Kompastellen Cancunissa

Matkamme on jatkunut Mexico Citystä Kolumbian Medellinin kautta takaisin Meksikoon Cancuniin. Kävimme veljeni luona Medellinissä, missä hän on asunut kahdeksan vuotta. Medellin oli niin omanlaisensa paikka kaikenkaikkiaan, että sen purkaminen vaatii vielä aivoraksutusta, jätän hautumaan. Suoraan Cancunin tunnelmiin. 

Vaikka asun Australiassa Intian Valtameren rannan tuntumassa -- tänä vuonna tuli mittariin 12v perthiläisenä -- en ole ollenkaan rantalomaihminen. Hiki, hiekka, aurinkorasva, suolavesi, levät ja liejut, auringon paahde ja kaiken huippuna kirkkaudesta johtuva päänsärky eivät vain ole minulle voittajakombo. No, minne menemme lomalle? Cancuniin, jossa näitä kaikkia on tarjolla loputtomiin, höystettynä ylihinnoilla ja turistikrääsällä. 

Tarkemmin sanoen olemme välietapilla matkalla hieman syrjemmälle Quintana Roon eli tämän Meksikon osavaltion rantaviivaa pitkin, mutta kansainväliset lennot laskeutuvat Cancuniin ja odotamme täällä E:n äidin ja kumppaninsa liittymistä seuraamme perhelomalle. E täyttää ensi viikolla 40v ja halusi juhlistaa pyöreitä vuosia isommin: juhlafiilikseen kuuluu myös Cancunin tsekkaus, onhan se kohteena valtavan suosittu ainakin 50 vuoden ajalta. Cancun on eritoten tunnettu maailman suurimpien kalojen valashaiden tyyssijana ja sukeltaja-E toivoi synttärilahjaksi uintia valashaiden kanssa.  

Reissumme tänne alkoi vähemmän juhlavasti. Medellinin päässä vaihdoimme loput Kolumbian pesot Meksikon pesoihin ja kappas vaan, vaihtopisteen emäntä lentokentällä heitti vanhanaikaiset: väitti E:lle, että tämä antoi vähemmän seteleitä kuin antoikaan, eli veti välistä noin 10USD verran rahaa. Samaa yritti taksikuski Medellinissä. Aina tällaisissa tilanteissa pitää antaa setelit yksi kerrallaan selkeästi laskien, eikä vahingossakaan antaa enemmän kuin summa on, koska vaihtorahaa ei tule tai vastapuoli väittää, että annoit pienemmän setelin -- isompi rahalappunen sujahtaa jonnekin hihaan taikatemppuna. Inttely ei auta, kun toinen esittää tietämätöntä, eikä mitään todistusaineistoa ole suuntaan tai toiseen. Kuten tuli opittua kantapään kautta. 

Seuraava ryöstö tapahtui lentokoneessa (!). Ajattelemattomasti, E:n ohentunut meksikonpesonippu oli tällä farkkujen lipputaskussa (naamapalmu...) ja se oli lennon aikana tipahtanut käytävälle, ilmeisesti nenäliinan, korvakuulokkeiden tms kaivelun takia. Olimme kaikki aika tokkurassa, koska kentälle piti lähteä klo 04:30 ja neljän tunnin aamulento meni horrostilassa. Herättyään E tajusi, että rahat puuttuvat. Ympäriltään kyselemällä hän sai kuulla, että lentoemäntä oli poiminut lattialle tippuneen tukun. E meni kysymään rahojaan takaisin, mutta tälläkin kertaa joukosta puuttui isoin seteli, n. 25USD verran (naamapalmuja oikein läpsimällä). Lentoemäntä pokalla väitti, että tässä on kaikki, ja jälleen todistuaineiston puutteessa jäimme sintteinä sätkimään tuloksetta. Käteisen rahan varastamista on äärimmäisen vaikea todistaa, koska siinä on sana sanaa vastaan. Tietenkään kukaan ei myöskään puhu englantia silloin kun tällaista pitäisi selvitellä... Google-kääntäjän ja Duolingon espanjalla emme saaneet tuloksia aikaan. 

Eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Saavuimme varaamaani majapaikkaan ja vastassa oli hieman hämmentynyt mies, joka johdatti meidät kotinsa yläkertaan ja yllättyi huomatessaan, että huone ei ole valmis, vaan siivous oli jätetty kesken. Selvisi, että hän on paikan vävy. Omistajat, appivanhemmat, olivat asioilla. Kaveri hääräsi huoneen äkkiä kuntoon meidän hikoillessa ovenraossa, trooppisen helteen kyllästäminä. Huoneemme on siis tavallisen meksikolaistalon yksi makuuhuone ja suoraan sanoen epäammattimaisimmin hoidettua bisnestoimintaa, mitä olen koskaan nähnyt. 

Vessa ei vedä. Sinne pitää hulauttaa vettä hanasta pienellä ämpärillä. Suihkussa ei ole vedenpainetta, pelkkää lirinää. Kuluneet pyyhkeet ovat valkaisuaineen tahraamat. Kaikki talossa on kulahtanutta, noin kaksikymmentä vuotta myöhässä remonttiajankohdastaan. Vaikka huoneessamme on kaikki pestyä, paikassa leijuu lievä hienlemahdus. Tätä mainostettiin aamiaismajoituksena, mutta aamiaista saa silloin kun isäntäperhe ehtii sen laittaa. Kolmikerroksisessa talossa asuvat isovanhemmat eli mummo abuela, pappa abuelo, perheen tytär miehineen, sekä näiden kaksi pikkulasta. Aluksi elintason alkeellisuus ärsytti, kunnes pian tajusin, että en voi vaatia/odottaa sellaista, mitä perheellä itselläänkään ei ole. Kaikki, mitä meille tarjotaan, on heidän arkeaan. 

Miksi jäimme? Aluksi puhtaasti säädön välttämisen vuoksi. E:n äiti kumppaneineen laskeutuu  näillä minuuteilla ja majoittuu yön yli naapurissa, josta jatkamme yhdessä varsinaiseen kohteeseen. Sitäpaitsi nyt tajuan, että kyseessä on enemmän kulttuuri-immersio kuin majoituspalvelu. Isäntäperhe kaikkineen on hyvin tervetulleeksi toivottava ja pelasimme juuri tunnin lautapelejä perheen lasten kanssa. N on onnessaan omanikäisestään seurasta, onhan hän viettänyt viimeiset neljä kuukautta vanhempiensa ja muun suvun parissa lapsikavereiden sijasta. Aamiainen on ehtaa meksikolaista kotiruokaa. Isoäiti kuskaa meitä retkien lähtöpaikoille ja takaa, että löydämme parhaat nähtävyydet. Ilmastointikin toimii hyvin -- koko talon ainoa ilmastointilaite on nimittäin huoneessamme ja muut vain sietävät hikinoroja aamusta iltaan ja illasta aamuun (lämpötila on täällä jatkuvasti välillä +26-32 trooppista kosteutta). Tavallaan on terveellistä muistaa, millaista on arki siellä, mikä ei ole itselle tuttua. Ja maksamamme 50USD per yö todennäköisesti auttaa tätä perhettä hyvinkin pitkälle. 

Miten muut toimivat Cancunissa? Olemme jotakuinkin ainoat turistit reppureissaajia lukuunottamatta, jotka yöpyvät muualla kuin Hotel Zonella. Hotel Zone on kymmeniä kilometrejä pitkä hiekkarantaketju Karibianmeren rannalla viitisen kilometriä täältä keskustasta itään, nimensä mukaisesti täynnä hotelleja sekä turistipalveluja. Halusimme itse nähdä jotain "autenttisempaa" kuin jenkkihotellien julkisivuja. 

Olemme ehtineet käydä turistialueella kahdesti ja tavallaan se on kiinnostavaa ja kaunistakin monin tavoin, toisaalta puhdasta Las Vegasia espanjankielisillä sloganeilla. Eilen vein yllätyksenä E:n ja muksun syömään rantaravintolaan, jonka piti Googlen arvioiden mukaan olla suunnilleen Cancunin paras. No, paras ainakin rahanteossa. Ruoka oli keskinkertaista, hinnat Aussilaakin kalliimmat, maassa, jossa keskitulotaso on kymmenesosa Australian tienesteistä. Eivätpä nuo hotellialueen ravintolat paikallisille olekaan... Cancun ilmeisesti pyörii lähinnä sen varassa, että se on amerikkalaisturisteille helppo lyhyenmatkan kohde, eksoottinen olematta vaarallinen. Mutta varakkaiden lomailijoiden läsnäolo on vetänyt kaikki hinnat tappiin. Eilen maksoimme ryöstöhinnan aurinkorasvasta, kun snorklausreissulla ei saanut käyttää muuta kuin veneyhtiön hyväksymää ekorasvaa.

Venereissusta puheenollen. Isäntäperheemme sai myytyä meille "luksus"-venereissun Isla Mujeres-saarelle. Thaimaassa käyneet tunnistaisivat saaren helposti omien kokemustensa perusteella: biitsibaareja, rantaklubeja, pitkiä hiekkarantoja palmuineen, kylvynlämmintä merivettä. Kerrankos sitä eletään, mennään. Palaan aloituksen mainintaani, että en itse ole ollenkaan rantaihminen, joten minulle nämä hikikuumat snorklausretket ovat enemmän tsemppausta kuin suurta hupia. E ja muksu sen sijaan voisivat elää pelkällä merivedellä ja auringonvalolla. Vaikka abuela-emäntämme puhuu englantia, on kielimuuria silti hiukan emmekä oikein saaneet selvää, mitä ostimme. Yllätystä kohden siis. 

Abuela kuskasi meidät aamupäivällä rannikolle venefirman laiturille. Meidät kaikki matkustajat kerättiin odottamaan kaislakatoksen alle, missä odotteluun hurahtikin tunti, koska katamaraanikyyti oli myöhässä. Tässä välissä E veti herneet nenään siitä kiskurihintaisesta aurinkorasvasta, kun meitä (ja kaikkia muitakin matkustajia) kiellettiin käyttämästä omaamme. Tosin me kuuliaiset gringot olimme ainoat, jotka ostivat ekorasvan: muut matkaajat läpsivät omat rasvansa iholleen katamaraaniin päästyään. Katamaraanissa meidät ohjattiin istumaan paatin etuosaan eli kannelle, ei suojan tai varjon häivääkään missään. Kyyrötin pienen kattolipan alla pottahattu päässä ja lasit silmillä, ettei yhtään UV:tä varmasti pääse silmiin (migreeniriski). Tietysti olin myös napsinut matkapahoinvointilääkettä, koska en kestä aallokkoa. Kunnon valju, kalpea maakrapu siis kyseessä! 

Paatissa alkoi rajoittamaton alkoholitarjoilu, mikä ei vaikuttanut yhtään yhteensopivalta perhekeskeisen retki-imagon kanssa. Veneessä oli myös muita lapsiperheitä, mutta enimmäkseen Instagram-vaikuttajilta näyttäviä nuoria pariskuntia trendikkäissä rantavermeissään. E:n testauksen mukaan alkoholi oli hyvin mietoa, mikä oli sinällään helpotus, koska porotus, avomerellä sytkytys ja lapsesta huolehtiminen juopujien joukossa ei kuulostanut unelmalomalta. Kuitenkin pakkautumisemme kannelle vieri viereen toi enemmän mieleen pakolaisvenekokemuksen kuin luksusristeilijän. Puolimatkassa tajusin, että veneen takaosassa oli varjoisa avohytti, jonka iso meksikolaisperhe oli vallannut itselleen. Hivutin kankkuni heidän penkilleen, kun E ja lapsi nauttivat aaltojen katselusta kannella. 

Seuraavaksi snorklaamaan. Kaikille jaettiin pakolliset pelastusliivit, mereen ei ollut asiaa ilman niitä. Tiputtauduimme jonossa aaltoihin, toiset hyppäsivät sulavasti, toiset kaiteesta roikkuen kuten minä. En ole oikeastaan koskaan harrastanut snorklausta ja Balilla vuosia sitten sain paniikkikohtauksen meressä laitesukelluksen alkeiskurssilla. Nyt maskin laitto aallokossa sai aikaan ihan saman tunteen kuin tuolloin, ja tajusin ensimmäisten kahden minuutin kuluessa, että pakko päästä takaisin veneeseen. Helpommin sanottu kuin tehty. 

Meille oli heitetty poijuköysi, jota pitkin sai hinattua itsensä takaisin. Ikävä kyllä kolmenkymmenen hengen ryhmästä kaksikymmentäviisi oli yhtä epävarmoja uijia kuin minä, ja kaikki roikkuivat köydessä kuin sillit koukuissa liikkumatta minnekkään. Sentään jotain uintivarmuutta uimahallissa hankkineena lähdin sätkimään kohti venettä välillä köydestä pitäen, välillä irrallaan. Puolimetrinenkin aallokko on yllättävän kova vastus uimahallivesiin tottuneelle! Pakolaisvenekokemus muuttui koko ajan todellisemmaksi. Kun pääsin lähelle venettä, luulin, että saisin apua yhdeltä matruuseista (vai mikä venetyöntekijän nimi onkaan). Ei, hän oli naulinnut silmänsä uhkeampaan ja minibikinisempään tyttöön takanani. Minä räpistelin kyytiin omin avuin, kun näyttävämpi naisihminen suunnilleen kannettiin veneeseen -- tällainen suosiminen on arkea Latinalaisessa Amerikassa, huomaan. 

Miten E ja nelivuotias pärjäsivät? Täydellisesti. E on tuhansien sukellustuntien ja uintiharrastuksen vuoksi vahva uimari ja kannatteli tuplapelastusliiveihin pakattua lasta koko matkan. Hän ehti hyvin nähdä snorklauksen varsinaisen kohteen, vedenalaisen "museon" eli mereenupotettuja patsaita. 

Isla Mujeresilla meillä oli vastassa herkullinen buffet rantaravintolassa, mikä pelasti päivän ja piristi mielen. Saarella oli oikeasti mukavaa lillua merivedessä vailla huolen häivää, lapsen naurun, vedenpärskytyksen ja leikin säestämänä.

Paluumatkan alkaessa rento fiilikseni otti osumaa, koska ensinnäkin takaisinpaluu viivästyi. Koska a) latinat/latinot eivät rakasta kelloa samalla lailla kuin suomalaiset, b) yksi pariskunta osti viisi sombreroa saarelta ja ne lensivät mereen juuri ennen heidän astumistaan veneeseen, joten sombrerot piti pelastaa uimalla, ja c) eräs lapsiperhe kuvitteli, että varttia vaille tarkoitti varttia yli ja myöhästytti koko veneen puolella tunnilla. 

Tietenkin fiesta-Cancunissa on PAKKO olla musiikkia kaikkialla, niin myös veneessä (edellisenä päivänä paikallisbussissa istuimme lapsen kanssa korvatulpat päässä, koska kuski halusi huudattaa diskobassoa). Veneessä pyysimme musiikkia hiljemmalle juurikin lapsen korviin vedoten, mutta paikallisten käsitys ongelmavolyymista on ihan eri luokkaa aussien saati suomalaisten kanssa. Kun itse taas jurnutin paikallani korvatulpat päässä, vieressäni meksikolaisisä soitti puhelua kasuaalisti ja tämän 8v tytär nukkui. Kun kaiuttimista tuli vuvuzelaa. 

Tarinan opetus: jos tulet Latinalaiseen Amerikkaan, pakkaa mukaan korvatulpat, matkapahoinvointilääkettä sekä noin kolmen vuoden annos kärsivällisyyttä, jos kyseessä on viikon reissu.

Loppujen lopuksi saariveneily kuitenkin kannatti, enemmän jäi hyviä kuin huonoja muistoja. Matka jatkuu huomenna seuraavaan kyläseen ja parin viikon päästä Suomeen. Eikun seuraavia matkamuistoja metsästämään!

Ennen epäonnista snorklausreissua. 

Pakollinen turistipose Isla Mujeresilla. 

Miami-Cancun-tunnelmaa

Katamaraaniaktiviteetti, muille. Tequila sunrise ja mikähän tuo sininen juoma oli. Itse en uskaltanut koskea matkapahoinvointilääkkeen päälle ja lapsivastuussa, kokiksella mennään. 

Katamaraanin tunnelmaa. Tässä vaiheessa porukka oli jo hajautunut hieman eli alun sillit purkissa-tilanne helpotti.