Uunituoretta irtiottoelämäämme
on nyt takana viikko Ranskanmaalla. Olemme ehtineet jo käydä kolmessa paikassa, sillä parin Pariisin-päivän jälkeen jatkoimme junalla Atlantin
rannikolle Nantesiin ja sieltä takaisin sisämaahan Toursiin. Näistä Nantes ja
Tours ovat E:n opiskelukaupunkeja ja pyrähdystemme syy opiskeluaikaisten
kavereiden tapaaminen. Tulemme olemaan maassa kuukauden eli voin melkein ajatella
”muuttaneeni Ranskaan”.
Kuten
kaikkialla, täällä on runsaasti sekä positiivisia että negatiivisia – tai siis
sellaisina kokemiani – asioita. Positiiviset-listasta on helppo
aloittaa. Tuoksuvat, rapeat, joka-aamuiset croissantit kulmaleipomosta. Vuohenjuusto,
saucisson-makkara, vuosikertapunaviini, suklaiset eclaire-leivokset. Kullankeltaista ruskaa hehkuvat ginko-puut ja hevoskastanjat. Vuosisatoja kattava arkkitehtuuri,
Napoleonin ajan patsaat ja suihkulähteet. Soljuva, sointuva ranskankieli. Viiniköynnökset
liikenneympyröissä, muratit kivitalojen seinillä. Ruuhkaisilla kävelykaduilla paikalliset huikkaamassa iloisesti vauvallemme coucou (kukkuu, hei). Kuitenkin,
mistä lie syystä, vahvemmin mielen päällä ovat ne `negatiiviset` tai ainakin kummalliset piirteet.
Ranskalaiset ovat
tunnettua kulinaristikansaa, niin myös omienkin kokemusteni perusteella. Vieraita
kestitään ja ravintoloissa syödään pitkän kaavan mukaan; aperitiivi, alkuruoka,
pääruoka, juustot, jälkiruoka, ehkäpä vielä digestiivi eli jälkiryyppy. En ole
itse ollut aiemmin mikään foodie, mutta vuodet toisaalta Australiassa, toisaalta ranskalaisen puolisona ovat
opettaneet arvostamaan ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja viinistä. Kulinarismissa sinänsä ei ole vikaa, ainoastaan suomalaisen ja ranskalaisen ruokakellon
yhteensovittamisessa. Ensimmäinen majapaikkamme, ystäväperheen koti Pariisissa, demonstroi.
Koska E:lle
normaali illallisaika on klo 19-20 (nyt vauvan myötä klo 18-19), oletin tämän
olevan ruoka-aika isäntäväellemmekin. Ehei. Odottelin, odottelin, nälkä
suolissa naukuen, kun viimein klo 21.30 otettiin tarjolle aperitiivit eli
ruuanalusryypyt ja pikkusuolaiset. Tässä vaiheessa vauva oli ollut nukkumassa tuntikaupalla (onneksi). Suomalaiselle ajatus alkoholista tyhjään vatsaan on jo sinällään epäterveellinen, mutta olen tapaan nykyään tottunut. Aperitiivista voi yleensä laskea, että ruokailun
aloitukseen on vielä puolesta tunnista tuntiin, riippuen, miten kiihkeään
keskusteluun seurue heittäytyy eli miten nopeasti ruoka muistetaan tuoda
pöytään. Apero-mojito kädessä, hiki otsalla, tiesin ettei petiin pääse ennen puoltayötä. Vaikka vierailu
oli tosi mukava ja ruoka maittavaa kuten aina, väkisinkin tuskastuttaa joka
kerta, kun kello tikittää hukkaan priimaa nukkuma-aikaa, kohti vauvan vääjäämätöntä aamuviiden heräämistä.
Olen aiemmillakin
käynneilläni havainnoinut, eritoten Pariisissa, että ranskalaiset heittävät piutpaut esteettömyydelle. Rampit, rullaportaat ja hissit ovat poikkeus,
eivät sääntö. Esimerkiksi tätä kirjoitan nelikerroksisen UUDEN kerrostalon
ylimmän kerroksen asunnosta – talossa ei ole hissiä. Juna- ja metroasemilla
hissit ovat aivan yleisesti joko rikki, loistavat poissaolollaan tai niihin
mahtuu yksi matkustaja matkalaukkuineen kerrallaan. Kaksi aikuista, kaksi jättimatkalaukkua,
kolme reppua, yksi vauva ja Hilux-luokan vaunut* eivät mahdu samaan
hissiin edes kenkälusikalla vänkäämällä.
Hissittömyyteen
liittyy toinen suosikki-inhokkini, opastuksen puute. Ranskalainen logiikka on aivan
omanlaistaan säätämistä. Esimerkki 1: Pariisin Charles de Gaulle-kentällä on kahvila-
ja ruokala-alue pohjakerroksessa. Sinne ei mene yksikään hissi ylemmistä kerroksista
suoraan. Pitää ensin mennä kerrokseen kaksi, kävellä sen puoliväliin, ja löytää
tietty minihissi, jolla kahviloihin pääsee. Missään ei tietenkään
ole mitään kyltitystä oikeaa hissiä kohti.
Esimerkki 2: taas, Charles de
Gaulle-kentältä. Kentällä on pikaparkkipaikka matkustajien jättöä ja noutoa varten.
Tätä ei kuitenkaan missään kerrota, ei edes kyseisen parkkipaikan kohdalla. Se
pitää vaan tietää, tai kysyä englantia osaamattomalta kenttähenkilökunnalta. Tämä
salainen drop off-piste on kerroksen kaksi 10D-ovella ja tietoa pitää ilmeisesti
varjella verivalan lailla.
Esimerkki 3: juna-asemilla
lähtölaiturit kerrotaan vasta varttia ennen junan lähtöä, ei niin, että junilla
olisi ennaltamäärätty, helposti löytyvä raide. Tämä tarkoittaa, että kahdellekymmenelle
raiteelle pysähtyven junien kaikki matkustajat parveilevat odotushallissa sen
sijaan, että voisivat järkevästi jalkautua oikeille laitureille ajoissa. Viime minuuteilla tout le monde rynnistää oikeaa junaa kohti tukkien totaalisesti edellämainitut
minihissit, aiheuttaen verisuonenpullistuman edellämainituille matkaajille matkalaukkuineen
ja vauvoineen.
Tämä on neljäs
matkani Ranskaan ja ja olen tähän saakka ihmeelllisesti välttänyt
ranskalaisten, etenkin pariisilaisten, kuuluisan tylyyden. On Ranskan-matkaajien
yleinen valituksen aihe, että heitä on kohdeltu töykeästi etenkin tilanteissa,
joissa matkailija puhuu englantia, mutta vastapuoli ei sitä halua käyttää. Oman
kokemukseni perusteella ranskikset ovat ujoja englanninpuhujia ja mieluiten
vastaavat ranskaksi takaisin, eivät ylpeyttään tai tylyyttään, vaan koska eivät
oikeasti osaa englantia kauhean hyvin. Itselleni tämä ei ole suuri ongelma eikä
edes tylyyttä. Ymmärrän sen verran (hitaasti puhuttua) perusranskaa, että olen
tähän saakka pärjännyt. Muttamutta, sitä ihan oikeaakin tylytystä on.
Esimerkki 1: jos
ranskalaisen mielestä puhuttelet häntä epäkohteliaasti, hän saattaa vastata korostetun
kohteliaasti, kuin opettaja typerää oppilasta läksyttäen. Itse en tätä osaa
suoraan erottaa, mutta E manailee asiaa jatkuvasti, koska on Aussilassa unohtanut
”riittävät” käytöstavat ranskalaisella mittapuulla.
Esimerkki 2: kävimme
Pariisin keskustassa kaveriperheen kanssa autolla, parkkeerasimme ja maksoimme
asianmukaisesti. Palatessamme autolle se oli ympäröity torikojun rangoilla –
katu olikin suljettu iltamarkkinoita varten. Autoa ei saanut ajettua ulos purkamatta
metallitankoja. Sen sijaan, että markkinoita pystyttävät työntekijät olisivat
pahoitelleet saati auttaneet, he syytivät meille täyslaidallisen
kirouksia, kun purimme kojun, peruutimme auton pois ja pystytimme kojun
takaisin. Missään ei ollut minkään valtakunnan merkkiä, ettei tielle saa tänään
pysäköidä. Emmekä olleet ainoat samassa jamassa: palttiarallaa joka kymmenes
koju oli rakennettu parkkeeratun auton ympärille.
Kummastelun
aiheita tulee varmasti vielä liuta eteen, etenkin, kun meillä on tilaisuus asua
ranskalaisissa perheissä ja siten nähdä aitoa arkea AirBnb-siloittelun sijasta.
Loppukaneettina eli loppumotkotuksena vielä ranskalaiskotien
vessat. Niissä ei ole juuri koskaan käsienpesupaikkaa, vaan kädet pitää mennä
pesemään keittiöön tai suihkuhuoneeseen. Tämä ei tosin ole aivan uutta minulle,
sillä aussitalotkin usein suunnitellaan samalla logiikalla. Australiassa vessa
on yleensä kodinhoitohuoneen yhteydessä, ja kodinhoitohuoneessa on lavuaari,
toisin kuin Ranskassa, jossa kodinhoitohuone on tilaavievää luksusta. Julkisista
vessoista löytyy sen verran marinan aihetta, että niissä ei ole läheskään aina
vaipanvaihtopistettä tai jos sellainen sattuu olemaan, se on vain naisten
puolella. Äidin hommia moinen rättisirkus, ilmeisesti, kiitti vaan. N joutuukin
kokemaan vaipanvaihtoja lattialla alustan päällä.
*Hilux-vaunut:
meidän Aussilassa näppärät yhdistelmärattaat ovat täkäläisillä
keskiaikaisilla kujilla, busseissa ja junissa isot ja kankeat kuin lava-auto
muotiputiikissa.
Vaunut, reput, ostoskassit, vauvat kainaloon ja menoksi. |
Siellä taitaa olla vallalla yoyo-merkkiset matkarattaat tai maclaren sateenvarjorattaat
VastaaPoistakyllä, sateenvarjorattaat ovat ehdottomasti yleisimmät!
Poista