Taaperoarki eristyksissä

Millaista on arki, rehellisesti, taaperon kanssa? Toki kaikki, joilla moinen on kotona, asian tietävät, mutta ehkä tästä saa vertaistukea... Eristysolosuhteissa ei ole lainkaan yllättävää, että netti nyt täyttyy lapsiaan yötäpäivää kaitsevien vanhempien twiiteistä, meemeistä ja vuodatuksista. Tässä lisää samaa jamaa.

Herään siihen, että minua löydään tuttipullolla päähän. Avaan silmäni, takaisin tuijottaa sirkeä yksivuotias, virnistäen neljällä hampaallaan. Vilkaisen ikkunaa. Paksujen verhojen takana kajottaa, mutta heikosti. Kurkotan kännykän käteen, se näyttää kellonaikaa kukonpieremä. Taapero hihkuu, heittää tuttipullon lattialle kolinalla ja ryömii alas sängystä. Hän ei ole taaskaan nukkunut omassa pinnasängyssään vaan vieressäni. Nousen ylös, avaan makkarin oven. Taapero juoksutepsuttaa toisen huoneen ovelle, jossa E nukkuu patjalla lattialla. Ei nuku kauaa.

E nousee ylös ja kaappaa taaperon kainaloon. Alkaa parku, koska äiitiääääiitiii. Suljen perässäni oven, sitten toisen, kaadun patjalle, josta E juuri nousi. Kuulen, kuinka parku siirtyy yläkertaan. Survon korvatulpat takaisin korviin ja parkukin loppuu, kun tietokoneelta alkavat ranskankieliset lastenlaulut.

Herään parin tunnin päästä, kello on sentään puoli kahdeksan. Kömmin yläkertaan aamupalalle. Täysin keskittyneesti, tyytyväisesti ja hiljaa leikkinyt taapero näkee minut portaissa ja rynnistää portille itkemään katkerinta mullaolikamalaa-missäolit-itkuaan. Nostan kymmenkiloisen puntin vesselin syliin ja etsin kahvikuppia. Hetkeksi rauhoittunut taapero alkaa taas parkua, koska syyt. Lasken hänet lattialle, ei käy, vielä suurempi ulina. Leikkaan hätäisesti banaanista pätkän ja annan sen lapselle. Hän ottaa banaanin tyytyväisesti hihkaisten, horjahtelee muualle, pian kuulen olohuoneesta jättiduplojen kolahtelua. E ilmoittaa, että taapero parkkeerasi banaanin hänen olkapäälleen.

Istun kahvikupin ääreen, taapero rientää takaisin. Hän änkeää syliin, muttei jaksa siinä olla, vetkuttelee takaisin lattialle. Ja syliin. Ja lattialle. Ja syliin. Vien kahvikupin, leipälautasen ja lapsen olohuoneeseen. Lattialla istuessani taapero pystyy taas keskittymään leikkiinsä, eli metalliketjussa roikkuvan viemärinkorkin ujuttamiseen muovimukiin. Juuri kun aion haukata leipää, taapero haluaa, että puhallan saippuakuplia. Ja E myös. Meidän pitää puhaltaa yhtä aikaa eri kulmista, jotta hän saa metsästää isointa kuplaa pilvestä. Saippuakupla räpsähtää suoraan silmääni, kirvelee. Taapero käyttää tilaisuutta hyväksi, tarttuu saippuakuplapurkkiin ja nuolaisee sitä. Vedän purkin pois, alkaa parku. Ehdin juuri työntää kahvikupin sohvan alle, ennenkuin taapero heittäytyy matolle itkupotkimaan vääryyttä.

E nappaa lapsen ja vie alakertaan, vaunuihin, ulos, päiväunille. Kaikkea säestää tietenkin parku, koska pukeminen. Ja odottelu. Ja ärtymys. Ja väsymys. Vihdoin palopillikunta pääsee ovesta ulos, taloon laskeutuu hiljaisuus. Paitsi että jossain renkuttaa vieläkin laite lastenlauluja, joko jonkun kännykkä, läppäri tai taaperon oma nappulanpainelu-soittopeli. Etsin vehkeen, sammutan sen, viimein hetken rauha ja hiljaisuus. Kello on 9:30. Lämmitän jäähtyneen kahvini, asetun tietokoneelle, muutamia hommia odottaa. Paitsi ensin nopeasti facebook. Tuntia myöhemmin tajuan, etten ole saanut mitään aikaan. Avaan ne oikeat tiedostot kissavideoiden ja Trumpin hölmöilyjen sijaan.

Juuri kun kokkaan lounasta, kuuluu alakerrasta itkua. Herra 1v on hereillä. E menee hakemaan lapsen, jatkan ruuanlaittoa. Pussimuusia, eilistä jauhelihakastiketta, paistettuja munia, tomaattia ja kurkkua - jos ei ole salaattia, ruuan kylkeen on tultava edes jotain tuoretta ja raikasta. E kattaa pöydän taapero harteilla keinuen. Lapsi saa kantaa osan aterimista ja on siitä onnesta soikea. Kasaan äkkiä taaperolle aterian eilisistä makaroneista, sillä muussi ei tule menemään sormiruokaillen, eikä poika muutenkaan ole perunan ystävä laisinkaan, toisin kuin äitinsä. Ei ole se suomigeeni tullut läpi.

Tänään päikkärit ajoittuivat hyvin ja poika jaksaa syödä melkein kaiken ruuan, sen sijaan, että heittelisi palaset yksitellen pöydän alle. Ruokailutilan matto on kirjava kaikista niistä vahinko- ja tähtäyspläjäyksistä, jotka maan vetovoima on mystisesti ottanut haltuunsa. Eilen lattialle lensi koko lautanen väärinpäin, kun vanhemmat olivat liian hitaita estoreaktioissaan. Nostan pojan syöttötuolista ja kiikutan vessaan käsienpesulle. Taapero hihkuu innoissaan, haluaa pestä lavuaarin reunalla roikkuvan tyhjän ilmapallon. Tänään sitä saa pestä vain hanan alla, ei bideesuihkun, päinvastoin kuin eilen. Kun lähden vessasta, taapero rientää takaisin tiputtaakseen ilmapalloraadon vessanpönttöön. Saan estettyä viime hetkessä. Lapsi viipottaa vessasta ja keksii melukoneen: hakkaa leluvasaralla rakennuspalikkalaatikon sisältöä.

Astianpesukoneen täyttö kestää kolme kertaa tarvitun ajan, koska taapero auttaa = ottaa pois aterimia ja kippoja sitä mukaa, kun saan niitä sisään. E vie lapsen olkkariin leikkimään, mutta leikki päättyy itkuun, koska napero haluaa astua jättilegojen päälle tahallaan ja kompastuminen/lipeäminenhän siitä seuraa. Yritän lohduttaa ja harhauttaa kantamalla lapsen makuuhuoneeseen, jossa äitini kasvattaa taimia parvekeruukuissa. Niitä pitää suihkuttaa. Lapsi innostuu suihkupullosta ja haluaa, että suihkutan häntä käsiin ruukkumullan sijaan. Lasken taaperon lattialle viedäkseni suihkupullon pois ja kahdessa sekunnissa ipana on onnistunut kaivelemaan yltämästään kukkapurkista multaa monta kourallista. Kiikutan hänet pois huoneesta, suljen oven, taas alkaa pettymyksen parku.

Tässä vaiheessa E on poissa pelistä, koska yö ei suinkaan sujunut mutkitta. Hän valvoi lapsen kanssa pari tuntia pikkutunneilla, kun tenava ei suostunut nukahtamaan keskellä yötä herättyään. Kun E vetäytyy torkuille, taapero ei muuta halua tehdäkään kuin tunkea samaan makuuhuoneeseen, isi isi isi! Yritän taas harhauttaa ja vien lapsen saunan kylppäriin, koska hänestä on hauskaa leikkiä pefleteillä; kanniskella niitä ees taas ja astua päälle. Saman tien tajuan erheeni, koska kylppärin lattialla on eilisillan täysinäinen vanna. En pysty kaatamaan vettä pois samalla kun pidän kiinni taaperosta, joka yrittää tunkea vannaan vaatteet päällä. Nappaan pefletit, lapsen ja siirrymme eteiseen. Tällä kertaa pefleteillä ei ole lainkaan vetovoimaa. Uutta parkua estääkseni puen kummallekin päälle ja vien lapsen etupihalle. Hän haluaa istua ja kaivella soraa, selvä.

Taapero ojentaa minulle löytämiään pikkukiviä yksi kerrallaan. Yksi ei olekaan kivi, vaan rusakonpapana. Kiva. Seuraavaksi hän haluaa pihakuusesta oksia. Riivin siitä muutamia pieniä risuja. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan kuusesta pitäisi nyhtää oksia jatkuvasti. Ei voida, ei puuta voi paljaaksi riistää. Pettymysparku. Harhautan nostamalla muksun parin metrin päähän, siinä sattuu olemaan hieman isompia kiviä. Hän ottaa onnessaan yhden ja haluaa heittää sen läheiseen lätäkköön. Kävelemme lähemmäs. Hän haluaa istua lätäkköön. Estän. Parku.

Siirrymme takapihalle. Taapero on yhä kivijahdissa, mutta ensimmäinen löytö on taas rusakonpapana. Montako rusakkoa tässä lähiössä asuu ja miten ne papanoivat joka neliösentin? Taapero bongaa grillin ympärillä olevan ison kivikeon. Hän haluaa entistä isompia kiviä ja alkaa tonkia niitä. Kivikasa liikahtaa ja nostan lapsen nopeasti kauemmas, etteivät pikku sormet jää puristuksiin. Uudesta koordinaatiopisteestään taapero huomaa leikatun pensasaidan kannontyngät ja haluaa välttämättä kävellä niiden päälle. Silmissäni vilisee kauhukuvia kaatuvasta taaperosta ja repivistä oksista. Kiikutan lapsen pikapikaa kauemmas ja parkuhan tästäkin pääsee. Puhkiväsyneenä "rentouttavasta" ulkoilusta palaamme sisälle. E pakkaa lapsen taas vaunuihin ja vie päiväunilenkille. Istahdan takaisin tietokoneelle ja koitan muistaa, mitä ajattelin viimeksi siinä istuessani. Minulla on juttu tekeillä Ylelle, deadline neljän päivän päästä, aivot raksuttavat tyhjää.

Parin minuutin tuntuisen kahden tunnin tauon jälkeen nappula on taas hereillä. Lapsi pöytään välipalalle. Tälläkin kertaa muksu yllättää ja syö kaiken, sen sijaan, että käyttäisi avokadososetta esimerkiksi pöydän maalaamiseen. Hän haluaa kuitenkin pöydästä pois kiireesti, koska kirjahyllyn kirjat eivät pudottele itse itseään, työ kutsuu. Keittiön laatikostot on toki jo moneen kertaan avattu ja sisällöt heitelty lattialle vähintään kerran päivässä. Jääkaapista löytyy leluveturi ja lohikäärme ja roskiksesta puolestaan lapsen sukka ja autonavaimet. Seuraavaksi taapero haluaa väännellä isäni antiikkiradion namikoita, saa yhden irti ja ehtii tunkaista sen ilmankostuttajalaitteen aukosta sisään. Sama meno jatkuu illalliselle saakka, jonka jälkeen jokainen paitsi lapsi on valmis kaatumaan petiin, onhan kello jo kahdeksan illalla.

Nukkumaanmenoaika tulee ja menee. Taaperon mielestä nukkuminen on yliarvostettua ja nukkumaan meno huutava vääryys. Paino sanalla huutava. Harjaamme hampaat (taapero haluaa sekä äidin että isin harjat muttei omaansa), otamme xylitolipastillin (se maistuu, kiitos lapsiystävällisen päärynämaun), laulamme tuutulauluja (100x tuiki tuiki tähtönen). Lasta ei nukuta, itsellä pysyvät silmät auki vain tulitikuilla. Arkana toiveena meillä vanhemmilla on viettää edes tunti aikaa kahdestaan, vaikka jotain Netflixin sarjaa katsoen, ehkä peräti siiderilasillisen äärellä. Lapsella on toiset ideat illanvietosta. Makuuhuone on tuuletettu, viilennetty, pimennetty, optimoitu. Nukahtaisin sinne alta kymmenen sekunnin. Lapsi ei.

Lopulta E jälleen pakkaa taaperon vaunuihin ja painaltaa ulos. Siellä muksu nukahtaa vällyjen alla vartissa. Nyt olisi mahdollisuus siihen laatuaikaan.

Katsomme toisiamme, katsomme kelloa, kummankin päässä raksuttaa sama laskutoimitus.
Jos nyt vetäydyn yöpuulle, saan edes muutaman hetken omaa aikaa ja pari tuntia keskeytymätöntä unta. Myönnämme tappion, toivotamme hyvät yöt, vetäydymme eri huoneisiin maksimoidaksemme tsänssit, että edes toinen meistä saa katkottoman yön.

*

Tarinasta on sensuroitu ärräpäät ja vanhempien (minun) kitinät ja itkut.

*

Tämän kirjoitushetkellä vanhempani olivat poissa kotoa. Normioloissa täällä jaetussa arjessamme jakaisimme myös taaperon tuottamat toimet ja turhautumiset, ilot ja huvittumiset. Siitä SUURKIITOS :)

Kuvan henkilö liittyy vahvasti asiaan.

Koska taapero ei osaa vielä oikeasti rakentaa legoilla, hän "rakentaa" täyttämällä valmiita rakenteita.

Savolaista huumoria vaunulenkillä.

Matkarattaat - tarpeen vai ei?

Ystäväni kyseli mielipidettä matkarattaista. Ajattelin tehdä aiheesta postauksen, jos mietteistäni on muillekin apua. Heti kärkeen disclaimer, että matkarataskokemuksemme ovat varsin vähäiset - ostimme rattaat ja palautimme ne viikon päästä. Mutta tuuttaan nyt tänne kaiken, mitä olen itse asiasta tutkaillut, pohtinut, lukenut ja muilta kuullut.

Kannattaako moiset härpäkkeet ostaa, ja jos, niin missä vaiheessa? Omien reissujemme perusteella, neljässä maassa vauvan kanssa, matkarattaat olisivat kyllä kovasti kätevät. Ideaalitilanteessa meillä olisi sekä kotivaunut että matkarattaat. Rahan ja säilytystilan puolesta tämä ei kuitenkaan aina ole fiksu veto. 

Omasta mielestäni perheenlisäys ei saa tarkoittaa luottokorttivelkojen ja rahastressitasojen maksimointia eli olemme koittaneet kaikessa elää nuukasti säästäväisesti. Niin myös rattaiden suhteen. Hilux-vaunumme, Baby Jogger City Mini GT:t ostimme Australiasta uutena hintaan $700 eli 400€ ja se oli aika maksimi, mihin olin valmis lompakkoa laihduttamaan. Matkarattaista raaskin pulittaa enintään puolet tuosta, koska ne ovat käytössäkin enintään puolet ajasta. Etsin pitkään minulle suositeltuja tiettyjä merkkimatkarattaita käytettynä, mutta niitä ei juuri koskaan tule vastaan nettikirppareilla, tai niiden hinta pitää sinnikkäästi pintansa. Eli käytetystä saisi maksaa suunnilleen saman kuin uudestakin. 

Joggerit

Ennen raha-asioihin siirtymistä on lie syytä listata, mihin matkarattaita tarkalleen tarvitaan, vai tarvitaanko. Ensin kannattaa miettiä, miten paljon aikoo matkustella vauvan kanssa ja millaista matkustaminen on. 

Jos pääsääntöisesti matkaa kotoa pisteestä A lomakohteeseen B mahdollisimman vähillä välietapeilla, ei matkarattailla välttämättä ole virkaa. Senkun pakkaa perusrattaat lentokoneen ruumaan tai auton takakonttiin ja voila, niistä tuli matkarattaat. Monet lentoyhtiöt antavat lapsiperheiden ottaa vaunut mukaan ruumaan ilmaiseksi eli ne menevät muun matkatavarakilomäärän päälle, eivät siihen sisältyen. Tietysti riippuu lipputyypistä ja lentoyhtiöstä (halpis vai ns kunnollinen), tarkista aina ennakkoon! Me emme ole tähän mennessä maksaneet kertaakaan vaunujen lennätyksestä edes halpislennoilla, joilla lippuihimme sisältyi pelkät käsimatkatavarat. 

Mikäli reissaukseen tyypillisesti kuuluu monta välietappia, pitkiä odotuksia lentokentällä, tai useita kohteita kerrallaan, matkarattaat ovat lahja taivaasta. Matkarattaiden olemassaolon syy on, että ne ovat kevyet, pakkautuvat pieneen kokoon, ne voi mahdollisesti ottaa käsimatkatavarana koneeseen ja niillä manöveeraa kapeitakin vanhankaupungin katuja. Jos me pääsääntöisesti matkuistaisimme vain Suomeen sukuloimaan ja takaisin, matkarattaat olisivat turhaa luksusta eli ilmankin pärjää hyvin. Jos taas reissaamme (tai ainakin yritämme, kiitos korona) pitkin ja poikin, matkarattaat siintävät mielessä joka päivä siirtymien, junamatkojen, vuokra-autojen ja kapoisten kujien labyrintissa. 

Lentokentällä odotteluun ja koneesta poistumiseen vaunut ovat tarpeen, jos lapsi on tottunut nukkumaan niissä. Kentällä säästyy monet itkut lapselta JA vanhemmilta, jos vauvalle on selkeä rauhallinen paikka asettua aloilleen ja levolle. Olen itse vaunujen puutteessa nukuttanut vauvaa viltin päällä lentokenttä-mäkkärin kulmalla ja se oli kyllä yhtä helvettiä. Lentokentillä yleensä on lentoyhtiön tarjoamia ilmaisrattaita, mutta a) niissä ei ole mitään säätöjä eli on kuin työntelisi lasta ostoskärryissä, b) vauva nuoleksii satojen ihmisten käyttämiä rattaita, yök ja c) niitä ei aina ole saatavilla, jolloin ei ole mitään laskupaikkaa lapselle. 

Hyvin usein kentillä on mahdollisuus ottaa omat ruumaan menevät rattaat portille saakka, eli ne saa viedä turvatarkastuksesta läpi ja ne kerätään lastaukseen vasta koneeseennousuvaiheessa. Tässä ainoa ärsytys on isojen rattaiden runnominen läpivalaisuun eli jos on raskaat vaunut ja yksin liikkeellä vauvan kanssa, vaunujen taittelu ja nostelu turvatarkastuksen hihnalle on peestä. Henkilökunta kyllä ripeästi auttaa missä voi. Lapsi tietenkin myös aina nukahtaa vaunuihin juuri ennen turvatarkastukseen menoa, joten pakollisena stressilisänä on vaunuista pois nostettu parkuva vauva, kun keräät kimpsuja ja kampsuja hihnalta. 

Palataanpa rahaan. Me tosiaan tilasimme netitse matkarattaat täällä Suomessa, ajatellen, että jatkamme matkaa niillä ja myymme edelliset vaunut pois. Tiiviin nettiselaamisen jälkeen päädyin merkkiin Petite Cherie, joka on kohtuuhintainen (tarjouksessa 150€), helppokäyttöisen ja kevyen oloinen sekä ainoa tuon hintaluokan vaunuista, jossa on ilmapyörät, ei muoviset. Halpojen ja keskihintaisten rattaiden ongelma yleensä on työnnettävyys, eli niillä saa jumputtaa nupukivikaduilla kuin rodeossa, puhumattakaan lumessa työntämisestä. 

Petite Cherie Avion

Rattaat tulivat ripeästi ja testasimme niitä innolla. Ne olivatkin luvatunkaltaiset eli oikein näppäräliikkeiset, kevyet ja pieneen tilaan taittuvat. EIVÄT kuitenkaan niin pienet, että ne menisivät käsimatkatavarana, ja tämä onkin useiden matkarattaiden ongelmaominaisuus. Vain kalleimmat merkit yleensä taittuvat riittävän pieniksi lentokoneen tavarahyllylle. Isommaksi ongelmaksi kuitenkin osoittautui, että vuosikas poikamme alkoi jo nyt olla liian pitkä vaunuihin, eli pää osui kuomuun ja leveyttäkin oli nippanappa riittävästi. Poika ei edes ole isokokoinen, vaan käyrillä keskivertoa hippasen pienempi. Toinen keskeinen ongelma oli ergonomia eli työntöaisaa ei voi säätää ja työntäjä on jatkuvasti joko liian lähellä vaunuja (jalat potkivat jarrua) tai selkää rasittavassa etukenossa. Testien jälkeen päädyimme palauttamaan vaunut, etenkin kun matkailummekin on nyt  katkolla.

Jos kahdet vaunut ovat liian kalliit, eikö kannattaisi ostaa pelkät matkarattaat? Ehkä, ja näin monet tekevätkin, tyytyväisinä. Meille tämä ei suoraan sanoen pälkähtänyt mieleen vuosi sitten vaunuja ostaessa. Toisaalta halusimme vaunut, joihin mahtuu edes jonkin verran tavaraa alasäilöön. Tosin Hiluxissa eli Joggereissa on turhan pieni alaloosteri ruokakauppa-asiointiin, onhan ne tarkoitettu pääsääntöisesti ulkoiluun ja hölkkäämiseen. Lisäksi matkarattaissa usein on pikkuruinen kuomu, kun taas Joggereiden paras puoli kevyen liikkuvuuden lisäksi on lähes koko istuimen päälle kaartuva, peittävä kuomu. Alussa ei tarvita edes sadesuojaa, koska vauva mahtuu kokonaan kuomun alle. Pieni kuomu puolestaan ei riitä varjostamaan auringolta ja antamaan hämäryyttä ja yksityisyyttä rauhoittumiseen ja nukahtamiseen. 

Eli mitä tekisimme toisin? Ostaisimme perusvaunut, jotka paremmin sopivat kumpaankin käyttöön, arkeen ja matkoille. Mutta en ostaisi matkarattaita ainoiksi, koska en ole ainakaan vielä löytänyt mallia, jossa tuo kuomu- ja säilytysasia on ratkottu tyydyttävästi. Lisäksi rattaita tarvitsee erittäin harvoin lentokoneen matkustamoon saakka eli ruumaan menevä kevyt malli on mielestäni tarpeellisempi kuin käsimatkatavarana kannettava.*

No, emme ole näistä maisemista liikkuneet kuukausiin, joten matkarattaatkin tuntuvat juuri nyt hieman turhilta.

* Toki ruumaan pakatessa ottaa aina riskin, että vaunut menevät hukkaan lennolla, tai niitä joutuu odottamaan kentällä.

Väliaikaisesta paluumuutosta kulttuurishokki?

Viime postauksessani pohdin, että emme oikeastaan ole paluumuuttajia, koska emme ole tulleet Suomeen tai Eurooppaan jäädäksemme. Toisaalta voihan sitä olla myös väliaikainen paluumuuttaja ja siitäpä loihe pohtimaan, mitä haasteita (takaisin)sopeutumisessa on ollut. Meillä on ollut kummallakin omat ällistelymme ja manailumme sekä Suomessa että Ranskassa.

E:n paluu Ranskaan, mitkä fiilikset?

Vietimme ennen joulua Ranskassa puolitoista kuukautta eli pidempään kuin ns. peruslomalla. Siinä ajassa ehti taas moni tuttu juttu tulla mieleen ranskalaiselle sekä hyvässä että pahassa. 

Kulttuurishokki seurasi siitä, että joka asia on jotenkin hankala, byrokraattinen, ei toimi tai on pois käytöstä - E:n sanojen mukaan. E ei ollut muistanut tätä puolta Ranskasta tai ranskalaisuudesta ja useammin kuin kerran suunnilleen karjui varikset taivaalle, kun odottamattomasta kulmasta iskeytyi jakoavain pinnaväliin.

Esimerkkejä:

- huoltoasemalla ei toimi kuin yksi bensapumppu, muita pumppuja ei korjata päiviin, ehkä viikkoihin, kun toimiihan se yksi.

- saman huoltoaseman rengasilmapumppu ei puhalla ilmaa, vaan imee sitä renkaasta. 

- rautakauppa vuokrasi viallisen moottorisahan ja yritti sitten syyttää viasta E:tä - asia ratkesi vasta tämän sisukkaasti intettyä olevansa ammattilainen, ja rautakaupan mekaanikon todettua vian jo olleen laitteessa.

- lapsen kansalaisuutta voi anoa vasta monenmoisen mutkan, paperihässäkän ja virastovisiitin jälkeen ja silloinkin on todennäköistä, että virkailijoilta löytyy joku (teko)syy, miksei kansalaisuutta voi myöntää.

En tiedä, onko monimutkaisuus, saamattomuus, byrokraattisuus tai korjausten viivyttely erityisen gallialaista, mutta E:lle se sellaisena näyttäytyy. Hän puhisi noin kerran päivässä, että ainiin tämän takia muutin täältä pois.

Toisaalta hän pesusienen lailla, onnellisena, imi itseensä kaikki sosiaaliset mahdollisuudet. Tapasimme noin sata E:n ystävää ja sukulaista Ranskan-aikanamme, vaikka tosiaan olimme maassa vain kuutisen viikkoa. Paikalliseen tapaan kaikkien kanssa piti tietenkin syödä ja yleensä myös juoda. Olen aikaa sitten oppinut vain kostuttamaan huulia kun ranskisten illanvietto alkaa, vetkutellen saman juoman kanssa. Lasi täytetään välittömästi sen tyhjennyttyä ja sellaiseen tahtiin en kykene. Ei ole tavatonta, että minulla on moukkamaisesti aperitiivi vielä kesken, kun siirrytään jälkiruokaviineihin. 

Oma paluuni Suomeen

Huomasin E:n kaverikierroksen jälkeen, että meillä on hyvin erilainen ajattelutapa sosiaalisuudesta. Olemme kumpikin ulospäinsuuntautuneita ja vietämme mielellään aikaa seurassa, mutta E on aivan omassa kategoriassaan minuun verrattuna. Hän on useaan otteeseen ihmetellyt Suomessa, että miksen halua tavata tai järjestä tapaamisia suunnilleen kaikkien kanssa, jotka olen joskus tuntenut. Ranskassa tapasimme mm. E:n ala-astekavereita tai vanhoja työkavereita jostain opiskeluaikaisista kesätöistä. Hän ei ole näiden kanssa pitänyt muuta kuin satunnaista facebook-yhteyttä, se ei kuitenkaan estänyt iloisia jälleennäkemisiä. 

Olemme Suomessa keskittyneet lähisukulaisiin ja muutamiin hyviin ystäviini, tosin nyt korona-ajan vuoksi emme ole nähneet edes näitä. Kun E:n perhe on yhtä aikaa samassa maassa ja kaupungissa, he ovat yhdessä suunnilleen 24/7. Suomi-aikanamme olemme tavanneet kahta samassa kaupungissa asuvaa veljeäni säännöllisesti ehkä kerran kuussa, mikä on E:n mittapuulla sama kuin "ei juuri ikinä". Meillä oli ideanpoikasena lähteä kiertämään Suomea autolla ja tavata muualla asuvia kavereitani, mutta se tyssäsi poikkeustilaan. Vaikka minustakin on mukava vaihtaa kuulumisia ja erityisesti harmittaa, ettemme ole päässeet Ouluun serkkujani tapaamaan tällä reissulla, en lainkaan kaipaa samanlaista sosiaalista ilotulitusta kuin E. 

Toisaalta on myönnettävä, että suomalaiset eivät samalla lailla arvosta suhteiden kiinteää ylläpitoa ja hyvin usein jo sovittu tapaaminen perutaan työkiireiden/lasten/jumpan/saunavuoron takia. Ranskassa puolestaan eräskin E:n kaveri matkasi kokonaisen päivän lakko-Pariisista maaseudulle harvalukuisilla busseilla ja rekkaliftaten vain nähdäkseen meitä viikonlopun ajan. Huom, en syyllistä, vain havainnoin. 

Suomalaiset tavat tai suomalaisuus eivät sinällään ole olleet kulttuurishokin paikka minulle, olenhan käynyt Suomessa vähintään vuosittain sitten Australiaan muuton. Eli en ole mitenkään "unohtanut" millaista maassa on. Tottakai täällä on erilaista kuin Australiassa tai Ranskassa, mutta ei minua ärsyttävällä tai oudoksuttavalla tavalla. Itse asiassa tietty suomalainen jämptiys ja suorasukaisuus on ollut taas mukava asia kaikessa kanssakäymisessä, Aussilassa yleisemmän ylilupailun tai lepsunlaiskan unohtelumokailun sijasta. 

E on bongannut muutamia outouksia Suomessa, kuten:

Kerran junamatkalla edessämme istuva nainen roiskautti vissypullon sisällön päälleen. Siitä seurasi tapahtumasarja, joka ihmetytti E:tä kaikkineen. Ensinnäkin, minä olin ainut, joka riensi tarjoamaan naiselle paperia ja auttamaan siivouksessa, muut istuivat penkeillään kuin lahottajasienet, teeskennellen etteivät huomanneet (ilmeisesti, jotteivät nolaisi naista enempää). Toisekseen, nainen lähti paikaltaan ja puoli tuntia myöhemmin vaunuumme ilmestyi konnari puhelimeen puhuen. Puhelusta kuulimme, että nainen oli lähtenyt/jäänyt junasta ja jättänyt kaikki tavaransa sinne ulkovaatteita ja matkakassia myöten. Konnari availi kassia, kuvaillen sen sisältöä puhelimeen. 

E ei voinut käsittää, miten a) vähän yksityisyydensuojaa tilanteessa oli, eli koko vaununpuolikas kuuli, mitä kassissa on (vaikkei ollutkaan mitään salaista) ja b) kassia ei tuhottu saman tien, kun sen omistaja jätti sen. Ranskassa terroriuhka otetaan todella tosissaan eikä konnari edes unelmoisi avaavansa hylättyä laukkua. Sen tulisi ottamaan talteen pommiryhmä. Enpä osannut tuohon muuta vastata kuin suomalaiset ehkä yhä elävät aika lintukodossa ja varmaan täällä ollaan peräti naiivejakin yksityisuudensuojan rikkoutumisen saati terroriuhan suhteen. 

Toinen E:tä ihmetyttävä asia on suomalaisen musiikin mollivoittoisuus. Olen itsekin kiinnittänyt samaan huomiota ja kieltämättä suomalaiset iskelmät, poppi, räppi ja mitä näitä on, ovat erittäin usein melodiansa ja sanoitustensa puolesta aika ankeita alakuloisia. Radion tai television tarjonnasta ei ulkopuolinen aina erota, onko siellä itkuvirsi vai viimeisin jättihitti. Kerran E kysyi, miksi tietokoneelta tulee hautajaismusiikkia. Kyseessä oli lastenlaulu Kolme Varista, vain hieman tavallistakin mollahtavampana versiona.

Perusarki ja kielimuuri

Ehkä haastavinta arjessamme on, että E ei puhu suomea. Hän on oppinut paljon sanoja ja pystyy joskus keskustelusta bongaamaan, mitä aihe koskee. Mutta minkäänlaista ajatustenvaihtoa hän ei pysty suomeksi käymään. Vanhempani puhuvat käypää englantia eli pystyvät kommunikoimaan E:n kanssa ilman minuakin, mutta välillä tarvitaan sanasto- ja käännösapua puolin ja toisin. Minua pommitetaan välillä joka suunnasta suomeksi ja englanniksi, kaikkien selittäessä asiaansa, ja yritän siinä lennosta reagoida, toimia tai kääntää. Kun E:lle asiasta mainitsin, hän ei pitänyt kielimuuria itselleen hankalana ja pelkästään ihmetteli tajutessaan, että minä tunnen kääntämisen vaivalloiseksi. 

Kinkkisimpiä ovat sellaiset tilanteet, joissa joku ei puhu lainkaan englantia - vaikkapa vierailu mummolassani. Monta tuntia tai päivää jatkuva tulkkaus on yllättävän raskasta, eikä se ole hauskaa myöskään niille osapuolille, joita tulkataan. Viive ja käännöksen odottaminen eivät vaan tee kommunikoinnista kovin luontevaa saati jouhevaa. Kuitenkin tulkkaus on kivempi kuin ei visiittiä ollenkaan, joten mielellään käymme heitäkin tapaamassa, joilla ei ole yhteistä kieltä E:n kanssa.

E on onneksi itse kaksikielinen ja asunut ja matkustellut useissa eri maissa elämässään, joten hän on hyvin taitava ymmärtämään erilaisia aksentteja ja puolinaista englantia. Toisin kuin monet enkun natiivipuhujat, jotka hölmistyvät tai jopa suuttuvat, jos vastapuolella on hieman erilainen murre, aukkoja sanastossa tai omaperäinen kielioppi.

Kaiken kaikkiaan olen vaikuttunut ja yllättynytkin, miten helposti kuitenkin olemme tänne suomiarkeen sujahtaneet, vieläpä "kimppakämpässä". E:n joustavuutta en voi kuin ylistää. Jos tilanne olisi toisinpäin ja olisimme jumahtaneet anopille asumaan, enpä tiedä, miten jaksaisin. Välimme ovat hyvät, mutta vierailu on kuitenkin vierailu ja toisen luona oleilu ihan muuta kuin oma tupa, oma lupa.

Bloggarina koronakatkolla - mitäs nyt?

Tuskin olen ainoa ihminen, johon tämä koronakevät (tai syksy, pallonpuolikkaasta riippuen) on vaikuttanut lievästi sanoen latistavasti. Huomaan bloggarinakin olevani vailla ideoita, koska:

• maailmanmatkablogi tai kerranelämässä-irtiottoblogi on puhjenneen ilmapallon lailla kutistunut talveksi Pohjois-Savossa,
• ei tunnu mielekkäältä kirjoittaa Perthistä tai Australiasta, kun en ole siellä yli puoleen vuoteen ollut, ja
• ulkosuomalaisuus on nyt hieman outo identiteetti, ollessani sisäsuomalainen jopa hieman tahtomattani.

En kuitenkaan koe olevani myöskään paluumuuttaja, koska olemme koko ajan olleet "vain käymässä". Emme siis ole pyrkineet integroitumaan takaisin, vaikkapa töitä etsimällä tai muuten punoutumalla yhteiskuntaan Kelaa, työkkäriä tms. byrokratiaratastoa myöten. 

Jos en tällä hetkellä ole bloggari-identiteetiltäni mitään yllämainituista, mitäs sitten olen? Eli mistä aiheista kirjoittaa? Siinäpä kysymys. Olen välillä luonnostellut jotain perhe- ja vauva-aiheisia postauksia, mutta niissä en oikein pääse puusta pitkään. En ole itse ollenkaan lifestyle/vauvablogien lukija eikä aihealueesta tunnu irtoavan sellaista sanottavaa, mitä muut eivät jo olisi sanoneet. Ylipäätään tuntuu, että nyt iisakinkirkko-väitöskirjan valmistuttua olen yhtäkkiä takki tyhjänä, "kaikesta on sanottu kaikki"-fiiliksellä. Kaipa se väikkärin välttely ja viivyttely on omalta osaltaan inspiroinut sijaistekemistä bloggaajana ja nyt tuo puskutraktori on ylittänyt maaliviivan!

No, yksi on ja pysyy, ja se on innostukseni laatia kaikenlaisia listoja. Viisi asiaa, jotka ovat olleet minulle vaikeita bloggarina. Jos mietit blogin aloitusta - liekö sitä enää kukaan edes harkitsee, nykyisessä insta-influensseri/tiktok-video/vloggaajamaailmassa - tällaisia esteitä voi olla ylitettävänä.

5. Ei ole aikaa. Tämä on varmaan kaikkien tekosyiden klassikko mihin tahansa. Päivät täyttyvät niin monesta muustakin, että tietokoneelle istahtaminen useammaksi tunniksi ei noin vain onnistu, etenkään nyt pienen lapsen kanssa. Se istuminen ei myöskään riitä, vaan pitäisi olla jotain mietittyä ja punnittua asiaa, tai edes sen verran keskittymismahdollisuutta, että saa järkevää tarinaa ruudulle. Onneksi jutut voi tallentaa vaikka yhden kappaleen välein ja jatkaa pienempinä palasina, jos yhtenäistä aikaa ei ole. 

4. Ei ole kuvituskuvia. Paradoksaalisesti haluaisin blogini olevan visuaalisesti kiinnostava, mutta en oikein muista ottaa valokuvia arjen tiimellyksessä. Minulla on nykyään ihan hyvä kännykkäkamera, mutta räpsyt ovat hyvin paljon oman elämän dokumentointia (taapero oppi sitä, taapero touhusi tätä), eivät blogia ryydittäviä "yleisotoksia". En halua liikaa laittaa henkilökuvia enkä lapsen tunnistettavia kuvia lainkaan, joten kuvaamista pitäisi harrastaa monipuolisemmin. E sen sijaan ottaa mielellään kuvia kaikkialla ja perusteleekin pysähtymisiään sen ja tuon ilmiön ääreen sillä, että "no sun blogiin". 

3. En halua paljastaa liikaa. Koska blogini on pitkälti omasta elämästäni, aiheitahan luulisi riittävän loputtomiin, sen kun tarinoin omasta päästä. On kuitenkin yllättävän vaikeaa kirjoittaa trapetsilla, jossa kertoo omasta persoonasta, elämästä ja perheestä riittävästi blogin kiinnostavuutta ajatellen, muttei liikaa, jottei tule seiskajulkkis-yläosattomissa-olo. Moni bloggarihan kirjoittaa hyvinkin henkilökohtaisista aiheista, kuten sairauksista ja vaikeuksista. Itse en koe luontevaksi muuta kuin sivuta tällaisia teemoja, koska blogini aihe ei kuitenkaan ole minä ihmisenä tai minä haavoittuvana olentona, vaan laajemmin ulkosuomalaisuus, monikielinen perhe-elämä, maasta- ja maahanmuutto sekä matkustelu. 

2. Miten pitää teema elossa. Joskus - tosin vasta bloggauksen aloittamisen jälkeen - luin ohjeen, että pitkäikäisimmät ja kiinnostavimmat blogit ovat niitä, joilla on selkeä teema. Teema tuo mukanaan kohdeyleisön ja antaa rakennetta postauksille. No. Itse arvelen, että lähes vuosikymmenen mittainen blogiurani on jo seniorimmasta päästä blogimaailmassa. Tämä on nimittäin harrastus, johon on aika helppo kyllästyä, tai ei vain enää keksi sanottavaa. Luulenpa, että useimmiten bloggausinto hiipuu silloin, kun teema jotenkin kuolee: on jo kirjoittanut aihealueesta kaiken, tai itse siirtyy elämässä eteenpäin muiden kiinnostuksenkohteiden ääreen. Oma teemani mainittiin yllä ja se on vielä ollut ihan hedelmällistä pohdittavaa, paitsi juuri nyt koronakatkolla ollessamme. 

1. Ei ole aiheita. Tämä loppuhuipennus on aikamoinen anti-huipennus, koska aloitin postauksen valittelemalla aihepulaa. Joskus aiheita tulee montakin mieleen viikossa, joskus menee useita viikkoja, että idiksiä saa raapimalla raapia jostain mielen tynnyristä. Kirjaan yleensä aiheita ylös blogialustan luonnoskansioon, mutta usein käy niin, ettei aihe sitten motivoikaan tekstiksi asti. Joku aihe tuntuu liian työläältä, toinen liian henkilökohtaiselta, kolmas liian tulenaralta jotenkin. Ja en sitten jaksakaan. Harmi toisaalta, koska joskus paljastavammat tai mielipiteitä jakavat aiheet voivat olla ne kiinnostavimmat ja ehkä mietteitä herättävimpiä. Tosin juuri nyt yhtään tällaista aihetta ei tule mieleen. Pitääkin alkaa kirjaamaan ideoita ahkerammin ja ehkä joskus laajentaa repertuaaria. 

Bloggausideoita, aiheita, pyyntöjä ja kysymyksiä otetaan vastaan :)

Asiat voisivat toki huonomminkin olla. Ulkoilumaastot ja säät ovat olleet kohdillaan.

Suomi 2020 - vai Muumi ja pyrstötähti?

Ensimmäinen facebook-kuvani ikinä vuodelta 2007.

Kysely - ulkoilutapojen muutos korona-poikkeusoloissa

Nyt kun olen kaupunkitutkija, FT, kartoitan suomalaisten ulkoilu- ja vapaa-ajanviettotapojen muutoksia korona-poikkeusoloaikaan. Vastaisitko kyselyyni?

Vastaaminen on täysin anonyymia ja vie n. 5min. Tulokset julkaistaan netitse ja mahdollisesti akateemisessa julkaisussa.

KIITOS!

Missä olisit mieluiten?

Miten joulusta tuli pääsiäinen

Kun saavuimme Suomeen joulua edeltävällä viikolla, emme suunnitelleet saati arvanneet, että majailisimme vanhempieni luona vielä pääsiäisenäkin. Tarkoitus oli viettää täällä joulunpyhät ja alkutalvea, sitten matkustella sekä Suomen että Euroopan sisällä huhtikuuhun saakka, jolloin jatkaisimme matkaa jo ostamillamme lennoilla Costa Ricaan. Noh.

Jos ja kun tämän koronakaaoksen piti levähtää käsiin, niin kannaltamme on luojan lykky, että se tapahtui juuri silloin kun tapahtui. Maaliskuussa olimme vielä Suomessa, Ranskan, Viron ja Italian visiittien jälkeen. Jos olisimme ehtineet Costa Ricaan saakka, olisimme nyt jumissa jossain viidakossa, mahdollisesti hotellikaranteenissa ilman mitään tietoa paluulipuista Suomeen tai Australiaan.

Vaikka suunnitelmien täydellinen keikahtaminen harmittaa, en voi kuin kiitellä tuuriamme siitä, etteivät asiat ole oikeasti huonosti. Meillä on turvallinen katto pään päällä, seuraa ja apua taaperon kanssa, mahdollisuus elää hyvinkin normaalia elämää ilman, että maksumittari tikittää koko ajan: hotelliöiden, ruokakauppakuljetusten, lääkärin tms.

Hankalinta tilanteessamme on - kuten varmaan kaikille muillekin - tulevaisuuden epävarmuus. Mihin tämä etenee, mitä kannattaisi seuraavaksi tehdä? Ennakkoon maksetuista lennoistamme on tähän saakka peruttu vasta ensimmäinen, eikä siitäkään ole vielä kuulunut rahoja takaisin. Muista emme saa palautuksia, elleivät lentoyhtiöt itse peru, tai ellei matkavakuutuksemme osoittaudu ihmeelliseksi jokeri-rahasammoksi.

Lentoyhtiöt operoivat tällä hetkellä kuukauden aikaikkunoissa ja/tai maiden matkustusrajoituksia noudattaen, eli toukokuun puolivälin jälkeen olevien lentojen kohtalosta ei ole vielä mitään tietoa. Perutaanko, siirretäänkö, lennetäänkö normaalisti? Kuka tietää. Ja vaikka lennettäisiin, voimmeko me lentää mukana, on erittäin kyseenalaista. Matkakohteistamme Kanadaan ei tällä hetkellä myönnetä ollenkaan viisumeita ja Etelä-Korea tietääkseni pistää matkaajat kahden viikon karanteeniin. Meksikoon yhä pääsisi, mutta kuka uskaltaa lähteä reissuun, tuskin moni - eikä tietenkään kannata tai ole suositeltavaa.

Jumitamme Kuopiossa, ihmetellen, mitäs nyt. Jotkut Euroopan maat harkitsevat sisäisten rajoitusten asteittaista purkua ja Suomikin ilmeisesti seuraa silmä kovana, miten tilanne kehittyy. Mutta vaikka maiden sisäiset bisnekset alkaisivat pyöriä normaalisti, on erittäin epätodennäköistä, että rajat avataan tai saapumiskaranteenit puretaan aivan hetkeen.

Milloin palaamme Australiaan? En tiedä. Meidän piti palata heinäkuussa ja minun aloittaa taas työt elokuussa. E:hän irtisanoutui, joten hänen puolestaan täytyy aloittaa työnhakurumba palattuamme. Heinäkuuta aiemmin ei oikein ole järkeä lähteä Down Underia kohti, koska kotimme on vuokrattu määräajaksi, meillä ei ole Aussilassa nyt muita tuloja kuin lomarahani, ja kuluja kuitenkin kertyisi elosta enemmän kuin nyt jaetusti asuessamme. E:n työnhaku tuskin etenisi minnekään, kun työpaikkoja ja yrityksiä suljetaan oikealla ja vasemmalla.

En edes tiedä, miten lennot liikkuvat Suomen ja Australian välillä. Ja kannattaako meidän ostaa uusi suorempi lento, vai koittaa luottaa, että reittimme Kanadan ja Etelä-Korean kautta vielä lutviutuisi kesä-heinäkuussa? Kysymyksiä, kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia.

Henkisesti ihme kyllä voimme hyvin, eli alkushokin ja rajunkin manailun jälkeen olemme sopeutuneet siihen, että näin tällä kertaa. Rahat koitamme saada takaisin valitusreitit loppuunkuluttamalla, jos niikseen tulee. Mutta palautuksissa voi mennä kuukausia aikaa. Onneksi emme missään vaiheessa mitoittaneet niukille, eli emme ole käyttäneet kaikkia säästöjä, ja tuloja on tiedossa minun uudelleenalkavan työni kautta.

Silmälläpitäen töiden epävarmaa alkua, olemme myös hyväksikäyttäneet kaikki säästömahdollisuudet. Hyödynsimme pankin kädenojennuksen ja anoimme lainanlyhennysvapaata, koska paluumme töihin on ajallisesti vaakalaudalla. Peruin muutamia online-kauppoja, esimerkiksi lähetin takaisin matkarattaat, koska emme välttämättä niitä pääse edes käyttämään. Lisäksi teen mahdollisuuksien mukaan pieniä hommia netitse, eli käännöstöitä ja lyhyitä artikkeleita, joista saa kympin sieltä, muutaman täältä. Ruokaostokset ovat tarjoushaukka-matalaliitoa Lidlissä. Näin säästyy jopa parikymmentä prosenttia rahulia K- ja S-markettiin verrattuna, omien kuittisilmäilyjeni perusteella.

Meistä E elättelee vahvemmin toivetta, että voisimme vielä reissata ainakin jossain. Itse olen katsantokannasta riippuen zen tai luovuttanut asian suhteen. Katsotaan miten käy, mutta en aio menettää yöuniani siitä, jos matka jääkin tyngäksi. Elämässä on varmasti mahdollisuuksia muulloinkin, jos sellaisia järjestää. Meillä on kuitenkin kaikki muu hyvin, joten keskitytään siihen.

Kaikesta huolimatta.

Epämääräinen eristysväsymys

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat sitä energisempiä, mitä enemmän tapahtuu. Sen sijaan, että väsyisin kiireestä, tuntuu, että saan siitä virtaa. Paitsi tietenkin nyt pikkulapsen äitinä, kun koko ajan on kiire - leikittämään, vaihtamaan vaippaa, siivoamaan jotain kaatunutta, estämään vahinkoa, lohduttamaan parkuvaa. Äitikiire on ihan erilaista kuin muu kiire, koska sitä höystetään korviaraastavalla rääkynällä, jos asia ei tapahdu Taaperon mielestä oikeassa aikataulussa eli nyt eli eilen.

Lapsettomana kiire oli toisenlaista ja tosiaan kummallisesti akkuja lataavaa. Tuntui, että kiireisenä olo ja monen asian hoito yhtäaikaa olivat palkitsevia sinällään - olen hyödyksi, tarpeellinen, saan aikaan. Äitikiire toistuu joka päivä ja minuutti samanlaisena ja vaikka miten paljon tekee, toimii ja häärää, mitään ei saa aikaan; samat hommat on tehtävä pian uudestaan. Tähän kun yhdistää sen, että normaali elämä on totaalisesti paussilla, puhumattakaan tämän meidän maailmankiertueemme paussista, olo on kumman nuutunut ja motivoitumaton, päämäärätön.

Etenkin poikkeusolojen alussa kolme viikkoa sitten somessa kiersi paljon "tsemppimeemejä", sisällöltään variaatioita tästä: 1500-luvulla Lontoon ollessa karanteenissa ruton vuoksi, Shakespeare kirjoitti näytelmänsä Kuningas Lear. Eli teepä sinäkin elämälläsi jotain hyödyllistä nyt, kun kerrankin on (pakotetusti) aikaa. Ihan kannatettava idea tietenkin, mutta toteutus ei läheskään aina ole tuumasta toimeen-pyrähtelyä.

Ainakin omalla kohdallani tuntuu, että jos olen jo muiden asioiden vuoksi kiireinen, siihen samaan kiireeseen on tavallaan mahdollista/helpohkoa yhdistää jotain muutakin, kas näin. Vuosien ajan pakersin kokopäivätöissä, kirjoitin romaanikäsikirjoituksia (pöytälaatikossa yhä tosin) ja puskin eteenpäin väitöskirjaa. Samalla häärin siellä ja täällä vapaaehtoistoiminnassa ja harrastuksissa. Loogista olisi, että nyt, kun aikaa on runsaasti, olisi mahdollista tehdä vähintään sama, tai ainakin palata aiemman lempiharrastukseni luovan kirjoittamisen pariin. Joo mutta ei. Kun aikaa on runsaasti, on myös kaikenlaisia harhautuksia ja huvituksia runsaasti, alkaen Netflixistä ja somesta ties mihin pääsiäiskorttinäpertelyyn. Jotenkin näyttää, että minusta ei tule sitä MeNaistenSankaria, joka kertoo kirjoittaneensa esikoisromaaninsa koronaeristyksessä.

Ihan oikeasti en käsitä, miten kukaan saa kotona tehtyä töitä. Olen omallakin työurallani toki tehnyt etätöitä, mutta olen aina lähtenyt tekemään niitä kirjastoon tai kahvilaan. Väikkäristäkin suuren osan tutkin ja kirjoitin kirjastossa tai työpaikalla työajan jälkeen, koska kotiin meno tarkoittaa minulle vapaa-aikaa, vaikka miten koittaisin asennettani jumpata ja mieltäni niksauttaa. Eli kaikki te etätyön tekijät kotona, etenkin jos teillä on lapsia tai riehuvia lemmikkejä, olette heittämällä Arjen Sankareita.

Hämmästelen ja ihailen sitäkin, että ainakaan vielä ei ole kuulunut pahempia uutisia mielenterveysongelmien räjähtämisestä käsiin. Suomessa toki saa vielä liikkua asioilla melko vapaasti, vaikka monet kaupat ruokakauppoja ja apteekkeja lukuunottamatta ovatkin sulkeneet ovensa. Ravintolat ja kahvilat menivät ihan kiellon kanssa lukkoon toukokuun loppuun saakka. Mutta monissa muissa maissa on voimassa ulkonaliikkumiskielto, mukaanlukien veljeni tämänhetkisessä kotimaassa Kolumbiassa. Hän ei ole käynyt oman asuintalonsa kattoterassia kauempana kolmeen viikkoon sakon ja vankilan uhalla. Ulkonaliikkumiskieltoa on siellä pidennetty huhtikuun loppuun eli pitäisi vielä jaksaa tsempata kolme lisäviikkoa. En voi muuta kuin toivottaa sydämestäni jaksamista hänelle ja muille samassa veneessä oleville. Itselleni tekee tiukkaa jo tämä kohtuullisen lepsu eristäytyminen, saati aivan totaalinen mökkihöperyys.

Mitä tästä jää käteen? Äkkiseltään tuntuu, että eipä juuri muuta kuin helpotuksen tunne, kun tilanne viimein päättyy. Tulimme Suomeen tavataksemme läheisiämme, mutta tämäkään ei nyt vanhempiani lukuunottamatta onnistu. Lähimetsät ulkoilumaastoina on jo koluttu useaan kertaan joulusta lähtien, joten siihen alkaa mielenkiinto huveta. Suomea emme pääse kiertämään emmekä tutustumaan paikkoihin ja nähtävyyksiin, joita emme ole aiemmin kokeneet.

Mutta jos oikein pohtimalla pohtii, niin ajasta jää taatusti omanlaisensa positiivisetkin muistot. Olemme nyt saaneet runsaasti yhteistä perhe-elämää Taaperon isovanhempien kanssa, sillä juuri heidän kanssaan halusinkin vauvavuotta jakaa. Uskon, että N:lle kehittyy hyvä suhde isovanhempiin ja toisinpäin tämän yhteiselon pohjalta. Tuskin on N:n kielenkehityksellekään huono juttu, että nyt sanojen opettelun aikaan hän kuulee jatkuvasti ympärillään suomea sen sijaan, että sitä tulisi vain äidiltä ja telkkarista kotona Perthissä. Toisaalta myös E ja vanhempani ovat päässeet kunnolla tutustumaan, kun vierailu kestää pidempään kuin aiemmat muutamat viikot.

Monikin journalisti ja ajattelija on jo raportoinut ideoitaan siitä, miten nämä poikkeusolot tulevat muuttamaan ihmiskuntaa tai ainakin kollektiivista käyttäytymistämme. Kuka povaa vähentyviä bisneslentoja, kuka etätyön massiivista kasvua, kuka puolestaan kulutuskäyttäytymisen muutosta, kun shoppailemaan ei ole päässyt ja ehkä tajutaan, ettei sitä niin kaivatakaan. Yksi asia, mitä itse toivon, on muutos taide- ja kulttuurialojen arvostukseen ja palkkaukseen, vaikka se varmaan onkin kaukainen haave. Tuskin on montaa ihmistä, joka ei ole eristyksen aikana lainkaan katsonut tv:tä, elokuvia, dokumentteja; tai lukenut kirjoja, kuunnellut podcasteja tai radiota; tai askarrellut ja väkerrellyt itse jotain luovaa, mahdollisesti siihen netistä ohjeita ja inspistä hakien. Kaikki nämä kumpuavat tavalla tai toisella taiteilijoilta ja muilta luovan alan ammattilaisilta. Eli mitä meille jää, kun markkinayhteiskunta kaatuu - luonto ja luovuus. Ei välttämättä huono saldo.

Mutta syntyjen syvien pohdinnasta takaisin omaan napaan. Millä ihmeellä sitä tsemppaisi itsensä jonkinlaiseen tuotteliaaseen moodiin eristyksessäkin? Vai/tai tarvitseeko edes? Ehkä sen myöntäminen ja opettelu, että ei aina tarvitse saada aikaan, on tämän poikkeusajan suurin opetus itselleni.

Että näin.