Aikakoneesta ulos

Ihmettelyni uuden vanhan normaalin parissa jatkuu. Viimeksi kirjoitin siitä, miten oudolta tuntuu olla paikassa, jossa korona ei näy käytännössä mitenkään eikä sitä vastaan tehdä mitään aktiivisia varotoimia väestötasolla - lukuunottamatta uber-tiukkaa maahanpääsy- ja karanteeniprotokollaa. Täälläkin toki on korona-valistusjulisteita julkisissa tiloissa ja käsidesiä tarjolla kauppojen ovilla, mutta en ole itseäni lukuunottamatta nähnyt kenenkään niitä käyttävän. Menen lihasmuistista putsauspisteen kautta, koska Ranskassa yleensä oli vartija valvomassa, että käsidesiä käytetään. No spray no play eli jos ei ruiskauta putsia käsiin niin ei ole kauppaankaan asiaa. Vain yhdessä kaupassa Perthin keskustassa vaaditaan maskit ja se on Apple-kauppa, varmaankin ketjun kansainvälisten sääntöjen vuoksi. 

Meillä oli tänä perjantaina työpaikan pikkujoulut ja vaikka ne olivat kyseiselle toimistolle ominaiseen tapaan hyvin maltilliset - ei skandaaleja, kännäystä, diskopallossa roikkumista - sain silti tuijottaa silmät ymmyrkäisinä, että näinkö tämä menikin. Nimittäin ruokailu oli cocktail-paloja kiertävillä tarjottimilla ja dippikastikekulhot yhteisiä. Minäkin kaapaisin lihapullaan chilisoossia ja tajusin vasta sitten, että jos täällä jollain on joku pöpö, niin kohta se on kaikilla. Meni monta hetkeä miettiessä, että tämäkö ihan oikeasti oli se vanha normaali, yhteiset lautaset, kulhot, pöperöt, ei huolenhäivää? 

Tunne on melkeinpä kuin aikakoneen matkustajalla. Minut on teleportattu takaisin jonnekin vuosiin 2018-19, kun kukaan ei ollut vielä kuullutkaan vihulaisesta nimeltä SARS-cov-2.

Täällä teoriassa rajoitetaan asiakasmääriä ja esimerkiksi ostoskeskusten ruokakorttelien pöytiä on hieman hajasijoitettu väljyyden takaamiseksi. Baarit ovat kuitenkin pikkujoulukaudella täynnä, lähijunissa on sama määrä populaa kuin aina ennekin ja hisseihinkin mennään ihan sekasakilla, herrajjesta. Ranskassa oli hissien ovissa lappu, että sisään vain saman seurueen jäseniä kerrallaan. 

Olemme itse jatkaneet sinnikästä käsienpesua ja "käsidesi ennen ruokailua"-politiikkaa, jos pesupaikkaa ei ole saatavilla. Tai siis minä olen jatkanut ja vahdin haukkana taaperoa, E on jo alkanut lipsua, koska ei käsipesukenraali ollut alkujaankaan. Suomalainen "kädet pestään aina sisään tullessa" on ollut meillä jo vuosia kiistakapula ja sain omiin vaatimuspurjeisiini kätevästi tuulta koronarajoitusten puhureista. Nyt kun yhteiskunta ympärillä ei hygieniaa enää jatkuvasti tuputa, alkavat opit murentua, ikävä kyllä. En osaa sanoa, kauanko vielä itse olen jatkuvasti tietoinen vaikkapa siitä, etten kosketa kasvoja tai pureskele kynsiä. Ehkä nämä mietteet hälventyvät, ehkä eivät. En tykkää kyllä sairastelusta yleisestikään - kukapa tykkäisi - ja perusnuhat ja flussat torjutaan samoilla metodeilla. 

Länsi-Australia alkaa elvyttää koronarajoituksia jossain määrin, kun kontaktijäljitys tulee reilun viikon päästä pakolliseksi. Sisätiloissa tapahtuviin palveluihin, kuten ravintoloihin, kuntosaleille, kauppoihin jne menijät joutuvat käsittääkseni skannaamaan QR-koodin puhelimellaan ja jättämään näin tunnistetietonsa liikkeeseen. Siltä varalta, että täälläkin korona pelmahtaa levitä ja tartunnan saaneiden liikkumista joudutaan setvimään. Naapuriosavaltiossa nimittäin oli pieni tartuntaketju ja siitä seurasi siellä välitön rajasulku ja viikon kestänyt lockdown. Nyt tilanne on taas ilmeisesti hallinnassa, mutta se pakotti Länsi-Australiankin reagoimaan nostamalla valmiutta. 

En oikein jaksaisi enää kirjoittaa koronasta tai edes ajatella koko asiaa, mutta toisaalta koronavapaa elämä on täälläkin ajatustasolla vaikeaa. Jostain se puskee tajuntaan kuitenkin, viimeistään uutisista, joissa jatkuvasti hoetaan jotain koronahuolia/lukuja/kriisiä/päivityksiä/rokoteuutisia, oli Australiassa tartuntoja tai ei. Ihan kuin koko maailma, eritoten mediamaailma, olisi menettänyt kykynsä keskittyä muuhun. 

Hotellikaranteenista seurasi sellaista, että käynnistin yhden naisen hyväntekeväisyysohjelman ja olen avittanut muutamaa lapsiperhettä apupaketeilla eli toimittanut heille hotelliin leluja, puuhapaketteja, syötävää ja muuta tarpeellista. Kaikki hotelleissa olevat eivät ole perthiläisiä, vaan ovat joutuneet pysähtymään karanteeniin ensimmäisessä välilaskupaikassaan Australiassa. Jos koti on muualla, vaikkapa itärannikolla, ei täällä ole ketään, joka voisi tavaratoimituksissa auttaa ja siinä päätin minä astua kuvaan. Tottakai nykyään pystyy tilaamaan hyvin paljon kotiinkuljetuksena, mutta esimerkiksi kaikenlaista puuhakrääsää myyvä Reject Shop (täkäläinen Tiimari) ei toimita kotiin. Ruokakaupoista taas ei saa lasten leikkivälineitä ja oikeat lelukaupat yleensä toimittavat viikon-kahden viiveellä, eli liian hitaasti karanteenitarpeisiin. 

Omaa karanteenihotellia ei saa tietää kuin vasta lentokentällä laskeutumisen jälkeen, eli mitään etukäteisvalmisteluja ja ennakkotilauksia ei pysty tekemään. Tämä ei ole kätevää kellekään, kaikkein vähiten lapsiperheille. Näillä kun usein on pakottavia perushankintoja tiedossa, kuten vaippoja ja maitoa lapselle. Yksi auttamani perhe oli ikikiitollinen muutamasta hassusta leikkivälineestä, koska he olivat karanteenissa ollessaan saaneet kuulla erään perheenjäsenen menehtymisestä ja tilanne oli entistäkin karmeampi heille. Toinen perhe puolestaan viettää lapsen synttäreitä karanteenissa, uudessa maassa muutettuaan tänne ulkomailta, joten pieni synttärimuistaminen oli mielestäni enemmän kuin paikallaan. 

En edelleenkään tajua, miksei karanteenia voi toteuttaa edes paria pykälää inhimillisemmin. En aio taas aloittaa epäkohdista, mutta en itse koe olevani yhtään enempää koronalta turvassa siksi, että nytkin perheet on pakattu yhteen huoneeseen sen sijaan, että heillä olisi käytössään asunto erillisellä makuuhuoneella ja keittiöllä. Etenkin kun olen nähnyt, miten muut täkäläiset elävät, täysin vailla varotoimia, niitä ymmärtämättä, muistamatta, tai tarpeelliseksi kokematta. Elämme kummallisia aikoja, ystävä hyvä. 

Aasinsillasta toiseen, olen varmaan ainut ihminen työpaikallani, joka on ihan fiiliksissä työstään. Muilla alkaa jo vuodenloppu painaa ja haiku olla kova joululomalle. Vaikka olen paljonkin miettinyt työpaikan vaihtoa, nyt paluu tuntuu kuitenkin kivalta tuttuun ja turvalliseen. Lisäksi sain entistä mielekkäämpiä työtehtäviä, joita teen nyt ilolla. Saa nähdä, kauanko tämä onni kestää ja näversinkö vihdoin nurkkauksen itselleni asettua ammatillisesti, vai pitääkö  jatkaa etsintää ja kampeamista jonnekin toisaalle. Aika näyttää.

Alla Perthin jouluhuumaa. Kuva (c) Fremantle Stories.

Uusi vanha normaali

Hurraa, normaalielämään on palattu ja sellaista jo viikko eletty. "Tällä puolen" olon voi tiivistää pariin sanaan: surrealistista, epätodellista, monin tavoin tuttua ja silti outoa. 

Perth on kuin rinnakkaistodellisuus, oma universuminsa Eurooppaan verrattuna. Täällä ei ole ollut koronatartuntoja sitten huhtikuun ollenkaan. Tai siis muutamia raportoidaan joka viikko, mutta ne ovat kaikki karanteenissa olijoita, joko meriliikenteen miehistöä tai maahan palaavia kansalaisia. Karanteenista pääsee pois vasta kahden viikon ja kahden negatiivisen testin jälkeen. 

Viimeinen päivä hotellikaranteenissa oli vaikein. Kello raksutti järkyttävän hitaasti kohti vapautumisaikaa. Olimme siivonneet ja pakanneet kaiken jo aamupäivästä, joten kello kolmen vapautumishetken odottelu oli yhtä peukaloiden pyörittelyä. Taapero hyöri ja hieman kiukutteli kummissaan, koska aisti, että tänään on erilaista. Pääsimme ulos 40 minuuttia luvattua myöhemmin, koska hotelli päästi vain yhden kerroksellisen väkeä ulos kerrallaan ja siinähän kestää. Ehdin vetää asiasta hepulin, koska ystävät tulivat meitä hakemaan ja stressasin, että nyt he joutuvat odottamaan meitä jopa tuntikausia. Mitään päivityksiä kun ei välillä kuulunut, monesko kerros on menossa. 

Päästyämme viimein aulaan, siellä odotti ensimmäinen yllätys. Nimittäin hotellinjohtaja sanoi meille, että ottakaa hyvät ihmiset nuo maskit pois, ei niitä täällä käytetä! Vanhasta muistista kun lähdimme maskit naamalla ihmisten ilmoille. Tästä eteenpäin koko viikko on ollut yhtä lihasmuistin nykimistä: joka kerta mennessäni kauppaan, tai nähdessäni poliisin, olen ollut kaivamassa olematonta maskia laukusta. Neljä kuukautta maskipakkoa on iskostanut sakkopelon ja asenteen, että näin kuuluu olla. Nyt viikon jälkeen maskittomuutta, kättelyitä ja halaamisia, olo alkaa olla kuin ennen covidia eli vanhan normaalin aikaan. Ranskassahan emme kätelleet, halanneet tai poskisuukottaneet yhtään ketään - ne oli karsittu tapakulttuurista aivan kokonaan koronan takia.

Meille on tapahtunut  niin paljon ja elämämme on ollut niin käänteikästä viimeisen vuoden, että poissaolo tuntuu ainakin kolminkertaiselta. Kun kävelin ensimmäisenä työpäivänäni toimistolle, ohitin rautatieaseman Subwayn. Siellä oli töissä samat ihmiset kuin ennen lähtöänikin. Tuijotin heitä ällistyneenä - miten te voitte yhä olla siellä? Kunnes tajusin, että vuosi samassa työpaikassa ei ole pitkään, ja olinhan itsekin palaamassa samaan työhön kuin vuotta aiemmin...

Toimistotyöhön paluu on toisaalta mukavaa, toisaalta sekin kummallista. Ihan kuin näkisin samaa unta uudelleen ja uudelleen. Työnkuvani nimittäin jälleen muuttui ja palasin tekemään hyvin samanlaisia asioita - vesi- ja energialainsäädäntöön liittyen - kuin tein vuodet 2011-2017 toisessa valtion virastossa. Throwback, paluu entiseen, ei ole vain vuosi, vaan vuosia. Tällä hetkellä olen asiaintilaan tyytyväinen, koska turbulenssivuoden jälkeen on hyvä tehdä jotakin tuttua, selkäytimestä tulevaa. Ei tarvitse juuri nyt oppia uutta, tsempata, kurottaa ja ylittää itseään. 

Muutaman kuukauden päästä todennäköisesti fiilis on eri, kyllästymistä tuskin voi välttää. Toisaalta, olen työpaikallani liikkuva osanen ja jokerikortti, minut lähetetään sinne, missä työsuma on kiireisin. Eli työnkuva voi muuttua ja elää paljonkin. Katsellaan. Lounastauot ja kahvitauot on kuitenkin ihana saada takaisin - on rentouttavaa saada syödä ja juoda rauhassa, ilman, että lapsi kiipeää lahjetta pitkin. 

Taapero aloitti päivähoidon ja olemme jo kolmessa päivässä nähneet kirjon lapsosen reaktioita, miten hoito tulee sujumaan. Hän on tästä lähtien hoidossa ke-pe. Ensimmäisellä viikolla hän sai ilmaiseksi testata hoidossa oloa puoli päivää kerrallaan. Ensimmäinen päivä meni niin hyvin, että hoitajat ehtivät jo leimata N:n ihmelapseksi. No, seuraava hieman heikommin ja kolmas päivä olikin itkeskelyn ja kiukuttelun täyttämä, kun taapero älysi, että tämä ei ole vain yhden päivän hauska kokeilu. Sentään ne kaksi asiaa, joista olin eniten huolissani - ruokailu ja päiväunet - sujuivat kokeilupäivinä ihan omalla painollaan ja selkeästi helpommin kuin kotona. Muiden pikkuisten vertaisesimerkki todella auttaa.

Hoidossa paljastui toinen yllättävä seikka. Taaperomme ei halunnut mennä ulos ollenkaan. Häntä vaikutti pelottavan avara ulkotila ja ainut selitys, jonka tälle keksin, on karanteeni. Hän ehti kahdessa viikossa ehdollistua siihen, että ollaan aina vaan neljän seinän sisällä. Hoitopaikassa hän oli mieluiten leikkihuoneessa ja ulkona seinän vieressä. Aluksi säikähdin tätä tietoa hieman, mutta eilen tavatessamme suominaisia lapsineen ei peloista ollut enää tietoakaan. Kyläpaikassa N juosta viipotti pitkin pihaa ja mylläsi hiekkalaatikkoa onnessaan, agorafobia tuuleen lentäneenä. Karanteenikokemus toivottavasti haihtuu ja unohtuu häneltä kokonaan. 

Elämämme ei kuitenkaan asetu uomiinsa vielä, vieläkään. 

Kuin ihmeen kaupalla ja mielettömällä ajoitusmäihällä E sai uuden työn, karanteenista suoritetun videohaastattelun perusteella. Hänestä tulee naapurikaupungin arboristi eli urbaanipuustosta vastaava asiantuntija. Koska työmatka pitenee aiemmasta 20 minuutista tuntiin suuntaansa, on järkevin seuraava askel meille muutto. Muuten E joutuu käyttämään viikossa yhden työpäivän verran aikaa pelkästään ajamiseen. 

Yritin eilen metsästää vuokra-asuntonäyttöjä, mutta Perthissä kiinteistönvälitystoimistot eivät ole auki viikonloppuisin, daa. Täällä ei koskaan ole mikään tehokkuuteen liittyvä loogista, joten miksipä pitää silloin toimistoja auki, kun ihmisillä on aikaa tutkia asuntoilmoituksia ja käydä näytöissä? Muutamaan laitoin yhteydenottopyynnön, mutten odota suuria. Sitten vuoden 2011 minulle on yhteydenottopyynnön perusteella soitettu ehkä puolen tusinaa kertaa, vaikka pyyntöjä eri asioissa on mennyt varmaan sata. Itse pitää jahdata, jos palvelua haluaa. No, toisaalta tämä on tiedossa, joten maanantaina aloitan puhelinratsian. 

Toinen pikaisesti ratkottava asia on Centrelinkin eli paikallisen Kelan päivähoitotuki. Laitoin hakemuksen sisään karanteenissa ollessa, mutta jotain mystistä tapahtui ja koko hakemusta ei nyt löydy järjestelmästä, vain ilmoitus, ettemme ole oikeutettuja tukeen. Tämä ei voi pitää paikkaansa, sillä tuki lasketaan vanhempien "aktiivisuustuntien" eli mm. työ- ja opiskeluajan perusteella, sekä tuloihin pohjautuen. Tässä välissä Centrelinkiltä tuli toinen päätös ja olemme oikeutettuja erääseen toiseen tukeen, minkä kuvittelin tarkoittavan, että myös päivähoidon tuki tulee. JUUEI. Eilen illalla yritin tehdä hakemuksen uudestaan, mutta nettisysteemi on tietenkin juuri nyt käyttökatkolla huollon vuoksi. 

Centrelink on maanlaajuisesti tunnettu monimutkaisuudestaan ja palvelun huteruudesta: jonotusajat ovat pitkiä, eri virkailijat antavat eri neuvot ja joskus toiminta menee laittoman puolelle, kuten tällä hetkellä täällä suurta kohua aiheuttanut Robodebt-keissi. Siinä Centrelinkin systeemi soitti automaatiopuheluita tukiasiakkaille väittäen, että näille on maksettu liikaa ja velat tullaan perimään vaikka oikeusteitse. Nyt on selvinnyt, että iso osa näistä puheluista meni väärin ja mitään velkoja ei ollut. Asiasta nousi ryhmäkanne, jonka kantajat juuri voittivat. 

Sen peremmälle byrokratiaan uppoamatta, kohti uutta päivää upeassa aurinkoisessa säässä, Perthille niin tyypillisessä. On ihanaa olla kotona, vaikka "koti" yhä on abstrakti asia. Tänään vietämme virallisia kotiinpaluujuhlia ystävien kotona. Juppiduu ja juhlimaan!

Välipalalla.

Sää ja ilmasto täällä ovat kaikista kokemistamme parhaat, sorry Suomi!

Koti seuraavat 1-2 kuukautta.

Karanteenipäiväkirjat, viimeinen päivä

Huomenna hän tulee! Kuka, kysyt. No se sairaanhoitaja, joka tekee meille jonkinlaisen kysely-lopputarkastuksen, ja antaa kirjeen, jossa sanotaan, että "emme ole covid-riski". Kirjettä näyttämällä pääsee vapauteen: hotellikäytävän vartijan ohi ja respaan, siitä ulos ja poispoikkeen. 

Pelkillä kyselyillä eivät ovet aukea, vaan meidät on kahdesti koronatestattu ja negatiivisiksi todettu. 

Viimeinen kokonainen päivä karanteenissa, huomenna iltapäivällä tämä jää taakse. Eikä yhtään liian aikaisin. 

Olen itse asiassa meidän aikuisten jaksamisesta ollut positiivisesti yllättynyt, sillä olemme vuoropallotellen sitkuttaneet menemään, toinen pitää seuraa taaperolle, toinen latautuu. Pelkäämiäni räjähdyksiä ja riitoja (lähinnä minun aiheuttaminani) ei ole tullut. Jostakin kinastelimme pari päivää sitten, mutten enää edes muista, mistä. Luojanlykky, että karanteeni on nyt eikä aiemmin. Olin nimittäin vauvavuonna ja taaperouden alkuaikaan niin univajeen pieksemä, että muutama poikkipuolinen sana tai ikävä yllätys sai itkun tai raivon partaalle. Nyt perusolo on kuin normaali-ihmisellä, eli vaikkapa lattialle tippuva voiveitsi ei ole kriisin aihe. Hyvä niin, sillä lattialle ja kokolattiamatolle on tippunut jos vaikka mitä tämän karanteeni-kaksiviikkoisen aikana. Ei vähiten tahmaista muovailuvahaa, jonka taapero vielä oikein jalkaterällä hieroi mattoon. 

Taaperon jaksaminen alkaa olla hieman kortilla tässä vaiheessa. Ensimmäiset 11 päivää kuluivat yllättävänkin hyvin, sillä uutta leikkiä ja puuhaa löytyi jostain kaivamalla. Sen jälkeen lapsi tajusi, että hei täähän on kaikki jo nähty, samaa vanhaa ja levy juuttunut. Hän alkoi hakea omia kumppareitaan eteisen kaapista ja osoittaa meille ulko-ovea: miksi ei mennä? Itkupotkuraivareita ovella ei onneksi ole koettu, mutta kylläkin pikkupojan sitkeydellä ovea kohti vetämistä ja vankkumatonta halua lähteä ulkoilemaan. 

Toisaalta, ovi on aiheuttanut myös pientä pelkoa. Nythän saamme avata sen vain, kun saamme ruokaa tai laitamme roskapussin ulos. Ja niinä kahtena kertana, kun koronatestaajat tulivat. Taaperon on vaikea käsittää, miksi ainoat ihmiset, joita olemme nähneet näinä kahtena viikkona, halusivat törkkiä tikulla sieraimeen. He olivat pukeutuneetkin hassusti, sinisiin paperikaapuihin, suihkumyssyihin, visiiriin ja maskiin. 

Aina testaajien käytyä taapero on juossut olohuoneen nojatuolin taa piiloon, kun seuraava koputus ovelta on kuulunut ruuan merkiksi. Fiksu poika.

Onneksi huomenna pääsemme taas kiinni normaaliin elämään! Tosin tässäkin tulee pieni lisämutka, sillä omaan kotiimme emme pääse ennen tammikuun alkua. Vuokralaisemme vuokrasopimusta on jatkettu jo useaan kertaan lentojemme peruuntumisten takia ja viimeisin soppari tehtiin loppiaiseen saakka. Muutamme erään ystävämme kotiin, hän puolestaan muuttaa väliaikaisesti äitinsä luokse. Uskomatonta vieraavaraisuutta ja avuliaisuutta, jota emme odottaneet saati pyytäneet. Mutta kun tarjotaan, niin vastaan otetaan. 

Toiset ystävät tulevat meitä autolla hakemaan huomenna ja uudessa väliaikaiskodissamme on pienimuotoinen jälleennäkeminen odottamassa muutaman muun kanssa. Tsuppiduu, kivaa, ja tarpeellista sekä meille että lapselle! Emme ihan mökkiydy, eristäydy ja erakoidu. 

Karanteeni on hyvä esimerkki asiasta, joka on itselleni ollut paljon suurempi mörkö ajatuksissa kuin käytännössä. Minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan. Kyllä se siitä. Tosin tajusin, että tämä vuosi on ollut oiva boot camp karanteeniolojen sietämiseen. Olemme reissanneet niin paljon, asuneet ties millaisissa kolosissa tien päällä, mukaanlukien E:n serkun luona täysrempan keskellä. Eli pinnaa on jo harjoitettu ja sisua venytetty muiden sattumusten ja olosuhteiden toimesta. Ruokaakin on ollut laidasta laitaan, aina espanjalaisen huoltoaseman rekkakuski-nakkimukista ranskalaiseen Michelin-ravintolaan. Eli hotellikaranteenin haalea pasta menee siinä missä aiemmatkin eväät. 

Jahas, nyt tuli lounas ja lisää haaleaa pastaa, joten pitää lopetella! Huominen, tule pian!

Maisema hotellistamme. Alakuva meidän omaan kotiin päin, se siintää tuolla jossain korkeampien kerrostalojen takana. Matkaa linnuntietä ehkä kilometri.

Lounas tänään. Ei sittenkään pastaa, vaan munakaspiiras.

Karanteeniharrastus - geenisukututkimus

Olen jo monta vuotta pohtinut, että olisi hauska tehdä geenitesti. Siis se sellainen, josta näkee oman etnisyytensä tai tarkemmin sanoen alueet, joilta esivanhemmat ovat kotoisin. E.n synttäripäivänä elokuussa tartuin tuumasta toimeen ja tilasin hänelle synttärilahjaksi (hehe ja itselleni tietysti) testipaketin. Testi tuli todella nopeasti ja oli helppo tehdä, vanupuikon pyörittelyä posken sisäpinnalla ja puikonpää testituubiin, koko höskä kirjekuoreen ja postiin. Sen jälkeen odoteltiin. Viikko, kaksi, kuukausi, kaksi. 

Nyt tulokset vihdoin tulivat!

En ole suuresti yllättynyt, että olen 97.9% suomalainen. Suomalaisista varmasti hyvin suuri osa on aika monotonista geneettisesti, tuskin Savon, Kainuun ja Lapin erämaissa on kauhean kauas vaellettu morsianta tai sulhasta etsimään. Kuitenkin pieni yllätys joukkoon mahtui, sillä ne loput 2.1% ovat...

Keski-Aasiasta, tarkemmin sanoen Kazakstanista.

Ei nyt ihan ensimmäisenä tullut mieleen sitä seutua epäillä, kun omia juuriani pohdin. Vienankarjala, Karjalan tasavalta yleisesti ihan sen pohjalta, mitä oman sukuni liikkeistä tiedän suku- ja historiantutkimuksen pohjalta. Vaan ei. Jossain vaiheessa historiaa Kaspianmeren ja Mongolian välissä joku keksi, että lähdenpä Suomeen. 

Nyt alkoi tietysti kiinnostaa, että miten tarkkoja nämä testit ovat ja onko reilu 2% luotettava osuus/paikannin? Kazakstanista löytyy viisi pikku-pikku-serkkua ja toisen käden tietona Venäjän ja Kazakstanin rajalla on kaupuki Ufa, jossa kuulemma isäni sukunimi on tavallinen. Eli ihan tuulesta temmattu ei tuo suunta ehkä ole. 

E:kin sai synttärilahjatuloksensa, tosin joutui odottamaan muutaman päivän minua pidempään. 

Hän on oikea malliesimerkki eurooppalaisesta. Vajaat 70% keski- ja pohjoiseurooppalainen, mikä tässä testissä tarkoitti akselia Ranska-Saksa-Benelux-maat, ja pieniä hipaisuja mm. Tanskaa, Sveitsiä, Itävaltaa. Vajaa kolmannes Iberian niemimaalta, eli Espanja, Portugali, kosketus Marokkoon ja Algeriaan. Ja viimeiset 2% italialainen. 

Kaikki muu paitsi Italia oli hänen osaltaan jo tiedossa, eli tulos oli enemmänkin vahvistus kuin yllätys. Suurin shokki E:lle oli, että suvussa ei näytä olevan skandiverta, vaikka tarinoiden mukaan joku isoisoisovanhempi oli Ruotsista tai Norjasta. Jostain syystä skandinaavisuus olisi E:n mielestä siisti juttu. Yksi yllätys on myös, että E.n äidin suku on Keski-Englannista, mutta geenikartassa englantilaisuus ei näy ollenkaan. Äidin äitiyttä ei ole syytä epäillä, joten joko tulokset eivät ole aina luotettavia tai geenisetti näyttäytyy erilaisena eri testeissä. Tiettävästi eri yritykset kartoittavat eri sekvenssejä eli tosiaan tulokset voivat vaihdella sen mukaan, millainen geenikirjasto yrityksellä on vertailtavanaan. 

Olen lukenut artikkeleita, joissa toimittaja on tehnyt monta eri testiä ja saanut eriäviä tuloksia. Tosin eriävät tulokset eivät tarkoita ihan täysin eri etnisyyksiä, vaan eri rajauksia niistä, tai eri prosenttiosuuksia: yksi testi saattaa näyttää 1% iberialainen, toinen 2% samaa. 

Eli mitä tästä opimme? Ainakin sen, että itselleni syttyi suuri kiinnostus tätä asiaa kohtaan ja olisi hirmu hauska tietää enemmän, saada varmuutta asiaan. 

Ymmärrän, että DNA-testeihin liittyy kysymyksiä ja ongelmia, kuten se, mihin tietoja käytetään tai kellä on dataan pääsy. Uhkakuvissa on väläytelty, että esimerkiksi vakutuutusyhtiöt voisivat tulevaisuudessa kieltäytyä vakuuttamasta ihmisiä, jos näiden DNA-testit (tai niiden vuodetut tulokset) paljastavat perinnöllisiä sairauksia. Toinen ongelma on populaatioiden määrittely. Kuka oikeastaan on suomalainen, tai kazakstanilainen, tai italialainen? Etnisyys näissä testeissä tarkoittaa, että henkilön esivanhempia on asunut kyseisellä seudulla ainakin muutaman sukupolven ajan. Valtioiden rajathan ovat historiassa muuttuneet jatkuvasti ja muutenkin kansat ja perheet ovat sekoittuneet, eli mitään puhdasrajaista tietynmaalaisuutta ei edes ole, eikä tarvitse olla. 

Käytännön elämäänhän tällaiset testit eivät vaikuta mitenkään, mutta jotain kiehtovaa on siinä, että saa enemmän palasia oman identiteettinsä palapeliin. Ainakin itselleni tuli heti innostus tutustua Kazakstaniin tarkemmin ja ehkä jopa joskus käydä siellä, vaikken tätä ennen ollut sitä pitänyt minään matkailun kärkimaana. E:n esivanhempien maisemiin teimmekin jo kierroksen tänä vuonna käymällä Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa sekä ajaen Ranskaa ristiin rastiin. 

Tämän testin perusteella minulla on kuuden sukupolven takaa esi-isä tältä seudulta.

98% suomalainen. Yllärii! Not.

Karanteenipäiväkirjat, päivä 10

Hurraa, loppusuora! Neljä yötä ja puristus on pulkassa!

Ensimmäinen viikko meni yllättävänkin nopeasti, jet lagin aiheuttaman aikamyllerryksen ja sekavan olon takia. Yö vai päivä, pikkutunnit vai illankähmä, tuntui olevan ihan yksi ja sama. Jouduimme lopulta pyytämään hotellin sairaanhoitajatiimin kautta apua asiaan ja saimme melatoniinia lääkärin määräyksellä, jolla jet lag selättyikin ansiokkaasti. Australiassa melatoniinia ei myydä itsehoitolääkkeenä ja alle 3-v lapsille sitä ei näköjään suositella, joten taapero jäi ilman. Onneksi hänkin nyt lopulta pääsi rytmiin ja viime yön nukkui klo 22-09 heräämättä välillä, hallelujaa. 

Mitä me täällä käytännössä teemme? Kymmenessä päivässä rutiini on muovautunut ja menee jotakuinkin näin. 

08-09 heräämme. Aamupala on sillä aikaa toimitettu oven taakse joten haemme sen, taapero kiikuttaa innoissaan pahvirasioita olohuoneen sohvapöydälle, jonka ääressä syömme lattialla. Ruokapöytää ja tuoleja ei ole. Aamupala on yleensä jotain munakasvoittoista, tänä aamuna muna-pinaatti-piirakkaa perunaröstien ja grillattujen tomaattien kanssa. Jälkiruuaksi päärynä. Päätimme vaihtelun vuoksi pyytää kasvisruuat tällä viikolla, edellisellä meillä oli normiateriat. Onneksi saamme keitettyä omat kahvit vedenkeittimen avulla. Eilen pröystäilin ja tilasin kahvin hotellin aulasta. Justjoo. Kesti puolitoista tuntia saapua ja vaati neljä puhelua minulta kahvilaan ja kaksi puhelua kahvilasta minulle saada yksi kupillinen cappuccinoa kerrokseen 18. 

10-12 taaperon leikitystä vuorotellen. Yleensä jompi kumpi meistä puuhailee tietokoneellaan, minä bloggaan tai E piirtää digitaalisella piirto-ohjelmalla. Välillä katsellaan telkkaria jos ideat loppuvat. 

12-13 lounas. Ensimmäisellä viikolla tämä oli yleensä jotain hiilaripainotteista kuten paistettua riisiä (kuin suomalaista risottoa) tai nuudeleita, tällä viikolla pääasiassa herkullisia salaatteja, koska niin moni valitti/toivoi muutosta. Saamme joka ruualla myös paakkelsseja jälkiruuaksi, joten hiilareita ei jaksa määräänsä enempää syödä. 

13-15 päikkärit. Taapero nukkuu, joskus myös E, minä yleensä pakerran tietokoneella jotain. Päivistä jää parempi mieli, kun tuntuu, että saa jotain aikaan. Olen mm. kilpailuttanut sairausvakuutuksemme, hoitanut monta muuta lasku- ja byrokratia-asiaa, tarkistanut veroilmoituksen jii än ee. Ei kuulosta huippuhauskalta, mutta on toisaalta pakollista tehtävää, toisaalta aivojumppaa. Ei mene elämä ihan pelkäksi tv-ruudun tuijotukseksi ja saippuakuplien puhalteluksi. 

15-18 lisää taaperon leikitystä, vuorottelemme. Ykkösleikit ovat piiloshippa, saippuakuplien jahtaus, ilmapallojen pomputus ja potkiminen, kumipallon heittely ja kaikenlaiset pikkuautopuuhailut. Pikkupoika ei vielä osaa/jaksa leikkiä kauaa itsekseen joten seurana on oltava. Kun toinen meistä pitää taukoa, se kuluu kirjojen tai uutisten lukemiseen tai ihan puhtaasti somehömppään. Leikittäjällä yleensä on telkkari auki uutiskanavalla, olemme seuranneet USA:n presidentinvaaleja. Nyt on vähemmän seurattavaa, kun ne ilmeisesti saatiin selvyyteen. Neljän paikkeilla syödään jotain välipalaa ruokakaupasta tilaamistani varastoista. 

18-20 jossain välissä saapuu illallinen, joka päivä hieman eri aikaan. Hotellissa on 400 ihmistä karanteenissa, lisäksi 100 ihmistä ihan tavallisina hotellivieraina, joten paikka on varmaan täydempi kuin koskaan historiassaan. Tänne meidän "red zonelle" eli karanteenikerroksiin saa tulla vain viisi hotellin henkilökunnan jäsentä, joilla on asiaan perehdytys/oikeutus. Tämän takia joskus toimitukset viivästyvät ja tulee sekaannuksia. Me esimerkiksi olemme luovuttaneet pyytämästä lastenaterioita. Taapero ei suostu paljoa syömään pussi-smoothieita lukuunottamatta, joten otamme vain vastaan kolme aikuisten annosta, jotka meille toimitetaan. Jotenkin pyyntömme ei kulje loppuun saakka tai matkalla tulee joku tohellus päivittäin. Ateriat sinällään ovat olleet ihan ok tasoa, tosin ne saapuvat aina viileinä. Hotellin some-ryhmän perusteella yleisin toive poispääsyn jälkeen onkin nauttia maistuva kuuma ateria.

20-22 tuijotetaan Netflixiä, taapero touhuilee omiaan, kiipeilee päällämme tai katsoo toiselta ruudulta välillä piirrettyjä. Nukkuma-ajan rutiinit aloitellaan 21.30 ja muksu nukahtaa tuurilla kymmenen aikaan, huonolla tuurilla klo 01. Onneksi tuo aikaeron aiheuttama kukkuminen on tosiaan nyt loppumassa. 

Välillä "urheillaan" eli tehdään muutamia vatsalihaksia kunnes tuntuu, että onhan tässä jo jumpattu, käydään suihkussa tai kylvyssä, tuijotellaan ikkunoista haikeina ulos, kytätään ovisilmästä, joko ruoka tulee, pakataan pois roskia ja siivoillaan taaperon kaaosta, odotetaan paketteja ja iloitaan kaikesta meille toimitetusta ja lahjoitetusta. Joka toinen päivä meille soittaa sairaanhoitaja. Meiltä ensisijaisesti kysellään onko koronaoireita, toissijaisesti muita terveysasioita kuten miten jaksamme henkisesti. Joskus hoitaja on oikein empaattinen ja mukava, joskus elämäänsäkyllästynyt ruudunrastittaja, jolle soitto kuulostaa olevan pahinta pakkopullaa päivässä. Eli jos meillä oikeasti olisi mielenterveyden ja jaksamisen kanssa ongelmaa, en ole ihan varma, miten tosissaan se otettaisiin tai miten helppoa olisi avautua ihmiselle, joka kuulostaa siltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa. 

Karanteenissa vaikeinta ei ole ollut sisällä olo sinällään, vaikkei se hauskaa ole. Vaan itsemääräämisoikeuden poisto. Olin eilen ihan kohtuuttoman tuohduksissani kahvini viipymisestä, vaikka se todellisuudessa on malliesimerkki first world problem´ista eli asiasta, joka on isomassa mittakaavassa aivan mitätön. Mutta. Todellisuudessa tuohtumus oli oire siitä, että emme päätä täällä hotellissa ollessamme juuri mistään. Meille tuodaan hotellin päättämät ja tekemät ruuat hotellin aikataulussa. Voimme harrastaa, mitä huoneessa on tarjolla, ei mitään muuta. Kaikki, mitä huoneeseen tilaamme, tutkitaan. Emme saa edes vessapaperia tai pyyhkeitä vaihdettua silloin kun haluamme, vaan silloin, kun hotelli ehtii/muistaa ne toimittaa. 

Tämä kaikki kuulostaa paperilla pieneltä, mutta on yllättävän hiertävää henkisesti, kun asiaa elää läpi.

Voin kyllä sanoa, että en käsitä, miten ihmiset kestävät pakolaisten vastaanottokeskuksissa, vankiloissa tai vanhainkodeissa. Moni ei kestäkään. Rutiini kantaa pitkälle, mutta pisimmälle kantaa se tieto, että tämä päättyy joskus, pian.

Aina kun kirjoitan näitä "valituspostauksia" eli ihan tavallista asiaa omasta elämästämme juuri nyt, saan somessa sekä kannustusta että kritiikkiä. Niitäkin kommentteja tulee, että miksi urputan, onhan moni maa ja kaupunki ollut jopa kuukausia lockdownissa eli jopa sadoilla tuhansilla ihmisillä on ollut vaikeaa tänä vuonna. Näin on, täysin totta. 

En kuitenkaan käsitä, miksi minun kuvaukseni meidän elämästämme jotenkin mitätöi toisten kokemuksia. Kyllä, koronavuosi on ollut monin eri tavoin haastava. Mitä me käymme läpi, on yksi kuvaus ja näkökulma lisää, ei missään tapauksessa ainoa. Lockdowneja en vähättele ollenkaan. Kannattaa kuitenkin miettiä, miten itse jaksaisi lockdownia, jos se pitäisi suorittaa oman kodin yhdessä makuuhuoneessa pelkän vedenkeittimen ja kylmälaukun varassa, ilman mahdollisuutta edes avata ikkunaa saati mennä parvekkeelle tai omalle pihalle. Karanteeni on aikamoinen oma kuplansa. 

Enihuu, ei tämän ole tarkoitus olla mikään kilpailu, kellä on rankinta. Vaan ihan omakohtaista kertomusta siitä, millaista täällä on. 

Parhaiten meistä on yllättäen pärjännyt taapero. Hän saa leikkiä päivät pitkät, saa jatkuvasti huomiota, emme koskaan lähde minnekään hänen luotaan pois. Välillä tuodaan lahjoja ovelle. Pikkulapsen onnenpäivät. 

Tervetuloa pyykkitupaamme. Kaikki pestävä käsin ammeessa, koska osavaltiomme pelkää tartuntoja hotellin pyykinpesupalvelun kautta eli se ei ole sallittua.

Ystävämme valmistautuu tanssiesitykseen kadulla ikkunamme alla. Hienot muuvit veti iloksemme, vaikka häntä hieman tuijotettiinkin :D

Jokailtainen junaleikki.

Karanteeniunelmia

Vastikään eräs aussifinski-ystäväni kertoi somessa, millainen olisi hänen unelmiensa Suomi-päivä. Siihen sisältyisi muunmuassa mökillä oleilua, saunomista ja munkkipossujen syöntiä. Täällä karanteenissa on aikaa haaveilla, joten ajattelin kirjata, millainen olisi minun unelmien päiväni, kun ulos pääsemme. 

Tämä ei ole niinkään ns paras päivä ikinä, koska siihen sisältyisi kaikkien mahdollisten tärkeiden ihmisten tapaamista Suomessa, Australiassa ja muissa maissa, sekä matkustamista ja seikkailua, uuden ja ihmeellisen kokemista. Vaan pikemminkin hauska peruspäivä Perthissä, jollaisia olen reissumme aikana hiljaisesti kaivannut. 

Söisin aamupalan Kings Parkissa tai kotikulmillamme Swan-joen lahdenpoukaman hipsterikahvilassa. 

Kävisin shoppailemassa Myerillä (kuin Sokos) tai lentokentän lähellä uudessa jättimäisessä tehtaanmyymäläkompleksissa. Huom, en yleensä ole innokas shoppailija, mutta tarvitsen kipeästi uusia työvaatteita - ja vaatteita ylipäätään - elettyämme matkalaukkuelämää vuoden. Kulahtaneissa college-leggareissa tuskin voin ilmestyä pukukoodein varustetulle työpisteelleni. 

Kävisin meren rannalla kävelemässä, hiekkarannalla paljain jaloin. Söisin rantakahvilassa lounaan ja joisin päälle hyvää vastajauhettua kahvia ja ehkäpä oikein lasillisen kuohuviiniä, kilistäen kotiinpaluullemme, katsellen turkoosinsinistä Intian Valtamerta. 

Tapaisin ystäviä, mukaanlukien vanhimpia Suomi-kavereitani täällä, joihin tutustuin Perthiin-asettumisvuonna 2011. Sekä kirjoituspiiriäni, joiden kuulumisia, tekstejä, kritiikkejä ja läpänheittoa olen kaivannut kovasti.

Veisin pikkutaaperon puistoon leikkimään, yhteen niistä vihreistä ja varjoisista leikkikentistä, joita veden äärellä aina on, sekä Swan-joella että merenrannassa. 

Uppoutuisin kirjoittamaan jotain oikein flown siivillä, fiktiosta faktaan, bloggauksesta akateemiseen raskassarjaan.

Alkaisin puuhaamaan gettogetheria, oli se sitten joulukorttiaskartelu, käsityöpiiri, Suomi-koulun tapahtuma tai tyttöjen retriitti Perthin kukkuloilla. Minusta on hirmu hauskaa järjestellä tapahtumia, oli kyseessä sitten pieni piknik tai iso juhla kuten Suomi100-cocktailtilaisuus vuonna 2017. 

Kokkaisimme yhdessä jotain hyvää ja terveellistä ruokaa, kuten vuohenjuusto-päärynä-kidneypapu-salaattia ja myös taapero söisi oman annoksensa karkaamatta sata kertaa touhuamaan muuta. 

Viettäisin rauhallisen illan puolisoni kanssa jotain koukuttavaa Netflix-sarjaa töllöttäen ilman, että taapero kiipeilee päällämme koko ajan vaan olisi jo nukkuma-aikaan nukkumassa! :D

Tältä listalta voi toteuttaa varmasti kaiken muun paitsi kaksi viimeistä kohtaa... t. muksu.

Usein Perthin parhaaksi nimetty rantabaari, Clancy's Fish Pub.

Vuosi sitten olimme Lyonissa eri lämpötiloissa ja tunnelmissa. Tänä vuonna odottaa taas hellejoulu!

Karanteenipäiväkirjat, puolimatka

Wuppiduu, karanteeni on puolivälissä tänään! Jaksaa, jaksaa...

Luulisi, että täällä omassa rauhassa - sen mitä taapero sallii - olisi paljon aikaa ajatella bloggausta ja järjestellä ajatuksia. Paradoksaalisesti kuitenkin sisällä jumittaminen saa ajatuksetkin solmuun. Samojen seinien tuijotus ihmeellisesti pistää kaikki huoletkin kiertämään kehää ja siksipä kumpikin kärsimme täällä unettomuudesta, koska joka ikinen juttu maan ja taivaan välillä tuppaa mietityttämään öisin. Jet lagin pitkittyminen ei asiaa auta.

Minulla on paljon sanottavaa, muttei järkevää järjestystä asioille. Eli seuraa dumppaus. 

Kerran aiemmin olemme olleet omaehtoisesti erityksissä. Palattuamme epäonnisesti ajoitetulta Italian-lomalta helmi-maaliskuun taitteessa, vietimme 10 päivää veljeni tyhjässä asunnossa Espoossa. Emme tosin olleet täysin lukkojen takana. Silloisten THL:n ohjeiden mukaan kävimme ulkona lenkillä ja ruokakaupassakin, pitäen turvavälejä ja käyttäen käsidesiä. Nyt ihan järkyttää, että Suomessa ei tiukemmin rajoitettu matkustajien paluuta pahimpaan epidemiankiihtymisaikaan. Mekin otimme lähijunan lentokentältä Espooseen kuin mitkäkin tollot. 

Omaehtoinen eristys lenkilläkäynti- ja ulkoleikkimahdollisuuksineen oli kuitenkin kevyttä kauraa nykyhetkeen verrattuna. Toisaalta, veljeni Kolumbiassa oli maan sääntöjen takia karanteenissa asuinkompleksissaan kolme kuukautta. Kukkuluuruu, en tajua miten kestää. Kestettävä, jos pakko on.

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, tuntuu jo nyt, että tämä keskiväli on vaikeampi kuin ensimmäiset viisi päivää. Koska emme pääse ulos ja sitä kautta rytmittämään päivää ja haalimaan auringonsäteitä - ikkunan läpi katselu nyt ei vaan ole sama asia - on ollut hankalaa saada pikkupoikamme tolalleen. Viisi ensimmäistä  yötä menivät joko tykkänään valvoessa tai heräillen, valvoen. Onneksi meitä on sentään kaksi aikuista ja kaksi huonetta, joten voimme vuorotella ja ottaa taukoja. Kuka ikinä keksi, että pannaan perheet kahdeksi viikoksi samaan huoneeseen, ei ajatellut tätä hommaa läpi ollenkaan. 

Muistutetaan tähän vielä, jos kaikki eivät ole lukeneet kaikkia viimeaikaisia postauksiani. Australiaan on tällä hetkellä todella vaikeaa päästä, koska maa sallii vain 50-70 matkustajaa per lentokone. Tämän rajoittamisen seurauksena lentojen kannattavuus on romahtanut ja niitä perutaan päivittäin. Alkaa olla normaalia, että kukin maahan saapuva matkustaja on odottanut paluuta kuukausia ja on kokenut 2-8 lentojen peruuntumista. Yli 34 000 aussia yrittää yhä palata. Australiaan saapuvat eivät ole enää kuukausiin olleet ns. lomailijoita, vaan ulkomailla töissä olleita tai muuten pakottavista syistä matkustaneita, esim. perheenjäsenen vakavan sairastumisen takia. 

Nyt kun olen seuraillut tuhansien ihmisten epätoivoista lentojahtaus- ja karanteenikeskustelua somessa viimeiset neljä kuukautta, tuntuu, että olen nähnyt kaikki mahdolliset lähestymistavat ja asenteet tilanteen kestämiseen. Kas näin:

Positiivari. Kyllä kaikki menee parhain päin, kun vaan muistetaan hymyillä ja etsitään kultareunaa. Ei jumituta pieniin ongelmiin kuten kylmänä toimitettuun hotelliruokaan. Kaksi viikkoa lentää siivillä, kun tsemppaa, meditoi ja joogaa!

Kettuuntuja. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tänäänkin lampaankyljys oli kylmää eikä hotelli edes pullovettä anna saati Coca Colaa, pitää hanavettä juoda tai tilata ja maksaa juomat! Tämä lysti maksaa muutenkin jo tonneja, eikö siihen hintaan nyt yhtä Cokista saa, saati rommikolaa? Missä on hotellinjohtaja?

Oikeuteen haastaja. Tämä kaikki on laitonta tai ainakin väärin valmisteltua ja toteutettua. Kansalaisia ei saa sulkea oman maansa ulkopuolelle eikä lukita tahdonvastaisesti. Minä en anna suostumustani ja julistan sen kaikille kaikkialla, ennen lentoa, lennolla, lentokentällä, hotellin aulassa, hotellihuoneessa.

Ulkopuolinen. En ole itse kokenut näitä juttuja, mutta tehän kaikki liioittelette. Ei se ole noin vaikeaa eikä mikään sanomanne ole totta. Telkkarista kuulin että kaikki on hyvin, joten lopettakaa se turhasta urputus ja huomionhaku, ihme itsekästä sakkia.

Preppaaja. Mitä kaikkea pitää tuoda karanteeniin? Luin somesta, että ainakin pyykkinaru, leikkuulauta, lautassetti, hedelmäveitsi, ilmankostutin, tuhannen palan palapeli, mikro, pyykkilauta, kuntopyörä, jumppapallo, oma tyyny ja valikoima kylpytakkeja. Mitä muuta? Miten saan ostettua lisäkiloja matkatavaroilleni?

"Olisit kiitollinen" (yleensä Ulkopuolinen). Koittakaa nyt muistaa, että teillä on kuitenkin isossa mittakaavassa kaikki hyvin, ettehän ole esimerkiksi sodan jaloissa. On se kumma kun viiden tähden hotellissa jaksetaan nurista, vaikka siellä on katto pään päällä ja ruokaa kolmesti päivässä. Minä asuin lapsena pahvilaatikossa ja hiihdin kouluun ylämäkeen kumpaankin suuntaan pimeässä/minun isoisäni taisteli sodassa.... 

Selviytyjä. Kun minä olin karanteenissa x kertaa työreissuilla, niin keskityin tiukasti työntekoon 12h päivässä ja tein kuntosaliohjelmaa tunnin aamulla, tunnin illalla. Kyllä sen kestää, kaikki on vain henkisestä vahvuudesta kiinni, jota sinulla ei selvästi ole, luuseri. Ai mikä perhe, lapset? Hehän ovat kotona tietenkin puolison kanssa, en kai minä heitä työmatkoille mukaan ota? 

Humoristi. Tänään menin naimisiin paperipussin kanssa ja tein häämatkan kylppärin kautta eteisen komeroon ja siitä makuuhuoneen ikkunalaudalle. Sitten leikimme piilosta lusikoiden kanssa, montako  löydät tästä kuvasta? (Kaikki kerrottu valokuvatarinoin suoraan karanteenista).

Ennen karanteeniin saapumista päällimmäinen kokemukseni oli epäreiluuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunne ja siksi olin myös ihan valmis Oikeuteen Haastaja. Nyt karanteenissa ollessa minusta tuntuu epäreilulta se, että päätöksistään eivät koskaan joudu suoraan vastuuseen ne pamput, jotka ne tekevät - kuten maan tai osavaltion pääministeri - vaan etulinjan asiakaspalvelijat kuten hotellin respa tai covid-testaavat sairaanhoitajat. Yksikään poliitikko ei itse joudu karanteeniin, koska matkustusrajoitukset eivät - tadaa - koske virka-asioissa matkustavia poliitikkoja. Eli ne ihmiset, jotka muiden elämästä päättävät, eivät itse koe edes pientä maistiaista siitä, mitä muille tuottavat.

On vaan kertakaikkiaan väärin, että pettyneet, vihaiset ja katkerat palaajat syyttävät etulinjaa eli hotellityöntekijöitä ja sairaanhoitajia kaikesta maan ja taivaan välillä (miksi kotiinpääsy on niin vaikeaa, miksi hotellikaranteeni on niin kallis, miksi testit eivät riitä vaan pakotetaan eristykseen, miksi ruoka oli tänäänkin kylmää). Tämä aika on varmasti kummallista ja raskasta hotellityöntekijöille, jotka ovat muuttuneet asiakaspalvelijoista "vanginvartijoiksi". Ennen tehtävänä oli taata hauska loma tai onnistunut työmatka. Nyt tehtävänä on istua 24/7 käytävällä radiopuhelimen kanssa varmistamassa, että kukaan ei astu kynnyksen yli avatessaan oven ruokatoimituksille ja kovistella heille, jotka eivät enää kestä huoneessaan. 

En sano, että karanteeni on väärin. Kyllä se tarvitaan. Mutta toistan taas kerran, että tämän voisi hoitaa sata kertaa inhimillisemmin. Esimerkiksi Uudessa Seelannissa karanteenaajat viedään hotellista päivittäin busseilla puistoon ulkoilemaan. Jos tämä olisi terveysriski, Uusi Seelanti painisi monen uuden aallon kanssa. Maa on kuitenkin ollut covid-vapaa jo lähes puoli vuotta. Nyt sentään Aussilassakin on alkanut pientä liikehdintää tapahtua siihen suuntaan, että karanteeni muuttuu joko 7pvää hotellissa, 7pvää kotona-malliksi, tai 14 pvää kotona valvontalaittein vahdittuna. 

Epäloogisinta tässä karanteenihommassa on, että jos perusaussi sairastuu koronaan, tämän tulee eristäytyä kotiinsa. Mutta jokainen ulkomailta tuleva viedään hotelliin siksi, että "emme voi luottaa siihen, että kaikki tekevät oikein". Luotamme heihin, joilla jo on testatusti korona. Mutta emme heihin, joilla testatusti ei ole koronaa. Ei tässä pysy älli mukana. 

Tässä tuli nyt paljon politiikan sivuamista ja faktaryöppyä. Miten meillä täällä menee? Aiemmin mainittua unettomuutta lukuunottamatta ihan ok. Saamme edelleen noin joka toinen päivä jonkinlaisia paketteja eri ystäviltä ja ne auttavat jaksamaan. On kiva saada yllätyksiä ja niistä on suuri ilo pikkupojallemme. Onneksi tämän päivän jälkeen edessä on vähemmän eristystunteja kuin niitä on jo takana. Elämä voittaa.

Tänään tilaamme huonepalvelusta kuohuviinipullon ja kilistämme puolimatkan krouvissa.

Ai mikä nukkuma-aika? Vastahan se on 02...

Suomalaisessa metsässä reippailusta unelmoiden.

Karanteenipäiväkirjat, päivät 1-5

Hurraa, ensimmäinen kolmannes karanteenia on tänä iltana takana!

Karanteeni  lasketaan niin, että saapumispäivä on 0. Näin eristyksen pituudeksi tulee 14 yötä ja 15 päivää. Pois pääsee samaan kellonaikaan kuin mitä kone laskeutui Perthin kentälle, ainakin teoriassa. Realiteettitasolla kuulemma viivästyksiä tulee, koska kaikki samaan aikaan saapuneet pitää tsekata ulos ja muutenkin poislähtöön liittyy byrokratiaa jota en vielä tunne. 

Koska kaksiviikkoinen neljän seinän sisällä tuntuu ajatuksena aika puuduttavan pitkältä, olen jakanut sen kolmeen viisipäiväiseen pätkään. Enää kaksi sellaista jäljellä - huhhei.

Miten täällä on mennyt? Toistaiseksi odotettua paremmin. Pyysimme ja saimme väliovella yhdistetyt kaksi huonetta. Normisti meille olisi ollut tiedossa vain yksi, kahdesta pitää maksaa tuplahinta. Kuitenkin laskusta on mahdollista pyytää alennusta ja laitoin juuri äsken virallisen alennushakemuksen menemään, koska syymme lisätilaan on lääkärintodistuksella vahvistettu krooninen migreenini. Nukkumisesta ei tule mitään - ja päänsärky- ja lääkekierre on valmis - jos en pysty ottamaan lepotaukoja aikaerokukkuvasta taaperosta erillään. 

Millaista täällä on? Tila itsessään on ihan ok, vaikkakin hieman pölyinen kokolattiamaton takia. Toinen huoneista on olohuone-makkari isolla kylppärillä, toinen selkeämmin pelkkä makuuhuone. Meillä on kaksi tilavaa kylpyhuonetta muttei yhtään keittiötä. Pikkuinen ruokanurkkaus on, sisältäen astioita, teetä ja kahvia, sekä vedenkeittimen. Näillä mentävä. 

Ruuasta meille ei tule pula. Ruokaa tarjoillaan kolmesti päivässä ja saamme kolme annosta kerrallaan, joista taapero syö ehkä 1/4. Loput jaetaan aikuisten kesken. Olin ennakkoon kuullut paljon valitusta karanteenihotellien ruuan laadusta. Omasta mielestäni ruoka on kuitenkin ihan hyvää ja vaikka se ei koskaan tulekaan kuumana eikä meillä ole lämmitysmahdollisuutta - mikroa tai hellaa - ei se ole suuresti haitannut. Henkilö- ja makukohtaista. Liekö suomalaiseen koulu- ja työpaikkaruokalatarjontaan tottuminen alustanut siihen, että en edes odota gourmeta joka päivä, kunhan ravintoa ja vatsantäytettä saa. Lisäksi olemme jo nyt saaneet viisi paketillista tavaraa ystäviltämme ja kaikissa on ollut ruokaa. Meillä tulee olemaan kuivakaappi täynnä hyvän tovin vielä poispäästyämmekin!

Hotellin ruuat ovat meille sikäli helppo nakki, että meillä ei ole vakavia allergioita tai erityisruokavalioita. Välttelen maitoa iho-oire-syistä, mutta sekin on aika pientä. Mitä hotelli ei tarjoa, voimme tilata kotiinkuljetuksena ruokakaupoista, kuten ensi tilassa teinkin. Tuoreita hedelmiä ja kasviksia ei muuten saa, eikä lapsen tarvitsemaa kauramaitoa. 

Hupaisa yksityiskohta on, että melkeinpä joka care packagessa eli ystävien apukassissa on ollut siivoustarvikkeita. Niitä oli kuitenkin tarjolla hotellinkin puolesta, joten nyt meillä on kokoelma tiskiaineita, saippuoita, luuttuja ja kumihanskoja vaikka karanteerata jouluun asti :D 

E oli sitä mieltä, että suomalaiseen kansanluonteeseen ilmeisesti kuuluu ensin varmistaa puhtaus ja hygienia, ovathan kaikki pakaasit tulleet suomikavereiltamme. 

Miten pärjäämme taaperon kanssa? Yllättävän hyvin, vielä. Alkupäivät ovat menneet aikaerosta toipumiseen ja olemme nukkuneet miten sattuu. Yöllä on kukuttu klo 03-06 ja päivällä nukuttu vastaavasti iltapäiväkolmeen. Emme ole kauheasti yrittäneet pakottaa uutta rytmiä, koska sen oppimiseen ei nyt ole kiire. Kunhan kahdessa viikossa sopeudumme! Lapsi on ainakin vielä innoissaan uudesta paikasta ja sen kaikkien nurkkien, kolosten ja laatikostojen tutkimisesta. Saimme muuttolaatikollisen tenavalle suunnattua viihdykettä ja pärjäämme sen ja omien lelujemme kanssa oikein hyvin toistaiseksi. Kuvakirjoja löytyy liuta ja Netflixistä saa näkyviin lastenohjelmaa, kun tiukka paikka tulee. 

Tänään tosiaan tuli ensimmäinen kolmannes oleskelua täyteen ja myös ensimmäistä kertaa sellainen hetkellinen fiilis, että voivee, pakkoko täällä on jumittaa. Olo on kuitenkin enemmän positiivinen kuin turhautunut ja ainakin toistaiseksi porrasjumppa sohvalle, kämppää ympäri kävely ja taaperon kanniskelu ja leikitys ovat riittäneet liikunnaksi. Joogaa ja muuta oli tarkoitus tehdä mutta emmepä ole saaneet aikaiseksi. 

Mikäli kellään on sama karanteenikokemus perheellisenä edessä, suosittelen vahvasti tätä kahden huoneen mallia, vaikka siitä koituukin lisälasku WA:ssa. Joissain muissa osavaltioissa perheelliset saattavat saada asunnon/huoneiston samaan hintaan kuin muut saavat huoneen. Olisimme varmasti jo nyt aivan käkikelloina jos joutuisimme nukkumaan, syömään, leikkimään, lepäämään ja tekemään töitä kerrostettuina päällekkäin. Rahaa karanteeniin palaa joka tapauksessa tonneja, mutta onneksi siihen on  mahdollista saada puolen vuoden osamaksusuunnitelma. 

Olen muilta lukenut, että yleensä päivien 5-10 aikana seuraa jonkinasteinen notkahdus, peräti romahdus, mielialassa. Muutaman päivänhän kikkailee vaikka seipään nokassa ja loppupuolella ulospääsyn häämöttäminen tsemppaa. Mutta keskellä rutistusta saattaa iskeä fiilis, että tämä ei pääty koskaan ja seinät kaatuvat päälle. Osa karanteenissa olijoista on kokenut jopa sairaalahoitoa vaativia ahdistus- ja paniikkikohtauksia esimerkiksi ennakoimattoman klaustrofobian vuoksi. Osalle on tullut paha allergiakohtaus kokolattiamatosta tai hotellin ruuista, toiset eivät odottamatta kestäkään joko yksinäisyyttä tai pikkulastensa käninöitä vuorokausia yhteen soittoon. Toivottavasti tällaisiin episodeihin asti emme itse päädy.

Hotelliin kirjautuessamme saimme infopaketin, jossa annetaan mm. mielenterveys-apuluurin numero. Suoraan sanoen itse odotin, että minulle henkkoht tämä karanteeni olisi tosi ahdistava. E:llä on yleisesti pidempi pinna ja suurempi sietokyky hankalien olosuhteiden kanssa, kun taas itse mieluiten ratkon ongelmat saman tien tai kävelen pois paikalta, jos ratkominen ei ole mahdollista. Nyt täältä ei kävellä minnekään kylppäriä pidemmälle. Nämä ensimäiset päivät ovat kuitenkin menneet jopa euforisissa tunnelmissa, koska viimeinkin epävarmuuden tuoma stressi on haihtunut. Nyt on näin, asiat ovat edenneet, ei enää odotusta, junnausta, limboa. Sentään jotain varmuutta ja selkeyttä, vaikka ne ovatkin nämä ympäröivät neljä seinää!

Hyvää mieltä on todella paljon buustannut se, että meitä on niin paljon tuettu ja muistettu ystävien ja tuttujen toimesta. Sadat ihmiset ovat tykänneet ja kommentoineet näitä Pako Pariisista Perthiin - juttujani, ja olemme tosiaan saaneet jo paljon lahjoja ja tuenosoituksia. Sairaanhoitajat kentällä ja hotellilla toivottivat tervetulleiksi kotiin ja monet muut yhä ulkomailla jumissa olevat ovat virtuaalisesti tsempanneet ja riemuinneet kanssani somen tukiryhmissä. Eräs tuttava jopa leipoi ja toimitti meille karjalanpiirakoita ja munavoita! Tänään tuli ylläripaketti hyviltä ystäviltä ja siihen oli pakattu kotitekoisten herkkujen lisäksi käsinkirjoitetut kirjeet heiltä kaikilta. Aivan uskomattoman huomaavaista ja ihanaa. Useampiakin kotiinpaluujuhlia on jo suunnitteilla ja jälleennäkeminen hyvien ystävien kanssa innostaa laskemaan päiviä. 

Enää olo ei ole torjuttu ja ei-toivottu, millaiseksi se helposti muuntuu, jos yleistä raivokasta ja rajasulkuja vaativaa aussi-nettikeskustelua seuraa.

Miten tilanne täällä neljän seinän sisällä kehittyy, raportteja seuraa... alla raportointia kuvina.

Montako kertaa voi lajitella teepussit? Se nähdään pian.

E unohtui värittämään vaikka muksu juoksi pois paikalta.

Karanteenia varten ostettu junarata, hitti!

"Keittiömme".

Yhdessä kuvassa koko elämä.

Näkymä ikkunastamme Adelaide Terracelle, kadulle, jossa Perthin alkuaikoina asuin - kotiinpaluufiilis.

Perillä Perthissä

PERILLÄ! Vain kolme kuukautta odotusta, kolme ostettua lentoa ja 30 tuntia matkustusta myöhemmin. Kolmas kerta toden sanoo tottatosiaan.

Luulimme, että Pariisin kentällä koneeseen pääsy olisi ongelma, sen jälkeen kun lentoyhtiö yritti jättää meidät kyydistä. Ihmeeksemme vastassa ei ollut mitään mutinoita, ei edes kysymyksiä, vaikka olimme suunnilleen valmiit aloittamaan diplomaattisen selkkauksen, jos lentomme olisi peruttu. 

Lennot ylipäätään menivät paljon odotettua/pelättyä paremmin. Nyt kypsässä 19 kuukauden iässä N jaksaa keskittyä aktiviteetteihin kauemmin ja esimerkiksi ostamani tarra- ja värityskirja jaksoi viihdyttää jopa tunteja, vartin pätkiin jaettuna. 

Videoita oli kännyyn ladattu myös, mutta niihin tarvitsi turvautua paljon odotettua vähemmän. Lentokoneen penkki tarjottimineen ja ruutuineen oli oma aktiviteettikeskuksensa - on Disneylandin veroista taaperolle saada renksuttaa juomatelinettä ja tarjotinta kiinni ja auki. 30 tunnin matkustuksen aikana nukuimme ehkäpä kuusi tuntia, joten nyt ensimmäistä karateenipäiväämme vietämme aikalailla nukkuen. Yöunille eilen päästiin vasta klo 06 paikallista aikaa jet lagin ja muovailuvahan takia (N ei vaan malttanut lopettaa) joten nyt kellon käydessä iltapäiväkahta aletaan heräillä päivään. 

Pariisi-Singapore-lento kesti lähes 13h, sillä kone myöhästyi vastatuulen vuoksi puoli tuntia ja odotimme koneessa sen jo laskeuduttua hyvän tovin, koska Singaporen uusien sääntöjen mukaan paikalliset jäävät ensin pois ja vasta sitten transit-matkustajat. Loogista? Ei, koska jatkolennolle menijöillä on enemmän kiire. 

Vaihto Singaporessa oli aivan erilainen kuin normaalisti, kuin sotilaselokuvasta. Ensin meidät jaettiin 10 hengen jonoihin, kullekin limenvihreä rannenauha merkiksi - mistä, en tiedä. Sitten kukin jono saatettiin kuin päiväkotilapset terminaalin ainoalle odotusalueelle. Alueella oli erillinen osastonsa lapsiperheille ja penkkejä muille. Yhtään kauppaa missään ei ollut auki. Ruokaa olisi voinut tilata jonkun sovelluksen kautta toimituksena ruokapisteeseen ja hakea siitä. Juoma-automaatit toimivat. Siinäpä se. Onneksi taapero oli onnessaan muista lapsista ja kentän R2D2-mallisista robotti-imureista, jotka ensin pelottivat, sitten houkuttivat "haastamaan" juoksukisaan. Odotusalueelta ei päässyt pois ennenkuin koneeseennousu alkoi, taas meidät paimennettiin peräkanaa pienissä ryhmissä portille.

Perthiin päästyämme alkoikin sitten odotus ihan toden teolla. Onneksi olin perehtynyt asiaan hyvissä ajoin somen tukiryhmien kautta ja tiesin, että koneesta hotelliin pääsy vie ainakin kolme tuntia. Miksi, selviäisi pian. Olin myös oppinut, että joka vessatauko kannattaa käyttää hyödyksi, koska vessoista vain osa on kentällä auki ja bussissa matkalla hotellille ei ole vessamahdollisuutta. 

Ennenkuin pääsimme perinteiseen passintarkastukseen, kaikkien piti läpäistä sairaanhoitajaparin seula. Kysymykset: voitko hyvin? Onko ollut koronan oireita viimeisten kahden viikon aikana? Oletko koskaan käynyt koronatestissä? Oletko koskaan saanut positiivista tulosta koronatestistä? Lopuksi kuumemittaus ja eteenpäin. Muuten fiksua, mutta näitä terveysseulapisteitä oli vain yksi, kun taas passintarkastajia oli kuusi. Jono mateli kuin reumaattinen etana, passintarkastajat pyörittelivät peukaloitaan asiakkaita odottaen seulan takana. 

Seuraava jono muodostettiin tulliin. Meillä oli liuta tullattavaa, koska Australiaan ei saa tuoda mitään eläin- tai kasviperäistä ilman, että siitä ilmoittaa. E:llä oli keraamisten teekannujen sijaan laukku pullollaan mummolasta saatuja Tahitin-palmunlehväkoristeita ja simpukankuoria, ja kengissämme oli mutaa, kaikki asioita, jotka pitää ilmoittaa. Tullivirkailija pesi taaperomme kumisaappaat, kun sanoimme käyneemme eläintarhassa niillä. Aikuiset saivat marssia kenkineen pesuitta. 

Kolmas jono, taas hoitajaparin puheille. Tällä kertaa kunkin piti kertoa, onko terveyshuolia, jotka voisivat vaikuttaa karanteeniin. Tämä sentään oli astetta yksityisemmin järjestetty lasiseinämän taa kuin aiempi seula. Eli ihan kaikki puhumamme ei kuulunut ja kiirinyt kaikille jonossa. Kerroin, että minulla on lääkärintodistus kroonisesta migreenistä ja haluaisimme sen takia asuntomaisemman tilan, jossa on erillinen makuuhuone toipumista/lepäämistä varten. Hoitajat pahoittelivat, etteivät voi tällaista taata mutta lupasivat ilmoittaa hotellille. Ja eteenpäin.

Neljäs jono, tällä kertaa poliisin puheille. Karanteeni toimii lain puitteissa niin, että Biosecurity Act antaa poliisille valtuudet osoittaa ihmisiä karanteeniin, vaikkei näillä ole koronan oireita. Eli paljon tiukempi systeemi kuin Suomessa, jossa karanteeni on lakiteknisessä mielessä suositus, ja vain lääkäri voi oikeasti määrätä yksilöittäin ja oireiden perusteella, rangaistuksen uhalla, karanteeniin. Jokainen matkustaja tai perhekunta puhuteltiin erikseen, pöydän ääressä poliisin kanssa kuin kuulustelussa ikään. Vain silmiin osoitettu lamppu puuttui. Poliisi antoi kullekin nimellä varustetun käskykirjeen, jossa karanteeni määrätään. Lisäksi infottiin, että jos karanteenin rikkoo niin tiedossa on 50 000 dollarin sakko ja/tai vankeusrangaistus. Tässä hallissa poliiseja oli ainakin tusina eli jos hoitajia olisi ollut samalla kaliiberilla, jonot olisivat singahtaneet läpi terminaalin, tuntien odottelun sijaan.

Viides jono. Nyt asetuimme muovituoleille odottamaan, että meidät haetaan bussiin. Sinne vietiin 11 ihmistä kerrallaan aina kun tuolirivi täyttyi. 

Kuudes jono. Bussiin. Jokaiseen Transperthin bussiin otettiin vain se 11 ihmisen ryhmä matkatavaroineen. Oli mukavan väljää. Siihen mukavuus loppuikin, koska olimme bussissa nro 3 ja meidän piti odottaa, että kaikki viisi bussia olivat täynnä eli 55 matkustajan lentomme (Australian sallima maksimimatkustajamäärä tälle lennolle) oli käsitelty. Tähän mennessä oli kulunut jo reilut kaksi tuntia laskeutumisesta. E tajusi, että olisi pitänyt käydä vessassa. Minä kahden vessatauon jälkeen ja N:lle vaihtamani uuden vaipan kanssa kiittelin onneani ja ihan vähän mietin, että olisit kuunnellut. 

Viimein päästiin matkaan. Bussit muodostivat letkan ja meidät vietiin poliisisaattueessa valot vilkkuen puolen tunnin matka Perthin keskustaan hotellille. Perthiläiset pelkäävät jo muutenkin maahantulijoita tautiriskinä, jopa neljä viidestä vaatii rajojen kokonaan sulkemista. Eikä ihme tällaisen haloon myötä- hei kaikki, tässä tulee ruttotautisia, varokaa, varokaa! Todellisuudessa maahan tulijoista 0.66 % on ollut positiivisia, hotellikaranteenin selvityskomitean raportin mukaan. 

Pysähdys hotellin eteen. Lisää odotusta. Kymmenen minuuttia. Kaksikymmentä minuuttia. Kolmekymmentä minuuttia. Neljäkymmentä minuuttia. Onneksi taapero nukahti. Bussista ei saa poistua, ennenkuin edellisten bussien kaikki matkustajat on tsekattu sisään ja saatu huoneisiinsa. Tämä kestää ja kestää. E ei kestä enää. Hän pyytää bussikuskilta, pääsisikö vessaan. Ihme ja kumma, kuski pyytää paikalle poliisin ja viiden minuutin päästä meidät saatetaan sisälle - hotellin alakerrassa ei ole vessaa meidän tartuntariskisten käyttöön joten meidät pitää saada huoneeseen saakka. Muut bussimme matkustajat jätetään virumaan penkeilleen toistaiseksi. 

Check in on nopea. Pyydämme ja saamme kahden huoneen kokonaisuuden ja se osoittautuu oikein tilavaksi. Lasku seuraa lähtöpäivänä, en uskalla ensin edes arvailla paljonko. Laskukaavasta riippuen mitä vain välillä 4000-6600 dollaria. Puristan lääkärintodistustani, jospa se tietää alennusta toisesta huoneesta, sitä on laillista pyytää. Normimallina meille olisi ollut tiedossa vain yksi huone kahdeksi viikoksi, ei ulospääsyä käytävälle, parvekkeelle, mihinkään. E:n täti laittaa viestiä: toivottavasti viihdytte hotellissa ja saatte käydä paljon uima-altaalla! Eh, voi täti kulta. 

Tästä se lähtee. Lähettäkää leluja pliis :D

Ensimmäinen care package eli ystävien tänne tuoma apukassi tuli jo saapumispäivänämme: tuoreita marjoja ja hedelmiä sekä lelu N:lle. Oi onnea, kyyneleet tulivat. KIITOS.

Toiveikkaana koneessa.