Epämääräinen eristysväsymys

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat sitä energisempiä, mitä enemmän tapahtuu. Sen sijaan, että väsyisin kiireestä, tuntuu, että saan siitä virtaa. Paitsi tietenkin nyt pikkulapsen äitinä, kun koko ajan on kiire - leikittämään, vaihtamaan vaippaa, siivoamaan jotain kaatunutta, estämään vahinkoa, lohduttamaan parkuvaa. Äitikiire on ihan erilaista kuin muu kiire, koska sitä höystetään korviaraastavalla rääkynällä, jos asia ei tapahdu Taaperon mielestä oikeassa aikataulussa eli nyt eli eilen.

Lapsettomana kiire oli toisenlaista ja tosiaan kummallisesti akkuja lataavaa. Tuntui, että kiireisenä olo ja monen asian hoito yhtäaikaa olivat palkitsevia sinällään - olen hyödyksi, tarpeellinen, saan aikaan. Äitikiire toistuu joka päivä ja minuutti samanlaisena ja vaikka miten paljon tekee, toimii ja häärää, mitään ei saa aikaan; samat hommat on tehtävä pian uudestaan. Tähän kun yhdistää sen, että normaali elämä on totaalisesti paussilla, puhumattakaan tämän meidän maailmankiertueemme paussista, olo on kumman nuutunut ja motivoitumaton, päämäärätön.

Etenkin poikkeusolojen alussa kolme viikkoa sitten somessa kiersi paljon "tsemppimeemejä", sisällöltään variaatioita tästä: 1500-luvulla Lontoon ollessa karanteenissa ruton vuoksi, Shakespeare kirjoitti näytelmänsä Kuningas Lear. Eli teepä sinäkin elämälläsi jotain hyödyllistä nyt, kun kerrankin on (pakotetusti) aikaa. Ihan kannatettava idea tietenkin, mutta toteutus ei läheskään aina ole tuumasta toimeen-pyrähtelyä.

Ainakin omalla kohdallani tuntuu, että jos olen jo muiden asioiden vuoksi kiireinen, siihen samaan kiireeseen on tavallaan mahdollista/helpohkoa yhdistää jotain muutakin, kas näin. Vuosien ajan pakersin kokopäivätöissä, kirjoitin romaanikäsikirjoituksia (pöytälaatikossa yhä tosin) ja puskin eteenpäin väitöskirjaa. Samalla häärin siellä ja täällä vapaaehtoistoiminnassa ja harrastuksissa. Loogista olisi, että nyt, kun aikaa on runsaasti, olisi mahdollista tehdä vähintään sama, tai ainakin palata aiemman lempiharrastukseni luovan kirjoittamisen pariin. Joo mutta ei. Kun aikaa on runsaasti, on myös kaikenlaisia harhautuksia ja huvituksia runsaasti, alkaen Netflixistä ja somesta ties mihin pääsiäiskorttinäpertelyyn. Jotenkin näyttää, että minusta ei tule sitä MeNaistenSankaria, joka kertoo kirjoittaneensa esikoisromaaninsa koronaeristyksessä.

Ihan oikeasti en käsitä, miten kukaan saa kotona tehtyä töitä. Olen omallakin työurallani toki tehnyt etätöitä, mutta olen aina lähtenyt tekemään niitä kirjastoon tai kahvilaan. Väikkäristäkin suuren osan tutkin ja kirjoitin kirjastossa tai työpaikalla työajan jälkeen, koska kotiin meno tarkoittaa minulle vapaa-aikaa, vaikka miten koittaisin asennettani jumpata ja mieltäni niksauttaa. Eli kaikki te etätyön tekijät kotona, etenkin jos teillä on lapsia tai riehuvia lemmikkejä, olette heittämällä Arjen Sankareita.

Hämmästelen ja ihailen sitäkin, että ainakaan vielä ei ole kuulunut pahempia uutisia mielenterveysongelmien räjähtämisestä käsiin. Suomessa toki saa vielä liikkua asioilla melko vapaasti, vaikka monet kaupat ruokakauppoja ja apteekkeja lukuunottamatta ovatkin sulkeneet ovensa. Ravintolat ja kahvilat menivät ihan kiellon kanssa lukkoon toukokuun loppuun saakka. Mutta monissa muissa maissa on voimassa ulkonaliikkumiskielto, mukaanlukien veljeni tämänhetkisessä kotimaassa Kolumbiassa. Hän ei ole käynyt oman asuintalonsa kattoterassia kauempana kolmeen viikkoon sakon ja vankilan uhalla. Ulkonaliikkumiskieltoa on siellä pidennetty huhtikuun loppuun eli pitäisi vielä jaksaa tsempata kolme lisäviikkoa. En voi muuta kuin toivottaa sydämestäni jaksamista hänelle ja muille samassa veneessä oleville. Itselleni tekee tiukkaa jo tämä kohtuullisen lepsu eristäytyminen, saati aivan totaalinen mökkihöperyys.

Mitä tästä jää käteen? Äkkiseltään tuntuu, että eipä juuri muuta kuin helpotuksen tunne, kun tilanne viimein päättyy. Tulimme Suomeen tavataksemme läheisiämme, mutta tämäkään ei nyt vanhempiani lukuunottamatta onnistu. Lähimetsät ulkoilumaastoina on jo koluttu useaan kertaan joulusta lähtien, joten siihen alkaa mielenkiinto huveta. Suomea emme pääse kiertämään emmekä tutustumaan paikkoihin ja nähtävyyksiin, joita emme ole aiemmin kokeneet.

Mutta jos oikein pohtimalla pohtii, niin ajasta jää taatusti omanlaisensa positiivisetkin muistot. Olemme nyt saaneet runsaasti yhteistä perhe-elämää Taaperon isovanhempien kanssa, sillä juuri heidän kanssaan halusinkin vauvavuotta jakaa. Uskon, että N:lle kehittyy hyvä suhde isovanhempiin ja toisinpäin tämän yhteiselon pohjalta. Tuskin on N:n kielenkehityksellekään huono juttu, että nyt sanojen opettelun aikaan hän kuulee jatkuvasti ympärillään suomea sen sijaan, että sitä tulisi vain äidiltä ja telkkarista kotona Perthissä. Toisaalta myös E ja vanhempani ovat päässeet kunnolla tutustumaan, kun vierailu kestää pidempään kuin aiemmat muutamat viikot.

Monikin journalisti ja ajattelija on jo raportoinut ideoitaan siitä, miten nämä poikkeusolot tulevat muuttamaan ihmiskuntaa tai ainakin kollektiivista käyttäytymistämme. Kuka povaa vähentyviä bisneslentoja, kuka etätyön massiivista kasvua, kuka puolestaan kulutuskäyttäytymisen muutosta, kun shoppailemaan ei ole päässyt ja ehkä tajutaan, ettei sitä niin kaivatakaan. Yksi asia, mitä itse toivon, on muutos taide- ja kulttuurialojen arvostukseen ja palkkaukseen, vaikka se varmaan onkin kaukainen haave. Tuskin on montaa ihmistä, joka ei ole eristyksen aikana lainkaan katsonut tv:tä, elokuvia, dokumentteja; tai lukenut kirjoja, kuunnellut podcasteja tai radiota; tai askarrellut ja väkerrellyt itse jotain luovaa, mahdollisesti siihen netistä ohjeita ja inspistä hakien. Kaikki nämä kumpuavat tavalla tai toisella taiteilijoilta ja muilta luovan alan ammattilaisilta. Eli mitä meille jää, kun markkinayhteiskunta kaatuu - luonto ja luovuus. Ei välttämättä huono saldo.

Mutta syntyjen syvien pohdinnasta takaisin omaan napaan. Millä ihmeellä sitä tsemppaisi itsensä jonkinlaiseen tuotteliaaseen moodiin eristyksessäkin? Vai/tai tarvitseeko edes? Ehkä sen myöntäminen ja opettelu, että ei aina tarvitse saada aikaan, on tämän poikkeusajan suurin opetus itselleni.

Että näin.