City to Surf - urheilutapahtuma

Heittäydyin sitten minäkin mukaan urheilujuhlan tuntuun, kun tänään Perthissä juostiin vuotuinen City to Surf  keskustasta merenrantaan - maraton. No juu, paras heti kärkeen tunnustaa, että oma joukkueeni juoksi vain vajaan kymmenenosan maratonista eli 4 km. Muita matkavaihtoehtoja olisivat olleet 12 km, 21 km ja täysi maraton eli 42 km. Mutta voin vakuuttaa, että Perthin ylämäkisissä merenrantamaisemissa 4 km vastaa helposti ainakin kuutta kilsaa tasamaalla! Huhhuh, hapotti.

Oma tavoitteeni oli juosta koko matka, ilman kävelytaukoja, ja menihän se. Aikani oli nasevasti 25min 25sek. Epäilemättä treenaamisella olisi ajasta saanut karsittua neljäsosan, mutta jalkapalloilulla hankittu kestävyyskunto sai riittää tähän spurttiin ilman sen kummempaa treeniohjelmaa. En voi kuin ihailla mestarimaratoonareita, joista parhaat juoksevat 42 km alle kahden ja puolen tunnin - viime vuoden voittajan aika oli 2h 16min 40sek. Kilometri taittuu siis ajassa 3 min 15 sek, kun itse omasta mielestäni etenin rivakasti vauhtia 6 min 20 sek / km. Ei näillä eväillä kyllä maratoonaamaan lähdetä...

Minä ja viisi kollegaa hankkiuduimme Floreatin kaupunginosaan starttiviivoille kimppakyydillä, keskustasta olisi paikalle päässyt myös ilmaisella non-stop-bussikuljetuksella. Lähtölaukaus kajahti aamukahdeksalta, joten herätys oli jo kuudelta. Vastaavia juoksutapahtumia järjestetään ympäri Australiaa, WA:ssa tapahtuma pidetään vuosittain viidessä kaupungissa - Perthin tapahtuma on osavaltion pääkaupunkina mittavin. Tämän vuoden osallistujamäärä ei ole vielä tiedossa, mutta viime vuonna juoksijoita oli yhteensä 45 000 ja tapahtuman tuottoina hyväntekeväisyyteen kerättiin reilusti yli puoli miljoonaa dollaria. 

Järjestäjä on jo vuosia ollut öljy-yhtiö Chevron, osa tuotoista lahjoitetaan Activ-järjestölle, joka ajaa liikunta- ja kehitysvammaisten asiaa. Australialaiseen tapaan jokainen kisaaja voi myös kerätä rahaa itsenäisesti, valitsemansa hyvän asian puolesta. Vapaaehtoistyö ja lahjoitusten antaminen ovat iso juttu ja arkipäivää täällä, ja tämänvuotisen City to Surfin suurimmat rahaharavat keräsivät $10 000 - $20 000 per nenu, kukin valitsemalleen hyväntekeväisyyskohteelle. 

Maratoonarit tulevat kisaamaan ja ennätyksiä tavoittelemaan ympäri maailman, mutta meille muille juoksemista tärkeämpää lienee yhteishenki ja se mainittu urheilujuhlan tuntu. Kummasti askel on kevyempi, kun ympärillä juoksee kymmeniätuhansia muita, Perthin kauneimpiin kuuluvien kaupunkimaisemien halki. Itselleni oli yllätys, miten moni perhe oli lähtenyt yksissä tuumin juoksemaan. Vauvat työnnettiin menemään hölkkärattaissa ja kuusivuotiaasta lähtien lapset juoksivat omin jaloin äitien ja isien rinnalla. Härreguud, miten aktiivista. 

Itse ovelana lyöttäydyin kahdeksanvuotiaiden poikien ja näiden isien/valmentajien seuraan, sillä heillä oli sopivan rivakka, muttei liian kiivas tahti. Isät/valmentajat tsemppasivat poikalaumaa eteenpäin, joten kannustesanoista herui itsellenikin tsemppihenkeä. Ja pakko oli pysyä matkassa, jos itseäni kolme kertaa nuoremmat tempovat minua paremmin menemään!

Maalissa oli tarjolla hedelmiä ja juotavaa maksutta, sekä hodareita ja kahvia maksusta. Olisin kylläkin mieluiten ottanut vettä, nyt kaikille tyrkättiin energiajuomapullo kouraan - suoraan sponsoritehtaalta. Joukkueeni jäsenet tipahtelivat maalilinjan yli yksi kerrallaan aikavälillä 24 - 31 minuuttia ja kun olimme kaikki jälleen kasassa, suuntasimme Floreatin ostoskeskukseen kahvilaan hyvin ansaitulle aamupalalle. Harvoin on suihku kotona tehnyt niin terää, kuin tihkusateessa ylämäkiin juoksemisen jäljiltä. 

Tästä se lähtee. Kisanumero.

Kalkkiviivoilla lähtölupaa odottamassa.

Huhhuh, jälleen yhden ylämäen alkupää siintää horisontissa. Huomaa hyväkuntoiset lapset, kuvasta löytyy useampi.

Margaret Riverillä lomailua

Välillä hieman rennompaa asiaa faktalaari- ja vuodatusosioiden oheen. Kävimme kaveriporukalla Margaret Riverillä akkujenlatausviikonloppua viettämässä kesäkuun alussa ja muistin vasta nyt, että voisi esitellä kuvia. Ihana Noonis siippansa J:n kanssa kutsui minut ja E:n, sekä toisen kaveripariskunnan lomailemaan tälle mökille, olo oli kuin lottovoittajilla luksuslomalla. Kiitos vielä kerran vieraanvaraisuudesta ja seurasta kaikille asianosaisille!

Mökki on sekä sisältä että ulkoa upea ja omaperäinen, rahasta ei ole ollut sisustajilla pulaa ja puutarhakin on nipsitty siistiksi viimeisen päälle. Puutarha etenkin kiehtoi sekä E:tä että minua, sillä mökin ympäriltä löytyy kymmeniä, ellei satoja istutettuja paikallisia kukkia, puita ja pensaita. Lomaohjelmassa oli illastusta viinin kera, lautapelejä, löhöilyä takkatulen ääressä rupattelemassa (kylmin aika vuodesta, takkatuli oli todella tarpeeseen!), ulkoilua puutarhassa sekä tietenkin (seudulle ominaisesti) viinitilakierros x 2 päivää.

Margaret River on siitä harhaanjohtava nimi, että sillä tarkoitetaan sekä yksittäistä kylää, että koko Margaret River-nimisen joen laaksoa. Seutu sijaitsee parin-kolmen tunnin ajomatkan päässä Perthistä etelään. Viikonloppulomailuun sopivan välimatkan takia tämä viinistä, oliiviöljystä, hedelmistä ja ihanista muista herkuista kuten juustoista, suklaasta ja toffeesta tunnettu alue vetääkin perthiläisiä mökkeilijöitä puoleensa kuin kärpäsiä. Upeat maisemat, kuten kumpuilevat vehreät laidunmaat sekä Intian Valtameren rantakallionäkymät ovat piste iin päälle. Margaret Riverin kylä on tosin sisämaassa, viiniköynnökset eivät ihan merituulessa viihdy.

Viininviljelyalueella on kokoa n. 100 km pohjois-etelä-suunnassa ja lähes 30 km itä-länsi-suunnassa. Alueelle mahtuu Wikipedian mukaan 138 viinitilaa, ainakin tusina pikkukylää ja paljon peltoa ja metsää. Samaisen Wikipediatiedon mukaan alueen ilmasto vastaa Ranskan Bordeauxia, eli välimerellisissä tunnelmissa ja etelä-Euroopan hengessä ollaan. Ilmastosta ja nykymaineesta huolimatta viininviljely on vasta yhden-kahden sukupolven ikäinen yritysmuoto Margaret Riverillä. Eurooppalaiset asuttajat ilmaantuivat seudulle jo 1800-luvun alussa, mutta ensimmäiset viiniköynnökset istutettiin kokeilumielessä vasta v. 1967.

Margaret Riverin viinikokeilu alkoi, koska Perthin siihen saakka ainoan viiniseudun Swan Riverin (Perthin metropolialueen rajojen sisällä nykyään) kasveja vaivasivat taudit ja tuholaiset. Viini ottautui innolla kasvamaan tässä otollisessa ympäristössä, ja alueesta muokkautui WA:n rakastetuin mökkilomakohde ja kulinaristien paratiisi.

Voin vain kuvitella, millaisia voittoja tahkoaa nykyään tämän ensimmäisen viinitilan, Vasse Felixin, omistaja. Tilan perustaja osti alkujaan kahdeksan eekkerin kokoisen maapalan 600:lla dollarilla. Nykyrahaksikin muutettuna (noin $4500) hinta on nimellinen. Nykyisin tila tuottaa kymmeniä tuhansia litroja viiniä vuodessa, ja tilalla on myös seudun suosituimpiin kuuluva ravintola. Yksi viisitonninen kilahtaa kassaan päivässä! Nykyään tilan omistaa vaikutusvaltainen ja varakas Holmes á Courtin perhe, jonka päämies, edesmennyt Robert Holmes á Court oli Australian ensimmäinen miljardööri - vieläpä alkujaan pennitön sellainen. Viinitilan tuotoilla hän ei tosin miljardööriksi päässyt, vaan osti tilan todennäköisesti enemmän harrastusmielessä muista bisneksistä hankituilla rahoilla.

Vasse Felixin nimi juontuu 1800-luvun alusta, jolloin rannikkoa kartoittaneesta eurooppalaislaivasta katosi ylihuuhtovan aallon mukana ranskalainen merimies nimeltään Thomas Vasse. Vassen kohtalosta ei edelleenkään ole varmuutta: merimiesten keskuudessa eli sitkeitä huhuja, joiden mukaan hän ei olisikaan hukkunut. Toisten mukaan hän jotenkin löysi tiensä takaisin Ranskaan, kun taas synkemmän version mukaan hän huuhtoitui rantaan, mutta kuoli nälkään pelastajia odotellessaan. Mies tuli tunnetuksi nimellä Epäonninen Vasse. Vasse Felixin perustaja halusi nimivalinnallaan kääntää onnen suunnan ja valitsi koeviinitilansa nimeksi "Onnekas Vasse". Menestys on kiistaton.

Alla lomakuvia, oli ihanaa ja vihreää!

Yllä majapaikka, alla tunnelmapaloja kauniista puutarhasta.

Alla yksi WA:lle erittäin tyypillinen kasvi, banksia. Pulloharjan tai pörheän pallon näköiset kukat ovat joillain banksia-suvun pensailla nyrkkiä kookkaampia.

 Alla torvisoittokunta Margaret Riverin kylällä. En tiedä, minkä kunniaksi paraati marssittiin. Ilmaannuimme kadulle soittoa ihmettelemään suoraan Margaret Riverin toffeetehtaan tehtaanmyymälästä, ilmaisia maistiaisia, mumsmums.

 Yllä Margaret Riverin tunnuskasvi, viiniköynnöksiä. Alla oliiviöljyjä ja erilaisia maustekastikkeita seudun sadon tuloksina. 

 Yllä jälleen yhdenmallinen banksia. Kaunis ja erikoinen, näyttävä kukka. Alla viinitilan lammenrantamaisemia.

 Rauhallinen, tyyni auringonlasku viinitilan takapihalla. Lorikeetta-papukaijat ruokailivat nurmikolla, mutta lehahtivat puuhun, kun yritimme ottaa kuvia. Alla takapihan lammikon karppeja. Leppoisa oli loma tällaisia maisemia ja eläimiä ihaillessa.

Hiilen ja kaasun maa

RAAAAAH,
seuraa vihreää paatosta.

Olin tänään työn puolesta vuotuisessa Energy in WA - eli Energia Western Australian osavaltiossa - konferenssissa. Täällä on tällä hetkellä kaksi sähköön/energiantuotantoon liittyvää aihetta erityistapetilla: aurinkopaneelit ja gas fracking (hydraulic fracturing) eli kaasun pumppaus maaperää "murskaamalla" (en tiedä suomenkielistä termiä tälle kohtuullisen äskettäin kaupallistetulle menetelmälle). Meikäläinen, pahaa aavistamaton ja viaton entinen Vihreiden jäsen istahdin eturiviin tietämättä, mitä odottaa. Ja tätähän sieltä seurasi.

Osavaltion liberaali eli oikeistolainen pääministeri Colin Barnett uhkasi männäviikolla perua edellisessä hallituksessa lupaamansa syöttötariffin kaikille aurinkopaneeleja omistaville kotitalouksille. Sähkön hinta WA:ssa nousi 66% kaivosbuumin vuoksi 2009-2012 (15c/kWh -> 25c/kWh). Moni perhe tarttui edellisen (liberaali)hallituksen lupaamaan pakettiin, jossa aurinkopaneelien asennukseen sai pientä tukea ja lupauksen syöttötariffista eli vakiohinnasta, jonka aurinkopaneelin omistaja saa, kun paneeli syöttää sähköä sähköverkkoon.

Barnett oli viime viikolla tullut tulokseen, että tarjous oli liian hyvä, sillä nykyään 12% Perthin kotitalouksista omistaa aurinkopaneeleja. Paneelit ilmaantuivat katoille lähestulkoon yhdessä yössä, tarkemmin sanoen vuoden-parin mittaan. Vaikka Barnett oli pääministeri edellisessäkin hallituksessa ja siis itse ajoi aurinkopaneelien asennusta, oli hänen hallituksensa nyt laskeskellut, että syöttötariffin maksaminen on "tulonsiirto köyhiltä rikkaille" (oletetusti köyhillä ei ole varaa aurinkopaneeleihin, vaan joutuvat ostamaan WA:laisten sähkölaitosten hiilellä ja kaasulla tuottamaa sähköä).

Aurinkopaneelien omistajia piti siis rangaista a) leikkaamalla luvattu syöttötariffi puoleen ja b) vaatimalla, että nämä "vapaamatkustajat" alkavat maksaa erityistä "verkon ylläpitomaksua", koska kuluuhan se sähköverkko siitä, että sinne työnnetään sähköä paneeleista eikä hiilivoimaloista. Köyhistä ei todellisuudessa tässä välitetä vaan sähköfirmoista, jotka menettävät voittoja siinä, että ihmiset tuottavat itse omat sähkönsä ja vielä myyvät sitä toisilleen.

Barnettin takinkääntö nostatti huikean äläkän aurinkopaneelien omistajien keskuudessa (n. 70 000 kotitaloutta), ja poliitikko tajusi perua ehdotuksensa viime hetkellä näin kansallisten parlamenttivaalien alla. Huhujen mukaan itse oppositiojohtaja, liberaali Tony Abbot oli vaatinut Barnettia perumaan puheensa, vaalitappion pelossa. Olen nämä kaksiplus vuotta ihmetellyt, että miksei tässä maailman aurinkoisimpiin lukeutuvassa osavaltiossa hyödynnetä enempää aurinkoenergiaa ja vastaus tulikin teollisuudenalan kerman konferenssissa tänään. Konferenssiäänestyksessä "ovatko aurinkopaneelit uhka vai mahdollisuus" tuli tajunnanräjäyttävä vastaus 45% mahdollisuus; 50% kumpaakin; ja 5% en tiedä.

Eli yli puolet energia-alan täkäläisistä vaikuttajista näkee aurinkopaneelit ainakin puoliksi uhkana ja ohimenevänä kiusana, vaikka seminaaripuhujat, kansainväliset tutkijat, näyttivät tiukkaa dataa miten uusiutuvat energianlähteet ovat tulleet jäädäkseen ja ovat jotakuinkin ainoa suunta, jonne on järkeä mennä. Vielä mitä. Seuraava puhuja oli yliopistoprofessori Teksasista, joka vakuutti tarmokkaasti, että hiili, öljy ja kaasu ovat Australian menneisyys JA tulevaisuus, ja olisi silkkaa järjenköyhyyttä hylätä moiset kustannustehokkaat ja tuottavat alat:

"Australian ei ole järkeä osallistua ilmastotalkoisiin päästöjä leikkaamalla, koska Australian tuotannon aiheuttamia ilmaston lämpötilan nousuja tai laskuja ei voi mitata eli yksilöidä Australian vastuulle". SIIS HÄH?? Miksi, oi miksi, haluaisimme vertautua Teksasiin (jonne professori puheessaan ja perusteluissaan alati viittasi), esim. Euroopan tai itä-Australian sijasta?? Hyvä etten marssinut ulos kesken tämän puheen. Olisi kannattanut, sillä pahempaa seurasi.

Seuraavaksi pääsi ääneen hiiliteollisuus. Hiilipuhemies voivotteli ja valitti 20-minuuttisen puheensa ajan, miten epäreilua on, että kukaan ei enää halua investoida hiileen. "Aurinkovoima ja muut hömpötykset saavat valtion tukia vuosittain $13 miljardia, kun hiiliteollisuus saa vain yhden vaivaisen miljardin!" On tämä niin väärin, yksityiset bisnekset eivät ole enää hiilestä kiinnostuneita eivätkä pankitkaan myönnä yrityslainoja. Selittämättä jäi, miksi valtion pitäisi elvyttää tätä auringonlaskun alaa, ja miksi yli 200 vuotta toiminut teollisuudenala ei ole a) herännyt aiemmin tuotteistamaan hiiltä uudelleen (puhtaammat polttotekniikat jne.) ja b) missä ovat hiilibisnesten omat tuotekehitysrahastot, miksi valtion pitäisi appaa hiilikuiluihin rahaa, jos tuote ei enää myy? Antakee armoo...

Mutta ei, armoa ei kuulunut. Hiilipuhemiehen jälkeen lavalle marssivat gas frackerit. Voi taivas, tässä vaiheessa tuntui kuin olisi ollut salissa NRA:n promotilaisuudessa (Ameriikan asejärjestö, joka lobbaa aseita joka koulutytölle ja -pojalle). Fracking on menetelmä, jossa aiemmin hyödyntämättömiin, laajoihin kaasutaskuihin päästään maaperässä käsiksi siten, että kaasutaskuun porataan ensin piiitkä tunneli, jonne pumpataan veden ja myrkyllisten kemikaalien liuosta sellaisella paineella, että kallio murtuu ja purskauttaa kaasut ulos keruuputkeen, josta se pumpataan maanpinnalle.

Teollisuudenala uskoo frackingin olevan uusi öljy, ja 40% kaikesta tuotetusta energiasta on ennuisteiden mukaan frackattua kaasua (metaania) vuoteen 2050 mennessä. Eihän siinä muuten mitään, mutta on vahvaa näyttöä siitä, että menetelmän pioneerimaassa USA:ssa fracking on peruuttamattomasti saastuttanut pohjavesivarat niillä alueilla, joilla sitä harjoitetaan. Youtubesta löytyy perin lannistavia klippejä dokumentista Gasland (kannattaa katsoa mieluiten koko dokkari), joissa amerikkalaisista vesihanoista tulee vettä, joka syttyy palamaan. Metaani (eli frackattu kaasu) siellä tulvii vesijohtoja pitkin jokaisen kotiin. On varmaan itsestään selvää, että kyseistä vettä EI SAA juoda, ja että kotien vesijohdot ovat melkoisia räjähdysherkkiä aikapommeja.

Fracking ei pelkästään saastuta* pohjavesivaroja, se myös käyttää valtavat määrät vettä paineistusvaiheessa, jossa maaperää murretaan veden voimalla. Fracking on erityisen kiusallinen idea WA:ssa, jossa vedestä on lähtökohtaisesti pulaa, ja jossa maanomistajilla ei ole lain säätämää oikeutta estää öljy-, kaasu-, tai mineraaliyhtiöitä poraamasta maillaan. Maanomistaja täällä omistaa maansa vain 40m alaspäin tonttinsa pinnalta, ja loput kuuluvat valtiolle tai valtauksen ostavalle yhtiölle. Fracking-kaasu on yleensä satojen metrien tai jopa kilometrien syvyydessä.

Frackkaajat väittävät, että kaasu ei kulkeudu vesijohtoihin menetelmän vuoksi vaan siitä huolimatta - kaasu nyt vaan luonnostaan vuotaa pohjaveteen silloin tällöin. Jännä juttu, miten amerikkalaiset eivät sytytelleet vesihanojaan palamaan ennen kuin kyseinen teollisuus aloitti suururakkansa Jenkkilässä 1990-2000-lukujen energiaomavaraisuus-hypen myötä. Pitäkääpä muuten Suomessakin silmät auki tälle kehitykselle, sillä kansainväliset firrmat ovat jo kartoittaneet valtavia fracking-kelpoisia esiintymiä Lapista. On vain ajan kysymys, milloin Suomi-neidon ovella kolkuttelee joku ahnas metaaninkerääjä.

Ainoa lohtu oli, että kun kävelin ulos salista omaa ikäluokkaani edustavien kollegojen kanssa (joita toimistoni väestä on n. 40%, btw), kaikki katsoimme toisiamme epäuskoisina. "Mitä dinosauruksia. Ei mitään kunnioitusta luontoa ja tulevia sukupolvia kohtaan", oli jotakuinkin yhteinen kommentti. Voittoja hinnalla millä hyvänsä-ajattelu ei siis ole kaikkien arvo täällä WA:ssakaan, huh. Vielä parikymmentä vuotta, ja dinosaurukset ovat vallankahvasta syrjässä. Toivottavasti he eivät ehdi aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa sitä ennen.

*Fracking-miehet konferenssissa inttivät kivenkovaan, että saastutus on myytti ja harha, jolle ei ole todellisuuspohjaa. Kuulemma kaikki myrkylliset kemikaalit fracking-vedestä saadaan pienintä hitusta myöten talteen (jollain taikatempulla?), ja kaasu ei maaperän murskaamisesta ja railoista/säröistä huolimatta "pysty vaeltamaan" pohjavesialtaisiin. Kuitenkin konferenssiesitteissä mainitaan ympäripyöreästi, että "joskus saastumista on esiintynyt hutiloiden tehdyissä porauksissa". Lohduttaako tai vakuuttako tämä sitten...

Ansassa vuokralla

Viimeksi kirjoitin viisumisudenkuopista ja tuli mieleen tilittää/kerrata myös vuokra-asumisen ansalankoja. Täkäläinen vuokramalli on toisaalta reilumpi ja suorasukaisempi, toistaalta taas kinkkisempi ja sitovampi kuin suomalainen. Reilumpaa siinä mielessä, että sopimukseen on tavallisesti kirjattu ihan kaikki mahdollinen lemmikkien pidosta puutarhan kitkemiseen ja lattian naarmutukseen saakka tyyliin: ”minä, vuokralainen, ymmärrän, että kukkaruukun pito parketilla ilman aluslautasta voi aiheuttaa vesivahinkoja parketille”.

Joka ikinen sivu monisivuisesta sopimuksesta pitää allekirjoittaa tai puumerkata nimikirjaimin ymmärtämisen merkiksi. Eipähän tule epäselvyyttä siitä, miten asunnossa eletään siististi. Toisaalta sopimukset eivät yleensä salli edes yhden ainoan taulunaulan naputtamista seinään, joten vuokra-asuntoa ei kamalasti tuunata omannäköiseksi.

Vuokramarkkinat ovat jakautuneet kahteen malliin: virallisiin ja epävirallisiin. Epävirallisilla markkinoilla pyörii jos jonkinlaista yrittäjää, joista rehellisin on omakotitalon omistaja, joka haluaa lyhentää lainaansa vuokraamalla yhtä tai muutamaa makuuhuonetta talostaan. Pahimmasta päästä ovat (usein itäeurooppalaiset tai kiinalaiset) kiskuri-isännät, jotka pyörittävät hostellimallista, mahdollisesti torakka-rotta-bedbug (onko se lude suomeksi?) - kuorrutettua tarjontaa: he omistavat omakotitalon tai kaksi, vuokraavat yksittäisiä makuuhuoneita reppureissaajille ja keksivät uusia sääntöjä ja maksuja sitä mukaa, kuin tilaisuuksia tulee.

Kirjallista sopimusta ei ole, ja irtisanomisaika on suunnilleen yksi minuutti vuokranantajan puolelta, viikko tai kaksi vuokralaisen puolelta. Bondia eli takuuvuokraa ei aina tarvitse odotella takaisin, vaikkei syytä sen pidättämiseen olisikaan. Mitään virallista valitustahoa näissä tapauksissa ei ole, ja kiskuri-isäntä väittää poliisille kirkkain silmin, ettei ole koskaan sinua nähnytkään, jos valitat rahojen pimityksestä.

Virallisella puolella yleisin sopimusmuoto täällä on määräaikainen sopimus, joko puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Vuokranantajat pääsääntöisesti suosivat 12 kk:n sopimusta lyhemmän pätkän sijaan. Olen oppinut karvaasti, että sopimus on sitovampi kuin mikään aiemmin kohtaamani tai allekirjoittamani paperi. Sopimuksesta pääsee eroon vain, jos kaikki allekirjoittaneet osapuolet suostuvat siihen. Muuten vuokranmaksuvelvollisuus voi jatkua alkuperäiseen päättymispäivään saakka (pahimmassa tapauksessa), tai vähintään siihen saakka, kunnes vuokranantaja löytää uuden vuokralaisen ottamaan sopimustaakan edellisen harteilta pois.

Vuokranantaja voi vaatia ex-vuokralaista korvaamaan kohtuulliset kulut, kuten mainostuksen, siivouksen tms., jotta kämppä menee kaupaksi. Vuokralaislain mukaan vuokranantajan on kuitenkin tehtävä kaikkensa, jotta uusi vuokralainen löytyy, eli vuokranantaja ei saa vaikeuttaa prosessia esim. nostamalla vuokraa sopimusrikkotilanteessa, tai kieltäytyä etsimästä uutta vuokralaista. Jos vuokranantaja ei hoida omaa osuuttaan, ei vuokralaista voida tuomita oikeudessa (mikäli sinne asti päädyttäisiin) maksamaan ylimääräisiä vuokria. Todennäköisin skenaario on joutua maksamaan muutamia ylimääräisiä päiviä tai pahimmillaan viikkoja, mutta ainakin itselleni vuokranmaksuvelvollisuuden päättymispäivään liittyvä epävarmuus on stressitekijä numero uno.

Ensimmäisen kerran ajauduin ongelmiin, kun ensimmäisestä täällä vuokraamastamme kerrostalokaksiosta paljastui kauhuleffan veroinen torakkaongelma. Järki sanoo, että jos kämpässä ei voi asua tuholaisinvaasion vuoksi, se on rahat takas ja hyvästi. Todellisuus on toisenlainen. Vuokralaislain mukaan vuokranantajalla on oikeus yrittää parantaa tilannetta parhaansa mukaan ennen sopimuksen purkamista. Määräaikaisen vuokrasopimuksen voi purkaa tuholaiste tms. takia vain, mikäli terveystarkastaja toteaa, että kyseessä on todellinen hengenvaara ja riski terveydelle. Ei tapahdu helposti.

Meidän tapauksessamme vuokranantaja, oikein mukava mutta itsepäinen varakkaampi pariskunta, teki kaikkensa saadakseen meidät jäämään.  Myrkyttivät paikan kahdesti, siivosivat, maanittelivat, ostivat uudet petivaatteet, kaikki keinot käyttöön PAITSI eivät suostuneet sopimuksen purkamiseen.

Lopulta vain ilmoitimme kylmän viileästi kahden tuloksettoman myrkytyskierroksen jälkeen, että palautamme avaimet tänään - pitäkää se kahden viikon etukäteisvuokra jonka jo maksoimme, mutta emme todellakaan maksa enää enempää. Ilmeisesti vuokranantajat totesivat, etteivät pysty jäljittämään kahta (vielä silloin) reppureissaavaa ulkkaria Perthistä, joten antoivat periksi. Saimme jopa bondin eli takuuvuokran takaisin – pelkäsin kyllä, että ne rahat menetetään.

Sopimusteknisesti meidän olisi pitänyt maksaa vuokraa asunnosta niin kauan, kunnes vuokranantajat löytävät uudet asukkaat. Kaksi vuotta sitten täällä oli kiljuva pula asunnoista, joten tuohonkin läävään löytyi uusi asukas lopulta parissa päivässä, kuulin jälkikäteen. Mutta itse paniikissa ulos muuttaessa olin varma, ettei kukaan_koskaan_ikinä voisi haluta kyseistä luukkua, ja että joutuisimme maksamaan seuraavat 11 ja puoli kuukautta lisää!

Mitä tästä opimme: tallenna AINA kaikki valituksen aiheet valokuvien, päivämäärien ja todistajien kera. Meillä ei ollut näyttää kuvia torakka-armeijasta öisellä lattialla unen ja paniikin sumentaman toimintalogiikan takia. Siivouskomeron ylähyllyltä löytyneet kuolleet torakat ilmeisesti olivat saaneet siivouspartio-vuokranantajat uskomaan, että ihan puhdas pytinki ei ole kyseessä. Mutta riitatilanteessa ja oikeuteen sopimuksen rikkomisesta päätyneinä meillä ei olisi ollut mitään todellista kättäpidempää tukenamme, etenkin, kun annoimme vuokranantajien siivota ilman, että olimme kuvanneet alkuperäisen tilanteen.

Toisen kerran jouduin nalkkiin, kun muutin eron jälkeen asumaan silloin puolitutun kämppiksen kanssa. Pistin nimen alle yhteiseen vuokrasopimukseen tajuamatta, mihin oikeastaan sitoudun ja suostun. Kun moninaisten syiden jälkeen päädyttiin totaaliseen luottamuspulaan ja välit kämppikseen rikkoutuivat, en päässytkään lähtemään, koska kämppis oli eri mieltä siitä, onko minulla oikeus purkaa oma osuuteni sopimuksesta. Tässä tapauksessa vuokranantaja olisi ollut valmis purkamaan sopimukseni, mutta koska paperissa oli kolme nimeä, kaksi vastaan kolme ei ollut aluksi riittävä veto-oikeus. Päädyin asioimaan osavaltion vuokralaisoikeustahon kanssa (täysin hyödytön pulju) ja lopulta jouduin elämäni toisen kerran turvautumaan lakimiehen apuun.

Ensimmäinen kerta koski sekin vuokrasopimuksen purkua, mutta tämä tapahtui Suomessa: vuokra-asuntoni omistava merimies oli jossain vuosia kestävässä reissussa, ja hänen ja asunnon vuokraamisesta vastaavan firman välinen sopimus päättyi kesken vuokralaiskauteni. Silloin tarvitsin lakiavun neuvoja irtautuakseni jatkuvasta vuokrasopimuksesta tilanteessa, jossa vuokranantaja on lakannut olemasta/kadonnut jäljettömiin. Tähänkin oli omat kikkansa (mm. julkaista omistajalle tarkoitettu JULKINEN vuokrasopimuksen päättämisilmoitus viimeisimmän tiedetyn oleskelumaan lehdessä...). Mutta takaisin Perthiin.

Lakimies syynäsi paperini ja vaikkei tästäkään aluksi näyttänyt olevan apua, sain kuitenkin superhyödyllisen neuvon: vuokrasopimus on ”kauppasopimus” vuokranantajan ja vuokralaisen välillä, ei kämppisten välillä. Kämppiksillä ei siis ole toistensa elämään sopimusteknistä sanavaltaa. Sopimuksen mukaan asunnossa piti asua kaksi maksavaa ihmistä. Se, olenko toinen maksaja minä vai joku uusi tyyppi, ei ollut kämppiksen saneltavissa - kuten ei myöskään se, kuka uuden vuokralaisen tilalleni etsii (minä, kämppis vai vuokranantaja). Vuokranantaja suostui etsimään uuden maksajan tilalleni, ja katosin. Mitä tästä opimme. Älä ikinä, IKINÄ, allekirjoita mitään, minkä seuraamuksia et tarkalleen ymmärrä. Laki ja maalaisjärki tai kohtuus eivät aina kulje käsi kädessä.

Viisumiviidakon sudenkuopat

Tuli mieleen ruotia Perthin/Australian huonoja puolia erityisesti reppureissaajan näkökulmasta, ihan varoituksen sanana tänne mieliville. Australiaan kannattaa tulla, ehdottomasti. Mutta WH- eli working holiday-viisumilaisilla on edessään monta mutkaa, ennen kuin vuoden oleskeluajasta saa kaiken irti tai peräti jäätyä tänne asumaan.

Fakta on, että WH-viisumi on ”jämäviisumi”, jolla on vaikea saada ”kunnon” töitä. Erityisesti vuosina 2011-12 tänne oli tulijoita ovista ja ikkunoista eurokriisinkin takia, ja tuntui, että joka paikka pursuaa irlantilaisia muurareita ja itäeurooppalaisia it-ammattilaisia työnhaussa. Nykyään tilanne on rauhoittunut, mutta siitä syystä, että kaivosalalla on meneillään taantumanpoikanen (tai hitaan kasvun aika, kuten talousasiantuntijat sanovat), ja töitä ei yhtäkkiä olekaan. Hostellit ovat kuulemma tyhjillään, mutta kilpailun vähyys ei välttämättä helpota täältä  nyt töitä etsiviä. Paikkoja ei ole auki juurikaan, kun firmat panikoivat ja irtisanovat väkeä rautamalmin hinnanlaskun aiheuttaman taloushiljenemän takia.

Täällä odottelee monta hyväksikäyttäjää, jotka ovat valmiita repimään tuottoa wh:laisen selkänahasta. Koko WH-järjestelmä perustuu idealle, että matkailuintoiset nuoret saadaan täällä sellaisiin hommiin, joita täkäläiset eivät halua tehdä. Perähikiöille baarinpitäjiksi, siivoojiksi, hedelmänpoimijoiksi, keritsijöiksi ja niin edelleen. Jos hyvin käy, työnantaja on reilu normaali ihminen, joka maksaa palkat ja jopa eläkemaksut kuten pitääkin. Mutta vastassa voi olla myös ketku k_settaja. Täkäläiset ovat oppineet, että ns. kakkosvuoden WH on rahanarvoinen etu, josta moni on valmis maksamaan paljonkin.

WH-viisumia saa jatkettua yhden vuoden jälkeen vielä toisella vuodella, jos hakuhetkellä on alle 31-vuotias ja plakkarissa on 3kk verran töitä syrjäseudulla tietyissä hommissa. Lista kelpuutetuista töistä ja työehdoista (mm. minimiviikkotuntimäärä) löytyy Immin eli maahanmuuttoviraston sivuilta.  WH-viisumi on ehdottomasti helpoin väylä tänne töihin, ja vuotta pidemmästä oleskeluoikeudesta tapellaan. Läheskään kaikki eivät tuota vaadittua työaikaa saa kasaan, koska sopivia työpaikkoja on rajoitetusti ja niistä on kova kilpailu. Niinpä moni farmari tarjoaakin mahdollisuutta tehdä puoli- tai kokonaan ilmaista työtä 3 kuukautta. Lottopotti työnantajalle, kitkutusta työntekijälle.

Vaihtoehto kaksi on ostaa joltakulta huijarilta väärennetty työtodistusnippu, että vaadittu hedelmänpoiminta Woop Woopissa (täkäläinen termi perähikiälle) on suoritettuna. Jos väärennöksistä jää kiinni, edessä voi olla pyyntö poistua maasta ja määräaikainen paluu/viisuminhakukielto. Mikään ei myöskään takaa, että jopa tonnin maksava työtodistusnippu menee täydestä kehenkään. Valitusoikeutta ei ole.

Tänne on myös putkahdellut epäilyttäviä rekryfirmoja, jotka myyvät toista unelmaa, työnantajasponsorointia. Työnantajasponssi on toinen suosittu ja toivottu viisumi, koska jos halukkaan työnantajan löytää, viisumi nimeltään 457 saattaa pullahtaa läpi jopa viikoissa, työnantaja maksaa sen, ja se takaa oikeuden pysyä Aussilassa jopa neljä vuotta. Tsizing!! Rehellinen 457 on monelle veikkausvoittoakin toivotumpi tulos, koska täällä saa kuitenkin asua ja tienata hyvän aikaa.

Ongelmiakin on, sillä jos 457:lainen saa potkut, on pian löydettävä uusi työnantaja samalta alalta, joka suostuu ottamaan viisumibyrokratian oman HR-osastonsa huoleksi. Aiemmin aikaraja tälle manööverille oli vain 28 päivää. Jos ei viisuminsiirto onnistu, se on voivoi ja ulos maasta. Tänä vuonna hallitus päätti pidentää viisuminsiirtosääntöä 90:een päivään, mikä on huomattavasti inhimillisempi aikataulu. Moni 457:lainen on täällä jonkinsortin komennuksella ja vieläpä perhe matkassa, joten muuton järjestäminen takaisin kotiin alle kuukaudessa ei ole heille arkirealismia.

Takaisin ketkuihin rekryfirmoihin. Osa firmoista kauppaa epäilyttävää pakettia, jossa luvataan etsiä hakijalle sponsori ja sitä myöten 457. ”Maksat vain kuusi tonnia nyt, niin etsimme sinulle työnantajan ja viisumin! Mitään palvelutakuuta ei ole! Rahoja ei palauteta!” Olenko ainut, jonka mielestä tämä haiskahtaa? En tunne ketään, joka olisi tätä lähestymistä kokeillut, ja toivon ettei kukaan joudu niin pakkorakoon että kokeilee.  

Viimeinen helpohko keino jäädä maahan WH-vuoden jälkeen on opiskelijaviisumi. Tämä onkin mitä mainioin bisnes Australialle, sillä virallisenkin tiedon mukaan koulutus on Australian suurin myyntituote sitten kaivosteollisuuden, maatalouden ja muutamien muiden teollisuudenalojen. Australian opiskelijoista joka kolmas on ulkomaalainen. TAFE- eli ammatti- ja ammattikorkeakouluristeytyksessä opiskelu maksaa alasta riippuen noin $10 000 per vuosi, kun taas yliopistossa opiskelu maksaa mitä tahansa väliltä $15 000 – $30 000/vuosi. Tämä vaihtoehto ei siis ole köyhille eikä kipeille. TAFE tarjoaa tähän ratkaisun, edullisemman tutkinnon:

Enemmistö täällä suoritetuista tutkinnoista on erilaisia diplomeja ja sertifikaatteja, eli parin kuukauden – yhden vuoden mittaisia lyhytkursseja. Tällainen saattaa irrota jo WH-vuoden säästöillä, eli muutamalla tonnilla. Opiskelijaviisumin kulut päälle. Opintoviisumilla saa virallisesti tehdä töitä 20h/viikko lukukauden aikana ja lomien aikana rajattomasti. Työnteko-oikeus on sama opiskelijan avo- tai aviopuolisolla, jos tällainen on mukana ja viisumiin sisällytetty.

Moni painaa pimeitä hommia päälle, koska ei täällä erkkikään tienaa lukukausimaksuihin vaadittuja kymppitonneja osa-aikatyöllä. Netti-ilmoittelupalsta Gumtree pursuilee enemmän tai vähemmän epäilyttäviä ja/tai epätoivoisia ilmoituksia, joissa yksi haluaa palkata alle kaikkien markkinahintojen ja toinen etsii töitä, mitä tahansa töitä, millä tahansa hinnalla.

Kaikesta sanomastani huolimatta en väitä tai ole sitä mieltä, että aussit ovat kieroja ja lurjuksia. Suurin osa on kivoja, reiluja ja rehellisiä, kuten suomalaisetkin. Mutta väärin- ja hyväksikäyttäjiä löytyy aina sieltä, missä on vaikeassa tilanteessa olevia. Ikävä kyllä. WH ei sekään ole mikään menolippu helkuttiin vaan voi varoituksistani huolimatta olla portti uuteen elämään:

Itse tulin tänne WH:lla, löysin toimistotöitä, etenkin ja ylenin, päädyin 457:lle, väänsin ja punnersin PR-viisumin eli pysyvän oleskeluluvan kirjaimellisesti porsaanreiästä ja tännehän asetuin. Porsaanreiällä tarkoitan, että onnistuin löytämään jotakuinkin yhden hengen mentävän aukon osavaltiosponssiviisumeiden puolelta ja olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sain tuikattua paperit sisään sellaisessa raossa, että viisumi heltisi. Rohkeasti ja sitkeästi matkaan vaan sieltä Suomesta. Tiedä mitä kaikkia seikkailuja siitä seuraa!

Postilootasta pukuhuoneeseen

Sekalaisten huomioiden päivä jälleen.

1) Postilaatikot: täällä ei näy samanlaisia muovisia tai metallisia sanomalehden vetäviä postilaatikkoja kuin Suomessa. Tavallinen malli on, että loota on muurattu suoraan taloa ympäröivään – erittäin yleiseen – tiiliaitaan.  Koskee sekä omakoti- että rivitaloja. Kerrostaloissa postilaatikot ovat seinällä rivissä aulassa, eli posteljooni ei kierrä jokaisessa kerroksessa tiputtamassa postia ovesta sisään. Tiilimuurikolon vaihtoehto on lintujen ruokinta-alustan näköinen metallilaatikko tikun nokassa pihalla. Inhoan kumpaakin mallia.

Tiilimuuriluukku houkuttelee kaikennäköisiä ötököitä asukkaikseen, ja koska en erityisemmin pidä Indiana Jones Temppelissä-tyylisestä jännityksestä (montako tarantellaa tiputtautuu kämmenselälle, jos käden työntää luukkuun), en myöskään pidä näistä postilaatikoista. Metallilaatikko tikun nokassa ei ole sen parempi, koska näistä ei ole minkäänlaiseksi säänsuojaksi. Hataran laatikon saumoista tuulee ja sataa sisään, ja vaikkei sataisi, ilmankosteus pehmentää kirjeen kuin kirjeen päivässä. Kaikki posti on siis enemmän tai vähemmän vettynyttä perille päästessään.

Sanomalehti ei mahdu kumpaankaan luukkuun, joten harvat kotiintilaajat saavat lehtensä erilliseen tötteröön toimitettuna: postilaatikon vieressä on putkenpätkä, johon rullattu lehti jätetään. Näin ainakin meidän naapurustossamme.

2) Virvokkeiden nauttiminen: kahvi on Perthissä parempaa kuin Suomessa, mutta hävyttömän kallista. Normihinta mukillisesta vastajauhettua kahvia (jota lähes kaikki kahvilakahvi on) vaihtelee neljän ja viiden dollarin välillä, siis 3-4 euroa. Itselläni on töissä käytössä kahvipresso, johon pannaan espressojauhe pohjalle ja suodatetaan kahviksi teesiiviläpainikkeen näköisellä pumpulla. Puolen kilon paketti arabica-kahvipapujauhetta maksaa 15 dollaria, n. 12 euroa. Jaiksii. Onneksi paketista riittää pitkäksi aikaa, kun siitä yksikseni mittailen kupin-pari päivässä.

Ulkona syöminen ja juominen yleisesti on törkyhintaista täällä. Perth on Australian kallein baari- ja ravintolakaupunki ja täysin syyttä. Olisi sama asia, jos Kajaani olisi Suomen kallein viihdekeskus. Rovaniemi on ehkä lähempänä vertailukohtaa, kun täällä Aussilan kaivospääkaupungissa ja eristyksissä ollaan. Mutta Rovaniemen perustelu kalleudelle on Lapin turistivirta, jota täällä Perthissä ei ole.

Perth on suorastaan hämmästyttävän vähän suosittu matkakohde. Johtuu varmaan siitä, että vaikka Perthin ympärillä on tunnin – päivän ajomatkan säteellä upeita luonnonkohteita, ne eivät ole ollenkaan tunnettuja. WA:n matkailuviranomaisten olisi vuorenkorkea aika lyödä viisaat päät yhteen matkailubisnesten kanssa ja MAINOSTAA. Merimaisemat täällä vetävät mielestäni vertoja itärannikon kuuluisalle Great Ocean Roadille, mutta kukaan Perthin ulkopuolella ei tiedä tätä. Ei hyvä.

Kun kaupunki itsessään vetoaa lähinnä ”ollaan erittäin hitaasti menossa kohti Melbournen tasoa kahvila- ja houkutustarjonnassa, mutta ainakin parikymmentä vuotta jäljessä” – hengellä, turistit eivät jonota tännepääsyä Perthin lentokentällä. Jolta ei itse asiassa pääse muulla kuin taksilla keskustaan. Bussikin kulkee, mutta matka kestää lähiökiertelyjen vuoksi tunnin, vaikka kenttä on reilun vartin päässä keskustasta. Tai no on siellä yksityinen shuttle-bussikin, mutta pikavuorobussitarjonnasta vasta haaveillaan, samoin kuin raideliikenteestä kentän ja keskustan välillä. Tämä vaihtoehto toteutunee lähimmän 15 vuoden sisällä. Että Perthin matkat kannattaa kätevyyden puolesta ajoittaa tuonne vuoteen 2028.

Ainiin virvokkeista vielä. Transperthin eli täkäläisen HKL:n busseissa ja junissa ei saa syödä eikä juoda, mitään, piste. Ja tätä ihmiset noudattavat suorastaan hämmentävällä tarkkuudella ja kohteliaisuudella. En ole nähnyt kenenkään koskaan syövän mitään – paitsi itse mussutin täytettyä croissanttia menemään bussissa, kun unohdin tämän säännön. Olen vain kerran nähnyt kenenkään juovan olutta tahi vahvempaa bussissa tai junassa, edes viikonloppuöinä.

Tähän selitys lie tottelevaisuuden lisäksi lukuisat vartijat, jotka partioivat junissa ja asemilla jatkuvasti. Samoin se, että olen harvoin junassa viikonloppuina iltayöstä. Eli varmasti sääntöä rikotaan, muttei läheskään samalla rutiinilla kuin siiderinlipittäjät suomalaisessa kesäbussissa tai junassa.

3) Rento häpeilemättömyys: liekö biitsikulttuurin syytä/ansiota, että täkäläiset suhtautuvat paljaaseen pintaan aika estoitta. Kesällä päällä ei ole paljon mitään, ja esimerkiksi nivusmittaiset shortsit ovat ihan kohtuunormaali näky miehilläkin. Tytöillä puolestaan ei paita peitä mitään, koska se on joko läpinäkyvä tai niin isoilla kaula- ja käsiaukoilla varustettu, että kangasmäärä on vähäisempi kuin reikien määrä. Hame tai shortsit luonnollisesti sellaista mittaa, että jos hameessa/shortseissa on taskut, taskupussit näkyvät helman/lahkeen alta (erityisen kumma muoti-ilmiö mielestäni).

En voi koko Perthiin yleistää, mutta työpaikallani on toimistorakennuksen yhteinen pukutila kellarissa, ja tämä todellakin tarkoittaa ”kaikille yhteinen”. Miesten ja naisten suihkut ovat erikseen, mutta pukuhuoneosuus on jaettu. Puulaakisporttien jälkeinen suihku ja pukeutuminen pitääkin siksi hoitaa kauttaaltaan suihkukopissa.

Miehet eivät näytä ujostelevan, koska on ihan normaalia törmätä pukukopissa johonkuhun korkeampaan herraan (esim. valtiovarainministeriön johtoportaasta), mies huoleti kalsarisillaan kiskomassa sukkia jalkaan ja puvunhousuja päälle. Tiedä sitten onko tämä Aussilan malli, vai pelkästään – myönnettävä se on – perähikiä Perthin malli. No eivätpähän viralliset tapaamiset kyseisten herrojen kanssa jännitä, kun on kirjaimellisesti nähnyt sen päivän bokserit, ei pelkästään kuvitellut yleisöään vähäpukeisena – tekniikka, jota siis esiintymisjännitykseen suositellaan.

Liikaa kertomisen uhalla sanottakoon, että sama ujostelemattomuus jatkuu vessa-asioinninkin puolelle. Naistenvessassa, oli se sitten töissä, ravintolassa, kahvilassa tai missä vain yleisötiloissa, on täysin normaalia huudella viereisiin koppeihin ja jatkaa juttua sermien yli siitä mihin se jäi pöydässä. Myöskään ruumiintoimintojen ääniä ei erityisemmin peitellä, mikä on varmaan luonnollisempi malli kuin suomalainen ”olispa täällä musiikkia, jos ei oo niin vihellän itse” - henki. Sentään Kiinan malliin ei ole täällä menty (jääty?):

Olen kuullut, että Kiinassa on täysin normaalia jättää yleisövessan ovi auki asioinnin ajaksi. Vissiin ahdistaa se suljetussa kopissa istuminen. Ja kaikkihan sitä paitsi tietävät, mitä kopissa tehdään, joten mitä sitä piilottelemaan. Kuulemani tarinan mukaan eräs kiinalaismummo harjoitti perinteistä tapaa myös Helsingin lentokentällä yleisövessassa, onnellisen tietämättömänä aiheuttamastaan pahennuksesta.

Xmas in July in August - Kesäjoulu 2013

Eilen juhlittiin Perthinsuomalaisten voimin Xmas in July'a eli kesäjoulua. Paikalle Bayswaterin joenrantapuistoon kokoontui reilun neljänkymmenen hengen poppoo, joista suomalaisia noin kaksi kolmasosaa ja loput sitten muunmaalaisia partnereita. Sää oli mitä parhain, +23 ja aurinkoista. Tällä kertaa juhlakatosta tarvittiin siis aurinkovarjoksi enemmän kuin sateensuojaksi. Hyvä niin! Alla parit tunnelmapalat, osallistujien kameroista napsittuja.

Suomalaisteemalla koristeltu juhlakatos joenrantapuistossa. Bayswaterin puisto oli hyvä löytö: siisti, tilaa riitti, katos oli helppo valloittaa kilpailun puutteessa ja maisemat olivat kauniit. Sääkin suosi! Allekirjoittanut keskellä värikkäissä sukkiksissa - Suomesta lähetetyt, täältä ei löydä.

Ohjelmassa oli syömistä, juomista, iloista rupattelua, kuulumistenvaihtoa vanhojen ja uusien tuttujen kesken, sekä Secret Santa eli joululahjojen jako paketin tuoneiden kesken. Ruokapuolella oli helppo huomata, mitä täällä asuva suomalainen kaipaa: karjalanpiirakat loppuivat ennätysajassa, samoin ruisleipäpalaset lohipäällysteellä. Porkkanalaatikko ja kinkku tekivät myös kauppansa. Fazerin suklaalevyistä onnistuin löytämään vain tyhjät kääreet jälkkäriä etsiessäni, kun taas täkäläistä suklaata lojui pöydällä vielä juhlien loppupuolella parin koskemattoman levyn verran. Pandan lakutkin hupenivat silmissä.

"Virallinen" juhlailu päättyi viiden maissa, kun kauempaa tulleiden piti lähteä ajamaan kotia kohti ja lapsiperheet puolestaan vetäytyivät iltapuuhiinsa. Meitä oli kymmenisen juhlijaa, joilla riitti intoa vielä jatkoillekin. Itse lähdin siinä vaiheessa kotiin, kun ensimmäinen rommipullo oli tuhottu. Kiitti, riitti, onnistuneet oli kekkerit ja mukava oli nähdä kaikkia vanhoja ja uusia finskejä!

Juhlakansa. Muutama ehti lähteä ennen kuvanottoa, eli kaikkiaan osallistujia oli reilusti yli 40. Upeaa.

Pari näytettä pöydänantimista. Karjalanpiirakoita, munavoita ja ruisleipäpalasia lohi-moussella. Kaikki oli mitä suussasulavinta. Kiitos kokeille!

Jatkot. Elokuun tunnelmallinen, lämmin ilta ja iloisia ihmisiä. Mikäs sen rattoisampaa.