Napakymppi

Nyt pitäisi olla kaiken raiteillaan asumisen suhteen, tänään on allekirjoitettu vuokrasopimus upouudesta keskusta-asunnosta, hip ja hurraa! Nyt ei ainakaan tuhoeläimistä ynnä muista yllättävistä vuokraankuulumattomista lisistä pitäisi olla vaivaa, sillä kerrostalo on ihan vastikään valmistunut ja olemme ensimmäiset asukkaat kyseisessä pikkukaksiossa. Täysin kalustetussa asunnossa on varustusta jopa enemmän kuin asuntonäytössä käydessäni tajusin, sillä vuokraan kuuluvat myös pyyhkeet, liinavaatteet ja astiat, sekä vakiovarusteina pesukone ja kuivausrumpu, mikro, vedenkeitin ja leivänpaahdin. Jopas. Ihan tekokukkiakin löytyy, ja isolla parvekkeella puutarhakalusteet. Kelpuutan.

Hintaa on tietenkin enemmän kuin tässä kämppisjaetussa, ja luonteeltani kitsaahkona kovin vääntö onkin ollut hyväksyä se fakta, että asuminen maksaa, piste. Risto otti asian tapansa mukaan paljon stoalaisemmin, eli jos täällä näin on, niin silloin näin on. Yksi merkittävä syy tähän asunnon löytämisen venymiseen onkin se, että yritin viimeiseen asti kaivaa kivien koloista minun käsitykseni mukaan kohtuuhintaisia, mutta uusia ja siistejä asuntoja, järkevän ja helpon kulkuyhteyden päässä keskustasta. Ja niitähän on tarjolla njet, nada, nil eli nolla kappaletta. Tosin nyt kun asiaa oikein asiakseni pohdin, tajusin seuraavaa. Kun asuu keskustassa, työmatka lyhenee 10 minuuttiin lähes tunnin sijasta, suuntaansa. Kun säästän työmatkoissa 1,5-2 h joka päivä, on helppo tehdä vähän pidempää työpäivää. Ja kun säästää myös bussikuluissa päivittäin, pienehkö määrä lisäpalkkaa (saan tuntipalkkaa) sekä matkakorttisäästöt leikkaavatkin nuo kohonneet vuokrakulut aika lailla plus miinus nolla - tasolle. Eli se siitä rahanmenon kauhistelusta ja vinkumisesta.

Vuokrasopimuksen allekirjoitus on täällä operaatio sinänsä. Vuokrasopimus käydään kohta kohdalta läpi ennen allekirjoitusta, property manager eli kiinteistövastaava (omistajan edustaja vuokravälitys-agencysta) suullisesti selostaa kaiken sen, mitä paperissa lukee muutenkin. Ja näitä kohtia on ihan kiitettävä määrä. Lisäksi sopimuksen liitteenä tulee valokopio ja kuitti luovutetuista avaimista, kuitti maksetusta vuokravakuudesta ja ennakkoon maksetusta kahden viikon vuokrasta, sekä infolehtinen vuokralaisen oikeuksista Tenancy Act'in eli täkäläisen huoneenvuokralain mukaan. Tietenkin on erikseen ohjepaperi myös vuokranmaksusta, koska sen voisi täällä maksaa sekä luottokortilla että ihan tavallisesti verkkopankin kautta. Lisäksi nippuun kuuluu vuokra-agencyn oma Tenant Manual eli Vuokralaisen käsikirja, tässä tapauksessa 26-sivuinen pe-rin-poh-jai-nen ohje siitä, miten normaalijärjellä varustettu ihminen toisen ihmisen omistamassa asunnossa asuu - eli ei sotke, riko, töhri, tupakkasavusta, aiheuta vahinkoa tahallaan tai huolimattomuudellaan, ei aiheuta melu- tai hajuhaittoja, ei päästä kylppäriä homeeseen, ei ala itse korjaamaan vuotavia putkia tai rikkinäisiä sähkölaitteita, ei vaihda lukkoja omin päin (!), ei alivuokraa asuntoa ilman lupaa, ei soittele vuokra-agencyn hätäpalvelunumeroon turhaan, jne.

Erityisesti kiinteistövastaava painotti minulle sitä, että a) vuokra pitää ehdottomasti maksaa ajallaan ja b) asuntoa ei saa mitenkään tuhria, eli esimerkiksi asettaa kuumaa kattilaa aralle pinnalle, kukkaruukkua ilman aluslautasta parketin päälle, lähmiä sinitarraa tapettiin... Kun näihin sitten kommentoin, että ei ole koskaan ollut ongelmia vuokranmaksun suhteen ja että eiköhän arkijärjellä vältä kaikki haitat, ongelmat ja korvausvastuut, vastauksena oli vain "you would be amazed". Eli löytyy myös sellaista porukkaa, joilla ei ole alkeellisintakaan käsitystä, miten asutaan ihmisiksi ja pidetään toisten (tai omastakaan) omaisuudesta huolta. Vuokran maksamatta jättäminen on täällä todella rankasti sanktioitua, sillä jo viikon myöhästyminen ilman selitystä ja asiasta neuvottelua voi johtaa sopimuksen irtisanomiseen ja häätöön. Kuulemma niin moni suhtautuu asiaan niin, että ei kai se nyt voi ongelma olla, jos ei pariin kuukauteen vain jaksa maksaa. Huh. En ole asiasta varma, mutta täällä käsittääkseni ei ole vastaavaa puolijulkista luottotietorekisteriä kuin Suomessa. Eli työnantaja tai vuokranantaja ei voi ottaa selvää, onko jollakulla luottohäiriöitä. Todennäköisesti täkäläisiä yksityisyydensuojan ystäviä ei moiseen käytäntöön saisi suostumaan kirveelläkään. Sen sijaan täällä on käytössä maanlaajuinen vuokralaistietorekisteri, johon tehdään merkintä, mikäli vuokria jää maksamatta tai on muuten epäonnistunut vuokralainen. Näin muut vuokranantajat voivat varmistaa, etteivät päästä ketä tahansa hiippailijaa asuntonsa kimppuun. Kiinteistövastaavan muutamista kommenteista päätellen varsin tarpeellinen tietokanta.

Swan - joen rannan Langley Park ja Perthin konserttitalo (kuva kyseisen laitoksen takapihalta) ovat kivenheiton päässä uudesta kodistamme, samoin työpaikkani, joka siintää jossain kuvan pilvenpiirtäjien takana.

Pemberton - Albany - Walpole - Busselton, matkapäiväkirja

Nyt siihen lupaamaani matkakertomukseen. Kävimme tutkimusmatkailemassa pitkin WA:n koillisrannikkoa 20.-23.10. Kuten tuli aiemmin mainittua, autoreissu sisälsi erityisen paljon, no, autoilua. Hauska on ollut huomata, että osa tämän giganttisen maan vakioasukkaista eli paikallisista pitää kummallisena, että meitä kiinnostaa ajella tuntikaupalla ympäriinsä päästäksemme katsomaan mm. puita, kiviä, kallioita ja merenrantaa. Etenkin, kun rantaa on Perthissäkin. Suomalaisena on kuitenkin yllättävän tottunut pitkähköihin välimatkoihin, koska sukulaisia ei näe koskaan, jos ei ole valmis ajamaan 3-5 h suuntaansa. Ja Lappia ei näe koskaan, jos ei ole valmis ajamaan +10 h.

Aluksi yleishuomioita. Täällä majoitus on minusta kalliimpaa kuin Suomessa, sillä siellä olen usein onnistunut varaamaan hyvän hotellihuoneen hyvällä aamupalalla hintaan 80e/vrk. Täällä sadalla dollarilla saa enintään motellihuoneen, eli siis sellaisen, joissa amerikkalaisleffojen tahattomasti takaa-ajetuiksi tai kidnappajiksi päätyneet sankarit yöpyvät matkakumppaninsa tai kaappaamansa naispoliisin kanssa. Aamupala ei tavallisimmin kuulu motellihuoneen hintaan. Motellikokemustemme perusteella huoneet ovat yleensä perussiistejä ja hiljaisia, joskin hieman nukkavieruja ja jokseenkin epämuodikkaita. No, pieni haitta. Aamupalan puute on suurempi pulma, jos ei tykkää lähteä liikkeelle tyhjin vatsoin. Tosin aamupalaa saa lähes joka kahvilasta, eli ei ylipääsemätön kriisi. Jos oikein tuuri käy, saattaa hintaan $120-140/vrk löytyä bed&breakfast eli tavallisesti jonkun yksityisen omassa kodissaan tarjoama majapaikka, hintaan normaalisti sisältyy lämmin englantilainen aamiainen eli pekonit, munat, nakit, paahtoleivät, yleensä myös jonkinsortin buffetti eli muroja, jugurttia, hedelmiä, ja tietysti mehua + kahvi tai tee.

Ensimmäinen pysäkkimme oli Pemberton, jota mainostetaan idylliseksi kyläksi, mutta nähdäkseni mikä tahansa muukin kylänen matkan varrella oli ihan yhtä idyllinen. Idyllinen tarkoittaa tässä yhteydessä, että kyläkeskusta on vehreä ja sijaitsee tiiviisti pääkadun varressa sekä koostuu ainakin osittain kauniista vanhoista puutaloista, ja vain vähäiseltä osin moderneista peltihalleista ja muista rumuuksista. Pembertonia ympäröi luonnonpuisto, josta löytyvät ne pari postausta aiemmin kuvailemani kiipeilypuut, eli ex-metsäpalontähystyspuut. Luonnonpuistossa on myös luontopolkuja, joita ehdottomasti kannattaa kiertää edes lyhyempien reittien (noin kilometrin) verran. Polkuja olisi myös 5-10 km pituuksilla, sekä tosivaeltajille Bibbulmun Track, yksi maailman pisimpiä vaellusreittejä. Pembertonin kautta kulkeva Track ulottuu Perthin reunamilta Kalamundasta aina Albanyyn asti, matkaa kertyy 1000 km. Tapasimme juurikin kiipeilypuun juurella noin viisikymppisen miehen, joka oli jalkaisin matkalla Trackin päästä päähän. Hän oli lähtenyt Perthistä pari viikkoa aiemmin ja ennakoi olevansa perilla Albanyssa parin-kolmen viikon päästä. Kova kaveri.

Pembertonin luontopolulta. 

Tällaisia kaijoja pyöri luonnopuistossa, päästivät puolikesyinä metrin-parin päähän kuvaamaan. Lintuja ei saa ruokkia, ettei niistä tule häiriköitä. 

Seuraavaksi porhalsimme Albanyyn, jota varten olisi ehdottomasti kannattanut varata useampi päivä, nyt jouduimme puristamaan käyntimme yhden vuorokauden mittaiseksi. Albany muistuttaa mielestämme todella paljon Pohjois-Norjan Tromssaa. Kumpikin pikkukaupunki koostuu kauniista, tunnelmallisista vanhoista taloista ja kapeista kaduista, ja kumpikin kaupunki sijoittuu aivan merenrantaan, rannasta ylöspäin kohoaville kukkuloille. Jopa Albanyn satamarannassa sijaitseva upouusi, moderni teräksinen kokous- ja tapahtumakeskus toi mieleen Skandinavian arkkitehtuurin. Albanyn liepeiltä löysimme puolivahingossa valtavan hienoja käyntikohteita, mm. Risto bongasi motellimme respassa postikortista kuvan kivimuodostelmasta, jota lähdimme onnistuneesti jäljittämään. Löysimme Torndirrup-luonnonpuiston, joka on Albanysta etelään työntyvällä niemellä. Niemen etelärannalla on uskomattoman upeita, karuja meri- ja rantakalliomaisemia. Päänähtävyydet ovat kivimuodostelmat The Natural Bridge eli Luonnonsilta, sekä The Gap eli Kuilu. Kallioranta näiden ympärillä on itsessään huumaavan kaunis ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Kallioilla on syytä olla varovainen, sillä esimerkiksi kymmeniä metrejä syvästä Gap'istä pärskyy vettä melko tyynelläkin säällä jopa katsomotasanteelle saakka - rannalla on joskus sattunut onnettomuuksia, kun uteliaat turistit ovat kurkkineet liian lähellä kallionreunaa ja yllättävä jättiaalto on pyyhkäissyt mereen. Seurasin sydän kurkussa, kun pari uhittelevaa nuorta miestä esitti toisilleen muka hyppäävänsä mereen kallionkielekkeeltä. Typerämpää temppua on vaikea keksiäkään, sillä meri pieksää tipahtajan muussiksi kallioon ja sieltä ei ylös pääse, sillä mitään pelastusköysiä tai muita apuvälineitä ei rannassa ole saatavilla. Turistien suosimalta kalliolta jatkoimme matkaa samalla niemellä pariin hiljaisempaan paikkaan, mm. unenomaisen Frenchman Bayn rannalla saimme olla ihan kaksistaan, samoin karulla Stony Hill'illä eli Kivikukkulalla: nummikasvillisuuden ympäröimällä kalliolla seisoo siellä täällä pyöreitä, hioutuneita parimetrisiä kiviä, kuin siirtolohkareita tai jättiläisen pelikuulia. Olen ennenkin ihmetellyt, miten hiljaista aivan tunnetuimpien turistireittien vieressä on - useimmat tuntuvat kiertävän laput silmillä ne kuuluisimmat kohteet, ja unohtavat, että ihan lähellä voisi olla jotain vähintään yhtä ihmeellistä.

Albanyn keskusta, näkymä satamaan ja merelle päin.

Torndirrupin luonnonpuistosta, rantakallioita. Näille rannoille saapuivat koko WA:n ensimmäiset eurooppalaiset asuttajat, brittisotilaat 1826 estääkseen ranskalaisten aluevaltaustavoitteita.

Risto matkalla kohti Gap-kivimuodostelmaa.

The Gap, Kuilu, kymmenien metrien korkuinen kallionsola. Kuvasta ei valitettavasti hahmotu meren valtava voima, kun näin tyynelläkin säällä aallot pärskähtävät metrien korkeuteen.

Kallioiden sylissä.

The Natural Bridge eli luonnonsilta. Kivisilta on muodostunut vuosimiljoonien mittaan meren hiomana.

Karua kauneutta.

Näkymä Stony Hill'iltä. 

Stony Hill'in pusikoissa.

Hiekan peittämät puuportaat Frenchman Bayn unelmarannalle, turkoosin veden ääreen.

Liian pikaisen Albany-visiitin jälkeen suuntasimme kohti Walpolen kuntaa ja Treetop Walk'ia eli Puunlatvakävelyä. The Valley of the Giants - eli Jättiläisten laaksossa sijaitseva luonnonpuistokohde oli se alkuperäinen syymme lähteä ajamaan etelään, mutta matkalla paljastui, että kaikki muukin näkemämme oli vähintään yhtä hyvä syy. Jättiläisten laaksossa valtavien erilaisten eukalyptus- eli karri-, marri- ja tinglepuiden latvustoon on rakennettu metallinen riippusiltakierros, jolla kävellen pääsee tutustumaan metsänäkymiin yläilmoista käsin. Korkeimmillaan silta kulkee noin 40 metrissä, eli peräti 20 metriä matalammalla, kuin Pembertonin kiipeilypuun näköalatasanne. Siispä sillalla kuljeskelu ei pahemmin korkeuden puolesta huimannut. Näköalat ovat upeat, ja kokemus yleisesti ottaen hieno, vaikka siltareitti onkin lyhyempi (ehkä n. 400 m) kuin olin alunperin kuvitellut. Sillat heiluvat jonkin verran tuulessa ja etenkin muiden kävelijöiden (pahimmillaan juoksijoiden) askelten alla, eli kannattaa varautua henkisesti. Selvisi ainakin, miksi elokuvissa kanjoneita ylittävien köysi- ja puusiltojen käyttäminen pelottaa roolihahmoja. Samassa paikassa on myös lyhyt luontopolku maassa puiden katveessa, joka kannattaa ehdottomasti kiertää. Metsässä on upeita värikkäitä villikukkia ainakin näin keväällä eli lokakuussa, lisäksi maassa ja puissa näkee villejä pikkulintuja lähietäisyydeltä. Kuulemma paras aika vierailla olisi aamulla, jolloin linnut ovat eniten liikkeellä ja äänessä. Huomasin metsässä kävellessämme, että kaikki tuoksuu paljon miedommalta kuin suomalaisessa metsässä. Ei erityisemmin tunnu karikkeen tai mullan tuoksua, havujen tuoksua ei tietenkään ole lehtimetsässä, myöskään kukat eivät tuoksu juuri lainkaan. En tosin tiedä, ovatko tuoksut vahvempia märällä säällä, kuten Suomessakin.

Treetop Walk'in sillalla, ehkä 20-30 metrin korkeudessa.

Terässillat pujottelevat latvustossa.

Metsänpohjaa peittävät hennot, värikkät villikukat.

Jättiläisten laakson puut ovat nimensä mukaan jättimäisiä. Monien tyvessä on sienten, hyönteisten ja tulipalojen aiheuttama onkalo, joka ei kuitenkaan monisatavuotisten puiden elämää pysäytä.

Viimeinen vierailukohteemme oli Busselton, josta meillä ei ollut erityisempiä odotuksia, oli lähinnä yöpysäkki seuraavan päivän kotiinajoa varten. Miten väärässä olimmekaan. Busselton on viehättävä pikkukaupunki, tosin ei kannata vierailla sunnuntaina (kuten me), kun kaikki paikat ovat kiinni. Käveleksimme aamulla katselemaan rantaa ja satamaa, ja tadaa, siellähän olikin yllättäen yksi retkemme kohokohta. Olimme aiemminkin kuulleet paikasta, mutta unohtaneet tyystin, missä kaupungissa nähtävyys tarkalleen ottaen olikaan. Rannassa sijaitsee Busselton Jetty, kaksi kilometriä pitkä laituri, joka jatkuu rantahiekalta suoraan merta kohti. Laituria pitkin liikennöi minijuna, ja laiturin päällä junalla ajelu kohti meren ulappaa on absurdiudessaan upeaa. Laiturin päässä on meriobservatorio eli meren alle rakennettu katselu"torni", jonka ikkunoista näkee meren elämää. Etenkin näin sukeltamista koskaan harrastamattomalle kokemus on mahtava, vaikka ikkunat ovatkin verrattain pieniä ja näkymät ovat vain pieniä välähdyksiä merenalaiseen maailmaan. Laiturin pylväiden suojissa, meriobservatorion naapurina, elää runsaita kalaparvia ja koralli- ym. merieläväyhteisöjä. Merimaisema ei ole niin värikäs ja eksoottinen kuin Perthin meriakvaariossa AQWAssa, mutta aitoudessaan ihmeellinen. Kaikkiaan matka onnistui jopa yli odotusten, koska näimme paikkoja ja asioita, joita emme osanneet odottaakaan. Anun matkat suosittelee kierrosta, täydet viisi tähteä ja lisäpeukku päälle.

Junamatkalla merelle.

Busseltonin meriobservatorio, meren alle laskeutuvat kierreportaat.

Observatorion ikkunasta.

Observatorion ikkunasta, ohi leijailevat kalat.

Busselton Jetty koko mitassaan, kuva ilmakuvasta observatorion seinältä.

Mitä tänään telkkarissa

Minulta on kyselty, miten ehdin ja jaksan päivittää tätä blogia näinkin tiheästi. Suurin syy on tietenkin into kirjoittaa, mutta toinen merkittävä syy on, etten enää katso telkkaria juuri ollenkaan. Tämä ei ole mikään ideologinen valinta, vaan tahaton lipsahdus pois telkun äärestä.

Jaetussa talossa asumisessa on arvattavasti se hankala puoli, että kaikkea pitää jonottaa. Vaikka meillä on oma wc/pesuhuonetila, suihkuhuone on kuitenkin jaettu. Samoin keittiö ja olohuone. Kaikilla on vähän eri ruoka-ajat, joten kokkaamaan joutuu jonottamaan melko harvoin - etenkin kun tässä isossa talossa on myös iso keittiö, ja mm. liedessä on kuusi levyä. Mahtuu useampi makaronikattila kerrallaan tulille. Telkkarikin olisi suhteellisen usein vapaana, sillä eivät kämppikset sitä vuorokauden ympäri tuijota. Ongelma onkin enemmän se, että harvoin pystyy katsomaan keskittyneesti. Kun itse haluaisi uppoutua elokuvaan tai luontodokumenttiin, taatusti joku toinen häärii keittiössä kilkattamassa. Esimerkiksi jo Suomessa alkanut sunnuntaiaamupäivien perinteeni, sisustus- ja remonttiohjelmien tuijotus myöhäisen aamupalan äärellä, on joutunut väistymään muiden kokkailumelun takia.

Toinen iso syy on, että taloudessamme on Foxtel eli satelliitti-tv. Ristiriitaisesti mitä enemmän kanavia näkyy, sitä vähemmän lopulta on katsottavaa. Kaksisataa kanavaa näyttää vuorokauden ympäri enimmäkseen uusintoja, ja sadannen kerran pyörivät Frendit, 70's Show tai Miehen Puolikaat eivät nyt vain kertakaikkiaan nappaa. Kanavapaljouden joukosta on käytännössä mahdotonta löytää mitään kiinnostavaa, sillä pelkästään kanavien selailu ja ohjelmatietojen penkominen puuduttaa - siitä huolimatta, että kanavat on kategorisoitu mm. viihteen, elokuvien ja uutisten & dokumenttien alle. Lehdistä ja muiden puheista bongaamani muutamat kiinnostavat australialaissarjat ovat menneet ihan ohi silmien. Näitä olisivat mm. Underbelly: Razor, 1920-luvun Sydneyn gangsterien maailmaan sijoittuva sarja; sekä The Slap, nykydraama siitä, mitä tapahtuu ja miten yhteisö reagoi, kun aikuinen läimäyttää vierasta lasta. Suuresti harmittaa myös se, että en pysty seuraamaan (lue: jaksa etsiä, milloin tulee) The Farmer Wants a Wife eli aussimaajussille morsian. Tärkeämpää ei olekaan kuin että outbackin yksinäinen sydän löytää viimein elämänkumppanin.

Joskus telkkaritietämättömyys harmittaa, koska minusta etenkin aussiohjelmien seuraaminen olisi kätevä tapa sujahtaa uuteen kulttuuriin. Välillä havahtuukin siihen, että nythän asumme maassa, jonka ohjelmia jo Suomessa mielenkiinnolla seurasin: sisustus- ja talokauppaohjelmat, Animal Rescue eli Eläintenpelastajat (ja nyt niitä kenguja ynnä muita näkee ihan livenä) sekä - kyllä vain - Bondi Rescue eli Rantavahdit. Kuitenkin, kun on jo kuukausia ollut lähes tykkänään tv:tä katsomatta, ei jotenkin tunnu kiinnostavalta alkaa penkomaan matolaatikon sisältöä. Saa nähdä, muuttuuko mieli, kunhan pääsemme omaan asuntoomme ja telkkarin ympärillä ei ole enää häiriötekijöitä.

Telkkarin sisältö vaikuttaa nykyään yhtä kiehtovalta kuin tämä lähtevien bussien näyttö bussiasemalla.

Long to reign over us eli kauan hallitkoon Elizabeth II (ja sen hän tekikin)

Tänään oli se suuri päivä, se jota on sanomalehdissä hehkutettu viikkotolkulla. Ihan itse kuningatar Elizabeth II kyläili Perthissä, CHOGM:n eli Commonwealth Heads of Government Meeting'issä, Brittiläisen kansanyhteisön valtiopäämiesten kokouksessa. Commonwealthiin kuuluu nykyään 54 maata ja päämiehet ja -naiset (peräti neljä korkeinta naisjohtajaa, mukaanlukien Australian pääministeri Julia Gillard) kokoustavat joka toinen vuosi eri puolilla Commonwealthia. Viime kerralla herrasväen tapaaminen pidettiin Antigua & Barbudalla, ja ensi kerralla isäntämaana on Sri Lanka. Commonwealth on muuten siitä vekkuli yhteisö, että siihen voi liittyä anomuksesta. Aiemmin pääsyvaatimuksena on ollut historia Brittien siirtokuntana, mutta nykyään käsittääkseni vaikka Suomi voisi hakea paikkaa, jos huvittaisi. Itselleni ei ole ihan selvää, mitä iloa Commonwealthiin kuulumisesta on - esim. saavatko kansalaiset liikkua jotenkin vapaammin Commonwealthin maiden sisällä -, mutta ihmeen suosittu kerho se on, koska maapallon valtioista joka neljäs siihen kuuluu. Commonwealthin maissa asuu yhteensä 2 miljardia ihmistä, Intia yksinään muodostaa puolet tuosta määrästä. Mutta asiaan eli kuningattareen.

Olen täällä huomannut itsestäni ihan uuden puolen, eli sellaisen, joka innostuu mahdollisuudesta mennä tienvarteen heiluttamaan pientä lippua ja heittelemään kukkasia, jos kuninkaallinen suvaitsee ajaa ohi. Intoa lietsonee se, että etenkin naistenlehdet seuraavat herkeämättä brittikuninkaallisten elämää ja jutunjuurta riittää erityisesti viimekeväisistä prinssi Williamin ja Catherinen häistä. Siispä olin hyvissä ajoin tänään tienvarressa, kun kuningattaren autosaattueen oli määrä ajella Perthin keskustan katuja klo 11 lähtien. Suomalaisystävät, joiden kanssa paikalle saavuin, olivat kiinnostuneempia hyväntekeväisyys-barbecuesta Esplanaden rantapuistossa ja jatkoivat urheaa taistelua läpi ihmismeren kohti edullisia makkarakojuja, kun itse parkkeerasin paraatipaikalle aidan viereen, vielä mukavasti puun varjoon. Ehdin tosin odotella kamera ojossa vain pari minuuttia, kun yksi väkijoukkoja valvovista poliiseista ilmeisesti huomasi kohtuuttoman innokkuuteni ja kävi ystävällisesti neuvomassa, että autosaattue ei edes aja tästä kohtaa. Just. Siis jatkamaan vaellusta sadantuhannen muun innokkaan puserruksessa. Lopulta löysin kohdan, jossa tarvitsi töniä edestä vain pari pikkutyttöä ja -poikaa (ei sentään, annoin heidän olla) ja sain viriteltyä hyvän kuvakulman muiden katsojien päiden ja hartioiden välistä. Jostain käsittämättömästä syystä ihmisiä ei päästetty aidatun tien vastapuolelle lainkaan, ja kaikki joutuivat pusertumaan vain yhdelle laidalle Saint Georges Terracea. En tiedä, oliko tämä järjestely jotenkin kuningattarelle turvallisempi, vai eikö yleisöä vain haluttu asettaa alttiiksi paahteelle - ihmispaljouden kadunpuoli kun oli hyvin kerrostalojen varjostama.

Ihmetytti ja ilahdutti erityisesti se, miten hyvin ihmiset suhtautuivat ruuhkaan ja ahtauteen. Kukaan ei valittanut eikä töninyt, ilmapiiri oli iloinen ja leppoisa. Kuningattaren autosaattue ajoi ohi melko rivakkaa vauhtia ja kukin ehti nähdä ehkä puolentoista sekunnin vilauksen, mutta silti ihmiset olivat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella, eivät valittaneet järjestelyjen puutteista tai tapahtuman hienoisesta karuudesta (ei ratsupoliiseja, ei kukkaistyttöjä, ei ylilentoja, ei torvisoittokuntaa, ei ylipäätään mitään juhlallista, vain letka ohi vilahtavia autoja). Päivässä parasta olikin - ei niinkään julkkiksen näkeminen, näkeehän noita telkkarista - ilmapiiri, ihana sää, kymmenettuhannet juhlatunnelmaiset ihmiset Esplanaden puiston barbecuessa, sekä rattoisa monituntinen piknik ystävien kanssa King's Parkissa. Perin onnistunut päivä!

Tässä sitä ihmettä odotellaan, kuninkaallista autosaattuetta.

Oli siellä jokunen muukin kiinnostunut. Kaikkien täytyi siis katsella vain tuolta puolen tietä, kuva otettu siinä vaiheessa kun autosaattue oli jo ohittanut yleisön, 20 minuutin lisäodottelun jälkeen aitoja avattiin ja sai vaihtaa kadunpuolta.

Kuningattaren kunniaksi järjestettiin jättimäinen hyväntekeväisyys-barbecue Esplanaden rantapuistossa. Kahden dollarin wannabe-hodari eli makkara kiedottuna paahtoleipään veti väkeä. 

Siellä, ihkaelävänä, itse Elizabeth II (tai ainakin joku hattupäinen iäkäs rouva), Britannian toiseksi pitkäaikaisin hallitsija kunigatar Victorian jälkeen - takana jo lähes 60 v kuningattaruutta. Kuningatarparin Range Roverin rekkarina oli simppelisti kruunun kuva.

Voi miksen itse tajunnut hankkia asiaankuuluvia kenkiä Union Jack'illa eli Iso-Britannian lipulla varustettuina! Salakuva edellä kävelleiden jaloista.

Pienet oudot asiat osa 2

Hidasnettiongelmat jatkuvat ja kuvien lataus yhä tuskaliasta, joten jatkan matkakertomuksen sijaan jälleen kokoelmalla erinäisiä toisiinsa liittymättömiä huomioita.

1) Halpahallivaatteet Suomessa näyttävät kestävän paremmin kulutusta kuin halpahallivaatteet Australiassa. Täkäläinen pesukonetyyppi, eli tämä päältä täytettävä täryämpäri, on hellävarainen kuin betonimylly. Kehnommat vaatteet piekseytyvät nukkaisiksi parissa pesussa. Olen suureksi ällistyksekseni huomannut, että Suomesta mukanani tuomat vaatteet eli (nolohkosti tunnustaen) enimmäkseen mallia H&M, Lindex ja Seppälä, joukossa joku Esprit, ovat kestäneet melkeinpä moitteettomina. Sen sijaan täältä edullisista naistenvaateliikkeistä ostamani muutamat vaatteet - ja narulla pikaisesti nähtynä etenkin kämppisten vastaavat vaatteet - ovat yhtä nukkamössöä. Ihmetyttää, tuodaanko Suomeen Kiinasta ja Vietnamista ne paremmat trikoot ja tänne lähemmäs sitten laivataan ne laaduttomat. Risto kylläkin kommentoi, että jos suosiolla käyttäisin parikymppiä enemmän per ostos ja hankkisin jotain tasokkaampaa, koko ilmiötä ei edes tarvitsisi pohtia. Miehen suusta se totuus kuullaan jne.

2) On vihdoin selvinnyt, mitä piilee täkäläisten loputtoman aksenttihuomauttelun takana. Täällä on peritavallista, että kun sattuu tapaamaan uuden ihmisen, vaikkapa kaupan kassan, tämä heti kysyy, että mistä aksenttisi on? Kuten aiemmin olen kertonut, yleisin veikkaus itseni kohdalla on Irlanti. Useimmat myös kuulevat vastaukseni "Finland" sanana "England". En tiedä kertooko se enemmän kielitaidostani (että luullaan natiiviksi kielenpuhujaksi), vai pikemminkin siitä, että en saa lausuttua edes sanaa Finland ymmärrettävästi. Alussa jatkuva, huomautteluksi tulkitsemani utelu hieman ärsytti ja joskus loukkasikin, mutta nyt olen tajunnut, että kyseessä on silkka uteliaisuus sekä usein myös mahdollisuus avata keskustelua - eli kysymys tarkoittaa, mistäs muuten olet kotoisin? Eikä kuten aiemmin ymmärsin: ethän sinä edes osaa puhua. Toinen taustasyy on, että täkäläiset ovat viivasuoria lähes kaikissa muissakin kommenteissaan. Mitä sitä turhaan kiertelemään, kun voi suoraankin täräyttää. Esimerkiksi töissä on useammankin kerran sattunut, että jos olen tehnyt jonkun virheen, siitä kuulee välittömästi ja aivan suoraan. Ei lainkaan pahantahtoisesti tai syyttäen, vaan puhtaasti toteamuksena: teit tämän väärin, ystävällisesti ota opiksesi. Hmm. Ei hassumpi lähestymistapa sittenkään, kun siihen tottuu. Ei tarvitse ainakaan arvailla, että mitähän toinen mahtaa ajatella.

3) Joulu on kova juttu perthiläisille. Keskustaan alkoi näin lokakuun lopussa ilmestyä joulukoristeita, kuten tekohavuköynnöksiä, ja osassa tavaratalojen näyteikkunoita törröttää jo muovikuusi poikineen. Käsittämättömästi täällä myös joissain paikoissa, kuten työpaikallani sekä eräässä käymässämme pubissa, pyörivät joulukoristeet katonrajassa ja hyllyjen päällä ihan vuoden ympäri (syy voi tosin olla laiskuus pikemminkin kuin jouluintoilu). Automatkallamme etelärannikkoa pitkin ajoimme useiden idyllisten pikkukylien läpi, ja bongasin parikin pelkästään jouluun erikoistunutta kauppaa. Ei mahda mitään, että itselleni joulukimallus ja huurre palmujen katveessa eivät jotenkin käy järkeen. Kioskit ja lahjapuodit notkuvat jo nyt toinen toistaan tunnelmallisempia joulukortteja, pukkeja ja poroja ja lahjapaketteja hangen hohteessa. Hei ihmiset, eihän tänne edes tule lunta. Olen pohdiskellut, että on tavallaan aika kummallista, että tällainen suomalaisittain ikuisen kesän maa ei ole kehittänyt omia joulukoristetyyppejään, vaan edelleen nojataan niihin brittiläisiin laakerilehtiseppeleisiin ja jouluhalkokakkuihin. Jouluperinteisiin kun täällä kuulemma kuitenkin kuuluu rannalla tai uima-altaassa rentoutuminen, sekä mahdollisesti joku hauska perheretki vaikkapa villieläintarhaan koaloita sylittelemään. Missä ovat tonttulakkipäiset koalat ja joulukuuset kellumassa uima-altaissa, kysyn vaan?

4) On ollut jotenkin hupaisaa huomata, miten täkäläiset paheksuvat mm. brittien ruskettumisintoa. Kuulemma turistin tunnistaa kadulla milloin vain tummasta rusketuksesta. Englannissa asunut kollegani kertoi ällistyksen ja huvituksen sekaisesti, miten britit ottavat kesällä aurinkoa puistossa bikineissä. Hänestä ei oudompaa näkyä olekaan, kuin rantavarusteissa makoilijat ilman tietoakaan rannasta ja veden äärestä. Aussit eivät itse ole mitenkään eri värisiä kuin suomalaiset, siis ruskettuneempia - tämä lausuma on toki sikäli typerä, että ausseja on melkeinpä joka etnisestä taustasta ja ihonväriskaalaa löytyy valkoisesta keltaiseen, ruskeasta mustaan ja niin pois päin. Yritän sanoa, että valkoihoiset aussit eivät ole mitenkään erityisen ruskettuneita. Toki voi johtua vuodenajasta, sillä täkäläisittäin kylmään vuodenaikaan harva harrastaa rantaelämää. Ja toki kadulla näkee välillä myös vaikka minkäsorttista auringon pilkuttamaa (siis maksaläiskäistä) menijää. Täällä ihmisille on kuitenkin iskostettu ipanasta lähtien, että auringossa ei oleskella ilman suojaa eli aurinkorasvaa, hattua, suojaavia vaatteita tai aurinkovarjoa. Myös aurinkolasit ovat pakollinen varuste vuoden ympäri. Aurinko onkin niin polttava - vaikkemme edes ole vielä olleet täällä yhdenkään kesän yli -, ettei suorassa paisteessa tee mieli olla. Onneksi varjoa löytyy melko helposti, kaduilla ja rannoilla on tuuheita puita sekä erilaisia katoksia ja lippoja.

Kun minä menen rannalle, en luovu vaatteistani. Tosin kuvassa on talvi ja  lämpötilä +18 kieppeillä, meriveden lämpö aivan rantamatalassa varmaan samaa luokkaa. Kuva Albanysta, Frenchman Bayn uskomattoman upealta rannalta.

Oppivuodet

Koska erinäisten netin hidasteluongelmien takia en saa ladattua kuin enintään yhden kuvan, jätän matkakertomuksen tuonnemmaksi ja hyppään aiheeseen, jota olen pohdiskellut jo pidempään.

Täällä korkeakoulutus on harvojen etuoikeus, minkä luulin aluksi johtuvan pelkästään yliopistojen lukukausimaksujen hinnakkuudesta. Vuosi yliopistossa voi maksaa mitä vain väliltä $10 000-20 000. Kolmen vuoden kanditutkinto ja päälle kaksi vuotta maisteriksi lohkaisevat kenen tahansa pankkitililtä muhevan summan. Täällä jopa puolet yliopisto-opiskelijoista jättää leikin kesken ensimmäisenä opiskeluvuonna. Tosin valtio tukee sekä kandi- että maisteriopintoja ja opiskelu on edullisempaa kansalaisille kuin ulkomaalaisille. Käsittääkseni maisteriksi voi päästä lukemaan peräti maksutta, mutta kandista joutuu aina maksamaan, ellei satu saamaan stipendiä. Podin alkuun salaisesti huonoa omatuntoa siitä, että sain niinkin pikaisesti työpaikan ja ehkä vein samalla työn joltakulta täkäläiseltä. Nyttemmin olen tajunnut, että tavallaan ei ole ketään, jonka työn voisin viedä. Vähimmäisvaatimus tehtävääni on korkeakoulututkinto, ja akateemisia ausseja ei vain kertakaikkiaan Perthissä riitä jokaiseen avoimeen paikkaan - meilläkin on jatkuvasti auki paikkoja, joihin ei löydy riittävän päteviä hakijoita, tai sitten paikat täytetään sisäisellä haulla. Siitä taas seuraa, että siirtyjien paikat jäävät täyttämättä, ja jälleen on alimiehitystä jollain toisella osastolla.

En ole täkäläisen koulutusjärjestelmän asiantuntija, mutta lehtiä seuraamalla ja muilta kyselemällä olen oppinut, että täällä tavanomainen väylä töihin on apprenticeship- eli harjoittelija- tai oppipoikavaiheen kautta. Peruskoulumalli vaihtelee Australiassa osavaltioittain, ja WA:ssa primary school eli ala-aste kestää seitsemän luokkaa ja se käydään 6 - 13 - vuotiaana. Ennen ala-astetta käydään pakollista esikoulua vuosi. Secondary tai high school eli yläaste kestää ikävuosien 14-19 v. ajan. Australiassa oli vielä äskettäin mahdollista päättää koulutie junior high schoolin viimeiseen eli kymppiluokkaan. Senior high schoolia eli lukiota ovat puolestaan luokat 11-13, joiden pohjalta voi hakea yliopistoon. Senior high'n voi läpäistä myös vocational- eli ammattikoulutyyppisenä, jolloin koulun ohella suoritetaan apprenticeship- eli oppisopimuskoulutusta. Tilastojen mukaan täkäläisistä alle puolet uskoo, että senior high'n jälkeen tarvitaan mitään lisäkoulutusta töihin päästäkseen. Olen ällikällä löytynä nähnyt mm. lehtimainoksia, joissa tarjotaan vuoden mittaista oppisopimuspaikkaa pankissa tai kunnallishallinnossa, ja sen jälkeen luvassa on käytännössä varma työpaikka. Vuoden koulutuksella, eihän tätä suomalainen monivuotiseen AMK- tai yliopistoputkeen uskovaksi muovattu ymmärräkään. [Kappaletta muokattu].

WA:ssa on kuitenkin kasvavana ongelmana nuorten haluttomuus hankkia edes vähimmäistasoista muodollista ammattipätevyyttä, kun töihin ja palkansyrjään pääsee ilmankin, kuten Suomessa joskus 70-luvulla. Kaivosalan pyörittämä talousbuumi tarkoittaa, että erilaisia hanttihommia piisaa lähes joka alalla, oli kyse sitten rakennus- tai tietyömaasta, tai palvelualoista. Moni täkäläinen nuori valitsee mieluummin palkkashekin ja kuluttavan rutiinityön kuten betonin sekoituksen tai pizzanpaiston, kuin sitoutuu kouluaikana kolmeksi vuodeksi harjoittelijaksi minimipalkalla, vaikka palkkiona siintäisikin ammatti ja mahdollisesti mielekkäämpi työura pitkällä aikavälillä. Myönnän olevani erityisen koulutusmyönteinen henkilö ja kannatan lämpimästi Suomen mallia, jossa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus opiskella vaikka tohtoriksi asti, riippumatta vanhempien tilinauhasta. Siksi seuraankin järkytyksellä uutisia, joissa kerrotaan yhä suuremman prosentin WA:n nuorista jättävän kouluttautumatta. Tästä seuraa jatkuvasti syvenevä skills shortage eli pula osaajista.

Levenevä kuilu etenkin korkeakoulutettujen ulkomaalaisten ja tutkinnottomien aussien välillä aiheuttaa ymmärrettävästi närää, ja jokseenkin epärealistisia vaatimuksia. Monet, mukaanlukien jotkut ammattiliitot syyttävät täkäläisiä työnantajia siitä, että nämä mieluummin sponsoroivat työlupaviisumin ulkomaisille insinööreille, kirjanpitäjille, lakimiehille ja sairaanhoitajille, kuin maksavat paikallisten koulutuksen. Vaikka ymmärrän närkästyksen ja katkeruuden, on työnantajien vaatiminen tilille aika kaukaa haettua. Minkä yrityksen bisnesmalliin luontevasti kuuluisi muutaman vuoden yliopistotutkinnon maksaminen henkilölle, jonka osaamisesta, motivaatiosta ja sopivuudesta alalle ei ole oikeastaan mitään näyttöä - ja tämän saman toistaminen kymmenientuhansien koulutettavien mittakaavassa, jotta osaajapula saataisiin paikattua? Joskus etenkin lehtien mielipide- ja nettikeskustelupalstoja seuranneena tuntuu, että osalla täkäläisistä on todellisuudentaju hieman hukassa. Tutkinnon pitäisi tipahtaa syliin suoraan palkkatöissä (hyvällä liksalla tottakai), eikä kuten muualla maailmassa eli ensin vaaditut vuodet opiskellen ja sitten töitä hakien.

Meribiologian - tai minkään muunkaan - pänttääminen ei läheskään kaikkia kiinnosta. Kuva Busseltonin upeasta meriobservatoriosta, josta lisää myöhemmin.

Sinne ja takaisin eli Pemberton - Albany - Busselton osa I

Huh, jälleen onnellisesti kotona! Takana neljä päivää ja lähes 1300 kilometriä vuokra-autoilua pitkin Western Australian rannikkoa, tutkimusalueenamme South West eli kaakkois-WA. Varsinainen matkakertomus seuraa pian, kunhan ehdin hieman jäsennellä kuvia ja ajatuksia. Nyt muistiin päällimmäisiä hajahuomioita.

Tähän mennessä on tullut opittua, että WA:n osavaltio koostuu autiudesta. Koko osavaltiossa on yksi iso kaupunki, Perth puolellatoista miljoonalla asukkaallaan. Rannikolla täältä etelään on muutama pienempi kaupunki, kuten matkakohteemme Bunbury n. 32 000 asukasta, Busselton n. 15 000 asukasta ja Albany n. 35 000 asukasta. Perthistä pohjoiseen löytyisivät Geraldton n. 39 000 asukasta, sekä Karratha ja Broome, molemmissa n. 12 000 asukasta. Lisäksi on viljalti pienempiä, asukasluvultaan muutamasta sadasta muutamaan tuhanteen - kyläsiä. Kuten numeroista näkyy, WA on erittäin vähäväkistä seutua ja tässä useamman Euroopan maan kokoisessa osavaltiossa asuu yhteensä vain parisen miljoonaa WA:laista alias sandgroperia eli hiekanhaparoijaa. Osavaltion pohjois- ja keskiosat ovat enimmäkseen erämaata ja aavikkoa. Rannikko Perthistä etelään on idyllistä maaseutua, kumpuilevassa maastossa vuorottelevat viinitarhat, puutarhojen ympäröimät maatilat sekä lehmä-, hevos-, ja lammaslaitumet. Lisäksi näimme kerran ison lauman kenguruita yhdellä laitumella. Epäselväksi jäi, kasvattaako joku kenguruita vai olivatko roo't ihan kutsumatta hiippailleet lehmien aitaukseen laiduntamaan, kengutkin kun syövät ruohoa - mitä vihreämpää, sen suositumpaa. Golfkenttien ruoho on näköjään kengururuohojen aatelia.

Tavanomainen ajonäkymä etelässä, Busseltonista Albanyyn.

WA:n etelärannikko Manjimupista Albanyyn (ja varmaan pidemmällekin, mutta tänne asti pääsimme tällä kertaa) on tiheän karrimetsän peitossa. Karri-, marri- ja tinglepuut ovat jättimäisiä, jopa yli 60 metriä korkeita valtavan jykeviä ja suorarunkoisia erilaisia eukalyptuspuita. Korkeus on aika hyvin hanskassa, sillä kiipesimme yhteen aivan latvaan asti. Pembertonissa luonnonpuistossa on kolme kiipeilijöille tarkoitettua jättipuuta - alkujaan metsäpalon tähystyspaikkoja -, joiden runkoon on avuliaasti isketty terästankoja spiraalimaisiksi tikapuiksi aina latvan näkötasanteelle saakka. Aussien asenne turvallisuuteen on melko mutkaton. Mitään muita turvajärjestelyjä puuhunkiipeäjille ei ole, kuin puolapuita kattava harva metalliverkko, joka ehkä hidastaa putoamista, jos ote terästangoista lipsahtaa. Kiipeilypuut ovat luonnonpuistossa, jonka portilla on metsänvartija. Itse puuta ei kuitenkaan valvo kukaan, vaan kaikki kiipeily on puhtaasti omalla vastuulla. Amerikassa puulle pääsisi yksi kerrallaan, metallinpaljastimen kauttakulun ja alkometriin puhalluksen, vastuuvapautuslomakkeen allekirjoituksen, turvavaljaiden päällepukemisen sekä pitkällisen varoituslistan lukemisen [älä kiipeä, jos olet a) raskaana, b) huonokuntoinen, c) sydänvikainen, d) kärsit korkean paikan kammosta, d) kärsit huimauskohtauksista jne jne.] jälkeen. Täällä puu olla törröttää metsässä ja jos maassa seisoskelu ahdistaa tai uhkarohkeus vaivaa, puuhun vaan. Ja mehän kiipesimme. Huikaisevat näköalat metsän yli silmänkantamattomiin palkitsivat tikkailla kikkailun moninkertaisesti! Kiipeäminen meni yllättävän nopeasti (ehkä 7 min suuntaansa), mutta 61 metriä ylös ja toiset alas käytännössä kohtisuoraan saivat kyllä reidet aika tukkoon pariksi päiväksi. Ei rapakuntoisille.

Tyvestä puuhun noustaan. Bongaa kiipeäjät.

WA ei ole mikään shoppailuparatiisi, sillä kaupat menevät useimmissa paikoissa kiinni iltakuudelta. Ruokaakaan ei saa - etenkään pikkukylissä - enää iltakahdeksan jälkeen. Meillä olikin tarpeellisena hätävarana läjä erilaisia maustetonnikalapurkkeja, hedelmäsoseita, pillimehuja ja mansikkarasioita. Ja tietysti Supa IGA-ruokakauppaketjusta löytyvää hollanninlakua eli salmiakkia. Pitkäksi venyneen lauantai- ajopäivämme pelasti Jewel-intialaisravintola, kun puoli kymmeneltä Busseltoniin saavuttuamme etsimme epätoivoisina iltapalaa. Jo sulkemassa olevan paikan ylen ystävällinen tarjoilija järjesti meille take away - tandoori chickenit ja naanleivät, ja vielä kaupan päälle pappadumit eli sipsinmakuiset, rapeat ohuenohuet leipäset. Oi onnea!

Autoilijoiden kannattaa muistaa, että myös huoltoasemat menevät useissa paikoissa kiinni iltakuudelta, eli jos vessahätä tai bensantarve iskee viisi yli kuusi, edessä on pulma ellei katastrofi. Vessapaperirulla autossa auttaa ainakin psykologisesti, tosin ei bensatankin vajeeseen. Kannattaakin varautua ennakkoon ja myös pitää bensamittarin viisari tarkkaan silmälläpidon alaisena etenkin illan ja yön lähestyessä. Bensa-asemia on tiheimmilläänkin ehkä 50 kilometrin välein, joten joka kadunkulmassa on turha odottaa kipaisevansa ostamaan huoltikselta hodaria. Vessat huoltoasemilla ovat tyypillisesti ulkona, siis huoltoaseman takana erillisessä pikkurakennuksessa huussimaisesti. Vessat ovat pääasiassa siistejä ja yleensä aina maksuttomia. Itse kuitenkin lähestyn vessaa aina kunnoittavan maltillisesti, jotta ehdin bongata mahdolliset hämähäkit ja muut ötyt riittävän matkan päästä, ja joko liiskata ne (yleensä en uskalla), väistää niitä tai vaihtaa vessakoppia, jos valinnan varaa on.

Koska en tykkää hämähäkeistä enkä halua niiden esilläoloa edistää, mieluummin kuva luonnonpuiston väriloistosta.

Aurinko nousee täällä ennen kuutta, mikä helpottaa aikaista heräämistä ja tien päälle lähtöä. Tosin helpottaisi vielä enemmän, jos ikkunan taakse ei kerääntyisi jo pari tuntia ennen auringonnousua erilaisia äänekkäästi piippailevia ja huilulurittelevia lintuja. Linnunlauluun on tietenkin ihana herätä, mutta mieluummin kuudelta kuin neljältä. WA:n ilta puolestaan alkaa seitsemältä auringon laskiessa, ja yö maantiellä läpitunkemattoman metsän keskellä on lähes saman tien pitch black, sysipimeä. Taskulamppu on kannattava autoilukaveri odottamattomien tilanteiden varalle, myös kartanlukuun, jos ei halua häiritä kuskia sisäkattovalolla. Tievalaistusta on vain kaikkein isoimmilla teillä ja kaupunkien/kylien tuntumassa, suurin osa ajomatkasta suoritetaan auton valokeilojen varassa. Nopeusrajoitukset ovat poikkeuksellisen anteliaita minusta, sillä ei oikein tee mieli ajaa 110km/h umpipimeässä, kun tie mutkittelee ja polveilee kumpuilevan metsämaaston halki, puista syöksähtelee tasaisella syötöllä eteen korppeja ja pöllöjä, ja tiellä voi milloin vain hyppiä mitä vain sammakosta kenguruun. Toisaalta en ole missään nähnyt yhtä kirkasta ja lumoavaa tähtitaivasta. Kaupunkien valosaaste on kymmenien, ellei satojen kilometrien päässä, ja tähtien läpikotaisin pilkuttama taivas hohtaa maagista tummaa sinisyyttä tottumani mustan avaruuden sijasta.

Iltanäkymä kohti Albanya näköalakukkulalta.

Aika ja raha

Kirjoitin joskus aiemmin, miten täällä tuntee - ainakin toistaiseksi - olevansa jossain kummallisessa aikapoimussa. Toisaalta tapahtuu valtavasti ja aika rientää. Toisaalta huomaa, että yhähän tässä on sama kuukausi menossa, vaikka luulin kuluneen jo useampia. Ajan suhteen olen huomannut toisenkin merkittävän eron. Täällä ei ole kiire.

Täällä vuodenaikojen vaihtelu on paljon huomaamattompaa kuin Suomessa. Vaikka toki täkäläinen talvi on viileä ja sateinen ja kesä kuiva ja lämmin, ero ei ole samanlaiset väistämättömät 50 astetta kuin Suomessa. Sateisenakin kautena päivälämpötila pyörii +18 asteessa ja aurinko paistaa usein, kesällä käytännössä päivittäin. Tästä on seurannut ainakin itselleni odottamaton alitajuinen elämänasenteen muutos. Ei tarvitse koko ajan potea huonoa omatuntoa siitä, että jättää käyttämättä upean päivän ulkoiluun, vaan lojuu vain sisällä tekemässä ei-mitään (eli siivoamassa, netissä, lukemassa, telkkarin ääressä, olemassaollen vain). Ei tarvitse koko ajan enemmän tai vähemmän tietoisesti huolehtia, että kohta kesä päättyy ja sen jälkeen ei voi enää harrastaa mitään hauskaa ulkona (koska inhoan talvilajeja), ei liikuskella kiireettä kaupungilla, istuksia terassilla kahvilla ohikulkijoita katsellen. Vaikka en olekaan talven syväinhoaja, puolen vuoden pimeyden ja pakkasen puute on jotenkin vapauttanut myös ajankulun kierteestä. Outoa. Ja mukavaa. 

Olen tullut siihen tulokseen, että täkäläinen rento ilmapiiri johtuu sekä ilmastosta että turvallisuudentunteesta. Toki Perthissäkin rikoksia tehdään ja onnettomuuksia sattuu, mutta tarkoitan taloudellista turvallisuutta. Täältä käsin arvioiden huomaa, miten huolissaan Suomessa jatkuvasti ollaan. Oli 90-lama, on tämänhetkinen lama, siinä välissä oli numeroiden perusteella loistavan kasvun aika, mutta yleisilmapiiri on säilynyt koko ajan (ainakin omalla sukupolvellani eli kolmenkympin alle ja päälle - ikäisillä) odottavan epäluuloisena, pahimpaan varautuvana. Työpaikka ei ole varma vaikka koulutus olisi viimeisen päälle, ja jos työpaikan saa, sen pysyvyys ei ole taattua. Voi olla kliseistä sanoa, mutta tuntuu, että Suomessa jokaisen työpanoksen arvo neuvotellaan joka päivä uudelleen. Mikä tietenkin tarkoittaa, että myös tulot ja tulevaisuudennäkymät ovat jatkuvasti puntarissa, joka voi heilahtaa vakaasta syöksyyn melkeinpä milloin vain. Perthissä työttömyysprosentti on tällä hetkellä 4,3%, ja kokopäivätöitä tekevien määrä on ennätyksellisen korkea. WA:n osavaltiossa keskibruttopalkka on peräti $73 000/v (54 000€/v eli 4500€/kk) , toisiksi korkein koko maassa. Korkea keskipalkka ei poista sitä faktaa, että täälläkin on kodittomia, köyhiä, kurjissa oloissa selviytyviä. Enemmistöllä kuitenkin pyyhkii varsin hyvin, eikä ole syytä jatkuvasti stressata, huolehtia, epäillä tai valittaa. Siksi kai paikoissa, joissa on paljon ihmisiä (kuten ruuhkajuna, keskustan kävelykadut tai marketit), yleistunnelma on aina huoleton ja kiristämätön. Vastaantulijat eivät huou pahaa tuulta. 

Ai niin. Kun te ihmiset tulette tänne käymään tai muutatte asumaan, ottakaa mukaan hyvä deodorantti. Itselläni jo kaksi merkkiä, Yves Rocherin ja Body Shopin, ovat osoittautuneet kyvyttömiksi helteen alla. Seuraavaksi palaan perusrexonaan. Johonkinhan sen heidän mainoslauseensa pitää perustua - aina on tilaa yhdelle, joka käyttää Rexonaa. 

On aikaa vaikka haistella kukkasia.

Tervetuloa satokausi

Asuntojahdista ei mitään uutta näin viikonloppuna, koska vuokratoimistot ovat kiinni eivätkä vuokrakohdesivut päivity. Onkin mukavasti aikaa keskittyä ihan muuhun aiheeseen, ja mikäs muu se aihe voisi olla kuin syöminen. Näin lokakuun puolivälissä näköjään käynnistyy täällä uusi suosikkiaikani, mangojen satokausi. Tiedä sitten, olenko jotenkin poikkeuksellisen kokematon hedelmärintamalla, mutta en ollut koskaan ennen syönyt oikeaa tuoretta mangoa, siis sellaista, joka ei tule alumiinipurkista. Wohoo mikä makuelämys! Tuore, kypsä mango maistuu aivan toiselta kuin säilykeversio, ja hedelmälihakin on lähempänä sosetta kuin sellaista kiinteää viipaletta, joita purkeista löytää. Maussa on mukana vivahde erityisen kypsää ja makeaa puutarhavadelmaa. Ainoa pulma on, että minulla ei ole aavistustakaan, miten mango valmistellaan syötäväksi. Sitä ei ole helppo kuoria, koska kuoreen jää melkoinen osa hedelmälihaa kiinni. Lisäksi sisällä on erityisen ärsyttävä, avokadon kiven kokoinen siemen, joka ei irtoa mangosta lähimainkaan yhtä helposti kuin avokadosta. Tuntuu, että ainakin 30% hedelmästä jää hyödyntämättä kuorimisen ja jättisiemenen poistamisen yhteydessä. Olenkin vain viipaloinut mangon neljään osaan ja revin palat irti kivestä, ja sitten syön viipaleet kuin vesimelonista, eli kuoresta kiinni pitäen. Sotkuista.

Muita hedelmäonnenaiheita ovat kiivit ja mansikat. Aiemmista luuloistani poiketen myös täältä löytyy makeita mansikoita, kun malttaa odottaa satokauden huippuun saakka. Tällä hetkellä mansikkalitran saa halvimmillaan kolmella dollarilla ja maku on yhtä maukas kuin Suomessakin. Oi onnea! Kiivejä ostan joka kauppareissulla, vihreät peruskiivit maksavat noin 30-40 senttiä kipale (eli 25-30 eurosenttiä). Vieläkin herkullisempia mutta hivenen hinnakkaampia ovat keltaiset eli golden kiivit, joissa on mieto mutta ihana karviaista muistuttava sivumaku. Parasta on, että keltaiset kiivit saan pitää itselläni, koska Riston mielestä on huijausta, että hedelmä maistuu marjalta ja toisinpäin. Vihreät hänelle, keltaiset minulle, kyllä käy. Enkä selvästi pysty hillitsemään intoiluani tuoreista hedelmistä, sillä tämä taitaa olla jo kolmas postaus aiheesta... Lisättäköön vielä, että suosikkihyllyjäni ruokamarketissa on myös pähkinäsaareke, sillä joka hedelmäosastolla on vähintään 1x2m kokoinen hylly täynnä erilaisia edullisia pähkinöitä. Löytyy pekaania, macadamiaa, cashew-pähkinöitä, parapähkinöitä, maapähkinöitä, pistaaseja, saksanpähkinää, mitä näitä nyt on. Pähkinäparatiisi!

Mangoissa on se hankala puoli, että niiden kuori haisee ihan vauvankakalta. En tätä asiaintilaa ensin hoksannut, vaan ostin innoissani mangoja kauppakassiin ja aloin bussissa ihmetellä, miksi minua ympäröi epäilyttävä, mutta varsin tunnistettava haju. Vauvoja ei näköpiirissä ollut, eikä ketään muutakaan, jota syyttää. Onneksi älysin tutkia ruokapussia tarkemmin ja mangot paljastuivat tuoksahdusten lähteeksi. Se selitti myös saman lemun leijailun aiemmin (ja myös sittemmin) hedelmä- ja vihannesosastolla. Maku kuitenkin on ehdottoman moitteeton. 

Meillä on vielä maistamatta durian-hedelmä, joka on maailmankuulu järkyttävästä lemustaan, mutta herkullisesta maustaan. Durianien vienti hotelliin tai lentokoneeseen on monissa Aasian maissa kielletty, sillä törkyhaju leviää kaikkialle ilmastoinnin mukana. Kun lomailimme Singaporessa kesäkuun alussa, tietyillä alueilla durian-kojuja oli joka kadunvarsi notkollaan. Ulkoilmassa haju ei välttämättä ole niin kasvoillelyövä kuin sisällä. Singaporen keskustan hulppeita kauppakäytäviä kierrellessämme ihmetytti, mistä voi leijua näin läpitunkeva biojätteen ja viemärin sekainen lemu. Kulman takaa paljastui durian-myymälä. Durian on vesimelonin kokoinen, joten yhtään emme ostaneet sillä oletuksella, että emme jaksa kerralla kokonaista syödä kuitenkaan. Täältäkin saa durianeja erilaisista aasialaisten pitämistä ruokakaupoista. Pitää joku kerta pyörähtää hakemassa koekappale, tai mieluiten pala, jos sellaisia saa. 

Moni kasvattaa sitruunoita ja mandariineja pihallaan, meidän talomme takapihalla on vain kukkivia pensaita ja tekonurmi. Tekonurmikko jakaa mielipiteitä, toisaalta se poistaa kasteluntarpeen ja säästää vettä, toisaalta on kuulemma kesällä polttavan kuuma. Ja on se vähän kornia, että piha on päällystetty muovilla... 

Miksi emme kohtaa, oi unelmien asunto?

Pitänee hieman taustoittaa Perthin tiukkaa asuntotilannetta. Vuokravälittäjien tyly asenne heijastelee selvästi sitä, että asiakkaita on niin paljon, ettei ole tarvetta yrittää rakentaa ystävällistä, luottamuksellista suhdetta juuri kenenkään kanssa. Aina tulee joku, joka maksaa, kohtelipa häntä miten vain. Perthin väestönkasvu on muuttovoiton vuoksi nyt kiihkeintä Australiassa, sytykkeenä tietenkin kaivos- ja luonnonresurssialan työvoimapula WA:ssa. Perthiin odotetaan vuosittain noin 50 000 uutta asukasta sekä ulkomailta että muualta Australiasta, ja vuoteen 2050 mennessä kaupungin ennustetaan kaksinkertaistuvan nykyisestä 1.7 miljoonasta 3.5 miljoonaan. Asuntotuotanto ei näytä pysyvän perässä, vaikka esimerkiksi East Perth etenkin Adelaide Terrace-kadun itäpäässä on yhtä suurta kerrostalotyömaata - uusia tornitaloja nousee kuin sieniä sateella.

Myös uusia omakotialueita rakennetaan kiivaasti ja täkäläisittäin jokseenkin edullinen vaihtoehto (myönnän, silmät kiiluen näitä katselen) olisikin vuokrata uutuuttaan kiiltävä omakotitalo kahdella tai kolmella makkarilla hintaan $350-400/viikko esimerkiksi Butlerin, Ellenbrookin, Banksia Groven tai Palmyran alueelta. Pikainen pyörähdys Google Mapsissa kuitenkin karistaa (tai on tähän saakka karistanut) innon, sillä kaikki nämä alueet ovat nykyisen kaupunkirakenteen ja omakotimaton ulkoreunoilla, julkisliikenteen ulottumattomissa. Tiedossa olisi oma auto ja päivittäistä matelua Perthin sisään- ja ulostuloteillä muun työmatkaliikenteen puristuksissa. Banksia Groveen tosin pääsisi Joondalupin junan ja jonkin toistaiseksi tuntemattoman bussivuoron yhdistelmällä... Kuitenkin nykyinen hankala bussi- ja junasitkutuksemme Perthin länsilaidalta on kypsyttänyt sen verran, että mieluummin löytäisi vaikka hinnakkaammankin, mutta muuten sopivan asunnon lähempää keskustaa. Vaikka Transperth edullinen onkin, viikossa bussikortin käyttö vie $30 per pää ja työmatkoihin palaa aikaa lähes tai joskus jopa yli tunti suuntaansa. Ei kiva.

Busseista tuli mieleen, että aamumatkustukseen on ilmaantunut uusi riskisektori - koit. Jostain syystä nyt ilmojen lämmetessä joka julkiskulkupelissä on aamuisin hyönteisiä: paksuja, peukalon kokoisia yöperhosia. Nähtävästi koit kömpivät busseihin ja juniin yöksi, ja havahtuvat aamulla lentelemään ympäriinsä tokkuraisina. Harva se aamu saa ravistaa tukastaan tai vaatteistaan ällön yökiitäjän. Onneksi busseissa voi itse avata ikkunoita, jolloin voi karistaa ei-toivotut siipeilijät pihalle. Tosin pitäisi muistaa, että muutama koi siellä täällä ei vielä ole kovin häiritsevää, sillä erämaaleirissä kuulemma joutuu pahimmillaan pitämään verkkohattua yli-innokkaiden kärpästen takia. Kärpäset eivät ole kiinnostuneita eväistä, ainoastaan ihmishiestä ja silmiin, korviin ja suuhun tunkeutumisesta. Yksittäisiä, sitkeitä kärpäsiä on satunnaisesti täällä kaupungissakin, mutta ei juuri kiinnosta tehdä enempää tuttavuutta mäkäräisen ja paarman sitkeydellä varustettujen parveilevien kärpästen kanssa missään maasto-olosuhteissa. Kaikenkokoiset hämähäkit ja muurahaiset ovat toinen kevään tuoma riesa, onneksi pääasiassa kotitalon ulkoseinillä toistaiseksi. Vuokraisäntä neuvoi, että jos esimerkiksi nukkuessa tuntee iholla jotain kutinaa tai liikettä, pitää aina läimäyttää niin kovaa kuin pystyy. Jos sattuu olemaan hämähäkki ja vieläpä myrkyllinen redback, lähteepähän nirri (kiva). Tämäkin on yksi syy, miksi kerrostaloasunto mielellään uudessa talossa ja suht korkealla kiinnostaa enemmän kuin omakotitalo - vähemmän potentiaalisia hyönteisongelmia.

Rockinghamin rantamaisemissa olisi paljonkin asuntoja tarjolla, harmi vain, että paikka on noin 50 km päässä Perthistä. 

Jahdissa, vahdissa, ohi meni silti

Kulttuurishokissa vuokravälittäjien hampaissa osa II. Huomasin männä viikolla, että nuo kuvailemani pari tapausta olivat vain jäävuoren huippu. En tiedä, keitä näihin agencyihin oikein palkataan, ilmeisesti lottonumeroiden sivuarvontana tai suoraan kadulta puhelinvaihteeseen repäisemällä, sen verran luokatonta asiakaspalvelu on. Olen tähän saakka ollut yhteydessä sekä sähköpostilla, netin kontaktilomakkeella, tekstiviestitse että puhelimitse (kaikin keinoin siis yhteensä, ei vaihtoehtoisesti) noin kymmenen tahon kanssa. Näistä kaksi on jotenkin reagoinut yhteydenottopyyntööni, eli joko soittanut takaisin ja jättänyt viestin puhelinvastaajaani (joka tulee prepaid-liittymän mukana eikä sitä minun osaamisellani saa kytkettyä pois käytöstä), tai vastannut sähköpostilla. Loput kahdeksan eivät ole reagoineet mihinkään suuntaan, paitsi ehkä tiuskien. Eli kun soitan ja aloitan puhelun, "olisin kiinnostunut siitä ja siitä asunnosta", vastaukseksi tulee suunnilleen mmmmhh (kiviäkin kiinnostaa - äänensävyllä), tai vaihtoehtoisesti: sorry, se meni jo. Bye.

Tietenkään vuokrattu-tietoa ei päivitetä minnekään nettisivuille edes muutaman päivän sisällä vuokraamistapahtumasta. Ilmeisesti agencyilla on tekemisenpuutetta, kun on kannattavampaa vastailla kymmenien ihmisten soittoihin päivässä ja kertoa, että kaksio Claisebrook Covessa on jo mennyt, kuin laittaa sama tieto nettisivuille satojen pällisteltäväksi. Työkaverit yrittivät lohduttaa, että vuokra-asuntomarkkinat ovat Perthissä kehittyneet positiivisempaan suuntaan. Ihmetellä kyllä täytyy, missä se lähtötaso oikein oli. Kuulemma vielä pari vuotta sitten vuokravälittäjät kilpailuttivat hakijat jo siinä vaiheessa, kuka pääsee katsomaan asuntoa. Nyt kilpailutus tehdään hakuvaiheessa, kun kaikkien kiinnostuneiden pitää pulittaa yhden viikon vuokran suuruinen rekisteröintimaksu. Jos asunnon saat, summa vähennetään tulevista vuokrista. Jos jäät ilman, rahat saa sentään takaisin (ihme). Jos jätät ottamatta sinulle tarjotun asunnon sen jälkeen, kun summa on vuokravälittäjän taskussa, raha jää taskuun. Ilmeisesti käytäntö on arkipäivää Suomessakin Helsingin seudulla, mutta pääkaupunkiseutua aina onnistuneesti vältelleenä olin jokseenkin shokeerautunut rahansiirtelykäytännöstä. Millähän senkin rahan saa takaisin, jos agency ei sitten palautakaan? Muuten, kuin ilmestymällä toimistoon poliisien kanssa.

Myönnän, että teen etsinnästä itse itselleni vaikeaa kelpuuttamalla vain tietyllä sijainnilla, tietyllä varustetasolla ja tietyllä siisteys/uutuusasteella olevat kohteet. Välttelen myös omakotitaloja (joita tarjotaan vuokralle jopa enemmän kuin kerrostalo- ja rivitaloasuntoja), koska unit tai flat eli rivari- tai kerrostaloasunto tuntuu sopivammalta meidän tarpeisiimme. Etsin siis itsekseni, mutta toki meille kummallekin tarkoitettua asuntoa. Risto on työn takia erämaaleirissä puolet ajasta, joten hän ei ehdi asuntonäytöissä rampata kuin erittäin satunnaisesti. Helpoin tapa hankkia asunto olisi käydä katsomassa yksityisten itse mainostamia vuokrakohteita, niitä on esimerkiksi osto- ja myynti-ilmoittelusivusto gumtree pullollaan. Torakkaluukkuepisodin jälkeen tämä keino arveluttaa, koska kyseinen epäonnen asunto oli vuokrattu suoraan yksityiseltä. Kun ongelmia ilmenikin, eli emme olleet tyytyväisiä asuntoon, jäimme aivan keskenämme ongelman kanssa, maksumiehiksi päätyen tietenkin. Jos vuokranantajana on agency, heitä koskevat paljon tiukemmat lait ja määräykset, ja täkäläinen kuluttaja-asiamies mätkii kieroilevaa agencya lakikirjalla ja sakoilla päähän. Toinen helppo keino olisi suostua maksamaan tähtitieteellistä vuokraa upeasta luksusasunnosta pilvenpiirtäjän yläkerroksissa, näihin kun on vähemmän hakijoita kuin keskihintaisiin. Jotenkin tuntuu, että kumpikaan näistä helpoista reiteistä ei ole meitä varten. Asuntopaini jatkuu, pysykää kanavalla...

Asuntonäytössä "huippukohteessa". Etenkin itse kyhätyn olohuone-makuuhuone-väliseinän edessä lojuvat pyörä ja muut rojut lisäävät vuokrausintoa. 

Se on täällä - kulttuurishokki

Kirjoitin reilu viikko sitten kulttuurishokista ja siitä, että odottelen sen iskua. No, se on täällä tänään. Oireita ovat lievä ärtymys, turhautuneisuus, uupuneisuus, ailahteleva alakulo ja hetkelliset raivonpuuskat. Olon aiheuttaja on kuitenkin helppo paikallistaa: jälleen aktiivisena käynnistynyt asunnonetsintämme. Jo neljä kuukautta on tullut asuttua kommuunihenkisesti, hurraa ja huoh omalle venymisellemme. Kertauksena niille, jotka eivät ole blogia alusta saakka kahlanneet. Meillä OLI ihkaoma vuokrakaksio aika alkuvaiheessa, mutta erittäin epäonnisen miljoonatorakkashokin jälkeen jouduimme hätämuuttamaan tähän nykyiseen kämppisjaettuun omakotitaloomme. Koska episodissa paloi myös rahaa ylimääräisiä satasia (emme saaneet ennakkoon maksamaamme vuokraosuutta takaisin, sillä rikoimme puolen vuoden vuokrasopimuksen - torakoiden valtaama asunto ei pihin vuokraemännän silmissä ollut riittävän pakottava syy), on into nousta takaisin asunnonetsintäsatulaan ollut jokseenkin matalalla. Nyt on tultu siihen pisteeseen, että oman kokkausvuoron ainainen odottaminen ja sunnuntai-illan elokuvahetkien hukkuminen toisten kattilankilkatuksen alle pakottavat taas liikkeelle, ja hyvä niin. Perth Foothills, olemme asuneet riittävän kauan kaukana kaikesta ja on aika palata keskustampaan.

Perthissä olemme tavanneet vain ystävällisiä, ihania, aurinkoisia ihmisiä. Ja sitten niitä toisia. Vuokravälittäjiä. Vuokra-asunnon etsintä täällä on yhtä villiä länttä, ja sen tietävät sekä asunnonhakijat että -välittäjät. Rental agencyt mainostavat netissä kiiltävin, siloitelluin kuvin, mutta todellisuudessa tarjolla on ehtaa kuraa. Myös asiakkaiden kohtelu on välillä totaalisen ala-arvoista. En osaa sanoa, onko perimmäisenä syynä joidenkin agenttien varsin kolhoon käytökseen a) ulkomaalainen, vieläpä intialaiselta kuulostava nimeni, b) aksenttini, c) se, että emme etsi executive-tason asuntoa eli yli tuhat dollaria viikossa maksavaa kotia vai d) se, että potentiaalisia vuokralaisia on joka tapauksessa joka oksa ja pivo pullollaan, eli on aivan turhaa tuhlata kohteliaisuutta kaikkiin vuokraajiin, kun sitä voi säästellä asunnon ostajia varten. Esimerkiksi eiliseen mahtui kaksi uskomatonta episodia. Näytös 1, yhteydenottopyynnön jättäminen vuokra-agencylle heidän nettisivujensa kontaktilomakkeella, ilmoitin olevani kiinnostunut asunnosta x ja kysyin asuntonäytön ajankohtaa. Huomasin, että minulle oli soitettu agencysta ja soitin takaisin.

Minä: "Hyvää päivää, täällä on Anu. Otin aiemmin yhteyttä ja kysyin asunnonnäyttöaikaa kohteelle x. Teiltä oli äskettäin soitettu minullepäin."
Agentti: "Niin?"
Minä: "Mh... Niin että olitte soittanut. Olikohan asiana ilmoittaa, milloin asuntoa pääsee katsomaan?"
Agentti: "Minun pitää tietää, keitä asunnossa tulisi asumaan. Ketkä sinne muuttavat?"
Minä: "Minä ja mieheni"
Agentti: "Keitä asuntoon tulee a-su-maan? Montako henkilöä? Kaikkien lukumäärä yhteensä?" (ivallisella äänellä).
Minä: "Ymmärsin kyllä. Meitä on kaksi, minä ja mieheni, kuten sanoin."
Agentti: "Olit kiin-nos-tu-nut asunnosta x. Niinkö?" (tahallisen selkeällä englannilla).
Minä: "Niin, minähän otin yhteyttä jo aiemmin. Milloin sitä pääsisi katsomaan?"
Agentti: "Puhut siis vuok-ra-a-sun-nos-ta, osoitteessa x".
Minä: (Mitä helmulttia?) "Niin puhun."
Agentti: "Näyttö on kahdelta. Soita ennen tuloa. Ei tänne noin vain pääse sisään."
Enpä mennyt.

Kyse ei voi olla siitä, että puheestani ei saa puhelimessa selvää, sillä työpuhelut sujuvat mutkitta ja virastoomme soittavat ovat aina saaneet asiansa hoidettua kanssani. Samaan kellonaikaan oli näyttö toisessa, paremman kuuloisessa asunnossa, joten valitsimme sen. Näytös 2. Saavumme oikeaan osoitteeseen kymmentä vaille, kiertelemme hieman taloa saadaksemme hyvän kuvan ympäristöstä, arvailemme, onkohan asunto kadulle vai sisäpihalle päin. Odottelemme alaovella. Odottelemme hieman lisää. Ja sitten odotamme. Kukaan ei koskaan tule. Amatöörimokana en ollut edes tallentanut agencyn numeroa puhelimeeni, koska olin saanut heiltä sähköpostilla ilmoituksen edellisenä iltana, että asuntonäyttö on prikulleen tähän aikaan, tervetuloa. Lounastaukoni hurahtaa paahteisella kadulla seisoskeluun, ja nälkäisenkiukkuisena painun takaisin töihin, onneksi matkalla ehdin napata mukaan yllättävän maukkaan burriton (pelastaa tilannetta edes vähän). Töissä tarkistan agencyn nettisivut, ja siellähän seisoo ihan selvällä englannilla, että "varmistathan aina samana aamuna ennen näyttöä, että se todella on. Näytöt voidaan perua lyhyellä varoitusajalla etukäteen ilmoittamatta." Jaa. Pitääpä alkaa lukea myös pienellä präntätyt.

Kulttuurishokkiani täkäläisiä vuokramarkkinointa kohtaan lieventää tuntuvasti se, että työkaverit ovat niin empaattisia. He ovat myös avuliaasti kertoneet, että asuntopulan takia erityisesti "edullisia" eli alle $500/viikko-hintaisia asuntoja etsiviä vuokralaisia voi kohdella kuin muurahaisia. Aina tulee lisää, vaikka miten häätää ja hätyyttää. Kuulemma ostajia kohdellaan aivan toisin, silkkihansikkain suorastaan. Kostotoimena aion laatia mustan listan surkeista vuokra-agencyista, ja jättää ostamatta asunnon heidän kauttaan joskus vuosien päästä. Siitäs saavat, hah! Eivätkä ikinä tiedä, mikä heihin iski. Työkavereiden lämmin suhtautuminen on kuitenkin helpottanut oloa kovasti, kaikki muistavat kysellä, tukea ja tsempata asunnonhaun suhteen, neuvoja hyvistä asuinalueista satelee harva se kahvitauko. Innokkaimmat ovat jopa kaivelleet netistä meille sopivia asuntoilmoituksia, ja kohteista muutama vaikuttaakin oikein potentiaaliselle. Eli jäljitys jatkuu päivitetyn asuntolistan kanssa. Jo perjantaina on näyttö loft-asuntoon alueella, jolle todella haluaisin, eli ei syytä lannistumiseen. Niska kyyryssä kohti uusia pettymyksiä ja lopussa siintävää voittoa!

Muun muassa tällaisia porraskäytäviä Perthistä löytyy. Tosin aika moni kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista on varsinaisia loukkoja.

Arjessa

Tuli mieleen, että tapahtumien ja käyntikohteiden lisäksi pitää muistaa kertoilla arkisimmastakin arjesta. Vaikka työnteon, vapaa-ajan ja nukkumisen kiertokulun täyttämä arki ei maan vaihtuessa toiseksi - etenkään näin samanlaisen kulttuuripiirin sisällä - mittaamattomasti muutu, pienet yksityiskohdat tietysti eroavat.

Töihintulo- ja töistälähtöaika virastossamme on liukuva ja päivittäinen työaika 7,5 tuntia, päälle puoli tuntia pakollista palkatonta lounastaukoa. Sekä lounas- että kahvitauot täällä tavallisimmin pidetään kukin omassa rytmissään, oman tietokoneen ääressä kahvimukista hörppien tai eväsleipää mutustellen. Jotkut, minä mukaanlukien, lueskelevat hetken kahvihuoneessa päivän lehteä. Kymmenhenkisen tiimimme mukavana tapana on, että koska viikon mittaan kahvitauot hurahtavat työnteon lomassa, kerran viikossa käymme kaikki yhdessä kahvilla jossain lähikahvilassa vaihtamassa kuulumisia. Ideana on, että työasioista ei jutella, vaan kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Suosikkipaikakseni on muodostunut ranskalaistyylinen kahvila, jonka raesokeripäällysteinen briossi menee ihan suomalaisesta pullasta. Lounaalla käyn päivittäin mieluiten jossain lähikuppilassa omien eväiden syömisen sijasta, koska työpaikalta hetkeksi lähteminen rytmittää ja katkaisee mukavasti päivää. Tavanomaisin lounaspaikkani on suoraan työpaikan alakerrassa, yksi Perthin sadoista "pikkukiinalaisista"; aasialaisen henkilökunnan pyörittämä kahvila-ruokala, todennäköisimmin perheyritys. Yleisnimityksemme näille paikoille tulee ruokaloiden pienen koon lisäksi edullisuudesta sekä pikkuruisesta henkilökunnasta, aasialaiset kokit ja tarjoilijat kun harvoin ovat yli 160cm pitkiä.

Töiden jälkeen suuntaan pari kertaa viikossa ydinkeskustan Woolworths-ruokakauppaan ennen kotimatkabussiin loikkaamista. Täkäläisistä kahdesta ruokamarkettiketjusta Coles olisi hinnoiltaan halvempi, mutta yhtään Colesia ei ole työmatkareittini varressa. Täkäläiset tuotteet ja valikoima alkavat jo olla hyvin hallussa, ja nykyään pystyy myös helposti arvottamaan, onko joku tietty tuote kallis vai halpa. Esimerkiksi omenakilo alta $4 on sopuhintainen, laadukasta paahtoleipää saa hintaan $4 pussi, mutta dollarin leipää ei kannata ostaa, sillä se on pelkkää ravinteetonta valkoista huttua. Banaanit ovat edelleen ylihintaisia eli jopa $12/kg, koska viimevuotiset syklonit itärannikkolla pistivät monta banaanifarmia silloisine satoineen täysin sileäksi. Soijamaitolitra maksaa pari dollaria ja kilon kaurahiutalepönikkä nelisen dollaria. Woolworthsissa eli tuttavallisemmin Wullessa on se etu, että siellä voi asioida itsepalvelukassalla. Yleensä vastustan itsepalvelua periaatteesta, koska on huutava vääryys, että maksan kahvilassa saman hinnan riippumatta siitä, kannanko itse tarjottimen pöytään ja lopulta siivouskärryyn, vai tekeekö tarjoilija nämä puolestani. Ruokakauppojenkin suhteen huolettaa kyllä, että katoaako kassahenkilökunta lopulta kokonaan, vieden muuassaan jälleen muutamia työpaikkoja ja elannonansaintakeinoja maailmasta. Kuitenkin itsepalvelukassat ovat osoittautuneet superkäteviksi ja nopeiksi, sillä niihin ei yleensä ole jonoa ja parin ruokapussillisen verran tavaroita tempoo viivakoodinlukijan ohi hetkessä. Luonnollisesti omatoimikassa jumittuu perinteisesti ainakin kerran maksutapahtuman aikana, eli edelleen tulee asioitua myös elävän henkilökunnan kanssa, kun kauppa-apulainen käy nollaamassa jonkun väärinmenneen hintatiedon.

Koska meillä ei edelleenkään ole autoa (hankinta on kyllä harkinnassa, pientä eripuraa aiheuttavat eriävät käsityksemme auton kohtuullisesta hinnasta sekä tarvittavasta koosta/tehosta/tyylistä/merkistä), Transperthin julkisliikennepalvelut ovat tulleet jopa kyllästyttävän tutuiksi. Junat ja bussit kulkevat arkisin työaikaan jokseenkin kattavasti, mutta iltakuuteen mennessä liikennöinti hiljenee, ajettavien vuorojen määrä suunnilleen puolittuu lauantaisin, ja sunnuntaisin liikennöinti lähes lakkaa olemasta. Eli kyllä täällä on mahdollista elää ilman omaa autoa, mutta etenkin viikonloppuliikkumisia julkisliikenteen varassa oleminen rajoittaa. Transperthin eduksi on laskettava, että liikkuminen on edullista. Esimerkiksi tänään eri kaupunginosia kierrellessämme ajoimme päivän mittaan ainakin kuudella bussilla ja yhden lähijunareitin lähes päästä päähän (eli noin 50 kilometriä raiteilla), ja kaikkeen kului yhteensä alle $10. Täällä ei tunneta kuukausikortteja, vaan lukijalaitteet veloittavat jokaisesta tehdystä matkasta. Alennusta saa aina, kun vaihtaa kulkupelistä toiseen tunnin sisällä, tai liikkuu riittävän lähellä ydinkeskustaa.

Työn, työmatkojen, kauppareissujen ja oleilun lisäksi arkeen mahtuu myös harrastuksia. Liityin juuri työpaikan liikuntaryhmään, ensimmäisenä lajina on jooga parin kuukauden jakson verran. Tervetullutta vaihtelua työtuolissa tietokoneen ääressä kyyhöttämiselle.

Esplanaden bussiaseman odotussalin näkymät ovat jo liiankin tuttuja.