Väliaikaisesta paluumuutosta kulttuurishokki?

Viime postauksessani pohdin, että emme oikeastaan ole paluumuuttajia, koska emme ole tulleet Suomeen tai Eurooppaan jäädäksemme. Toisaalta voihan sitä olla myös väliaikainen paluumuuttaja ja siitäpä loihe pohtimaan, mitä haasteita (takaisin)sopeutumisessa on ollut. Meillä on ollut kummallakin omat ällistelymme ja manailumme sekä Suomessa että Ranskassa.

E:n paluu Ranskaan, mitkä fiilikset?

Vietimme ennen joulua Ranskassa puolitoista kuukautta eli pidempään kuin ns. peruslomalla. Siinä ajassa ehti taas moni tuttu juttu tulla mieleen ranskalaiselle sekä hyvässä että pahassa. 

Kulttuurishokki seurasi siitä, että joka asia on jotenkin hankala, byrokraattinen, ei toimi tai on pois käytöstä - E:n sanojen mukaan. E ei ollut muistanut tätä puolta Ranskasta tai ranskalaisuudesta ja useammin kuin kerran suunnilleen karjui varikset taivaalle, kun odottamattomasta kulmasta iskeytyi jakoavain pinnaväliin.

Esimerkkejä:

- huoltoasemalla ei toimi kuin yksi bensapumppu, muita pumppuja ei korjata päiviin, ehkä viikkoihin, kun toimiihan se yksi.

- saman huoltoaseman rengasilmapumppu ei puhalla ilmaa, vaan imee sitä renkaasta. 

- rautakauppa vuokrasi viallisen moottorisahan ja yritti sitten syyttää viasta E:tä - asia ratkesi vasta tämän sisukkaasti intettyä olevansa ammattilainen, ja rautakaupan mekaanikon todettua vian jo olleen laitteessa.

- lapsen kansalaisuutta voi anoa vasta monenmoisen mutkan, paperihässäkän ja virastovisiitin jälkeen ja silloinkin on todennäköistä, että virkailijoilta löytyy joku (teko)syy, miksei kansalaisuutta voi myöntää.

En tiedä, onko monimutkaisuus, saamattomuus, byrokraattisuus tai korjausten viivyttely erityisen gallialaista, mutta E:lle se sellaisena näyttäytyy. Hän puhisi noin kerran päivässä, että ainiin tämän takia muutin täältä pois.

Toisaalta hän pesusienen lailla, onnellisena, imi itseensä kaikki sosiaaliset mahdollisuudet. Tapasimme noin sata E:n ystävää ja sukulaista Ranskan-aikanamme, vaikka tosiaan olimme maassa vain kuutisen viikkoa. Paikalliseen tapaan kaikkien kanssa piti tietenkin syödä ja yleensä myös juoda. Olen aikaa sitten oppinut vain kostuttamaan huulia kun ranskisten illanvietto alkaa, vetkutellen saman juoman kanssa. Lasi täytetään välittömästi sen tyhjennyttyä ja sellaiseen tahtiin en kykene. Ei ole tavatonta, että minulla on moukkamaisesti aperitiivi vielä kesken, kun siirrytään jälkiruokaviineihin. 

Oma paluuni Suomeen

Huomasin E:n kaverikierroksen jälkeen, että meillä on hyvin erilainen ajattelutapa sosiaalisuudesta. Olemme kumpikin ulospäinsuuntautuneita ja vietämme mielellään aikaa seurassa, mutta E on aivan omassa kategoriassaan minuun verrattuna. Hän on useaan otteeseen ihmetellyt Suomessa, että miksen halua tavata tai järjestä tapaamisia suunnilleen kaikkien kanssa, jotka olen joskus tuntenut. Ranskassa tapasimme mm. E:n ala-astekavereita tai vanhoja työkavereita jostain opiskeluaikaisista kesätöistä. Hän ei ole näiden kanssa pitänyt muuta kuin satunnaista facebook-yhteyttä, se ei kuitenkaan estänyt iloisia jälleennäkemisiä. 

Olemme Suomessa keskittyneet lähisukulaisiin ja muutamiin hyviin ystäviini, tosin nyt korona-ajan vuoksi emme ole nähneet edes näitä. Kun E:n perhe on yhtä aikaa samassa maassa ja kaupungissa, he ovat yhdessä suunnilleen 24/7. Suomi-aikanamme olemme tavanneet kahta samassa kaupungissa asuvaa veljeäni säännöllisesti ehkä kerran kuussa, mikä on E:n mittapuulla sama kuin "ei juuri ikinä". Meillä oli ideanpoikasena lähteä kiertämään Suomea autolla ja tavata muualla asuvia kavereitani, mutta se tyssäsi poikkeustilaan. Vaikka minustakin on mukava vaihtaa kuulumisia ja erityisesti harmittaa, ettemme ole päässeet Ouluun serkkujani tapaamaan tällä reissulla, en lainkaan kaipaa samanlaista sosiaalista ilotulitusta kuin E. 

Toisaalta on myönnettävä, että suomalaiset eivät samalla lailla arvosta suhteiden kiinteää ylläpitoa ja hyvin usein jo sovittu tapaaminen perutaan työkiireiden/lasten/jumpan/saunavuoron takia. Ranskassa puolestaan eräskin E:n kaveri matkasi kokonaisen päivän lakko-Pariisista maaseudulle harvalukuisilla busseilla ja rekkaliftaten vain nähdäkseen meitä viikonlopun ajan. Huom, en syyllistä, vain havainnoin. 

Suomalaiset tavat tai suomalaisuus eivät sinällään ole olleet kulttuurishokin paikka minulle, olenhan käynyt Suomessa vähintään vuosittain sitten Australiaan muuton. Eli en ole mitenkään "unohtanut" millaista maassa on. Tottakai täällä on erilaista kuin Australiassa tai Ranskassa, mutta ei minua ärsyttävällä tai oudoksuttavalla tavalla. Itse asiassa tietty suomalainen jämptiys ja suorasukaisuus on ollut taas mukava asia kaikessa kanssakäymisessä, Aussilassa yleisemmän ylilupailun tai lepsunlaiskan unohtelumokailun sijasta. 

E on bongannut muutamia outouksia Suomessa, kuten:

Kerran junamatkalla edessämme istuva nainen roiskautti vissypullon sisällön päälleen. Siitä seurasi tapahtumasarja, joka ihmetytti E:tä kaikkineen. Ensinnäkin, minä olin ainut, joka riensi tarjoamaan naiselle paperia ja auttamaan siivouksessa, muut istuivat penkeillään kuin lahottajasienet, teeskennellen etteivät huomanneet (ilmeisesti, jotteivät nolaisi naista enempää). Toisekseen, nainen lähti paikaltaan ja puoli tuntia myöhemmin vaunuumme ilmestyi konnari puhelimeen puhuen. Puhelusta kuulimme, että nainen oli lähtenyt/jäänyt junasta ja jättänyt kaikki tavaransa sinne ulkovaatteita ja matkakassia myöten. Konnari availi kassia, kuvaillen sen sisältöä puhelimeen. 

E ei voinut käsittää, miten a) vähän yksityisyydensuojaa tilanteessa oli, eli koko vaununpuolikas kuuli, mitä kassissa on (vaikkei ollutkaan mitään salaista) ja b) kassia ei tuhottu saman tien, kun sen omistaja jätti sen. Ranskassa terroriuhka otetaan todella tosissaan eikä konnari edes unelmoisi avaavansa hylättyä laukkua. Sen tulisi ottamaan talteen pommiryhmä. Enpä osannut tuohon muuta vastata kuin suomalaiset ehkä yhä elävät aika lintukodossa ja varmaan täällä ollaan peräti naiivejakin yksityisuudensuojan rikkoutumisen saati terroriuhan suhteen. 

Toinen E:tä ihmetyttävä asia on suomalaisen musiikin mollivoittoisuus. Olen itsekin kiinnittänyt samaan huomiota ja kieltämättä suomalaiset iskelmät, poppi, räppi ja mitä näitä on, ovat erittäin usein melodiansa ja sanoitustensa puolesta aika ankeita alakuloisia. Radion tai television tarjonnasta ei ulkopuolinen aina erota, onko siellä itkuvirsi vai viimeisin jättihitti. Kerran E kysyi, miksi tietokoneelta tulee hautajaismusiikkia. Kyseessä oli lastenlaulu Kolme Varista, vain hieman tavallistakin mollahtavampana versiona.

Perusarki ja kielimuuri

Ehkä haastavinta arjessamme on, että E ei puhu suomea. Hän on oppinut paljon sanoja ja pystyy joskus keskustelusta bongaamaan, mitä aihe koskee. Mutta minkäänlaista ajatustenvaihtoa hän ei pysty suomeksi käymään. Vanhempani puhuvat käypää englantia eli pystyvät kommunikoimaan E:n kanssa ilman minuakin, mutta välillä tarvitaan sanasto- ja käännösapua puolin ja toisin. Minua pommitetaan välillä joka suunnasta suomeksi ja englanniksi, kaikkien selittäessä asiaansa, ja yritän siinä lennosta reagoida, toimia tai kääntää. Kun E:lle asiasta mainitsin, hän ei pitänyt kielimuuria itselleen hankalana ja pelkästään ihmetteli tajutessaan, että minä tunnen kääntämisen vaivalloiseksi. 

Kinkkisimpiä ovat sellaiset tilanteet, joissa joku ei puhu lainkaan englantia - vaikkapa vierailu mummolassani. Monta tuntia tai päivää jatkuva tulkkaus on yllättävän raskasta, eikä se ole hauskaa myöskään niille osapuolille, joita tulkataan. Viive ja käännöksen odottaminen eivät vaan tee kommunikoinnista kovin luontevaa saati jouhevaa. Kuitenkin tulkkaus on kivempi kuin ei visiittiä ollenkaan, joten mielellään käymme heitäkin tapaamassa, joilla ei ole yhteistä kieltä E:n kanssa.

E on onneksi itse kaksikielinen ja asunut ja matkustellut useissa eri maissa elämässään, joten hän on hyvin taitava ymmärtämään erilaisia aksentteja ja puolinaista englantia. Toisin kuin monet enkun natiivipuhujat, jotka hölmistyvät tai jopa suuttuvat, jos vastapuolella on hieman erilainen murre, aukkoja sanastossa tai omaperäinen kielioppi.

Kaiken kaikkiaan olen vaikuttunut ja yllättynytkin, miten helposti kuitenkin olemme tänne suomiarkeen sujahtaneet, vieläpä "kimppakämpässä". E:n joustavuutta en voi kuin ylistää. Jos tilanne olisi toisinpäin ja olisimme jumahtaneet anopille asumaan, enpä tiedä, miten jaksaisin. Välimme ovat hyvät, mutta vierailu on kuitenkin vierailu ja toisen luona oleilu ihan muuta kuin oma tupa, oma lupa.