Päivää ennen lentoamme Venetsiaan, helmikuun 24. päivä, alkoi Suomen media tiedottaa, että Pohjois-Italiassa on koronapiikki. Yritin välittömästi perua tai edes siirtää matkamme, mutta lentoyhtön edustaja ei ollut edes kuullut koronatilanteesta ja suunnilleen nauroi huolelleni puhelimessa. Kuulemma niin kauan, kun rajoja ei ole suljettu, lennot lennetään ja matkustajat maksavat, olivatpa kyydissä tai eivät. Tässä vaiheessa Italian hurjaksi äityvä tilanne ei ollut tiedossa, joten rahojenmenetyksen pelossa lähdimme matkaan, käsidesipulloin ja desinfiointiliinoin varustautuneina.
Saavuimme Venetsiaan auringonlaskun aikaan, piiiiitkän matkustuspäivän jälkeen. Todellisuudessa lennot välilaskuineen veivät ehkä viisi tuntia, mutta kaikki taaperon kanssa matkustaneet tietävät, että jokainen tunti kertautuu eksponentiaalisesti kulkuneuvossa. Otimme lentokentältä vesibussin, joka oli hieman hitaampi kuin normibussi, mutta huikeasti mielenkiintoisempi kokemus. Paitsi minulle, koska nukutin taaperoa iltatorkuille, jotta kerubista ei kuoriutuisi kirkuva demoni pimeän tultua. E pongahteli tyhjähkön matkustajalautan puolelta toiselle, räpsien kuvia kuin eläköitymistä pelkäävä paparazzi. Juuri kun taapero oli nukahtamassa, lautan ainoat toiset matkustajat, keski-ikäiset britit, soittivat kiekuvankailottavan videopuhelun kotiinsa: pitäähän kaikkien sukulaisten nähdä ja kuulla, millaista on saapua Venetsiaan. Se niistä torkuista.
Saavuimme Grand Canalin pohjoismutkaan. Tarkoitus oli navigoida majoitukseen noin puoli kilometriä. Tutkiessamme karttaa taapero nukahti vaunuihin, vaikka tässä vaiheessa iltaunet olivat jo auttamattoman myöhässä ja tulisivat pilaamaan yöunet. Vesibussipysäkin vieressä oli pieni ruokakauppa/kulmakioski, josta E lähti ostamaan iltaruokaa. Huikkasin perään, että ota pullovettä ja banaaneja, koska emme tienneet, voiko Venetsiassa juoda hanavettä. E katosi yllättävän täyteen putiikkiin ja vartin odottelun jälkeen putkahti takaisin, heilutellen innoissaan punaviiniä ja pussillista pizzasämpylöitä. "Missä banaanit ja vesi?" "Häh, mitkä banaanit ja vesi?" Mies ei ollut kuullut halaistua sanaa toiveestani eikä ollut hoksannut, että suolapaakkelsit ja viini eivät juuri taaperomme iltapalaa auttaisi. Naamapalmu, mies uudelleen kioskiin, minä peittelemään väsymyskiukkua kanaalin ääreen. Upeat iltanäkymät helpottivat oloa hieman.
Suunnistimme navigaattorin avulla majoituksen osoitteeseen. Nuoli osoitti kapealle, säkkipimeälle kujalle kanaalinreunalta kääntyen. Ei hotellin hotellia, motellia, hostellia tai reppureissausrastia missään. Varauksemme oli booking.comista ja paikan piti olla ihan vastaanottotiskillä varustettu hotelli. Palloilimme samaa korttelia ympäri, yksin Venetsian varjoissa, ohikulkijoita, edes kulkukissaa näkemättä. Lopulta soitin hotellin numeroon, sillä ihme ja ylistys, DNA:n liittymä toimi Italiassakin, vaikka Ranskassa se ei vingahtanutkaan. Puhelimeen vastattiin paksulla murteella ja hetken pohdinnan jälkeen respa lupasi tulla meitä vastaan kadulle. Hotelli löytyi viimein siltä ensimmäiseltä
Raahattuamme maallisen omaisuutemme plus vauvan ylimpään kerrokseen, respan leidi infosi, että olemme ainoat vieraat koronaperumisten takia. Hotellissa ei siksi tulisi olemaan luvattua aamupalatarjoilua, saati ketään töissä. Hän kuitenkin toi meille valtavan tarjottimellisen aamiaistarpeita, mukaanlukien puoli kiloa keksejä sekä vedenkeittimen, johon oli laittanut aamun kahvin valmiiksi - meidän tulisi vain lämmittää se. Leidi lähti, ovet lukittiin, jäimme kolmistaan kaikuvaan laattakäytävään. E alkoi raivata pienestä huoneesta tilaa tavaroillemme ja vauvan matkasängylle, joka oli hotellin toimesta avuliaasti laitettu valmiiksi, mutta aivan keskelle lattiaa.
Ollaksemme pois jaloista, vein N:n tutkimaan hotellia. Pimeät aulatilat oli lattiasta kattoon sisustettu paikallisella taiteella, höyhenkoristeisilla naamioilla ja käsinpuhalletulla lasilla. Hämärät kivikäytävät huokuivat samaa tunnelmaa, jota tapaa renessanssiajan Medicit-tv-sarjassa. Piileksiikö mutkan takana joku? Mitä kuiskaillaan ovikongeissa? Jos puiset ikkunaluukut avaa, livahtaako sieltä yöllä sisään assassiini? Koko rakennus oli kuitenkin hiljainen, ihan kuin olisimme ainoat ihmiset tässä kaupungin kolkassa.
Huoneeseen palattuamme tajusimme, että lämmitys paahtoi aivan liian kovalla. E alkoi säätää ilmastointilaitteen nappuloita ja tilanne levisi samantien käsiin. Digitaalinen näyttö jumittui ja vilkutti lukuja +246, siis ei 24 pilkku 6, vaan yli kahtasataa astetta. Eiper.... Taoimme kumpikin vuorollamme näyttöä samalla kun katonrajan ritiläsuutin puhalsi uuninkuumaa ilmaa huoneeseen. Vauva parkui taustalla, epätoivomme aistien. E yritti soittaa lankapuhelimen vieressä oleviin henkilökunnan numeroihin, saamatta vastausta mistään. Puolen tunnin taiston jälkeen oli pakko myöntää tappio, mukaanlukien hotellin järkyttävä lämmityslasku, ja avata ikkuna. Nukkumaan kävimme ristivedossa, hiustenkuivaaja vastaan jääkaappi. Vauva piti ottaa suosiolla viereen, koska maanrajassa matkasängyssä ei lämpötila tulisi olemaan koskaan oikea minkäänsortin yöunille.
Yö sujui ihme kyllä jotenkin, ehkä vain puolella tusinalla heräilyllä, ja aamu alkoi toiveikkaana. E alkoi asetella aamupalaa esille - lämmittimen yhä tohottaessa - samalla kun minä vaihdoin vaatteet ja vaipat taaperolle. Siitäpä se sitten lähtikin alamäkeen. Jokainen lapsiperheen tavannut on varmasti kuullut kuuluisista niskakakoista, eli eeppisesti kaikkialle valuvasta "siitä itestään". Tällainen löytyi pyjamasta. Koko poika ammeeseen suihkutettavaksi, pyjama jälkikäteen perään. Samalla, kun painin liukkaan muikun eli pyyhekuivattavan pikkulapsen kanssa kylppärissä, huoneesta kuului karjaistu kiroussarja. Kahvit kiehuivat yli vedenkeittimen suuaukosta, suoraan rapatuille seinille ampuen. Italialainen Lavazza ei muuten lähde pyyhkimällä seinän huokosista, voin kertoa. "Onko tämä peevelin hotelli kirottu?", E manaili hiki otsallaan.
Kun olimme hinkanneet puhtaaksi jälkikasvumme, itsemme, seinät ja elektroniikan, joka kahvisuihkun alle jäi, pääsimme aamupalalle. Eilisiltaiseen puheluummekin peräti vastattiin, ja hotellin leidi lupasi tulla korjaamaan lämmityksen. Pääsimme liikkeelle. Kunnianhimoiseen suunnitelmaamme kuului kävellä koko vanhan Venetsian ympäri, jotta näemme mahdollisimman paljon sen yhden päivän aikana, jonka uskalsimme kaupungissa viettää koronauhan alla. Tässä vaiheessa emme tajunneet, miten paljon niitä kuuluisia kanaaleja, siltoja, portaita ja nousuja vanhassakaupungissa on, ja miten epäkiitolliset nosteltavat ovat lava-autoluokan vaunumme. Optimisti ei opi vai miten se meni.
Pitkän urheilusuorituspäivän ja toinen toistaan upeampien nähtävyyksien jälkeen palasimme yhä tyhjään hotelliimme, jatkaaksemme matkaa aamujunalla Firenzeen. Lämmitys oli säädetty inhimilliseksi ja uusi aamiaistarjotin odotti meitä. Jokin huoneessa (edellisillan traumat?) sai kuitenkin N:n tolaltaan. Hän kieltäytyi syömästä iltaruokaa, parkui vain, äitiäiti-moodissa eli isi ei kelpaa. Hotkin oman annokseni supermarketin valkosipuliperunakanaa ja tyrkkäsin E:n osuuden pahvipaketissa tämän kouraan. Mies "pois tieltä" jonnekin hotellin käytäville ja minä rauhoittelemaan äksyväsynyttä lasta. Vaippa, pyjama, maitopullo, viereen sänkyyn, iltalaulut.
Makasimme pimeässä, minä sadannetta kertaa pientä nokipoikaa hyräillen, kun huoneessa alkoi kuulua outo narina. Vilkaisin ovea. Ei liikettä. Kylppärinkin ovi näytti olevan paikallaan. Jatkoin laulua. Narina palasi. Kuin askeleita ikivanhalla lankkulattialla. "Oletko siellä?" huikkasin E:lle. Ei vastausta. Hän oli todenäköisesti mennyt aamiaishuoneeseen syödäkseen rauhassa. Aivan hotellikerroksen toiseen päähän. Vauva aisti epävarmuuteni ja alkoi itkeä uudelleen. Hyssyttelin, hyräilin, pidin lähellä. Taustalla, hiljaa, jatkui askeltenomainen, keinahteleva narahtelu.
Nousin ylös, suljin kylppärin oven, samoin huoneen oven, vaikka tiesin, että E:llä ei ole avainta. Toivottavasti koputtaa hiljaa, ajattelin. Äkkiä takaisin vauvan viereen, ennenkuin tämä aloittaisi parkurallinsa uudelleen. Asetuin makuulle, huone oli hiljainen, viimeinkin.
Kunnes narina palasi. Kohottauduin nähdäkseni, liikkuiko lattialla mitään. Tajusin tuijottavani kivilaatoitusta. Missä täällä oli nitisevää puuta? Oliko katolla joku? En voinut mitään sille, että sydän alkoi pamppailla nopeammin. Lapsen vuoksi, sisulla, jatkoin tuutulaulua. Minua et pelottele.
Kun E palasi, narina oli loppunut. Yö sujui taas jollain lailla, enemmän tai vähemmän epämukavasti kolmen hengen perhepedissä. Aamulla, ollessani suihkussa, kuulin taas - en narinaa, vaan - kirousryöpyn. E oli kiehuttanut uudestaan kahvit seinille. Rynnistin hakemaan N:n makuuhuoneesta, ettei tämä kahlaisi kuumaan kahviin. Päästyämme viimein aamiaiselle pikkupöydän ääreen ikkunan alle, tajusin, että ikkuna oli yhä raollaan. Kun työnsin ruutua, kuului tuttu narahtelu.
Muutama yö myöhemmin, olimme jälleen hylätyn hotellin ainoat vieraat vuosisatoja vanhan rakennuksen ylimmässä kerroksessa, tällä kertaa Napolissa. Olen käynyt Napolissa ennenkin, vieraillessani Pompeijissa. Sieltä päällimmäisiksi muistoiksi jäivät kaksi vuosituhatta sitten tulivuorenpurkauksessa hautautuneiden kipsivalokset. Miehet, naiset, lapset, kyyryssä, lyhistyineinä, kokonaiset perheet toisiaan suojaten.
Taapero levitteli tavaroita innoissaan hujan hajan ja E nappasi kuvan muistoksi/todistusaineistoksi, millaista pikkulapsen kanssa matkustaminen on. Laitoin kuvan someen, huumorimielessä. Ensimmäiset kommentit kuitenkin pysäyttivät.
"Miten tässä kuvassa on toinenkin lapsi?" "Minäkin katsoin, että huoneessa on kaksi lasta!"
Katsoin kuvaa ja tosiaan, taustalla näkyy jotain aavemaista. Entä sinusta?
Hauskasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu kertomus. Kiitos!
VastaaPoista