihdetaan minusta nopeammin ja lähempänä edellä- ja perässäajajia kuin Suomessa, eli pitää uskaltaa tuppautua pienempään rakoon kuin kotona. Turvavälit yleensäkin ovat pienemmät. Kaistoista mikään ei ole nimetty ohituskaista, vaan liikenne etenee sitä mukaa, mikä kaista vetää parhaiten. Liittymiskaista on luonnollisesti hitain. Täällä rampin päässä ei odota kolmiomerkki, vaan ramppi vie suoraan kaistalle ilman etuajo-oikeuksia kellekään osapuolelle. Liikennettä pitää osata lukea sekä rampilla että motarilla ajavien, jotka siis sulassa sovussa rytmittävät menonsa niin, että rampilta tulijat mahtuvat joukkoon. En ole vielä kertaakaan ollut tilanteessa (itse ajaen tai muiden kyydissä), jossa tilaa ei olisi annettu. Varmaan sitäkin kyllä tapahtuu, ainahan joku minä-ite-ensin-minun-tie-ääliö mahtuu joukkoon.

Ihme kyllä en möhläillyt edes tankkaamisen kanssa: jostain syystä olin varma, että koska liikenne on täällä "vääränkätistä", tankkauksessakin on taatusti joku odottamaton kommervenkki ja eripäin tehtävä vaihe - ei ole, ihan toimitaan kuten Suomessakin. Täällä on Suomea yleisempää maksaa bensaostot huoltsikan tiskille, eikä kaikilla asemilla edes ole korttiautomaatteja.
Nyt vaan autokaupoille!
[Ehkä unelmissa, autonosto tuntuu aika isolle panostukselle, kun sitä tarvitsee keskusta-asujana kuitenkin harvoin].

* Elizabeth Quay: tällaista hulppeaa uutta rantarakentamista suunnitellaan - ja on alettu toteuttamaan - Perthin keskustan laitaan Swan-joen rannalle (valkoiset talot). Kiistelty ja kallis projekti (2,6 miljardia), kuten kaikki projektit aina. Kuva (c) Perth Now.

Kaikkien tuntemat Australian varoituskyltit - tiellä opossumeja ja kenguruita. Ei onneksi riski moottoritiellä. Kuva (c) Yourguidetravelaustralia.com

Pessimisti ei pety

Voin heti kärkeen todeta, että inhoan otsikon elämänohjetta. Pahoittelut kaikille, joiden elämänfilosofiaa loukkaan, mutta omasta mielestäni tämä suomalaisten yleisin ohjenuora on ehkä masentavin elämäntapa koskaan. Jaa että ei pety? No ei kyllä iloitsekaan, koska aina on syytä ottaa joku huomioimaton mahdollinen käänne huonompaan huomioon. Aina voi mennä vielä lisää pieleen, ja jos ei vaikka menisikään, niin ei tämä nykyhetkikään mitään ruusuilla tanssimista ole, vai? Viisas pitää ilonmölyt mahassaan ja järkevä on varovainen eli luonnollisesti myös pessimisti, koska mitättömän pienistä iloitseminen tai huoleton asenne elämään on lapsellista. Voin nyt tässä julkisesti tunnustaa, että juuri tätä Suomen kansallisasennetta en ole kaivannut täällä aurinkoisemmissa uusissa ympyröissä yhtään kertaa. Muistan joskus vuosia vuosia sitten kuulleeni jonkun mummon lausumana (en muista, kenen mummo oli kyseessä), että "jos pelkää sotaa joka päivä eikä se koskaan tule, on elänyt sotaa koko elämänsä - ihan turhaan". Tämä ohje on suorastaan tatuoitunut sydämeeni, sen verran täysillä kolahti asenne. Voisiko enää paremmin sanoa.

Aussit, etenkin wessit, ovat tunnettuja joka paikkaan tungetusta no worries - hihkaisusta. Ei huolia, ei huolia, mikäs sen kivempaa! Käännös on kuitenkin osittain väärä, sillä no worries tarkoittaa tässä yhteydessä ennemminkin "aha, kaikki ok, tämä selvä, eipä kestä, antaa olla, ole hyvä" tai mitä ikinä tilanteeseen sopivaa vastausta. No worries on käypä vastaus mm. seuraaviin: kiitos, anteeksi, saisiko mennä ohi, hei sitten (kaupassa). Luulen, että suomalaiset tulkitsevat no worriesin huolettomuudeksi siksi, että wessit hymyilevät paljon enemmän kuin suomalaiset ja vaikuttavat rennommilta. Omasta mielestäni rentouden vaikutelma syntyy siitä, että täkäläiset eivät koko ajan valita ja päivittele. Ei pidä ymmärtää väärin, on täälläkin nyreitä tyyppejä, joiden päivä kuluu pikkuasioista valittaen. Kuitenkin yleinen sosialiseeraus ei muodostu esim. surkean sään päivittelystä (harvoin on syytä) tai kassapalvelun osaamattomuuden valittamisesta (vaikka joskus aihetta olisikin). Wessit myös suhtautuvat uutisiin paljon iloisemmin ja innokkaammin kuin suomalaiset. Joskus on vaikea tietää, että onko toisen puolesta ilahtuminen ihan aitoa vai amerikkalaistyylistä "teeskentelyä" eli ollaan mukana kohteliaisuudesta. Olen kuitenkin täällä kääntynyt kannattamaan tuota amerikanmallia sikäli, että miksi ihmeessä oma pessimismi/nyreys/huono tuuli/negatiivisuus olisi jotenkin arvokkaampi ja rehellisempi tunne kuin vastapuolen ilo ja into?

Joskus saan tutuilta ja tuntemattomilta kommentteja, että elämä täällä mahtaa olla mahtavaa, kun yleensä blogissa kerron iloisista asioista ja tapahtumista. Kyllä tähän puoleentoista vuoteen on mahtunut aika tähtitieteellinen määrä kaikenlaista pyöritystä ja tunnetiloja laidasta laitaan. Haluan kuitenkin mieluummin muistaa kaikki iloiset hetket ja tapahtumat, joita tähän blogiin kirjaan. Ja toisaalta, jos keskimäärin kirjoitan kerran viikossa, on viikkoon yleensä mahtunut vähintäänkin yksi - useimmiten useampi - erityisen kiva ja kertomisen arvoinen tilanne, joten se on hyvä tallentaa ja jakaa eteenpäin. En todellakaan väitä, että olen itse aina hyvällä tuulella, innostunut ja optimistinen, mutta helpompaa sellaisena pysyttely on täällä kuin pimeän Pohjolan perukoilla. Kukat kukkivat ja tuoksuvat, aamulla herää lintujen lauluun, aurinko paistaa 200 päivää vuodessa - kuka jaksaa olla mörkö tällaisessa ympäristössä? :)

Suomessa usein tuntuu, että ainoina aitoina ja rehellisinä tunteina pidetään negatiivisia tai vähintään neutraaleja (suru, viha, katkeruus, epätoivo, alakulo, ärtymys, ketutus, parhaimmillaan ehkä jonkinlainen tasainen "eipä sen kummempia" tunnetila), kun taas positiivisia ja etenkin näyttäviä tunteenilmaisuja katsotaan kieroon tai niihin ei ainakaan luoteta (mitä tuokin on noin iloinen, jatkuvasti naureskelee, epäilyttää, onkohan se sekaisin, luuleeko olevansa joku Arja Koriseva, varmaan yrittää minua vedättää, selvästi jotain hautoo, ettei vaan minulle naura, naapuritkin saa kohta siihen mukaan!). Huoleton elämänilo on jostain syystä tunne, jota Suomessa ei joko a) ole oikein sopivaa kokea tai näyttää ja b) sitä ei vain koeta, koska aina on huolia, jotka painavat. Verot pitää maksaa, tänään ja huomenna sataa, on pimeää, töissä on ankeaa, yt:kin päällä, pankkituet leikkaavat taas yhteisistä palveluista, EU kaatuu tai jos ei kaadu niin soisi kaatuvan, jne jne. Jotain on menossa pieleen kuitenkin, jos ei nyt niin huomenna tai vähintään ensi vuonna. Ja tottahan se on, usein onkin jotain menossa pieleen. Mutta entäs niinä päivinä, kun ei mene pieleen? Silloin ollaan huonolla tuulella varuulta. Entäs jos silloin tulee eläneeksi sotaa koko elämänsä....?

Otetaan rennosti! Aina voi buukata reissun Australiaan, jos Suomi ahdistaa. Finnairin lennot yhdellä vaihdolla (Singaporen kautta ja Quantasilla viimeinen pätkä) usein tarjouksessa. Kuva (c) Australiangoldenoutback.com

Minä, autokuski

Tänään oli vuorossa jännitysnäytelmä nimeltään autolla Perthin perjantairuuhkaan, ensimmäistä kertaa. Olen menossa kaupungin ulkopuolelle koulutukseen alkuviikoksi ja koska koulutuspaikkaan (voimalaitos) eivät kulje julkiset pelit, ainoa keino hankkiutua paikalle on firman auto. Pomoportaalla on company lease car'it käytössä, mutten ollut aiemmin tiennyt, että tällainen rivivirkailijakin saa kyseisiä autoja käyttää työajoihin. Niinpä minulle hyväuskoisesti ojennettiin pomoni auton avaimet parkkihalli- ja bensakorttiohjeiden kera, oikein hymyiltiin perään. Tajuatteko te toimiston tädit, etten ole ajanut Perthissä vielä yhtään kertaa? Saati ruuhkassa, saati moottoritiellä, saati keskustan kolmekaistaisessa sumpussa Saint Georges Terrace'lla, jonka itäpäässä satun asumaan? Automaattivaihteinen autokin on melkein uusi tuttavuus, onneksi sentään pientä treeniä täkäläisellä maantiellä on alla. Tosin sanottakoon, että jos manuaalipeli olisi kesytettävänä, niin huomattavasti suuremmassa pulassa olisin, aluksi. Tottumiskysymys, tottakai.

Seikkailuni alkoi lupaavasti tahattomalla kaasuttelulla parkkihallissa, kun en muistanut, kumpi poljin on kaasu ja kumpi jarru. Kytkin kun puuttuu välistä, selkäytimestä tulevat ajojalkakäskyt menevät minne sattuu. Pari harjoituskiekkaa hallia ympäri ja rohkeasti kohti ulosajoramppia. Hetkinen, missäs se koko ramppi on? Pari lisäkierrosta, ja paikallistuihan se exit viimein. Ulosajoportilla vastassa on uusi haaste. Firmalla on kuukausiparkkikortit, joita käytetään eri tavalla kuin väliaikaispysäköintikortteja. Olin saanut ohjeet, että älä työnnä korttia sinne masiinan luukkuun sisään vaan pyyhkäise vain siinä laitteen päällä. Meikäläinenhän pyyhkii niin maan peijoonisti (aavistuksen liian kauas pysäytetystä autosta tottakai, että varmasti saa kurkottaa tosissaan), mutta portti ei aukea. Onneksi intialainen vartijasetä näkee epätoivoni ja tulee näyttämään, miten toimitaan. Ai tohon lukijakohtaan se piippautus? Just joo, itse yritin sitä korttia heiluttaa ei-kosketusnäytön päällä ja liian sivussa. Viimein portti aukeaa ja pääsen kohti liikennettä, kaikki ikkunat auki (kun en heti tiennyt, mistä sähkönamikasta kuskinpuoleinen ikkuna avautuu), pyyhkijät viuhuen, vilkut välkkyen, kas kun ei pissapoika suihkuten. Oho, jalankulkijoita, nyt on tarpeen äkkipysäys - jarru pohjaan, nytkähdys, kyynärvarret täysillä töötin päälle TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT!! Sori hei, anteeks nyt, ei ollu tarkoitus, epätoivoista olkien kohauttelua ja pahoittelevaa, hurmaavaa (vai mielipuolista) hymyilyä, onneksi on ikkunat auki valmiiksi niin sorryni kuuluvat kunnolla ulos asti. Ja eikun ruuhkan sekaan, hokien maanisesti mielessä: keep left keep left keep left keep left eli muista sit kanssa pysyä siellä vasemmalla puolen tietä!

Osaan liikkua Perthin keskustassa näin reilun vuoden jälkeen täysin mutkatta (etenkin, kun keskusta on ruutukaavaa ja suhteellisen pieni), mutta eipä ole ennen tullut kiinnitettyä pätkänkään huomiota kiellettyihin kääntymissuuntiin. Ajoin monta korttelia poispäin kotoa, ennen kuin sain ratsuni oikeaan suuntaan. Tarkoitukseni ei ollut pullauttaa suorilta edellämainitulle St Georgesille, Perthin pääbisneskadulle. Mutta minkäs teet, sinne vei se kaista jonka satuin ottamaan. Onneksi en ollut ainoa törppö, joka ajoi bussikaistalla. Perthissä ajamisessa on se hyvä puoli, että jos ei pelkää muita autoja, ajaminen on itse asiassa helppoa. Ihmiset antavat kiitettävästi ja nopeasti tilaa kaistanvaihtajalle, ja ainoastaan jos jää itse empimään, menettää tilaisuutensa. St Georgesin ahtailla kolmella kaistalla hirvittävät ainoastaan sivupeilin mitan päästä pyyhkivät bussit, mutta muuten liikennevirran mukana pärjää ihan kivasti. Mitä nyt kerran jämähdin keskelle risteystä, kun edellä mennyt letka ei mahtunutkaan valojen tuolle puolen. Ennakoiva kuski (jollainen yleensä ja aina Suomessa olen, huom!) tietysti ottaa tämän huomioon eikä tunge sinne peränpitäjäksi, jos ei mahdu. No, ensimmäisen kerran anteeksiannettavia mokia, eikös juu te kaikki joiden perjantaikiireistä kotiinmenoa tukin.

Itse matkasin kotiin oikein pidemmän kaavan kautta, koska kotini on toisella puolen tietä kuin mistä suunnasta olin tulossa. Erisuuntaisten kaistojen välissä on keskisaareke (eli siis sellainen jalkakäytäväntapainen koroke), joten autohalliin ei väärästä suunnasta tullessa koukatakaan. Eikun kaasu pohjaan, Swan Riverin ja Heirisson Islandin yli ja seuraavaan lähiöön Victoria Parkiin asti, koska parista muusta suunnittelemastani risteyksestä ei saanutkaan kääntyä haluamaani suuntaan. Kotimatka vei yhteensä lähes tunnin, kun se normaalisti kävellen ja bussilla vie vartin. Tästä ajasta tosin omaa toilailuani oli vain murto-osa, sillä enimmäkseen jumitin muun matelutahtisen autojonon syleilyssä keskustan punaisissa valoissa. Tulipahan otettua Perthin liikenteeseen ja autoon pakollista tuntumaa, sillä en periaatteessa saisi ajella mitään huviajoja. Hyvää harjoitusta kuitenkin. Rohkaistuin jo yhden kerran perusteella uhoamaan, että jos Perthissä niin Melbournessakin - uudenvuoden aloitusreissulleni taidan vielä vuokrata päräyttää auton, kun kerran itärannikkolle asti lennän! Mutta sitä ennen: hyvät ihmiset perthiläiset, kypärät päähän maanantaiksi ja tiistaiksi, saatatte kohdata minut liikenteessä.

Yksi Perthin moottoriteistä, Kwinana Freeway etelän suuntaan. Tuleva ajotaitojeni näyttämö. Kuva: Perthnow.com.au

St Georges Terrace hiljaisena hetkenä, ei ollut tänään viiden jälkeen näin väljää. Kuva: ABC News.

Viihdettä kansalle

Tämän itselläni tekemän eksperimentin eli maasta- ja maahanmuuton yhtenä kiinnostavana puolena on huomata, miten alkaa suhtautua omaan alkuperämaahansa. Odottelen mielenkiinnolla, miten pidempiaikainen ulkomailla asuminen minuun vaikuttaa, eli millaisia eroja, outouksia tai kaipuun kohteita alan Suomesta löytämään ja muistamaan. Ja mitkä asiat Australiassa tulevat normeiksi, eli sellaisiksi asioiksi, joita vasten vertaan suomalaista menoa ja tapoja: "ei meillä Australiassa vaan koskaan..." jne.

Täällä asuva suomalainen kaveri hoksasi eilen facebookissa, että suomalaiset - tai ainakin suomalainen media - rakastavat antisankareita ja surullisen hahmon ritareita luokkaa Matti Nykänen, Johanna Tukiainen ja muut ehkä joskus suuret, mutta sittemmin kompastelleet nimet. Täällä ei moista ilmiötä ole oikeastaan lainkaan. Ilta-Sanomia ja Iltalehteä vastaavia lehtiä ei minusta edes ole myynnissä täällä WA:ssa (tai en vain ole kiinnittänyt huomiota), tosin täkäläinen sanomalehti West Australian on sekoitus "vakavaa" sanomalehteä tyyppiä Hesari sekä Iltismäisiä shokkilööppejä, kallistuen Iltiksen suuntaan. Muutenkaan samanlaisia koko kansan suosikkeja tai koko kansan tuntemia julkkiksia ei samassa mielessä ole, vaan julkkisvalikoima on laajempi ja kansainvälisempi. Kun Suomessa tehdään elokuva, siinä on aina samat näyttelijät, aikakaudesta riippuen. Joskus oli Aake Kallialaa, Vesa-Matti Loiria ja Pirkka-Pekka Peteliusta, nyt uuden polven vakioniminä Kari-Pekka Toivonen, Minttu Mustakallio, Petteri Summanen, Tiina Lymi jne. Yhtä aikaa on pinnalla kourallinen koomikoita kuten Vappu Pimiä, Aku Hirviniemi ja Janne Kataja - elleivät ko. nimet ole jo puolessatoista vuodessa tipahtaneet suosikkipallilta jonnekin historian hämäriin?

Alkaa muuten olla suomijulkkisten nimien muistaminen jo vaikeaa, kun ei joka päivä näe Iltiksen lööppejä ja Maikkarin ohjelmia. Jouduin googlaamaan Janne Katajan hakusanoilla suosikkijuontaja+hauska. Sen siitä saa, kun juorunälkään lukee vain täkäläisiä julkkispaljastuslehtiä Famous ja New Idea. Kyseiset lehdet ovat sekoitus kotimaisten naistenlehtien kuten Annan tai MeNaisten maailmaa sekä Seiskaa. Ausseja kiinnostavat selvästi enemmän maailmanjulkkikset kuin aussijulkkikset, joita ei kyllä edes äkkiseltään tule montaa mieleen Nicole Kidmanin, Russel Crowen ja edesmenneen perthiläisen Heath Ledgerin lisäksi. Iso hitti ovat aina Britannian kuninkaalliset, koska ovathan he myös Australian kuninkaallisia. Kotimaisten julkkisten kategoriaa mutkistaa se, että täkäläisissä telkkariohjelmissa ja elokuvissa esiintyy yleisesti amerikkalaisia ja brittitähtiä. Juorulehtiä kiinnostaakin ensisijaisesti, kuka maailmanstara aikoo tehdä Australiasta itselleen (edes väliaikaisen) kotimaan. Kuten vaikkapa, aikooko Nicole Richie muuttaa Australiaan nyt kun miehensä, rokkari Joel Madden tuomaroi australialaista kykyjenetsintäshow'ta.

Täällä tulee katsottua todella vähän telkkaria. Suurimmaksi osaksi siksi, että ohjelmatarjonta on niin puisevaa ja yksipuolista. Erilaisia kalastusohjelmia on näköjään viikonloppu pullollaan, ja kokkailuun ja ruokamatkailuun liittyvät ohjelmat ovat numero uno kaikilla kanavilla. Jamie Oliverin tuhannetta "herkullinen pikalounas rennon huippukokin tahtiin"-sarjaa jaksaa katsoa pari kertaa, mutta on aika nähtyä jo. Myös Sri Lankan ruokakulttuuriin tutustuva, reissaava kokki kiinnostaa jonkin verran, muttei sentään joka päivä. Täkäläistä Farmer Wants a Wife eli Maajussille Morsian'ta katsoin jonkun aikaa, mutta sen tekemällä tehty tunteidentirisytys alkaa lopulta rasittaa. Uusi viikonloppusuosikkini on nykypäivän outback-elämää eli syrjäfarmeilla asuvien arkea luotaava dokumentti/ajankohtais/lifestyle-ohjelma Landline. Varmaan siksi, että suonissani virtaa perintönä viljelijäverta ja kiinnostaa nähdä, miten täällä ankarissa luonnonoloissa ja eristyksissä kaikesta oikein voi pärjätä. Sitkeää sakkia ovat nämä nykypäivän farmarit, pioneerihengessä.

Ai juu, ei liity mitenkään mihinkään, mutta koska sain kehuja (?), haluan jakaa ne koko maailman kanssa! Tähän saakka olen töissä ja arjessa saanut vastaukseksi parhaimmillaan kuittailua ja pahimmillaan loukkaantuneita tiuskaisuja suomalaistyyliseen "sanotaan hölmistyneen naiivin rehellisesti asiat, niinkuin ne ovat"-kommunikointiini. Eilen satuin ohimennen kuulemaan, kun pomoni kommentoi lakimieskollegan turhan monimutkaiseksi vääntämää raporttia sanoin: you should learn from Anu, she has zero diplomacy skills and that direct approach is exactly what we need for reports like these eli "ota oppia Anulta, hänellä ei ole hajuakaan diplomatiataidoista ja sitä juuri tarvitaan tämänsorttisiin suorasanaisiin kirjelmiin".

Se todellinen iltalukemisto Dostojevskin ja Tolstoin sijasta. 

Lauantaiaamusta

Ensi viikolla on jälleen vuokratarkastus ja lauantaiaamu kuluukin kotityölistasta tehtäviä ruksien. Pyykinpesun lomassa (ainoa kotityö, josta ihan aidosti pidän) onneksi ehtii hyvin vaikka kirjoittaa blogia ja ryystää Mocconaa. Etenkin, kun uusi paras ystäväni kuivausrumpu (asun ensimmäistä kertaa asunnossa, jossa sellainen on) hoitaa kuivauspuolen, eikä tarvitse edes kikkailla pyykkinarun ja pyykkipoikien kanssa. Ja tässä tajunnanvirrassa tuli myös mieleen, että pitää muistaa ostaa kotiin coffee plunger, eli siis se pari kupillista kerrallaan tiristävä manuaalinen pannu - esitelty postauksessa, johon linkki johtaa. Kun olen nyt töissä ehtinyt muutaman kuukauden totuttautua ehtaan kaffepressolla tehtyyn kahviin, entinen suosikkini pikakahvijauhe Moccona on tipahtanut jalustaltaan sijalle, jolle se kuuluu - kahvinkaltainen lämmin juoma, ihan ok silti. 

Vuokratarkastus on täkäläinen normikäytäntö, jossa vuokranantaja tai tämän edustaja eli vuokranvälitys/kiinteistöhuoltoagentti käy katsastamassa asumisen jäljet neljännesvuosittain, kai rytmi voi olla myös puolivuosittainen. Ilmeisesti yksityisiltä vuokratuissa asunnoissa eivät vuokraisännät välttämättä ramppaa näin tiheään, mutta ainakin meillä on kiinteistövälitysfirman silmälläpitäjä käynyt neljän kuukauden välein. Asia sovitaan - ilmoitusluontoisesti - vuokrasopimuksen allekirjoituksen yhteydessä, ja kotiin tulee aina viikkoa ennen muistutuskirje, että asuntoon tullaan tiettynä päivänä. Saa olla itse paikalla tai poissa, tulevat omilla avaimillaan sisään, jos ei kukaan avaa. Suomalaiselle tällainen tunkeilu oli aluksi kauhistus, mutta ainakin omalla kohdallamme tarkastukset ovat sujuneet moitteetta: ennakkovaroitus on aina tullut tarpeeksi ajoissa ja itse tarkastus mennyt kivuttomasti. Agentti katsastaa silmämääräisesti asunnon kunnon ja ottaa valokuvia, samalla tälle voi myös ilmoittaa korjaustarpeita - kuten meikäläinen vaati kaikki asunnon kerralla palaneet lamput vaihdettaviksi, "kun ovat selvästikin jotain erikoislamppuja". Ihan olivat tavallisia hehku- ja energiansäästölamppuja, osoittautui, kun huoltomies niitä rukkaili irti katosta ja varjostimista. No, tästä huollosta ei mitään veloitettu, joten helpommalla pääsin kuin itse katonrajassa keikkumalla parin tuolin nokassa. 

Vuokratarkastuksessa on se kätevä puoli, että tulee siivottua lattiasta kattoon säännöllisin välein, ohjeen mukaan nimittäin pitäisi olla suihkukaapista, uunista ja liesituulettimesta lähtien kaikki kuurattuna ja tip top. Siististi kun elää muutenkin niin ei ole suunnaton vaiva hinkuttaa kaikkea puhtaaksi neljännesvuosittain, ja säästyypähän kevät- ja syyssiivousrysäykseltä, kun suihkun kalkkitahrat ynnä muut on jynssännyt pois kohtuu-usein. Olen kyllä aika vakuuttunut, että näin antaumuksellinen siivoaminen ei ole täkäläisittäin tavallista, eli ilmeisesti ylitän kaikki standardit - ainakin sen perusteella, mitä asuntoa metsästäessäni näin, sekä siitä päätellen, miten vuolaasti vuokratarkastaja siistejä asumistottumuksiamme kehuu. 

Vuosi kallistuu loppupuolelleen ja alkaa hieman jo mielessä pilkahdella, että mitähän sitä jouluna. Koska viime jouluksi reissasin koti-Suomeen, tämä on ensimmäinen jouluni Australiassa. Joulutunnelmaan pääsy vaatinee erityistä vaivaa, sillä tavaratalojen ikkunoihin ilmaantuneet joulukuuset ja -koristeet eivät todellakaan herätä joulumieltä, vaan pelkkää huvittuneisuudensekaista ärtymystä. Älkää nyt viitsikö, lokakuun alku! Ja vaikka olisikin joulukuun alku, niin yhtä kumakasti aurinko helottaa siniseltä taivaalta, linnut laulavat ja ihmiset seikkailevat shortseissa, t-paidoissa, topeissa, minihameissa ja lipokkaissa. Olen aina ollut jouluihminen ja joulu on nimenomaan se hämäränhyssyssä vietetty perhejoulu joulukuusen kynttilöiden katveessa, glögin ja pipareiden tuoksussa. Jaa-a, mitähän tästä tulee, kun tuota atmosfääriä ei tänne saa tekemälläkään. Ellei sitten hankkiudu jonnekin viileään luolaan/kellariin tuikkujen valoon glögikattilaa retkikeittimellä porpottamaan.

Joulupukkikin joutuu miettimään kulkupelinsä uusiksi tänne etelään tullessaan. Kuva google-kuvahaulla.

Suomalaista nyppii

Kaikkia Perthin suomalaisia ärsyttävät täällä seuraavat asiat:*

[*Ihan hiukkasen yleistäen, tietenkin...]

1) Pistebingo. Aussilassa ei ole sotu-järjestelmää, eli ihmisillä ei ole henkilötunnusta, koska täällä ei ole keskitettyä väestörekisteriä. Census eli väestönlaskentajärjestelmä takaa, että suunnilleen tiedetään, paljonko maassa on väkeä kunakin vuonna. Ja epäilemättä passiviranomaiset tietävät, kellä on maan kansalaisuus. Siihen keskitetty tietäminen sitten päättyykin, sillä viranomaiset eivät jostain syystä kommunikoi keskenään, ja esimerkiksi lääkäriin mentäessä ei näytetä mitään henkkareita. Varmaankaan eivät niillä henkkareilla mitään tee, koska heille tärkeää on tietää, maksatko käteisellä vai kortilla, ja onko Medicare-kortti (eli täkäläinen Kela-korvaussysteemi) tai yksityinen sairausvakuutus. Lääkärihän ei täällä kylläkään ole myöskään viranomainen, sillä suurin osa lääkäreistä on yksityisiä, kunnallisia sairaaloita lukuunottamatta.

Henkilöllisyyden todistamiseen on esimerkiksi puhelin- tai nettiliittymän avaamista, vuokrasopimuksen allekirjoitusta tai ajokortin hankintaa varten kehitetty pistebingo, joka menee seuraavasti: organisaatiolla on ohjepaperi, josta katsotaan, mitä dokumentteja sinulla pitää olla voidaksesi todistaa olevasi sinä. Passi, luottokortti tai kaksi, täkäläinen ajokortti, täkäläinen Age Proof - eli täysi-ikäisyyskortti, Medicare-kortti tahi muita vastaavia virallisia kortteja (kuten täkäläinen eläkeläiskortti tai sosiaaliavustuskortti) - saat tietyn määrän pisteitä jokaisesta. Lisäksi tarvitaan kotiosoitteeseen tullut lasku, jotta uskotaan sinun asuvan väittämässäsi osoitteessa. Tämä lasku itseäni aina hämmästyttää, sillä äkkiäkös sitä copypastettaisi itselleen vaikka Synergyn (sähköyhtiö) laskun tekaistuun osoitteeseen? Kun riittävästi todistusaineistoa on kasassa, pisteet ylittävät vaaditun rajan ja tadaa, olet kuka väität olevasi.

Suomalaista tällainen aluksi kummeksuttaa, sitten epäilyttää ja lopulta itkettää ja naurattaa, riippuen siitä, mitä kortteja omistaa. Kun itseltä puuttuu viimeiset 10 pistettä jonkin asian hankintaan, alkaa suututtaa. Muttamutta. Pistebingossa on ehdottomasti se hyvä puoli, että esimerkiksi pankkitilin saa auki samana päivänä kun maahan lampsii (edellyttäen, että on noita kortteja, esim. itse sain pisteet täyteet kahdella suomalaisella luottokortilla ja passilla). Työtkin voi aloittaa heti, sillä riittää, että on täkäläinen veronumero, jonka voi tilata netitse. Työntekoon ei tarvittaisi edes sitä pankkitiliä, sillä moni työnantaja tarjoaa yhä vaihtoehtoa maksaa palkka shekkeinä postitse. Suomeenhan ei todellakaan noin vain tipahdeta ja aleta tekemään töitä ja maksamaan veroja, sillä kaikki edellyttää suomalaisen henkilötunnuksen saamista. Ja seurailemieni nettitietojen perusteella sotun saaminen on periaatteessa mahdotonta tai vähintäänkin hiidenkiven kokoisen lohkareen alla, jos haluaa maahan väliaikaisesti töitä tekemään. Kela myöntää sotun, mutta vasta kun on ilmoittautunut työkkäriin, jonne voi ilmoittautua vasta kun on vakituinen osoite, mutta vuokrasopimusta ei voi allekirjoittaa, ennen kuin on henkkarit, eikä töitä aloittaa ennen kuin on pankkitili ja verokortti, joita ei saa ilman henkkareita, ja töitä ei saa jos ei ole vakituista osoitetta tahi niitä henkkareita, jii än ee. [Myönnän, etten tiedä, miten firmat tätä kiertävät tuodessaan maahan virolaisia raksamiehiä tai thaimaalaisia marjanpoimijoita, sillä heille ei taatusti hommata muutaman kuukauden keikkatyön takia suomalaista sotua].

2) Wait a while-asenne. Täällä vitsaillaan yleisesti, että osavaltion Western Australia lyhenne WA meinaa oikeasti Wait A While eli venaas vähän tai otetaan lunkisti. Asioilla on tapana liikkua hitaasti, esimerkiksi sähköposteihin ei hyvin yleisesti saa vastausta koskaan ja puhelimessakin pompotellaan henkilöltä toiselle. Soittopyyntöihin vastataan jos jaksetaan - asiasta ja henkilöstä riippuen, tottakai. Töitä tehdään vähän niin ja näin - Australian ekonomit ovat jo vuosia tuskailleet maan hidasta tuottavuuden kasvua, mikä tietenkin on ekonomien yleinen valitusvirsi kaikkialla. Mutta esimerkiksi rakennus- ja tietyömaiden menoa katsellessani ihmettelen kyllä joskus, että miten firmoilla on varaa pitää niin monta kaveria seisoskelemassa sen yhden työtätekevän ympärillä. Tietysti hyvä, että kaikilla on joku työpaikka, eikä lojuta vain kotona työttömyystuilla.

Ollakseen "metropolilaisia" ihmiset kävelevätkin hitaasti ja esim. päärautatieasemalla minä olen yleensä se, joka tönii junasta ulos purkautuvia massoja tieltään kun voisi sinne rullaportaille suunnistaa vähän ripeämminkin. Kaupat ja kahvilat menevät yleisesti aikaisin kiinni (viimeistään iltakuudelta), ja jos maanantai-iltana haluaisi pysähtyä vaikka teekupposella ja kakkupalalla ennen kotiin suuntaamista, eipä juuri ole paikkoja joihin mennä. Sunnuntaiaukiolo tuli voimaan vasta kuukausi-pari sitten, mutta ei sekään mikään yleisömenestys ole. Nimittäin siksi, että iso osa kaupoista ei ole auki sunnuntaisin luvasta huolimatta. Täkäläiset ovat mieluummin kotona ottamassa lunkisti, grillailevat takapihalla, trimmailevat puutarhaa tai askartelevat autotallissa, tai makoilevat biitsillä - osa surffailee. Mikäs siinä, toisaalta. Aurinko paistaa tänään ja huomenna, otetaan rennosti!

3) Surkeat talot. Täällä on moni kakku päältä kaunis mutta silkkoa sisältä, pätee muihinkin tuotteisiin kuin taloihin. Mutta erityisesti ihmettelen, miten vasta remontoitu tai rakennettu voi repsottaa jo kuukauden päästä valmistumisestaan, nimimerkillä 'työskentelen 1980-luvun toimistorakennuksessa, joka on juuri läpikäynyt perusteellisen peruskorjauksen, ja yhä vain joka paikka vinksallaan ja rempallaan. En edes aloita (taas) niistä vuotavista vessanpöntöistä, sijoiltaan tipahtelevista eli irti repsottavista ovenkarmeista, räpsyvistä loisteputkista, viidennen kerran korjatusta, mutta yhä toimimattomasta ilmastoinnista ym ym'. Vanhat talot ärsyttävät suomalaista erityisesti, sillä niissähän ei tietenkään ole eristeitä, tuplaikkunoita, lämmitystä saati ilmastointia, suihkua ei voi tuulettaa vaan se homehtuu, tai vaihtoehtoisesti suihku tuulettuu 24/7 pakollisen ikkunan takia, jota ei voi sulkea (se hyttysverkolla tai turvaristikolla peitetty vessan/kylppärin seinän aina-ulos-avoin luukku). Siellähän hytiset talviaamuna, kun lämpöasteet voivat tipahtaa lähelle nollaa. Kaiken kruunaa joka huoneen kokolattiamatto, joka on kerännyt kaiken mahdollisen kuonan ja kaatuneet nesteet jo asentamisvuodestaan 1979 lähtien. Viisikymmentäluvun omakotitaloissa tai vanhemmissa on kokolattiamaton alla luonnollisesti upea jarrah-puinen lankkulattia, joka löytyy vasta siinä vaiheessa, kun joku noheva eurooppalainen (lue: suomalainen) ostaa talon ja alkaa remontoida sitä. Tiskikaapit ja vessojen bidee-suihkut puuttuvat oletusarvoisesti, suomalaisia keksintöjä kun ovat.

Huomaan näin puolentoista vuoden oleskelun merkkipaalun lähestyessä, että korruptoidun pikkuhiljaa hyväksymään aussistandardit. Ai ei ole lämmitystä - no mennään sitten villasukat jalassa ja  kahdet legginssit päällä talviyöt. Ai ei ole ilmastointia? Kahdesti tai kolmesti päivässä suihkuun siis, kesäpäivät ovat tällaisia. Tai siis näin ainakin mielikuvissani, joissa voisin ehkä juuri ja juuri sietää edellämainittua elämää. Oikeasti olen alkukuukausien asumisvaikeuksien jälkeen asunut suomalaisstandardien mukaisessa kerrostaloasunnossa, jossa on talvella lämmin ja kesällä viileää, uudet siistit ehjät pinnat ja tasot, laminaattilattia kokolattiamaton sijaan ja tehokas tuuletus kylppärissä. Enemmän tästä joutuu pulittamaan kuin keskivertoasumisesta, mutta minkäs teet. Joistain asioista ei näköjään voi joustaa edes koko elämänsä uusiksi pistettyään.

Kokolattiamatto mielikuvissa, ja hyvin pidettynä onkin ihan siisti.

Jarrah-lattia, kaunis kuin mikä. Uusiin taloihin ei ehkä suositeltava, sillä usein eksoottisten puiden hakkuun kanssa on enemmän tai vähemmän ympäristöongelmia. Mutta jos tällainen jo on maton alla, niin kuka sitä mattoa haluaa katsella?

Viikonloppu pakettiin - Royal Show & Araluen Botanic Park

Tapahtumarikas pitkä viikonloppu alkaa olla loppusuoralla ja on aikaa huoahtaa koneen äärellä. Tänään WA:ssa vietetään Queen's Birthday-päivää eli Kuningattaren Synttäriä, joka on yleinen vapaapäivä. Queen's Birthday on luonnollisesti joka osavaltiossa eri aikaan, eikä se ole Englannin kuningattaren oikeana syntymäpäivänä. En vieläkään tiedä, mistä tällainen sekava käytäntö, mutten valita, ylimääräistä lomaa! PS. Kuningattaren synttäri on ensi vuonna eri päivänä kuin tänä vuonna. Nyt se on siis lokakuun 1. päivä, mutta ensi vuonna syyskuun 30. päivä. Ilmeisesti ajoittuu sen mukaan, että osuu aina arkipäivälle ja saadaan aikaan kolmepäiväinen viikonloppu. Järkevää ja kätevää, sanon. Tästä linkistä (englanniksi) löytyy taulukko, josta näkee, milloin kuningattaren synttäripäivää on vietetty menneinä vuosina, ja mille päivälle se sattuu tulevaisuudessa.

Lauantai ikävä kyllä meni harakoille siksi, että kärvistelin vieläkin keskiviikon puulaaki-jalisvammani kanssa. Sattui näes firman pelissä niin, että keskipäivän peli hukkui rajun sadekuuron/myrskyn alle - pelattiin kyllä, tottakai, sateesta ja viimasta huolimatta. Mutta kylmässä viimassa juoksentelu läpimärkä pelipaita päällä aiheutti vuosisadan niskajumin, joka paheni viikon mittaan ja huipentui lauantaina totaaliseen sementtiniska-syndroomaan. Hieronnassakin kävin jo torstaina, mutta sain itseni jotenkin elävien kirjoihin vasta sunnuntaiaamuksi. Huhhuh. Pitää ottaa vissiin vähän enemmän tosissaan nämä sään aiheuttamat rajoitteet eri urheilusuoritteille, nimittäin viime vuodelta on elävässä muistissa ensimmäinen lentopallopelini täällä +32 asteen helteessä - hyvä etten nestehukkaan tuupertunut. Nyt on jo lämpimässä pärjääminen hanskassa, mutta kevätsateet tulevat ja menevät minuutin pätkissä. Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta, mutta päivän mittaan kaupungin yli voi pyyhkiä puolen tusinaa rajua ja tuulenpuuskaista kuuroa, jotka eivät anna mitään ennakkovaroitusta. Keskiviikkona näkyikin katujen roskiksissa useampi rikkirepeytynyt sateenvarjo.

Sunnuntain kiertelin suomityttöjen A:n ja N:n kanssa Perth Royal Show'ssa eli vuosisadan mittaisessa, vuosittaisessa tapahtumassa, joka on häkellyttävä yhdistelmä vappumarkkinoita, tivolia, maatalousmessuja, tiimarikrääsäkojuja ja yleistä hälinää. Viime vuoden tunnelmat samasta tapahtumasta löytyvät tästä linkistä, jos vertailla haluaa. Näköjään tänä vuonna oli lipun hinta noussut dollarilla 26:een, huomaan tuota edellistä tekstiäni lukiessa. Joko viime vuoden juhlavuositapahtumassa paikalla oli enemmän eläimiä, tai sitten satuin vain visiteeraamaan Claremont Showgrounds'illa sellaisena päivänä, jolloin oli enemmän eläintapahtumia, kuten agilitya ja esteratsastusta. Tänä vuonna meno painottui paljon enemmän tavaramarkkinoihin osin siksikin, että kiertelimme enemmän sisähalleja kuin mitä itsekseni viime vuonna. Päivän huipennus ei ollut kaikkien perthiläisten lapsuusmuistoista huolimatta show bag'ien osto vaan mykistävä bulgarialaisakrobaattien show. Ei siksi, että karkkia ja krääsää täynnä olevat show bagit olisivat olleet jotenkin epäkiinnostavia - ne ovat koko tapahtuman halutuin tuote -, vaan siksi, että akrobaattien temmellys oli jotakin niin järkyttävää, ettei kukaan meistä uskaltanut katsoa esitystä kokonaan. Tämän estivät myötähäpeä sekä silkka adrenaliininsekainen pelko. Tippuuko se trikooheppu tuolta tikkailtaan nyt vai sekunnin päästä, pää edellä yleisön eturivin niskaan?? Tapahtumaselostus:

Messuauditorion lavalla nähtiin kaksi bulgarialais"akrobaattia", joista miespuolinen henkilö oli ilmeisestikin joskus ainakin sirkuskoulun käynyt ja mahdollisesti tivoleja kierrellytkin, mutta lähempänä jo taiteilijaeläkkyyttä kuin uransa kukoistusta. Sama spandex-asu oli epäilemättä ollut näytöspukuna jo vuodesta 1983 lähtien. Naispuolinen assistentti oli kaikesta päätellen miesakrobaatin rouva ja oikealta ammatiltaan pankkivirkailija, sen verran kömpelösti lakanaviitta hulmuten esitetty alkutanssi ynnä muut kuviot sujuivat. Esitys koostui enimmäkseen erilaisten hulavanteiden ja kehikkojen pyörittelystä "tanssin" tahtiin. Ei pidä ymmärtää väärin, halusin ihan aidosti pitää esityksestä ja sympatiapisteet pariskunnalle yrityksestä! Mietin kyllä kiihkeästi, että onko vaikuttumattomuuteni syynä vain Talentin ynnä muiden kykyjenetsintäohjelmien kyllästämät verkkokalvoni "kaikki on nähty" asenteella. Mutta ei. Kyllä syynä oli ihan ehta esiintyjen taitojen puute.

Jännitysnäytelmä huipentui loppukaneettiin, jossa mies kiipesi kolmemetristen tikkaiden nokkaan (siis tikkaita ei oltu tuettu mihinkään vaan hän tasapainoili niiden yläpäässä kuin puujaloilla) ja rouva heitteli alhaalta jatkopalikoita tikkaisiin. Ensimmäiset jatkopalat mies sai kiinnitettyä ja nousi niiden päälle karmeasti hikoillen ja täristen. Kun rouva nakkasi vielä lisäpaloja yläilmoihin, jokainen meistä rukoili hiljaa mielessään: älä hyvä mies ota niitä vastaan, älä korota sitä tellinkiäsi, älä kiipeä niiden huojuvien palasten päälle, ei me nähty että ne palat on sinulla, nakkaa ne sivuun, kiipeä alas ja kaikki mennään kotiin vahingoittumattomina... Paniikinomaista tunnelmaa ei lainkaan lieventänyt se, että rouva huusi alhaalta käsin jatkuvalla syötöllä ja kimakalla äänellä Anna mennä!! venäjäksi, kuin vakuuttaen ukkoaan temppuun, jota ei oltu koskaan ennen yritetty. Aijestas... Saatiinhan se suoritus läpi ilman tapaturmia, ja harvoin olen niin onnellista, helpottunutta ja kaikkia taivaan voimia kiittävää naamaa nähnyt kuin kyseisillä akrobaateilla loppukumarruksessa. Jäi kyllä lähtemätön muisto tästä Royal Show'sta, nimittäin kiitollisuus siitä, ettei kukaan loukkaantunut - eivät esiintyjät eivätkä eturivin katsojat.

Tänään autoiltiin jälleen A:n kanssa Perthin kukkuloille ihastelemaan Araluen Botanic Gardenia eli kasvitieteellistä puutarhaa. Oli todellakin käymisen arvoinen paikka, vaikka tulppaanit olivatkin jo kukintakautensa lopussa ja ruusut kuulemma vasta tulossa sesonkiin. Puutarhan parkkipaikka oli kolmeneljäsosatäynnä kun ajoimme paikalle aamukymmeneltä, ja pois lähtiessämme lounasaikaan olikin ihan tupaten täyttä. Alue on kuitenkin sen verran iso, ettei missään vaiheessa ollut ruuhkaista tunnelmaa. Araluen levittäytyy kukkuloiden rinteille ja jos suurimman osan poluista haluaa kierrellä, saa kiivetä jonkun verran ylös ja alas. Reitti ei ole vaikea, mutta tämän päivän helteessä (keskipäivään mennessä +30) kyllä sai hien päälle. Etsiskelimme kartalta bongattua ruusutarhaa maastossa jonkin aikaa, sillä se on aika lailla pusikossa piilossa alueen laitamilla. Hieno oli, täynnä valtavakukkaisia ruusupuita ja -pensaita. Perthin toinen kasvitieteellinen puutarha Kings Park keskittyy Australian flooraan, kun taas Araluenissa on enimmäkseen puutarhakukkia kuten erilaisia ruusuja ja tulppaaneja. Araluen on kuitenkin Kings Parkia varjoisampi ja metsäisempi, eli etenkin kesäkuumalla viileä ja mukava käyntikohde. Siellä täällä on grillikatoksia, joista suurin osa oli eväidensyöjien käytössä. Eräällä grillitasolla sihisi näköjään pekonia ja munia. Ei olisi tullut itselle mieleen, mutta oikein kivaa ulkotekemistähän piknik-aamiainen on. Alla Araluenin kevättunnelmia:

Allekirjoittanut pakollisessa turistiposeerauksessa. Upea puu oli aikas täynnä ampiaisia, joten ei ollut aikaa tälläillä olemustaan paremmin.

Araluenilta on vain lyhyt ajo Genesis of the Hills'ille, kivaan kasvisruokakahvilaan. Tällaisia taideteoksia löytyi kahvilan pihalta - peltikanoja aidoissa kengissä. Alla kuin valkovuokkoja tai ketunleipiä Araluenin metsässä.