Koti-ikävästä

Ulkomailla asuessa eteen tulee ennemmin tai myöhemmin aihe, jota ei voi ohittaa. Koti-ikävä. Netti on pullollaan blogeja, joissa ulkosuomalaiset tuskailevat hetkellisesti tai pysyvästi, miten vaikeaa on, kun mieli harhailee jatkuvasti sinne toiseen kotiin. Ulkomailla asuessa se on Suomi, Suomessa asuessa se toinen maa, johon jo ehti juurtua. Aina on ikävä jonnekin, on lause, joka toistuu tarinoissa. En osaa sanoa, onko ikävä vahvimmillaan heti muuton jälkeen, vai vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä. Riippuu varmaan eniten elämäntilanteesta. Jos muuton jälkeen tuntuu irtopalalta, ikäväkin valtaa helpoiten. Ja kääntäen, jos elää täyden elämän ja eläkkeelle jäätyään yksinäistyy (ero tai leskeksi jääminen, lapset kaukana), ikävällekin on helposti sijaa.

Itse olen huomannut, että muuttaja jää elä(ttä)mään jonkinlaista ihannekuvaa lähtöhetkestä kotimaastaan. Vain pari vuotta poissa ja moni asia on täysin toisin kuin lähtiessäni. Vain minä pidän yllä sitä nostalgista ruusulinnaa, jossa kaikki on kuin aina ennenkin. Suomalaisessa ystäväpiirissä dynamiikat ovat muuttuneet ja opiskeluaikainen ryhmä ei ole enää se tiivis "tehdään kaikki yhdessä" porukka kuin joskus. Tietenkään. Jokainen elää omaa elämäänsä eteenpäin, muuttuu, etenee, vaihtaa päämääriä, löytää uusia ystäviä. Ihmiset sairastuvat, paranevat, vaihtavat työpaikkaa, lopettavat tai aloittavat opinnot. Ja minä olen tästä kaikesta kyllä tietoinen facebookin ynnä muiden kautta, mutta se ei itselleni oikein sisäisty. Minulla on edelleen se kuva päässäni, millaiselta kaikki näytti, kun muutin. Mustan aukon aikahorisontti, missä kaikki pysähtyy. Ansa, jos nostalgia pääsee jylläämään liiallisesti. Koti-ikävä ei välttämättä ole edes ikävää kotiin, vaan se on ikävää toiseen aikaan, toisenlaiseen elämänvaiheeseen.

Ihmetyksekseni en ole potenut koti-ikävää. Ensimmäiset eli vaikeimmat puoli vuotta menivät kulttuurishokkia tietoisesti analysoiden, sekä jo ostettua Suomen-lomaa odotellen. Sen jälkeen vaakakuppi kääntyi toiseen suuntaan ja pois ei ole tehnyt mieli. Tähän auttaa varmasti eniten se, että vierailen Suomessa säännöllisesti (1-2 kertaa vuodessa) ja ympärilläni täällä on laaja ja mahtava piiri muita aussisuomalaisia, joten omat perinteet kuten juhlapyhät sekä kieli pysyvät helposti yllä. Jos tietäisin, etten kerta kaikkiaan pääse Suomeen vaikkapa rahan tai loma-ajan puutteen takia, varmasti tuskailisin asian kanssa paljonkin. Nyt kun vakituisen työn palkka ja loma riittävät kustantamaan lennot - majoitus kun on aina sukulaisissa eli ilmainen, mahtavaa säästöä -, käyntien tiheyttä ei ole ainakaan vielä tarvinnut karsia.

Omaa ikävöimättömyyttäni selittää myös se, etten varsinaisesti ikävöi Suomea*, ikävöin pelkästään ihmisiä. Sanon pelkästään, koska on vielä tuplaten vaikeampaa, jos ikävöi kokonaista elämäntapaa tapoineen, ruokineen, sanontoineen, vivahteineen... Suomalaisia ruokia kokkailee melko helposti täkäläisistä aineksista, ja salmiakkia ja Fazerin suklaata saa Ikeasta ja joistain perusruokakaupoistakin. Kieltä saan puhua millon haluan, soiton päässä on aina suomalainen.

Arvostan Suomea ja suomalaisuutta, erityisesti sellaisia piirteitä kuin sisukkuus, luotettavuus, rehellisyys ja kerskailemattomuus. Se mitä sanotaan, myös pitää ja sitä tarkoitetaan. Luonnosta löytyy upeaa nähtävää jokaisena vuodenaikana, ja suomalaiset itse ovat parhaimmillaan kuin kanervia. Sitkeitä, maanläheisiä ja omalla vaatimattomalla tavallaan sisäisesti ja ulkoisesti kauniita. Mutten välttämättä kaipaa Suomen ja suomalaisuuden negatiivisia piirteitä: kylmää, kosteaa, pimeää, ankeaa - saati viikonloppukännäystä, ainaista valittamista ja pessimismiä. Kaipa olen aina ollut liian amerikkalainen omassa kivakiva-kyllä kaikki onnistuu-reippaasti vaan eteenpäin - ajattelussani.

Olen aiemminkin kertonut, että täällä tapaa karkeasti ottaen kahdenlaisia muuttajia. Niitä, jotka muuttivat omasta halustaan esimerkiksi urakehitys-, tai ihan vain seikkailumielessä; ja niitä, jotka muuttivat rakkauden perässä. Toki rakastuneetkin ovat tulleet omasta tahdostaan, mutta heillä ei välttämättä ollut koskaan aiemmin mielessä, että päätyisivät ulkomaille asumaan. Eteen vain sattui Se Oikea muusta maasta kuin Suomesta, ja sille tielle jäätiin.

Australiaan muuton syy ei kuitenkaan suorilta poista tai lisää ikävän määrää. Kumppanin vuoksi muuttaneet saattavat asettua tänne paljolti kumppanin ansiosta ja avulla (toisen perheestä tulee kuin oma perhe, sosiaalinen piiri on jo osittain valmiina odottamassa, ympärillä on ystävällisiä ja auttavia käsiä tukemassa juurtumisessa). Toisille taas kumppanin vuoksi muuttaminen tarkoittaa, että ympärillä ei ole mitään omaa. Kävelee toisen ihmisen elämään ja se oma elämä jäi toiseen maahan, raksuttamaan hiljalleen eteenpäin, mielessä nakuttaa että "siellä kotona tapahtuu kaikki ja minä olen täällä kaukana".

Ystäväni J täällä totesi kerran osui ja upposi-tyylillä, että "silloin on ikävä, kun tuntuu, että jää jostain paitsi". Niinhän se on. Ne jotka joutuvat jatkuvasti miettimään, kenen sukulaisen häistä jäi taas välimatkan takia pois tai monenko läheisen lapsen kasvua ei pääse seuraamaan, kärsivät eniten. Jos sen sijaan tuntuu, että oma elämä on täällä, tässä ja nyt, ikävä ei saa otetta. Helpommin sanottu kuin tehty, luonnollisesti, jos oma elämä on käytännön pakosta jaettuna kahteen eri maahan peräti kahdella eri mantereella. Oma tilanteeni on ehkä sekoitus useampaa syytä.

Muutin, koska halusin seikkailla. Halusin muutosta, kokeilla jotain uutta, nähdä muutakin kuin oman takapihani. Halusin enemmän vaihtoehtoja ja paremman työelämän eli mahdollisuuden pysyvään kokopäivärooliin pätkä-, silppu-, ja projektitöiden sijasta. Isommassa maassa, isommassa kaupungissa, isommalla kielialueella myös uratikkaat tai pikemminkin uralabyrintti vie pidemmälle. Kumppaninani on toinen eurooppalainen, joten kummankin kotikulttuuri on toiselle vieras, jatkuvan oppimisen lähde. Tämä uusi maa ei ole kummankaan alkuperäinen kotimaa. Ei ole niitä valmiita piirejä, apua ja kuvioita, muttei myöskään raameja, yhteisön odotuksia tai paineita. Tällaisille uudisraivaajasieluille paras mahdollinen kyntämätön peltotilkku!

Luulenpa, että koti-ikävää aiheuttaa eniten tunne, että minä en kuulu tänne. Syy irrallisuuteen voi olla mikä vain. Jos tästä esteestä pääsee yli, koti-ikäväkin haihtuu tai ainakin helpottuu. Yksinkertaisin syy omaan koti-ikävättömyyteeni on aurinko. Olen niitä ihmisiä, joiden mielialaan ympäristö vaikuttaa rutkasti. Jos on rumaa, sotkuista ja tukkoista, ahdistun. Jos on valotonta ja ankeaa, masentaa. Kirkkaansinisen taivaan alla, kauniisti hoidetussa kaupungissa tai mielenkiintoisia kukkia ja puita tulvivassa luonnossa ei pahan mielen möröille jää pimeitä koloja missä pesiä, oli pahan mielen syy mikä tahansa.

Iso-Britannian hallituksen propaganda- tai kansanrauhoittelu-juliste vuodelta 1939 (ei alkuperäinen) kehottaa pysymään tyynenä ja jatkamaan eteenpäin sodasta huolimatta. Peribrittiläistä ja osuvaa moneen hetkeen ja tunteeseen, myös koti-ikävän iskiessä. 

*Hahhaa, huomasin jälkikäteen blogiarkistoa selatessani että vasta tammikuussa kirjoitin postauksen, jonka aihe oli nasevasti "Suomea ikävä". Ettäkö en ikävöi Suomea? No näköjään silloin tällöin, mutten juuri tällä hetkellä :)

Onnellinen Perthissä

Tavanomainen arkipäivä kuvin ja sanoin (lue: häpeilemätöntä hehkutusta), millaista elämä Perthissä voi olla.

Herään aamulla aurigonpaisteeseen ja huilumaiseen linnunlauluun. Laulaja on pihapuun "harakka", eurooppalaisen harakan näköinen täkäläinen lintu, taidokas livertelijä. Kello on seitsemän, taivas on lähes pilvetön kuten aina. Koska on jo myöhä syksy, ruoho viheriöi kasteessa. Kuuraakin on yöllä ollut, mutta se on jo sulanut aamuauringon lämmittävissä ensisäteissä. Talo on kylmä, peiton alta on vaikea päästä pois. Onneksi kylpyhuoneessa on lämpölamppu, joten suihkuun saa pujahtaa hehkun alla. Kun avaan ulko-oven kiirehtiäkseni bussipysäkille, pihanurmelta lehahtaa lentoon kaksi lorikeettaa, punaisen, sinisen, keltaisen ja vihreän värein kirjottua papukaijaa. Lorikeetat pyrähtävät läheiseen eukalyptuspuuhun livertelemään, sirkuttamaan ja räksyttämään äänekkäästi. Niillä tuntuu olevan aina asiaa. Nappaan ohikulkiessani pari puunlehteä ja muserran ne sormieni välissä. Eukalyptus tuoksuu vahvana.

Lorikeetta puussa. Kuva (c) Daintreebirdwatching-blogi.

Transperthin bussi nappaa minut kyytiin ja kohti juna-asemaa. Asemalla vaihdan ripeästi junaan. Koska asemani on vain muutaman pysäkin päässä keskustasta, juna on tupaten täynnä. Pusertaudun sisälle silti. Onneksi olen pienikokoinen, aina löytyy joku rako toisten kyynärpäiden ja reppujen välistä, jonne saan itseni pakattua. Istumaan pääsystä on turha haaveilla ja osa matkustavaisista jää laiturille odottamaan seuraavaa junaa. Juna on onneksi 99% tapauksista ajoissa - toisin kuin bussit. Bussien kanssa saattaa käydä niin, että joku vuoro jää välistä, tai vuoro on niin paljon myöhässä, että se ajaa vain minuuttia edellä seuraavaa vuoroa. Välin kuuluisi olla 10 minuutista varttiin arkena. Viikonloppuisin bussiin on turha turvautua, sillä vuoroja kulkee puolen tunnin, pahimmillaan kokonaisen tunnin välein. Jään pois kyydistä päärautatieasemalla ja nousen rullaportaat maan alta suoraan toimistorakennukseni kylkeen. Pyyhällän sisään, työpäivä alkaa.

Metalliratsuni juna. Ikinä ei ole moottoritie noin tyhjä, mikä lie lavastettu tilanne. Kuva (c) Perthtrains.Nachohat

Lounasaikaan etsiydyn joko läheisiin ruokapaikkoihin syömään (useita kiinalaisia, japanilaisia, vietnamilaisia ja korelaisia ruokakojuja sekä länsimaalaisemmat Subway ja Nandos- grillikana-ruokala); tai käymme työkaveriporukalla ostamassa ruuat mukaan ja kävelemme parin korttelin päähän Central Parkin nurmikolle syömään. Central Park ei nimestään huolimatta ole erityisen iso puisto, lähinnä se on muutaman nurmiläntin ja puurivien pilkuttama pilvenpiirtäjän pihamaa. Pilvenpiirtäjä on Rio Tinto-kaivosjätin pääkonttori Perthissä. Piha on kuitenkin suosittu lounastajien auringonotto- ja happihyppypaikka, ja puistossa on perjantaisin lounasaikaan livemusiikkia tarjolla. Mikäs sen rattoisampaa kuin viettää reilu puolituntinen nurmikolla istuen tai maaten, harvoja pilviä tuijotellen, musiikkia kuunnellen, tai jutellen ja vitsaillen työkaveriporukalla.

Central Park-puisto Perthin ydinkeskustassa. Yleensä nurmikolla on aina evästäjiä. Kuva (c) Panoramio.

Jos sattuu olemaan keskiviikko, pelaamme puulaakisarjassa jotain seuraavista: lentopallo, jalkapallo, rugby tai squash. Myös biljardia ja petankkia on tarjolla. Sarjan taso - tai oman joukkueemme taitotaso - tuntuu nousevan kuukausi kuukaudelta, sillä aiemmin ei urheilusuoritusten jälkeen tarvinnut vaivautua suihkuun, mutta nyttemmin ei ilman viitsi takaisin työpisteelle palata, sen verran hiottaa. Kasasimme myös hölkkäklubin muutaman kuukauden päästä tapahtuvaa City to Surf-tapahtumaa varten, johon työpaikkamme on sponsoroinut joukkueen. Hyväntekeväisyystapahtumassa joukkueet juoksevat (tai kävelevät) eripituisia matkoja aina neljästä kilometristä puolimaratoniin ja maratoniin saakka. Oma tiimimme tähtää neljään tai enintään 12 kilometriin näin alkajaisiksi. Tapahtuman nimi juontuu matkasta: maraton juostaan keskustasta rannalle, tässä tapauksessa City Beachille Intian valtameren rannalla.

City to Surf-juoksutapahtuma vetää väkeä. Kadut suljetaan autoilta, jotta maratoonarit pääsevät etenemään kohti merenrantaa esteettä. Kuva (c) City of Perth.

Työpäivän päätyttyä on aika suunnata takaisin kotiin junalla ja bussilla, ruokakaupan kautta. Olemme pian muuttamassa lähemmäs keskustaa ja työmatkakin yksinkertaistuu joko pelkkään junaan tai bussiin, riippuen siitä, kävelenkö lähemmäs (korttelin päähän bussipysäkille) vai kauemmas (muutaman korttelin päähän juna-asemalle). Omassa kodissamme ei tällaista vaivaa/ylellisyyttä tule olemaan, mutta house sitting - talossa on pidettävä huolta myös uima-altaasta. Tosin kovin työlästä huolenpito ei ole ollut, sillä altaan pitää puhtaana automaattinen robotti-imuri. Uimaan pääsisi vaikka joka päivä ja ilta, mutta kylmät yöt pitävät huolen siitä, että vesi ei ole lämmintä. Altaasta on iloa noin kolme kuukautta vuodessa, kun on oikeasti KUUMA. Minua innokkaammat uimarit uivat vähintään puolet vuodesta, osa läpi vuoden, joko meressä tai ulkoaltaassa.

Huolenpidon kohde, takapihan allas.

Iltakokkailut hoituvat nopeasti kaasuliedellä. Kaasu ja sähkö näyttävät olevan täällä yhtä yleisiä uunin ja lieden energianlähteitä, kaasu ehkä himppusen tavallisempi. Itse opin/jouduin opettelemaan kaasulieden käytön Unkarissa asuessani vuosikymmen sitten. Useimmiten kaasuliedessä ja uunissa on sisäänrakennettu kipinä, eli kaasu syttyy palamaan, kun lieden tai uunin namikkaa kääntää ja painaa. Toiset pitää itse sytyttää sytkärillä tai tulitikulla. Näistä itse sytytettävistä en erityisesti pidä, sillä tuntuu, että kaasua ehtii vuotaa karkuun enemmän kuin kipinävarustetuista. Kaasulla kokkaaminen on nopeaa, sillä vesi kiehuu minuuteissa ja paistolevyn kuumuutta on pöljemmänkin kokin helppo säädellä sekuntien tarkkuudella. Myös kaasulämmitteisestä suihkusta tuntuu tulevan kuumempaa vettä kuin sähkölämmitteisestä.

Kokkikolmosen työvälineet. Kuva google-kuvahaulla.

Täällä ottautuu ruuanlaitossa vuodenkierron ja kasvukauden rytmiin, sillä Perthissä on tarjolla vain sellaista tuoretta ruokaa, jonka sesonki sattuu olemaan. Tokihan muutakin saa, mutta järkyttävin kiskurihinnoin. Itse odottelen vesi kielellä seuraavaa avokado-, mansikka-, hunajameloni-, maissintähkä-, ja mangosesonkia! Kaikki valmismarinoidut liha- ja kanapalat ovat jääneet ruokavaliostani historiaan, koska täällä niitä ei saa. Jos lihaa syö, on se käytöstä riippuen paloiteltava itse, marinoinnista ja maustamisesta puhumattakaan. Aikaavievempää, mutta epäilemättä terveellisempää. Suomessa nimittäin ihmettelin epäluulon saattelemana, että mikä on, kun marinoimaton kana on aina kalliimpaa kuin marinoitu. Xingding, joku hälytyskello tässä soi. Täkäläiset käyvät myös ihan lihakaupassa asti pihvi- ja makkaraostoksilla. Marketistakin saa hyvää laatua mielestäni.

Aasialainen kanasalaatti. Ei kylläkään omatekemäni, kuva internetistä vohkittu (c) Lifestylefood.com.au 

Jos illalliselle haluaa olut-, siideri- tai viinipullon, se haetaan alkoholikaupasta. Täällä systeemi on sikäli mielenkiintoinen, että ruokakaupoissa ei myydä alkoholia, mutta alkoholikaupat ovat kylläkin ruokakauppaketjujen omistuksessa. Coles eli täkäläinen Kesko omistaa Liquorland-ketjun, ja Woolworths eli S-market omistaa ketjut nimeltään Cellarmasters, Dan Murphy's ja BWS (Beer Wine Spirits). Muitakin alkokauppoja on, mukaanlukien drive in - kaupat kuten Thirsty Camel. En ole itse kokeillut, mutta luukulle ajetaan ja pullot tilataan mukaan kuin mäkkäristä konsanaan.

Valinnanvaraa. Kuva (c) Sydney Morning Herald.

Sitten onkin aika painaa pää tyynyyn ja odotella viikonloppua, jolloin voi vaikkapa kotiseutumatkailla ja tutkailla Perthin nähtävyyksiä, maisemia, rantoja ja läheisiä luonnonpuistoja. Satunnaisesti tulee käytyä esimerkiksi taidenäyttelyissä, mutta Perthin kulttuuritarjonta painottuu enemmänkin musiikki-, teatteri/happening-, tai stand up-tapahtumiin kuin esimerkiksi kuvataiteeseen. Parin viikon päästä on tarkoitus suunnata kokeilemaan uutta lajia eli kalliokiipeilyä Greenmount National Parkiin Perthistä itään. Siitä lisää tapahtumapäivän jälkeen!

Rannalla on aina kaunista. Australia ♥

Jamie Oliver Perthissä

Olen jo pidempään aikonut kirjoittaa Perthin ravintolatarjonnasta, mutta selvästikin pitäisi kiertää hieman aktiivisemmin uusia paikkoja, jotta aiheesta saisi jonkinlaisen infopaketin kasaan. Syön yleensä ulkona vain lounasaikaan ja lounaspaikat ovat helposti samat joka viikko (maanantaina sushia, tiistaina tacoja ja niin pois päin). Iltaisin riittää jokin pienempi välipala sorttia voileipää ja salaattia, paitsi että nykyään parisuhdetilanteen muutoksesta johtuen tulee kokattua iloisena iltapuhteena. Yksin ja pelkästään itselle ei niin huvita laittaa, ainakaan minun, t. laiskuri.

Perthissä on tapahtunut viime kuukausina paljon ravintola- ja baarisaralla, sillä uusia kivoja paikkoja on avautunut useampia. Ei sillä, että olisin kaikkia testannut, mutta esimerkiksi St Georges Terracella (pääbisneskatu) on nykyään useampia "fiinimpiä" baareja vastavalmistuneen Brookfield Place - aukion/pilvenpiirtäjäkompleksin sisällä ja ympärillä. Northbridgessä avautui jokunen kuukausi sitten itärannikolta tuttu Guzman y Gomez - burritoketju, ja voi poijat, hyviä burritoja tekevätkin! Eilen sain viimein testattua keskustan uuden vetonaulan William Streetillä, Jamie's Italian - ravintolan.

Julkkiskokki Jamie Oliverin ravintolaketju ulottuu Englannin ja Irlannin lisäksi Dubaihin, Singaporeen, Turkkiin sekä Venäjälle. Ravintolan bisnesidea on tarjota herkullista ja laadukasta, perinteistä italialaista ruokaa edulliseen hintaan. Takuuvarma menestysresepti, sanoisin. Jamie's avattiin Perthissä maaliskuussa innokkaan hypen saattelemana, mikä tuottikin metrikaupalla jonoja ravintolan ovelle joka päiväksi. Moni tuttu on jonottanut ovella jopa kolme varttia lounasaikaan päästäkseen maistelemaan kuuluisuuden luomuksia. Ei Jamie tietenkään itse paikassa kokkaa, mutta on suunnitellut menun - ainakin näin kerrotaan. Paikka on tietysti auki myös iltaisin, mutta käsittääkseni sisään on tähän saakka päässyt vain pöytävarauksella.

Itse puskin sisälle eilen lounaalle hetken mielijohteesta, koska olin liikkeellä vasta kahden aikaan ja silloin huikea enemmistö lounaskansasta on palannut työpöytänsä ääreen. Täällä lounastauko on melko tiukasti 11:30-13:00 välisenä aikana, ja monissa paikoissa on ruoka loppu ja lappu luukulla vartin yli yksi. Vaivaisen viisiminuuttisen odottelun jälkeen sain paikan "baaritiskiltä". Baarimikkoina tosin hyörivät salaatti- ja jälkiruokakokit, joiden työskentelyä ruokailijat saavat seurata aitiopaikalta. Jamie'sin idea on, että kaikki tehdään raaka-aineista itse ja esimerkiksi pastantekijät vääntävät tuoretta tagliatellea ynnä muuta heti ulko-oven vieressä sisäänheittonumerona. Sisäänmeno tapahtuu siten, että pöytään ei pääse heti, vaan ensin ohjataan odottamaan sille oikealle baaritiskille juomia ostamaan. Päättelin, että tämä on normikäytäntö, koska itsekin jouduin odottamaan sen viisiminuuttisen, vaikka pöydissä oli jo tilaa. Kun en tilannut mitään juomaa, pöytä löytyikin ennätysnopeasti.

Koska minulla oli kiire kokoukseen, nappasin listalta ensimmäisen yhtään houkuttelevan annoksen, joka sattui olemaan Pasta alla Norma, entree-kokoisella annoksella hintaa $11 eli noin 8€. Alkuruuaksi tarkoitettu pastakulhollinen riitti itselleni täysin hyvin lounaaksi. Tajusin jälkikäteen, että valitsin varmaan tylsimmän mahdollisen vaihtoehdon (spagettia kasviskastikkeella), mutta myönnettävä on, että grillatut munakoisot ja kesäkurpitsat laadukkaan oliiviöljyn ja tomaattikastikkeen kera veivät kielen mennessään. Siitäkin huolimatta, että syödessä ajattelin: "osaisin tehdä tätä itsekin, miksi maksoin yli kympin tästä . . . nääh, en itse asiassa osaisi, on tää aika hyvää!". Jamie'sin tunnelmaa kuvina ja sanoina löytyy tästä englanninkielisestä blogista.

Kasvisruoasta sen verran yleisesti, että sitä kyllä Perthistä löytyy, muttei välttämättä joka ravintolasta. Erityisesti vegaaninen ruoka on nousemassa pieneksi hitiksi täällä, mahdollisesti toisen pienen hitin joogan mukana. Oma joogaopettajani esimerkiksi on innokas raw food tai raw kitchen (raakaruoka, raakakeittiö) - ruuanlaiton puolestapuhuja. Paras tähän saakka kokeilemani paikka löytyy Fremantlesta, Manna Wholefoods. Freossa on myös toinen tunnettu vegeravintola, The Raw Kitchen, jonne en ole vielä mahtunut - on sen verran täynnä lauantaisin lounasaikaan, kun olen kulmilla pyörinyt. Lisää valikoimaa linkistä http://veganperth.org.au/eating-out/

Perthiin tulevat reppureissaajat yleensä oppivat nopeasti hyödyntämään Annalakshmia, vapaaehtoisvoimin pyöritettyä ruokapaikkaa Barrack Streetin päässä Swan-joen rannalla (vene- ja lauttalaitureiden luona). Annalakshmissa tarjoillaan joka ilta kasvisruokabuffet, josta maksetaan omatunnon mukaan ulko-oven vieressä olevaan kulhoon. Suositeltu summa liikkunee kympin tuntumassa, mutta olen joskus hätäpäissäni maksanut vain parikin dollaria, kun mukana ei ollutkaan enempää käteistä. Asiakaskunta koostuu intialaisista perheistä, kaikenmaalaisista ja -värisistä nuorista matkailijoista sekä enemmän tai vähemmän arvoiltaan vihreistä paikallisista. Kannattaa testata, jos täälläpäin liikkuu.

Yllä: järkyttävän maukkaan näköinen marenkipiiras Jamie'sissa, ensi kerralla syön taatusti jälkkärinkin! Kuva (c) 140 Perth. Alla: ravintolan yleistunnelmaa. Kuva (c) justalittlebitlouder-blogi.

Perthia ristiin rastiin

Huomaan, että olen täällä asuessani tutustunut Perthin eri osiin oikein hartiavoimin ja urakalla. Olen asunut Perthissä kohta kaksi vuotta, ja sinä aikana olen ehtinyt kokeilla laskujeni mukaan kahdeksaa eri osoitetta seitsemässä eri kaupunginosassa. Mikäli Perthiin tutustuminen kiinnostaa enemmälti, kannattaa googlata kaupunginosien nimet (tulossa myöhemmin tarinassa). 

En tiedä, onko tällainen pomppiminen tavallista mannertenvälisille muuttajille, mutta todennäköistä on, ettei ihan suoraan lentokoneesta päädy siihen pysyvään ratkaisuunkaan. Ellei sitten ole onnistunut järjestelemään kaikkea kuntoon jo Suomen päässä, ehkäpä oman työpaikan toimesta tms.

Alkuvaiheeseen täällä sattui kaksi erittäin väliaikaista ja yksi parin kuukauden mittainen osoite – pidempään tätä lukeneet muistanevat, että majailimme aluksi East Victoria Parkissa kahden muun eurooppalaispariskunnan kesken jaetussa omakotitalossa ja sen jälkeen ensimmäinen yritys päästä omillemme Wembleyssä kaatui totaaliseen torakkainvaasioon, joka vuokraamastamme kerrostalokaksiosta paljastui. Tämän jälkeen asetuimme toiseen, parempaan (eli uudempaan ja laadukkaampaan), mutta tarpeettoman kaukana eli High Wycombessa sijaitsevaan jaettuun omakotitaloon – taas asuinkumppaneina kaksi muuta pariskuntaa.

Nämä jaetut talot olivat lähtökohtaisestikin väliaikainen ratkaisu, joiden tarkoitus oli saattaa elämä täällä jotenkin jaloilleen työnhaun ja yleisen Perthiin tutustumisen ohessa. Vihdoin löytyi keskustasta oikein unelma-asunto, upouudesta kerrostalosta, jossa asuimmekin tyytyväisinä aina vuoden vuokrasopimuksen päättymiseen saakka. Vuokrankorotus yhdessä eron kanssa aiheutti kuitenkin sen, että päädyin muuttamaan kämppiksen kanssa jaettuun kerrostaloasuntoon keskustan toisessa päässä.

Asuinkumppanilla ja minulla oli aika erilaiset oletukset yhteisasumisesta, joten sukset ajautuivat totaalisen ristiin ja muutin pois viime helmikuun lopussa. Koska selviteltävänä oli mm., miten määräaikaiseksi tehty vuokrasopimus voidaan purkaa kesken kauden (ei juuri mitenkään, oli ensimmäinen tulos, mutta onneksi asia ratkesi sittemmin) ja edessä lähes kuukauden mittainen lomani Euroopassa, päädyin lykkäämään pysyvän asunnon etsimistä tuonnemmaksi ja majoittumaan uskomattoman avuliaiden ystäväpariskuntien vierashuoneissa Comossa ja Wellardissa (aijuu ja pari yötä East Perthissä, terveiset sinnekin!).

Tällä hetkellä on työn alla jo kuukausia sitten sovittu house sitting – eli talonvahti/isännöintikeikka tuttavan kotona Willettonissa. Täällä ihmiset eivät mielellään jätä taloa tyhjilleen pidemmän poissaolon ajaksi, ja house sitting-keikkoja mainostetaan puolin ja toisin nettisivu Gumtreessä. Ideana on, että house sitter pitää talosta huolen kuin omastaan isäntäväen loman ajan, ja vastineeksi saa asua talossa ilmaiseksi. 

Luonnollisesti tällainen järjestely vaatii todella korkeaa luottamusta house sitteriä kohtaan, ja arvatenkin moni ottaa hommaan mieluiten hyvän tutun/ystävän, kuin täysin tuntemattoman. Käsi ylös, moniko olisi valmis bongaamaan netistä jonkun, joka lupaa asua talossasi ja pitää huolta koko omaisuudestasi ja arvoesineistäsi? Ilmeisesti house sittereillä on oltava todella hyvät suositukset, jotta he löytävät uusia asiakkaita. 

Seuraava osoite muutaman viikon päästä on sitten se oma, viimein!! Uskallan kertoa enemmän, kunhan vuokrasopimus on allekirjoitettu. Täkäläisten ystävien toteutuneiden tai suunniteltujen talokauppojen innoittamana olen itsekin alkanut tiirata sillä silmällä myynti-ilmoituksia ja jopa house and land-diilejä eli talopaketteja tontin kera (ilmankin käy). Jospa jo tämän vuoden puolella pääsisi kauppoja hieromaan. Muttamutta. 

Sopivan mallin valinta tuottaakin sitten enemmän päänvaivaa, sillä aussitaloissa ei ole sellaisia oleellisuuksia kuin a) tuplaikkunat; b) eteinen kaapistoineen; tai c) tiskikaappi, jopa keittiön yläkaapit yleisesti saattavat puuttua. Lautaset ja muut pannaan lipastonlaatikoihin, joita on luonnollisesti liian vähän. Ruokakomeronkin suhteen on vähän niin ja näin – joskus se on, joskus ei. Ai niin, siivouskomerokaan ei ole mikään itsestäänselvyys erityisesti pienemmissä asunnoissa! Tokihan imuria voi säilytellä myös sohvan takana ja moppia terassilla/parvekkeella tai sähkömittarikaapissa...

Erityisesti eteisen puute on oikea ongelma, koska en näe yhtään syytä, miksi 1) raahaisin kaikki ulkovaatteet jokaisen sisälletulon päätteeksi makuuhuoneen vaatekaappiin ja 2) säilyttäisin kenkiä autotallissa tai pyykinpesutilassa, jonne joka talossa tavallinen takaovi tyypillisesti vie. 

Parhaimmillaankin talopakettien pohjakaavassa eteinen on pitkä kapea käytävä kohti oleskelutiloja, ja huonoimmillaan ulko-ovesta tullaan suoraan johonkin täysin epärelevanttiin tilaan kuten keittiöön. Olen tätä ennenkin ihmetellyt, että siihen lieden kulmaanko takit ja hatut tulisi kenties ripustaa? Pitkä on vielä tie täysin tyytyväiseksi talonomistajaksi täällä, arvelen :)

Täkäläistä rakennustaitoa

Nyt kun on Suomea ihmetelty ja päivitelty, on aika palata rakkaan Australian kummallisuuksiin ja kiemuroihin. Mikäs sen parempi paikka aloittaa kuin oma työpaikka, jonne tosiaan palasin loppuviikoksi vain lievässä jet lag-pökkyrässä. Ilmeisesti myös näytti, että teen töitä, koska kukaan ei tullut herättämään tietsikan äärestä. Lähdin kotiinkin vain puoli tuntia etuajassa, kun katsoin tietokoneen kelloa väärin. Sattuuhan näitä. Ja asiaan.

Toimistomme on ydinkeskustassa kerrostalossa, joka on rakennettu oletettavasti 1980-luvulla. Toimistotalo läpikävi täydellisen saneerauksen ennen kuin virastomme muutti siihen muutaman korttelin päästä reilu vuosi sitten. Rakennuksesta piti tulla oikea eko-viher-tähti ja moderniutta säihkyvä ylpeydenaihe, mutta mikä on totuus. No tämä:

En väitä, että tiedän kaiken suomalaisesta rakennustyön laadusta, tai siitä, paljonko erinäiset urakat voivat tai eivät voi viivästyä (jätetään nyt ne Talvivaaran vuoto-ongelmat ja vielä kesken olevan ydinvoimalan työmaa puimatta, tässä on kuitenkin tavallinen toimisto kyseessä). Mutta puolitoista vuotta remontin lasketun valmistumispäivän jälkeen rakennuksessa on yhä sitä sun tätä rempallaan, mm. wc-istuimet vuotavat, katto- ja ovilistat repsottavat, kopiohuoneen ovi tipahti saranoiltaan normaalissa ovenkäyttötilanteessa, käyttövalmiille teevedelle tarkoitettu kuumavesihana* syytää vettä milloin haluaa, eli myös silloin, kun kukaan ei koske numikoihin, ilmastointi reistailee jatkuvasti, jne. Puhumattakaan suunnitteluvirheistä, joita nyt paikkaillaan.

Parista kokoushuoneesta unohtui ovi - siis siten, että sinne pääsisi suoraan aulasta kuten oli idea, eikä niin, että kokouksiin tulevat ulkopuoliset vieraat pitää kierrättää koko toimiston halki luottamuksellista tietoa sisältävien työpisteiden ohi/keskeltä. Avokonttoriin on nerokkaasti sisällytetty suljettuja puhelinhuoneita, joissa on tarkoitus hoitaa yksityiset puhelut. No hoitaisihan ne, jos kaikukammiomaisissa betonipintaisissa huoneissa kuulisi omaa tai toisen puhetta kaikelta kaiunnalta. Aulassa on sama vika - respa parka saa hädin tuskin selvää tulevista puheluista, kun lattiasta kattoon kivilaatoitettu tila kaikuu kuin Grand Canyon.

Kokoushuoneiden oviaukot on sentään viimein puhkaistu, mutta akustiikkaa ei voi kaikuvissa tiloissa parantaa, koska koko WA:n osavaltion kaksi akustiikkainsinööriä ovat niin kiireisiä, etteivät ehdi yhden pikkuviraston ongelmia ratkoa, kun on kaivosjättejä ynnä muita maksavia asiakkaita. Itse olen yrittänyt ehdottaa kangasta seinälle, raanu- tai ryijytyyliin, mutta ideaa ei oteta kuuleviin korviin. Osin siksi, että kankaan hyöty kaikutappajana ei näytä avautuvan kellekään, ja osin siksi, että emme saa omin nokkinemme tehdä muutoksia tiloihin. Pitää tapahtua rakennuksen omistajan toimesta, ei vuokralaisen, joka siis virastomme on.

Toimiston ikkunoihin paistaa aurinko koko päivän, ja maassa, jossa lämpötilat nousevat rutiininomaisesti yli kolmeenkymppiin, on tämä sama asia kuin työskennellä hautomalampun alla. Tuplaikkunoita ei tietenkään ole, ja yksinkertainen lasi ei jaksa pitää kuumuutta ulkona. Jossain vaiheessa on ollut jotain puhetta lasien lämpöpinnoittamisesta, mutta mitään ei ole tapahtunut. Ratkaisu onkin huudattaa ilmastointia täysillä (silloin kun se toimii), jotta saadaan kuumuus puhallettua taivaalle. Sähkölaskun on pakko olla tähtitieteellinen. Ihmettelen, mistä bingosta energialuokitustähtiä voittaa, jos tällä suunnittelulla tienaa korkeimman luokan.

Kirsikkana kakun päällä interiöörisuunnittelijat olivat "maksimoineet" rakennuksen energia- ja ympäristöluokituksen määrittelemällä toimistomme jätteettömäksi. Tämä oli toteutettu ottamalla työpistekohtaiset roskikset pois, sekä kieltämällä keittiöpyyhkeet. Aluksi taukotilaan tuotiin mitättömän pienet kierrätysastiat kaikelle kierrätettävälle erikseen. Pieleenhän se lähti menemään heti alusta saakka. Täällä yleisesti kierrätetään siten, että muovi, metalli, paperi, pahvi ja lasi mätetään keltakantiseen isoon roskikseen, ja kaikki loput mätetään vihreäkantiseen isoon roskikseen. Nyt kun tilalla olikin erillinen kippo jokaiselle kierrätyslaadulle, ihmiset joutuivat kierrätyspaniikkiin ja metallikippo oli täynnä muovia, lasia, paperia ja pahvia, paperikippo täynnä lasia, metallia ja muovia; ja niin pois päin. Kaiken huipuksi rakennuksen kellarissa on tämä perinteinen keltakantinen kierrätysroskis, jonne kaikki toimistoroskat päätyvät ennen kuljetustaan lajitteluun. Joten siivooja kippasi jokaisen kipon sisällön joka tapauksessa samaan roskapussiin ja kiikutti sinne keltakansiroskikseen.

Henkilökohtaisten roskisten puute on ratkaistu jokaisen omasta aloitteesta siten, että itse kunkin työpöydän luona on jokin epämääräinen roskankeruupussi nenäliinoille, mandariininkuorille, karkkipapereille, teroitusjätteelle tms. Arvatkaa näyttääkö professionaalilta, kun yhden jos toisenkin lipastonlaatikon sangasta roikkuu hedelmäpussi täynnä roskaa. Ja arvatkaa vähenikö jätteentuotanto sillä, että jätteentuotanto kielletään?

Sama tilanne keittiöpyyhkeiden kanssa. Keittiöpyyhkeitä ei aluksi saanut olla, koska ne pitää pestä säännöllisesti, mikä kuluttaa energiaa. Astioita pitää edelleen voida kuivata, joten firma päätti ostaa talouspaperia - hurraa, nyt jokaista kuivattavaa kippoa kohti on kaadettu puu, sen sijaan, että käytettäisiin vuosikausia kestäviä puuvillapyyhkeitä, aplodit tämän käytännön tehtailleelle ympäristönerolle!! Lopulta järjettömyys meni jopa rakennuksen omistajan päähän ja saimme kuin saimmekin keittiöpyyhkeet takaisin. Maalaisjärjen voitto, osa yksi.

Viimeinen vika rakennuksessa on hissin peili. Joka kerran kun siihen katsoo, huomaa, että tukka näyttää linnunpesältä, vaikka elävästi muistaa, että aamulla meni useampiakin minuutteja suoristusraudan kanssa väkerrellessä. Saisivat korjata sen peilin viimein.


*Kuumavesihanasta tulee lähes sata-asteista vettä, jota voi ottaa suoraan pikakahvi- tai teekuppiin.

Suomi-ihmettelyä

Tajusin tuossa Suomen-lomalla, Don Rosan Roope Ankan Elämä ja Teot-sarjista lukiessani, mistä oma suomen kielellä leikittelevä blogitekstityylini on peräisin. Aku Ankasta. Tiedä sitten, onko tämä hyvä vai  huono juttu. Toivottavasti täällä on Aku-faneja paikalla. Onhan Aku toki edelleen kärjessä Suomen tilatuimpien viikkolehtien sarjassa, joten tyyli on osunut ja uponnut muihinkin kuin minuun, oletan. Elleivät sitten muut katso mieluummin kuvia kuin lue kuplia. Mutta asiaan.

Lensin eilen keskiyöllä takaisin Perthiin ja nyt keräilen järjellisen ajattelun palasia jet lagin kourissa. On se kumma, miten pökkyrään voi aikaero pistää, vaikkei kyseessä ole enempää kuin viisi tuntia näin kesäaikaan. Toisaalta ottaen huomioon, että sisäinen kelloni on vasta aamukahdeksan ja ulkoinen kello yksi iltapäivällä, muutama tunti sitten heränneenä olen elellyt kroppani mielestä aamun pikkutunneilla - ei ihme jos ei ajatus juokse. Ja heti bloggaamaan, mikä loistoidea!

Matkustaessa ihmettelin taas kerran, että:

1) Miksi oi miksi Finnair ei tarjoa maidotonta ruokavaihtoehtoa? Muslimit on sentään kiitettävästi otettu huomioon no pork eli ei porsasta-resepteillä (joita kaikki ruuat näyttävät olevan), mutta maitoa tulee joka rasiassa ja pussukassa. Myönnän, että en ehkä syynännyt Finnairin nettisivua riittävän tarkkaan löytääkseni erityisruokavalio-valikon, mutta ainakin koneessa maidotonta vaihtoehtoa pyytäessäni sain vastaukseksi eiooota. Maidoton ruokavalio löytyy jopa Aussilan halpalentoyhtiöltä Jetstarilta - jolla ruoka tosin maksaa erikseen.

2) Miksi oi miksi Suomessa jäädään seisomaan keskelle ostarin tms. kulkuväylää miettimään, että jäikö multa maito ostamatta tai pitäisköhän poiketa tossa Tiimarissa? Sama toistuu lentokoneessa. Kun muut yrittävät ulos käytävää pitkin, suomalaispariskunta pompsahtaa viime hetkellä kaivamaan laukkuja ylätellingistä, vaikka tämän olisi voinut tehdä yhtä aikaa muiden kanssa tai sitten sen jälkeen, kun jono on ohittanut. On täällä Perthissäkin runsaasti tientukkoja, mutta Suomessa vain ärsyttää enemmän, koska kukaan ei taatusti sano "anteeksi, pääsisinkö ohi", tai "anteeksi, minähän olenkin tässä tiellä". Sanotaan enintään se kuuluisa oho, yleensä ei mitään, eikä katsota päin. Ehkä tukkoilun ärsytystä Perthissä/Australiassa lieventää se, että katsotaan silmiin ja hymyillään. Excuse me tai sorry tulee suusta solkenaan ruuhkassa, ja ohitustilainteissa otetaan katsekontakti - ovathan he ihmisiä, eivät mieltä vailla olevia pökkelöitä (jollaisiksi tientukot on ohittajan näkökulmasta kylläkin helppo kuvitella).

3) Miksi oi miksi suomalaiset sietävät niin ala-arvoista kahvia? Useampikin kahvikuppi matkalla jäi juomatta, koska kahvilassa myytiin takahikiän huoltsikan tasoista pannunpohjasumppia tai vaihtoehtoisesti kuravedenlaihaa lirua. Ensimmäisessä kahvilassa jäin pöljänä seisomaan tiskille odottamaan vuoronumeroa tahi sitä kahvikuppia ohjeistettuani kassaneitiä, että "musta kahvi, ei maitoa eikä sokeria, kiitos". Kassaneiti vain nyökkäsi teollisuuskokoista pannua päin linjaston laidalla, vieressä pinossa kupit ja lusikat; kipoissa sokerit ja maidot. Harvoin on tuntunut niin passuuttajalta. Odotin, että kassaneiti omakätisesti toisi kahvin minulle pöytään, ja että kahvi olisi valmistettu kahvikoneella pelkästään minua varten!

No joo, sarkasmi sikseen, mutta tätä kylläkin odotin, Aussilan normiin tottuneena. Unohdin, että Americano-nimellä myytävä kahvi olisi ehkä ollut lähimpänä long black-kahvia, jota Perthissä juon, ja siksi fiksumpi tilausidea. Hyvät ihmiset suomalaiset, kannattaa kokeilla espressojauhettua laadukasta arabica-kahvia! Tämä ei ole hienostelua, vaan tiedä vaikka terveellisempää. Itselläni ainakin suomalainen kahvi alkoi - taas - huipata nuppia, ilmeisesti verenpaineeni ei aineesta tykännyt. Täällä tätä oiretta ei ole, en tiedä miksi. Liekö paahdossa tai papulaadussa niin isoja eroja?

4) Miksi oi miksi kaikki on niin kallista Suomessa? Kahvilateemalla jatkaakseni, hyvä ettei pankkikortti pudonnut sumppikuppiin kun huomasin maksavani 10,70€ kahvikupillisesta sekä sitruunamarenkitorttupalasta. Dollareina $13,50. Haloo, edes lounas ei maksa näin paljon Aussilassa eikä kyllä aina Suomessakaan. Vedetäänkö vielä mummonmarkatkin peliin - 55 markkaa vuoden 2013 vaihtokurssilla! Erehdyimme kaveriporukalla tosin turistialueelle kahvittelemaan, mutta minkä hyväntähen takia turisteilta nyhdetään kultapaikatkin suusta, eiväthän he tällaisella kohtelulla enää koskaan takaisin tule moiseen kiskurihintojen maahan?? Olen isoon ääneen julistanut/päivitellyt kaikille Suomessa, miten kallis kaupunki Perth on, ja alleviivannut sanomaani mm. vuokra- ja talonostohintoja ladellen. Helsinkiläisiltä sain vastaukseksi, että eikös tuo aika lailla pääkaupunkiseudun hintatasoa liippaa? Niinkö ja kääks, jos näin on. Mihin se rahastaminen siellä oikein perustuu, jos täälläkin on mukava asuntokupla pullollaan?

5) Näin kahden vuoden jälkeen kammoni sisäötököitä kohtaan on näköjään laantunut merkittävästi. Pyytämättäni ja yllättäen Perthissä tarjoiltu torakoiden siedätysmarssi on nähtävästi ollut *jollain merkillisellä tasolla* jopa hyväkin asia. Suomessa vessassa kohtaamani sokeritoukka ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota, aiemman ällötyksensekaisen liiskausvimman sijasta. Senkun katsoin, että onpas pieni ja harmiton. Pieni ja harmiton?? Tätä vauhtia muutun takamaiden Sheilaksi, joka korkkihattu päässä ja puukko hampaissa pölistelee punaista maata pitkin maiharit jalassa, kopsautellen olkapäiltään "hitusen häiritseviä" myrkkyhämähäkkejä, pytoneita ja tappajatorakoita.

6) miten hienoa voi olla, että on kaksi kotia. Perthiin tullessani ajattelin ensimmäisenä, että onpa lämmintä ja hyväntuoksuista. Ausseille viileä syksy-yö tuntuu suomalaisesta eksoottiselta, on täysin pimeää mutta lämmintä, aavistuksen kosteaa, sirkat sirittävät. Palmut huojuvat, kuten aina. Oi onnea. Mutta. Suomeen tullessani ajattelin ensimmäisenä, että onpa mahtavaa, ettei kukaan ajattele/kysy ensimmäisenä, että mistäs sinä olet kotoisin, kun aksenttisi on vieras? Joukkoon uppoaa tuosta noin ja voi rupatella niitä näitä tietäen, ettei jää sen kummemmin mieleen. Pidän sosialiseeraamisesta, mutten välttämättä jaksa selostaa elämäntarinaani jokaiselle vastaantulijalle (mitä nyt täällä blogissa huutelen koko maailmalle).

Aussilassa yleensä pääsen/joudun kertaamaan lähes jokaiselle uudelle tuttavuudelle - olipa se uusi työkaveri, tutuntuttu tai vaikkapa kampaaja - kuka olen, mistä tulen, miksi tulen, mitä teen Australiassa, kauanko olen ollut ja kauanko aion olla, viihdynkö, onko koti-ikävä, onko sukua Australiassa jne. Suomessa voi leppoisasti vain solahtaa olemaan, istua bussissa hiljaa, lukea kampaajalla lehteä leikkuun alusta loppuun, möllöttää mykkänä kaupan kassan edessä ja olla avautumatta yhtään mistään, kun kaveri esittelee oman kaverinsa. "Moi" riittää kanssakäymiseksi minulta heidän kuulumistenvaihtonsa ajan.
Superrentouttavaa!