Kootut selitykset ja valitukset - AirBnb

Varmaan useiden muiden tavoin, olen paljonkin pohtinut, voisikohan AirBnb-vuokrauksella lyödä rahoiksi. Alkuperäinen ajatuksemme nykyistä kotiamme ostaessa oli, että siitä voisi vuokrata huonetta välillä, tai vaikka koko kämppää silloin, kun emme itse siellä ole. 

No, yhden huoneen vuokraus ei tuntunutkaan mielekkäältä, koska vierashuoneemme ei ole mitenkään erillinen muusta asunnosta eikä sille ole omaa vessaa ja kylppäriä. Asunnon jakaminen ventovieraiden kanssa ei allekirjoittanutta suuresti houkuttanut, vaikka E:lle ajatus sopi. Päädyimme satunnaisesti vuokraamaan asuntoa omien reissujemme ajan ihan tutuntutunkauppana ja homma toimi ookoosti. Ainoa huoli oli/on, että lyhyiden matkojen ajaksi jätämme kaikki omat tavaramme asuntoon ja se ei välttämättä tunnu turvalliselta. Opimme myös jo näiden muutamien kertojen pohjalta, että asiakkaita voi olla vaikea pitää tyytyväisinä, ainakaan mistään kauempaa käsin. Milloin naapurista kuuluu liikaa melua, milloin imuri on liian vaikeakäyttöinen. 

E:n äiti on jo viisitoista vuotta pyörittänyt bisnestä, jossa hän lyhytaikaisesti vuokraa oman kotinsa yhteydessä olevia asuntoja: kolmea yksiötä ja yhtä isompaa perheasuntoa. Hän aloitti homman aamiaismajoituksena, mutta on vuosien mittaan siirtynyt enenevässä määrin omatoimimatkailijoihin ja pidempiin majoituksiin, eli viikosta ylöspäin. Yhden yön majoittujat etenkin nyt korona-aikaan tuottavat aivan liikaa työtä pyykkeineen ja desinfiointeineen, jotta se olisi kannattavaa. 

Kyselen mielelläni tarinoita asiakkaista, koska osa reissaajista on niin kummallisia. Valituksenaiheineen, nimittäin. Syy, miksi Madame E lopetti aamiaistarjoilun oli, että aina löytyi joku, joka ei aamiaisesta pitänyt ja jätti huonon arvostelun nettiin. Joko aamiainen oli liian tuhti ja liian englantilainen, tai liian kevyt ja liian ranskalainen. Yksi haluaa tarjoillun ja kokatun aamiaisen, toinen haluaa syödä milloin lystää, mitä yksiön jääkaappiin on jätetty valmiiksi. Yritätpä mitä tahansa, aina se on jonkun pirtaan väärin. 

Yllättävän moni yrittää neuvotella hintaa alaspäin tai muiluttaa huoneisiin enemmän väkeä, kuin niihin sallitaan tai mahtuu. Juurikin tänään yhteen yksiöön on tulossa porukka, joka varasi huoneen kahdelle, mutta ilmoitti viime minuutilla, että meitä onkin kolme. Kun heille selvisi, että lisävieraasta menee lisämaksu, he alkoivat inttää, että ei voi mennä koska "muuallakaan" ei mene. Tämän Mme E ratkoi asiallisesti sillä, että tässä taloudessa pätevät nämä säännöt, eivät jonkun muun säännöt. Kolmesta asiakkaasta kertyy kaikkiaan enemmän kuluja aina kuuman veden lämmityksestä pyykkäykseen - normijärkinen ihminenhän tämän ymmärtää. En ollut uskoa korviani kuullessani, että asiakas voi edes kuvitella, että voisi itse sanella hinnan majoittajalle, ei toisinpäin. 

Olen tuntenut anoppini nyt seitsemisen vuotta ja olen ensivisiitistä v. 2013 lähtien ollut sitä mieltä, että hänen kotinsa on ranskalainen kesäparatiisi. Valkoiseksi rapattu maalaistalo kirkonkylän ulkoliepeillä, tammimetsäisessä rinteessä luonnonsuojelualueella. Etupihaa valloittavat hortensiapensaat, hibiskukset, jättituijat ja ruukkutomaatit. Takapihalla on hyötypuutarha koivujen alla, ylärinteessä sadan metrin päässä talosta, tammilehvästön rauhassa, lämmitetty uima-allas. Olen ihan rakastunut tähän paikkaan ja mielestäni on etuoikeus, että N:llä on niin hieno mummola. Ja siksi hieman järkytyn ja loukkaannunkin aina, kun muut vieraat / maksavat asiakkaat arvostelevat majoitustaan. 

Tässäpä esimerkkivalituksia:

Kiinteistöstä saa hoitamattoman vaikutelman, sillä niittykukat kutittivat nilkkojani, kun kävelin uima-altaalle. 

Etupihan suihkulähdeallas on liian hoitamaton/hoidettu/kirkas/samea/luonnotilainen/ei riittävän luonnontilainen. 

Huoneessa tuntuu kostealta sen jälkeen, kun olemme kaikki käyneet suihkussa (ikkunaahan ei voi avata tai ilmankosteuden poistajaa käynnistää). 

Ikkunoissa ei ole mieleisiäni verhoja, haluaisin harsoverhot (harsoverhot ovat pimennysverhojen takana, mutta kyseinen asiakas ei niitä löytänyt). 

Pihalla on liian kuumaa/kylmää/aurinkoista/pilvistä/sateista (majoittajahan voi muokata säätä mielensä mukaan...). 

Majoittaja ei suostunut ilmaiseksi laatimaan minulle matkaohjelmaa majapaikan ympäristöön, vaikka pyysin häntä identifoimaan kaikki käyntikohteet alueella, laittamaan ne kartalle ja tulostamaan nipun infoa ajo-ohjeineen (tätähän ei voi itse tehdä jo kotona, tai pyytää matkatoimistoa laatimaan).

Majoittaja ei suostunut ilmaiseksi majoittamaan kissaani/koiraani/kaniani, vaan lemmikistä perittiin törkeä viiden euron vuorokausimaksu siivouskuluina. 

Huoneiden sisustus tuntui vanhanaikaiselta, joten annan arvosanaksi vitosen. 

Kaikkein kummallisinta mielestäni on, jos jätetään huono arvio nettiin ilman mitään selitystä asialle. Lätkäistään kasien, ysien ja kymppien joukkoon nelonen tai vitonen ilman sanaakaan siitä, mikä meni reissulla pieleen. 

Olen itsekin ollut aiemmin sitä mieltä, että palveluja tulee arvioida rehellisesti ja nettiin tulee kirjoittaa juuri kuten kokee, jotta muut matkaajat tietävät, mitä odottaa. Nyttemmin olen alkanut enemmän miettiä, onko arvioni reilu ja mitä se aiheuttaa bisnekselle. 

Kyllä, majapaikassa saattaa olla ongelmia jos toisiakin, mutta voisiko niitä selvittää jo majoituksen aikana, ei vasta poislähtiessä nettiarvosteluna? Kun itse varaan majoitusta vaikkapa Booking.comista, luen aina parhaat ja huonoimmat arvostelut saadakseni kuvan, mistä ihmiset pitävät ja mistä eivät. Yleisimpiä toistuvia valituksia ovat siisteystaso, melu, kova patja ja viemärinhaju kylppärissä. Näistä ainakin kaksi ellei kaikki ovat asioita, jotka hotelli/majoittaja varmasti voi yrittää ratkaista jo majoituksen aikana ja pelastaa päivän kaikille. Eli suuta auki rohkeasti heti tilanteen koittaessa, ei vasta jälkikäteen, kuten mielestäni etenkin suomalaiset herkästi tekevät. 

Kesäparatiisia Ranskanmaalla.

Kuvahyppäys ihan muualle, Kreikan-lomalta, Santorinilta. Alla Perthistäkin tuttu ihmeköynnös, tällä kertaa Santorinilla.

Onko bloggaus kuollut?

Satuin muualla näkemään keskustelua siitä, että bloggauksen kulta-aika on jo takanapäin. Harva perustaa enää uusia blogeja, koska nykyään on paljon suositumpaa ja trendikkäämpää näkyä Instagramissa, Snapchatissa, TikTokissa ja missä lie. Videobloggaus ja podcastien eli nauhoitettujen kuunnelmien teko on paljon perinteistä tekstibloggausta yleisempää, ainakin siltä tuntuu, kun sosiaalista mediaa selailee.

Itse olen jo aikaa sitten jäänyt vehkeestä nimeltä kehityksen kelkka, jos siinä koskaan mukana olinkaan. Olen sekä muodin että teknologian suhteen myöhäisherännäinen eli minua alkaa yleensä miellyttää se tyyli, joka meni muodista vähintään kaksi vuotta sitten, ellei kaksi vuosikymmentä sitten. Kännykän uusin vain silloin, kun entinen rikkoutuu, sama pätee tietokoneeseen. En suoraan sanoen käsitä, mihin tarvitsen uutta laitetta, jos entinenkin toimii. E:n ja pikkuveljensä hifistely uusimpien kännyspeksien suhteen on minulle yhtä aikaa hepreaa ja mongoliaa. Gigapikselit, RAMmit ja jammit, niiden suuruus, syvyys, taajuus, laajuus ei kuitenkaan omaa lompakkoani liikauta, ellei pakko ole.

Aloitin elämäni ensimmäisen blogin, tämän, Blogger-alustalla ja sillä olen pysynyt. Alkuaikoina, innokkaampana, tutkailin muitakin alustoja, mutta koska olin jo yhden oppinut, pysytään sillä. En missään vaiheessa tosissaan ajatellut, että bloggauksesta tulisi minulle työ (eikä siitä ole tullutkaan), joten en nähnyt tarpeelliseksi hioa alustaa, brändätä blogin nimeä ja itseäni, perustaa erillisiä somekanavia Twitteriin, Pinterestiin ja minne lie. Instagram-tili minulla on ja sitä käytin jonkun aikaa, nyttemmin se on hiipunut, koska postailen valokuvat mieluiten vanhaan tuttuun Facebookkiin jonka käytön aloitin 2007 eli kun olin vielä nuori ja teknologiavetreä.

Milloinhan alan olla blogidinosaurus? Varmaankin suunnilleen tänä vuonna. Seuraamieni blogien perusteella näyttää, että blogin elinkaari yleensä liikkuu jossain viiden vuoden tienoilla, muutama sissi jaksaa kymmenenkin. Tosin kauhean montaa tätä vanhempaa blogia ei ole, koska bloggaus virallisesti syntyi vuonna 1999 ja yleistyi 2000-2010-lukujen mittaan.

En blogia aloittaessani ajatellut mitään ajanjaksoa, miten kauan jatkaisin. Niin kauan kun huvittaa. Välillä huvittaa vähemmän, välillä enemmän. Minulla ei ole mitään julkaisuaikataulua, koska ei ole kaupallista yhteistyötäkään, eli ei sikäli tarvitse välittää kenenkään odotuksista blogin aktiivisuuden suhteen. Ja hyvä niin. Tämä on juuri siksi mukava harrastus, että se on täysin vapaata. Kirjoita siitä, mikä inspiroi. Siitä, mikä juuri nyt mietityttää tai puhuttelee. Josta haluat avautua tai saada taakan pois sydämeltä. Josta toivot neuvoja tai vertaistukea. Ei siinä sen kummempia suuntaviivoja.

Toki pienoinen pettymys on ollut tämä vuosi 2020, kun kuvittelin vuoden alkaessa, että minulla olisi paljonkin huimaa kerrottavaa maailmanympärimatkalta. Kaikkihan tiedämme, miten siinä kävi, ja toisaalta kaikille kävi ihan samalla lailla - tälle vuodelle asetetut odotukset, oletukset tai ihan perusrutiinit ja arki ovat mullistuneet, joillain jopa romahtaneet.

Toisaalta olemme nyt jälkikäteen tulleet tulokseen, että koko matkasuunnitelmamme oli aivan epärealistisen kunnianhimoinen ja emme olisi voineet aikatauluamme noudattaa pienen lapsen kanssa, ainakaan oman energisen, vahvatahtoisen ja liikkuvaisen taaperomme kera. Siirtymiä ja pitkiä lentoja oli liikaa ja liian usein, ja olisimme päätyneet burn outiin moista tahtia. No, kaikesta oppii ja ehkäpä tämä korona on ollut meille, kuten varmaan monille muillekin, yhtäaikaa takaisku ja blessing in disguise.

Mutta palatakseni otsikon kysymykseen, onko bloggaus kuollut? Joiltain osin varmasti on. Moni suosittukin bloggari on lopettanut, tai siirtynyt lyhyisiin video- ja Insta-päivityksiin. Oma blogini vielä sitkuttaa, vahvastikin. Kirjoittaminen on minulle rentoutumis- ja ajattelukeino enkä itse näe mielekkääksi sitä, että koittaisin tarjota mietteitäni napakassa uutissähkepituudessa Twitterissä tai pelkkinä kuvina Instassa. Podcasteihin tuskin lähden koskaan, koska tykkään enemmän luetusta kuin kuunnellusta tekstistä. Minusta on kivaa ja hyödyllistä voida palata johonkin osuvaan tai epäselvään kohtaan ja lukea uudestaan, pohdiskellen. Kuunnellessa tämä mahdollisuus on vaikeampi, kun pitää kelata taaksepäin ja osuttaa, mihin haluaa. Tekstin/viestin konkreettisuus jotenkin kärsii, kun se on vain kuullussa muodossa - tämähän on mielipidekysymys aivan puhtaasti ja monelle nimenomaan se kuunteleminen auttaa ymmärtämään tai painamaan mieleen.

Itse toivon, että blogit ja bloggaajat vielä jaksavat, ja että uusiakin perustettaisiin. Emme me kaikki ole videokansaa eivätkä tuntemattomien ihmisten ottamat kuvat ilman mitään saatetekstejä tai tarinoita niin kolahda. Aina tarvitaan lisää kiinnostavaa (tai ihan vaan viihdyttävää) lukemista, ajattelen.

Ranska, maaseutu, heinäkuu, aurinko. Voisi huonomminkin olla :D

Kaupunkiin, lähiöön, kylälle, maalle?

Meidän piti palata kotiin Australiaan eilen.

Sen sijaan palasimme Ranskaan. Oleilemme täällä lähiviikot ja -kuukaudet. Kauanko tarkalleen, ei ole vielä tietoa. Pyrkimys on olla Perthissä lokakuun alussa ja palata töihin lokakuun puolivälissä.

Miksi on niin vaikeaa päästä Australiaan? Suurin este on kahden viikon paluukaranteeni, josta kirjoitin viimeksi. Yritämme välttää hotellikaranteenia viimeiseen asti ja elän toivossa, että osavaltiomme antaisi mahdollisuuden suorittaa karanteenin kotona. Miten realistinen tämä toive on, ei ole tietoa. Toinen syy paluun vaikeuteen ovat rajusti rajoitetut lennot. Perth ottaa tällä hetkellä vastaan n. 500 tulijaa viikossa eli yhden lentokoneellisen verran väkeä. Milloin saamme paikat, riippuu paljon (totaalisaamattomasta) matkatoimistosta, josta lippumme ovat. Huoh.

No, välillä ihan muuta asiaa, kuin matkustelun voivottelua tai irtioton puintia. Elämä jatkuu tämänkin epävarman vaiheen jälkeen. Olen alkanut erityisesti pohtia sitä, missä asuisimme seuraavaksi.

Ennenkuin saimme lapsen, olin hyvinkin varma, että pysymme tyytyväisesti keskustanlaita-kerrostalokolmiossamme, Aussilassa olennaisen cafe stripin eli kahvilakadun lähituntumassa. Kahdelle ihmiselle kolmio, vaikkakin kompakti, tuntui enemmän kuin riittävältä. Ainoa harmituksen aihe asunnossamme on ollut, että sinne ei mahdu ruokapöytää muualle kuin parvekkeelle, parveketta puolestaan voi mukavasti käyttää puolet vuodesta. Kuumimman kesäkauden ja sateisimman talvikauden olemme syöneet keittiön baaritiskin ääressä, oikeastaan kyllä läpi vuoden, paitsi silloin kun on vieraita.

N:n vauva-aika sujui sekin ihan mukavasti kerrostalossa. Hän ei vielä paljoa liikkunut ja mahduimme kolmestaan ihan mainiosti samoihin neliöihin. Olen itse asiassa aina ollut kiinnostunut miniasumisesta. Jo teininä haaveilin asuntovaunussa asumisesta, tosin asuntovaunu oli mielikuvissani enemmän jotain "vanhanajan romanien" boheemia hevosvaunumeininkiä kuin megastar-campervan-amerikanrekkoja.

Miniasuntokiinnostus elää ja voi hyvin yhä, mutta enimmäkseen teoreettisella tasolla. Katson mielelläni miniasunto-ohjelmia, downsizing-sarjoja Netflixistä ja luen sisustusartikkeleja tehoneliöistä. Muttamutta.

Nyt asuttuamme verrattain ahtaasti useita kuukausia, fiilis alkaa olla, että onko tässä nyt ihan oikeasti järkeä kuitenkaan?

Marraskuun alusta joulun alle asuimme anoppilassa omassa yksiössä, tosin ison osan ajasta vietimme anopin kodissa ja isossa puutarhassa. Anoppi vuokraa kolmea yksiötä omistamastaan kiinteistöstä ja meillä oli siis näistä yksi asuntona. Joululta juhannukselle asuimme vanhempieni rivitaloneliössä ja siellä oli tilaa ruhtinaallisesti verrattuna tuohon yksiöasumiseen, vaikka meidän "omaa tilaa" olikin vain yksi makuuhuone. Nyt juhannukselta eteenpäin olemme asuneet erilaisissa hotelli-, motelli- ja Airbnb-ratkaisuissa, enimmäkseen yksiöissä tai yhdessä huoneessa, satunnaisesti kaksioissa. Alkuvuodesta ehdimme lomailla Virossa ja Italiassa, joten niissäkin majoitus oli perheelliselle ahtaanpuoleista. Yhteensä tätä miniasumista on mittarissa ehkäpä kolme kuukautta yhdeksän kuukauden reissusta.

Paluu omaan kotiin Perthiin (milloin lie se onnistuukaan) tietenkin antaa meille ihan eri lailla pysyvyyttä ja tilaa kuin tämä matkalaukkuelämä. Kuitenkin kaupungeissa, kaupunkikeskustoissa matkustus on uudella tavalla alleviivannut sitä, millaista elämä taaperon kanssa Perthissäkin tulee olemaan. Olen tähän saakka aina ajatellut, että asuminen lasten kanssa kaupungilla on vain asennekysymys, eikä lapsen tulon pitäisi automaattisesti tarkoittaa lähiö- ja omakotiasumista pihoineen ja koirineen. Muttamutta.

Toisin kuin suomalaisilla kerrostaloalueilla, Perthissä ei ole lainkaan tavallista, että lapset on otettu suunnittelussa huomioon. Yleensä kerrostaloihin ei kuulu mitään leikkipihaa, leikkipuistosta ja leikkivälineistä puhumattakaan. Jos piha-aluetta on, se on tyypillisesti parkkipaikkaa. Jos ihan puutarhamaisen pihan yritystä on, piha ei yleensä ole aidattu tai muuten lapsiturvallinen, jotta sinne voisi päästää vaikkapa esikouluikäisen yksinään tai ikkunan läpi vahdittuna.

Perthissä kerrostaloissa asuvat stereotypian mukaan vähävaraiset/huono-osaiset ("kunnan elätit"), Aasian suurkaupungeista muuttaneet, ja ehkäpä reppureissaajat tai oudot eurooppalaiset, jotka eivät ole vielä sisäistäneet aussitapoja. Kerrostaloja on karkeasti kärjistäen kahta tyyppiä, kipeästi remontin tarpeessa olevaa social housingia, sekä upouutta ja tuliterää nuorille professionaaleille DINKY-pareille (double income no kids).

Keskustassakin on leikkitilaa - puistoja ja leikkipuistoja - mutta vain harvakseltaan. Esimerkiksi meiltä lähin puisto on parin korttelin päässä, mutta se ei ole kaikkein kivoin lapsille siellä ikävä kyllä majailevien pultsareiden vuoksi. Kivempi ja kauniimpi puisto hieman kauempana olisi muuten oivallinen, mutta se on joenrannassa, eikä vedenrajassa tietenkään ole aitaa. Lähin leikkipuisto löytyy vajaan kilometrin päästä. Sinnekin vaunuilee, mutta ei kätevyydessä päihitä omaa (tai kommuuni)pihaa.

Perthin leikki-ikäisten vanhemmat tyypillisesti tapaavat toisiaan ulkotiloissa sellaisissa puistoissa, joissa on aidattu leikkialue. Leikkialueiden liepeille on yleensä sienimäisesti tupsahtanut kahvila tai kahvivaunu, koska aussit eivät tapaa ilman, että juovat kahvia (tai olutta). Tämä on muuten ihan mukavaa, mutta yleensä vaatii jonkun verran ajomatkaa eikä lapsen leikittäminen autoillen ole ainakaan työpäivinä näppärää.

Oman lapsuuteni vietin kymmenvuotiaaksi asti keskisuomalaisella kirkonkylällä kerrostaloalueella, jossa asui paljon lapsiperheitä. Leikimme päivät ja illat pitkät hiekkapihalla, lähimetsässä ja järvenrannassa, sekä kerrostalon kommuunitiloissa aina ullakolta pyörä- ja kylmäkellariin. Haluaisin kovasti tarjota tällaisen vapaan melukylämäisen lapsuuden pojallenikin, mutten tiedä, miten se Perthissä onnistuu. En itse pidä lainkaan Perthin omakotitalolähiöistä, sillä niissä mielestäni tuntuu yksinäiseltä: kaikki ovat omissa kodeissaan, kaduilla liikkuu vain harvakseltaan ketään, jalkakäytäviä ei juuri ole ja joka paikkaan on hiton pitkä matka autoilla. Tämä on tietenkin pinnallinen ja stereotyyppinen/negatiivinen mielikuva perustuen vain yhdessä lähiössä (High Wycombe) lyhyesti asumiseen. Olen yhdeksän vuoden asumisurani Perthissä ollut enimmäkseen keskustassa tai sen tuntumassa.

Kaupunkikeskustassa ajanvietto leikki-ikäisen kanssa ei tunnu millään mittarilla hauskalta, koska lapsi on jatkuvasti juoksemassa sinne ja tänne, pulun perässä auton alle jii än ee. Kauhunhetket korostuivat kaoottisessa Ateenassa, mutta samoja ongelmia kohtaa kaikkialla. Kaupunkitila on täynnä teräviä kulmia, vaarallisia autoja, välinpitämättömiä ohikulkijoita, roskia, koiranpissalätäköitä, jopa rakennusjätettä kuten nauloja tai metallitankoja. Tietenkin vaaran määrä riippuu kaupungista ja alueesta siellä, mutta jonkinlainen kaipuu luontoon on alkanut kovastikin nostaa päätään. Olen aina ollut järvenrantaihminen, joten vesimaisemat houkuttaisivat, Perthin tapauksessa luonnollisesti meri.

E puolestaan vietti lapsuutensa maalaiskylässä ja on alkanut haikailla sellaiseen uudelleen. Perthin lähistöllä on paljonkin merenranta-kaupunginosia ja kyliä, joita olemme hiljaisesti alkaneet pohdiskella,  rahatilanteen salliessa tietenkin.

Olen koulutukseltani kaupunkitutkija ja olen koko aikuisikäni viihtynyt aivan parhaiten kohtuullisen suurissa, yli miljoonan asukkaan kaupungeissa. Nyt yritänkin pähkäillä, onko oma kaipuuni luonnonrauhaan, hiljaisempaan elämään aitoa personaallisuuden/tarpeiden muutosta, vai silkka oire taaperoarjen väsymyksestä ja huonostinukutuista öistä. Ettei käy niin, että innoissamme ostamme talon jostain woopwoopista (aussisana perähikiälle) ja sitten tukahdumme sinne tylsyyteen ja yksinäisyyteen... Todella vaikea tietää ennakkoon, mitkä fiilikset olisivat missäkin.

Olisikin kiva kuulla mielipiteitä muilta, etenkin teiltä, joille on tapahtunut samansuuntainen muutos!

Kuvat Kreikasta, E:n otoksia.

Viidentoista tonnin lasku, avot

Jos jokin voi mennä pieleen, se menee. Ja jos jokin voi mennä vielä huonommin kuin tähän saakka, se menee.

Oikeasti yritän muistuttaa itseäni jatkuvasti siitä, että olemme onnekkaita: olemme terveitä, yhdessä, peräti matkailemassa, eli moni juttu on meillä erinomaisen hyvin. Meillä on yhä tulonlähde eli minun virkani Australiassa, josta saan elokuun loppuun saakka lomarahoja. Meillä on vuokralainen eli joku muu maksaa asuntomme kulut, jos ei aivan täysimääräisesti niin enimmäkseen kuitenkin.

Järjellä ja tunteella ei kuitenkaan aina tule samaan lopputulokseen ja juuri tänään on ollut vähemmän hauska päivä.

Olemme Heraklionissa Kreetalla. Kaupunki on pieni, kompakti, eläväinen, mutta myös käsittämättömän meluisa etenkin öisin. Meillä on asunto vuokrattuna erään pääkadun varrelta ja sitä pitkin ajelee joka helkutin yö Bollywood-musiikkia täysillä kaiuttavia motoristeja. Iltayöstä, keskiyöllä, aamuyöstä. Lapsi nukkuu miten nukkuu, enimmäkseen täysiä öitä, mutta heräilee ja itkahtelee välillä. Minä herään joka inahdukseen korvatulppienkin läpi, noiden Bolly-rallaajien lisäksi. Joka aamu herään päänsäryn tykytykseen.

Tänä aamuna meillä oli edessä siirtymä Heraklionista Kreetan itäosiin. E lähti aamuyhdeksältä jalkapatikalla hakemaan vuokra-autoa ilmoitetusta osoitteesta. Puoli kymmeneltä hän soittaa, että autovuokraamo ei ole saamassamme osoitteessa. Osoitteessa ei ole kerrassa mitään. Hän on jo soittanut vuokraamoon, jonka henkilökunta on luvannut tulla häntä puolimatkaan vastaan vuokraamallamme autolla. Se on voivoi, että Googlen kartta ei ole ohjannut häntä lähimainkaan oikeaan paikkaan. Ilmeisesti kartalla on vaikeuksia tunnistaa kreikankielisiä kirjaimia, vaikka osoite on kopioitu suoraan saamastamme varausvahvistuksesta.

Olemme jo pakanneet kaikki lapsen lelut, huoneistossa ei ole jäljellä muuta kuin korillinen pyykkipoikia ja kännykkäni. Vuoroin katsomme videoita taaperon kanssa, vuoroin leikimme pyykkipojilla. Kuluu tunti. Kuluu toinen. Autovuokraamo on vartin matkan päässä, silti E:tä ei näy, ei kuulu. Yritän soittaa. Turhaan. Löydän sentään pallon lapsen repusta ja leikimme sillä. Kunnes taapero kyllästyy siihenkin.

Yritän saada lapsen aamupäiväunille, eihän tämä tietenkään tänäänkään nukahda sänkyyn, vain liikkuviin vaunuihin. En voi lähteä työntelemään, koska asunnon avaimet ovat E:llä, enkä voi lukita saati avata ovea ilman niitä. Emme ennakoineet, että puolen tunnin reissu paisuisi paisumistaan. Ramppaan parvekkeella kurkkimassa, missä mies kuppaa, missä auto? N ei jaksa enää katsoa Cocomelon-lastenkanavaa ja minulla on huono omatunto siitä, että 16-kuukautisen lapsen ruutuaika on jo aamupäivästä ylittynyt varmaan kolminkertaisesti. Lapsi juoksee parvekkeelle perässäni, liukastuu ilmastointilaitteesta tippuneeseen kondenssiveteen ja läiskähtää selälleen laatoitukselle. Parku.

Juuri kun tyynnyttelen hysteeristä lasta, E soittaa. Hän on alhaalla odottamassa auton kanssa, kiire, tulkaa, kapealla sivukadulla ei voi parkkeerata hätävilkuillakaan kauaa. Yritän toisella kädellä vanuttaa kastunutta shortsipukua lapsen päältä, toisella näpelöin puhelinta, joojoo tullaan! Vaatteidenvaihto ja ulos.

Suuntaamme auton kohti Agios Nikolaosta, monille suomalaisille hyvinkin tuttua lomakohdetta (on muuten käymisen arvoinen). N kitisee väsyneenä, muttei suostu/saa nukahdettua. Kännykkäni pimpahtaa. Kaveri Australiasta kertoo, että paluukaranteenista Perthiin on tehty maksullista ja maksu pätee kaikkiin, riippumatta siitä, milloin on ostanut lipun. Luen infon osavaltion nettisivulta ja selviää, että meitä odottaa $3000-5000 lasku palatessamme, riippuen laskukaavasta eli lapsen osuudesta summassa. No voi helvitpersaa.

Tämä lasku tulee jo menettämämme rahan päälle: maailmanympärimatkamme lennoista viisi kuudesta on peruttu tai ei muuten onnistunut, koska emme koronan takia olisi edes saaneet viisumia niihin maihin, joista lennot olisivat lähteneet. Penniäkään rahoista emme ole vielä saaneet takaisin, vaan väännämme aiheesta STA Travelin kanssa. Matkatoimisto on saanut lentoyhtiöiltä joitain rahapalautuksia, joitain krediittejä eli käytännössä matkustuskuponkeja. Palautetuistakaan rahoista matkatoimisto ei ole luopunut,  ilmoitti vain meille lainvastaisesti(?), että maksavat jos jaksavat. Eli meidän pitää vain tyynesti odotella, voimmeko käyttää yhtään noista matkustuskupongeista palataksemme Perthiin, vai meneekö kaikki kankkulan kaivoon. Rahojen palauttamattomuuden aion riitauttaa tietenkin Perthiin päästyämme, mutta juuri nyt en voi asialle mitään, koska en voi edes soitella läpi valitusnumeroita ja -portaita ulkomailta käsin.

Tällä hetkellä menomittari raksuttaa siis $15 000 miinuksella siitä, mitä olimme varautuneet tähän reissaamiseen käyttämään. Ja kaikki tuo on rahaa, jolle emme käytännössä saa vastinetta = menetettyjä lentoja sekä se paluukaranteeni. Voitte uskoa, että RAIVOSTUTTAA.

Paluukaranteenin maksuun saa sentään kuukauden korotonta maksuaikaa tai voi tehdä puolen vuoden maksusuunnitelman. Kiva kiitti.

Ymmärrän karanteenin tarpeellisuuden, mutta en sitä, että sen suorittamiseen on vain yksi vaihtoehto. Ei ole mahdollista olla karanteenissa kotona, edes jonkun helkutin jalkapannan tai valvontaohjelman avulla. Pitää olla osavaltion määräämässä karanteenihotellissa - tämä kuulostaa minusta ihan siltä, että koska turismi on Australiassa ajettu aivan nollaan, on bisneksille pitänyt neuvotella jokin muu mahdollisuus tehdä rahaa ja se on oman maan kansalaisten lompakoiden nyhtäminen.

Tuo paluukaranteeni ahdistaa sen verran jo ilman maksujakin, että pelkästään sitä välttääksemme olemme siirtäneet paluumme heinäkuulta lokakuulle. Ajatus ja toive oli, että hätätilalaki olisi Australiassa jo silloin ohi ja karanteeni olisi lieventynyt, mahdollisesti muutettu kotikaranteeniksi. Mutta ei. Juuri nyt ei näytä siltä, että odottelu tuo yhtään lievennystä asiaan, päinvastoin. Takaisin emme enää pääse maksamatta, sillä karanteeni tulee voimaan 17. heinäkuuta ja alkuperäiset lippumme Etelä-Korean Seoulin kautta (jonne emme joka tapauksessa nyt pysty pääsemään) Perthiin olivat 20. heinäkuuta.

Tällä hetkellä elämämme keskittyy tähän päivään, tähän hetkeen. Olemme Kreetalla lomalla kuten suunniteltua. Lennämme Ranskaan ensi viikolla. Kauanko olemme Ranskassa, ei tietoa. Olen jo alkanut pyöritellä sitäkin mahdollisuutta, että jäämme Ranskaan joksikin kuukausiksi, jos E saisi sieltä töitä. Omaa virkaani pystyn säilyttelemään Perthissä ensi vuoden puolelle, sillä minulla on palkatonta vanhempainvapaata jäljellä. Mikä alkoi yhdeksän kuukautta sitten selkeäsuunnitelmaisena, selkeärajaisena irtiottona, alkaa yhä enemmän tuntua ankkurin irtautumiselta, tuuliajolta. Mitä ihmettä tästä kaikesta oikein tulee? Jäämme ihmettelemään.

Onneksi pikku-N ei rahahuolista tiedä mitään eikä tarvitsekaan tietää. Yritämme parhaamme mukaan elää normaalisti ja neutraalisti. 

Matkailua nyt, oletteko hulluja?

Onko nyt järkevää matkustaa? Onko nyt eettisesti oikein matkustaa? Olemme jo tien päällä eli käytännössä olemme vastanneet kumpaankin kyllä ainakin omalta kohdaltamme. Kysymykset kuitenkin kummittelevat mielessä.

Suomen ja Baltian maiden välille avautui "matkustuskupla" kesäkuussa ja sitä hyödyntäen lähdimme testaamaan Tallink Siljan uuden Riian-reitin. Emme ole kumpikaan käyneet Riiassa ennen, vaikka olenkin joskus parikymppisenä minibusseillut Baltian maiden läpi arkkitehtuurin opintomatkalla. Riiasta matkan oli tarkoitus jatkua Portugaliin ja liputkin meillä oli jo ostettuna - aivan viime tipalle ostoa venyttäen -, mutta Portugalin peruimme koronatartuntojen kasvun myötä.

Päädyimme ostamaan lennot melkeinpä ainoaan Euroopassa turvallisesti auki olevaan lomakohteeseen, Kreikkaan. Naputan tätä ateenalaisen hotellin ala-aulasta, kaaottisen liikenteen pauhatessa ulko-ovien takana, painostavassa helteessä.

Riian-risteily oli mielestäni niin järkevästi hoidettu kuin tuollaisen joukkotapahtuman nyt voi hoitaa, eli kaikkialla kehotettiin pitämään turvavälejä, ruokailuihin ohjattiin omiin pöytiin, pöytien välille oli lisätty etäisyyttä ja kaikkialla oli käsidesipulloja. Kuitenkin reittimatkamme jälkeen luin lehdistä, että risteilylaivoilla (ei omallamme) on todettu tautitapauksia.

Niin, eli onko nyt järkevää matkustaa? Riippuu mielestäni siitä, miten ja minne matkustaa. EU-maat virallisesti suhtautuvat EU-alueeseen yhtenä kokonaisuutena eli jos tulet maasta, jonka tartuntojen lukumäärä on alle tietyn ja haluat maahan, jolla on sama tautiprofiili, senkun vaan viranomaisten puolesta. Teoriassahan tartuntavaara on silloin sama kuin kotonakin. Riski kasvaa siinä, että matkaillessa viettää enemmän aikaa julkisissa tiloissa ja ylipäätään kohtaa enemmän ihmisiä. Täällä Kreikassa tilanne vaikuttaa olevan hyvin hallussa, sillä täällä on maskipakko joukkoliikenteessä ja museoissa/käyntikohteissa, ja monet käyttävät maskia kaikkialla ulkona liikkuessaan.

Turvaväleihin suhtaudutaan tosissaan ja esimerkiksi museoissa on joka näyttelyhuoneessa joku, joka vahtii sääntöjen noudattamista. Museoissa ja esim. Akropoliin kukkulalla on kiertosuunta, josta ei saa poiketa. Näin pyritään estämään yleinen sompailu ja joukkojen muodostuminen, kun kaikki kulkevat tasaisin välein eteenpäin. Ravintoloissakin yleisesti on pöytäväliä harvennettu ja osa pöytäpaikoista ja esimerkiksi puistonpenkeistä on rajattu pois kokonaan. Asenne näyttää olevan, että ulkona voi olla rennommin, sisätiloissa noudatetaan kiltisti rajoituksia.

Muttamutta. Viralliset ohjeet tai luvat eivät aina ole yhtä kuin eettisesti tai terveydellisesti paras ratkaisu. Muutenhan meillä ei olisi USAn, Brasilian, Iso-Britannian tai Ruotsin tapaisia käsiinräjähtäneitä tilanteita. Eli onko eettisesti oikein matkustaa, jos siinä ottaa tartunta- ja tartutusriskin?

Tämä on vaikea kysymys mielestäni. Äkkiseltään voisi ajatella, että ei tietenkään tule liikkua mihinkään, ehkä enintään kotimaanmatkailla. Toisaalta, en osaa sanoa, onko sillä tilastollisesti suurta riskieroa, matkaileeko Helsingistä Inariin vai Kuopiosta Ateenaan. Kummassakin on omat kommervenkkinsä. Matkailupainotteisessa maassa kuten Kreikassa jopa neljännes bruttokansantuotteesta tulee turismista, joten onko oikein leikata tuo neljännes pois? Kuten sanottua, täällä suhtaudutaan torjuntaan hyvin vakavasti maskeista käsidesiin ja sääntöjen vahtimiseen, kun taas Lapin-lomallamme saimme olla aika vapaasti kaikkialla, maskeja ei näkynyt missään.

Tässä en tarkoita, että hälläväliä varovaisuudesta. Vaan ennemminkin sitä, että jos ja kun kaikki muistavat pitää kiinni hygieniasäännöistä, riski alenee, matkaillessa ja muulloinkin. Omalta reissultamme emme ole palaamassa enää Suomeen, vaan muutamme seuraavaksi asumaan anoppilaan Ranskaan ainakin joksikin aikaa. Siellä voimme ja aiomme myös "karanteerata" itsemme vaikkei Ranska tulokaranteenia vaadikaan.

Jos on mahdollista kallistua sille kannalle, että on sekä järkevää että eettisesti oikein tai ainakin nippanappa sallittavaa matkustaa, onko se juuri nyt mukavaa? Tässä taas aivan eri luokan kysymys!

Laivamatka Riikaan oli itse asiassa rattoisa. Ainoa epämukava hetki oli tungos lähtöportilla, kun laivaan noustiin. Laivalla kuitenkin oli väljää ja esimerkiksi buffet-aamiainen oli järjestetty niin, että ovella oli pöytiinohjaus ja eri seurueita ei sekoitettu samaan pöytään ilman turvaväliä. Laivalla oli myös kaikkialla käsidesiä ja kuulutuksia ja infolappuja käsienpesusta ja hygieniasta.

Sen sijaan lento Riiasta Ateenaan oli lähinnä tukala. Kasvomaski on laitettava päälle heti terminaalin ovella ja vaikka ymmärrän sen tarpeellisuuden, ei naamasaunan kanssa matkustus ole hupia, etenkään taaperon kanssa, joka ei käsitä moista pelleilyä ja haluaa repiä naamiaisasut pois vanhemmilta. Lento kesti 3h 10min eli maski oli oltava päässä viitisen tuntia, lentokenttä mukaan lukien. Heti Riian päässä tutustuin myös ilmiöön "miten käytetään maskia väärin" eli hyvin moni vetää sen alas kasvoilta puhuessaan. Toisinsanoen minimoi/eliminoi sen syyn, miksi maskia edes käytetään - omasta suusta tulevien pisaroiden estoon.

Täällä Ateenassa maski on oltava kaikkialla mukana ja meillä on kummallakin kertakäyttömaskien lisäksi kaksi kankaista uudelleenkäytettävää maskia. Kun toinen on pesussa, toinen on käytössä. Kadulla maskia ei ole pakko pitää, monissa sisätiloissa kyllä. Esimerkiksi pesulaan ei ollut menemistä ilman maskia, ruokakaupassa maskia ei moni pidä, ei aina edes kassa. Toisaalta emme olisi päässeet lentokentältä majoitukseen ilman maskia, koska se tarvitaan kaikkiin julkisiin kulkupeleihin taksista metroon. Ja ihan jokainen myös pakkoa noudattaa, koska noudattamatta jättämisestä seuraa sosiaalisen paheksunnan lisäksi sakot.

Yksi varotoimemme on välttää julkista liikennettä eli kävelemme paljon ja pidemmät matkat olemme taittaneet vuokra-autolla. Toki lentoja ja laivoja/autolauttoja ei voi kokonaan välttää, jos Kreikassa ja Kreikasta meinaa liikkua.

Pelottaako meitä reissata taaperon kanssa? Vuosikkailla kun on tapana hääriä siellä ja täällä, kosketella kaikkia pintoja ja tunkea sormia suuhun aivan väärillä hetkillä. Rehellinen vastaus on, kyllä ja ei. Toisaalta joudumme vahtimaan lasta vielä entistäkin tarkemmin ja putsaamaan käsiä tiiviimpään tahtiin kuin kotioloissa. Toisaalta totuimme systeemiin jo Italiassa, eli käsidesiä ja desinfiointipyyhkeitä on koko ajan mukana ja käsiä pestään vähän väliä. Lisäksi koronan ei ole osoitettu tarttuvan pinnoilta, tai ainakin tarttuvuus pintojen kautta on hyvin vähäistä. Tähän saakka käytännössä kaikki tartunnat ovat olleet suorasta kontaktista sairastuneen kanssa, ainakin media- ja tutkimustietojen mukaan.

En suoraan sanoen osaa sanoa, onko toimintamme järjellistä paluuta uuteen normaaliin arkeen, vai uhkarohkeaa. Tartunnan kun voi nykyään saada mistä vain, perähikiän pikkupuodeista lähtien. Kannattaisiko kuitenkin bunkkeroitua jonnekin odottamaan rokotetta? Ehkä. Kukin tekee omat päätöksensä. Meidän päätöksemme juuri nyt on yrittää matkustaa turvallisiksi luokitelluissa maissa, varotoimien, turvavälien ja käsidesi-desilitrojen kera. Kotiinpaluu Australiaan antaa odottaa itseään, koska paluukaranteenin lisäksi edessä on myös taistelu lennolle pääsystä. Länsi-Australia aikoo vähentää saapuvien matkustajien määrän vain muutamiin satoihin per viikko eli emme edes tiedä, mille lennolle ja milloin pääsemme. Liekö tässä vietetään ensi joulua Ranskassa, nähtäväksi jää. Irtiotostamme on tullut varsinainen "sokka-irti"-otto.

Delphi

Mykonos

Ateenan arkeologinen museo