Muutakin kuin työntekoa

Kävimme viikolla porukalla illastamassa ja drinkeillä (kuohuviinipullollisilla sekä olusilla) Cottesloessa, yhdellä kauneimmista ranta-alueista täällä. Tietenkään kamera ei ole koskaan mukana, kun nähtävillä olisi kiehtovinta kuvattavaa. Juuri keskiviikkoiltana rannikolle iski raju ukkonen rankkasateineen, ja oli mahtava seurata ukkospilvien ja salamoiden vyörymistä kaukaa Intian valtamereltä kohti rantaa. Taisimme pilata kylläkin jonkun ammattilaiskuvaajan kuvaussession, kun riekuimme innoissamme aallonmurtajalla osoittelemassa tummanpuhuvaa, myrskyä ennakoivaa merimaisemaa. Cottesloen rannoilla asuminen maksaa maltaita - lähtöhinta miljoonassa - mutta aivan rannanvierustankin ravintolat ja pubit ovat hinnoiltaan jokamiehen ulottuvilla, lucky us!

Kolmen suomalaisen ja kahden aussin seurueessa syntyi vilkasta keskustelua Suomen ja Australian tapojen eroavaisuuksista, tai lähinnä suomalaiset vyöryttivät outoa kulttuuriaan aussien ihmeteltäväksi. Täällä asuntohintojen nousun takia on varsin yleistä asua jaetussa talossa, ei vain itsekseen tai oman perheen kesken. Aussien oli vaikea käsittää, miksi suomalaiset eivät voi kuvitellakaan asuvansa kimppakämpässä, ainakaan pidempiaikaisesti. Onhan se selvää rahansäästöä, ja on kivaa kun on seuraakin. Yritimme selvittää, että opiskeluaikana kämppisasuminen on melko tavallista, mutta Suomessa nyt vain on sosiaalisen ja taloudellisen nousun merkki, ettei tarvitse jakaa enää aikuisena asuntoaan, etenkään vieraiden kanssa. Mieluummin pulitetaan hunajaa siitä omasta pikkuyksiöstä, jossa saa asua ihan yksin. Tai enintään kaksiossa kaksin, jos on pariskuntautunut. Suomessa koti on muutenkin lähes pyhä paikka, jonne kutsutaan vain harvat ja valitut, usein pidemmän tuntemisen seurauksena. Ketä tahansa satunnaista kohtaamista, hyvänpäiväntuttua tai edes työkaveria ei kahville pyydellä. 

Kuulijoille taisi jäädä hieman epäselväksi, olivatko puheemme veriletuista ja mustamakkarasta totta vai legendaa. Kuka nyt verta söisi, tai edes verestä tehtyjä ruokia? Muutenkin täkäläiset taisivat laskea yksi plus kaksi tiedosta, että Suomessa on puolet vuodesta pimeää, pahimmillaan aurinko nousee yhdeksältä ja laskee jo kolmelta, ja talvikuukausina ei pilvisyyden takia auringonvaloa edes näe kuin muutaman tunnin kuukaudessa. Verta ja valotonta, kuulostaa draculan maalta. Kuvailimme myös suomalaista keskustelua, jota usein tauottavat pitkätkin hiljaiset hetket ja tuoppiin/kahvikuppiin tuijottelut. Moni suomalainen puhuu vasta sitten, kun on asiaa, ja se asia on harkittu ja mietitty omassa mielessä perin pohjin. Vieraita ei katsota silmiin, eikä tuntemattomille aleta rupatella noin vain. Luulenpa, että meikäläisten tavat voi uskoa vasta Suomessa vierailun jälkeen, sen verran epäluuloisina aussit meitä silmäilivät. 

Yksi kokemus meitä kaikkia kuitenkin yhdisti, ja se oli peruskoulun tukala esiintymistesti. Suomalaiset joutuvat laulukokeeseen - nykyään ilmeisesti jo yksityisesti, meidän aikanamme vielä koko luokan eteen -, ja aussit joutuvat puheenpitämisen kokeeseen. Puhetaidon testissä sentään on jotain käytännön järkeä, mutta pistää miettimään, miksi laulutaitoa ylipäätään mitataan. Harva meistä esittää kokousavauksensa tai seminaaripuheensa laulaen.

Maasta- ja maahanmuuttoa

Virastossa työskentely tarkoittaa myös byrokratiaa, ja siitä loihe mieleen pohdiskella Suomen ja Australian käytäntöjen eroja. Kuten aiemmin kerroin, täällä ei ole olemassa väestörekisterijärjestelmää eikä sosiaaliturva/henkilötunnuksia. Henkilöllisyys todistetaan erilaisin kortein (passi, ajokortti, Medicare-eli sairausvakuutuskortti, Age Proof - eli syntymäaikakortti) SEKÄ jollain osoitetodisteella, kuten pankkitiliotteella tai kaasu-, sähkö-, vesi-, tai vuokralaskulla. Toisaalta, täällä on mahdollista asioida lähes missä tahansa ilman kansalaisuutta, kunhan vain omistaa riittävän määrän noita em. todistuskappaleita.

Vähän ennen mannertenvälistä muuttoamme luin Hesarista jutun, jossa Suomeen muuttanut amerikkalaismies oli juuttunut pahimmanlaatuiseen byrokratiapyörään. Hän ei pystynyt ilmoittautumaan työkkärin järjestämälle suomen kielen ja työkulttuurin perehdytyskurssille, koska hän ei ollut saanut tehtyä virallista osoitteenmuutosta maistraattiin. Sen voi tehdä vain, jos on Suomen sosiaaliturvatunnus. Sotun voi saada vain, jos on tehnyt virallisen osoitteenmuutoksen maistraattiin. Paitsi, jos saa työkkäristä todistuksen, että on ulkomaalainen ja on ilmoittautunut kyseiselle perehdytyskurssille. Sellaiseksi voi ilmoittautua vain, jos on virallinen osoite ja sotu! Jokainen virasto pallotteli vastuuta seuraavalle, eikä yrittänytkään edistää jenkin asiaa. Paljonkohan vastaavassa jamassa roikkuvia maahanmuuttajia Suomessa yhteensä on?

Johtopäätös on, että täällä virastokäytännöt ovat syntyneet maahanmuuton saneleman todellisuuden ehdoilla, kun taas Suomessa käytännöt ovat syntyneet siitä oletuksesta, että jokainen maan asukas on syntynyt maan rajojen sisäpuolella. Tänne on helppo - ainakin valkoisen eurooppalaisen - kotiutua, eikä vieroksuntaa, syrjintää saati rasismia kohtaa. Päinvastoin, alkuperä herättää täkäläisissä innon kertoa omista juuristaan ja/tai Eurooppa-kokemuksista. Jonkun isovanhemmat ovat brittejä, toisen kiwejä eli uusiseelantilaisia, kolmannen hongkongilaisia ja neljäs on muuttanut Mauritiukselta. Viides puolestaan lomaili Skotlannissa viime vuonna ja ihmettelee, miten on mahdollista, että niin pimeässä ja kylmässä maassa voi olla pysyvää asutusta!

Jaettu emigranttius aiheuttaa sen, että uusiin tulijoihin suhtaudutaan avuliaasti ja empaattisesti. Jokainen kohtaamamme täkäläinen - riippumatta alkuperämaasta - on halunnut jotenkin auttaa kotiutumistamme tänne, joko käytännön neuvojen ja avun tasolla, tai ystävällisellä suhtautumisella ja tervetulotoivotuksilla. Tietysti voin puhua vain omista kokemuksistamme, ja tarina jättää kertomatta, miten muut tänne muuttaneet ovat pärjänneet. Australia on tunnettu jyrkästä kannastaan (vene)pakolaisia kohtaan, ja aboriginaalien asema täällä ei ole kehuttava - sekä syrjinnän, että omien asenteidensa takia. On silti merkillepantavaa, että toisin kuin netti-Hesarin sivuilla, täällä aidosti "monikulttuurisen" maan mediassa näkee muutakin asiaa kuin jatkuvaa jankkausta siitä, pitääkö rajat sulkea nyt vai huomenna.

Ruotsi, tuo onnenmaa

Ikea on tietenkin jo tullut tutuksi salmiakin lähteenä, mutta ruotsalaisuus täällä ei rajoitu Ikeaan. Kävin eilen välipalalla Miss Maudissa, ruotsalaisessa kahvilassa. Kyllä vain, ruotsalaiset ovat osanneet tuotteistaa itsensä myös tällä saralla. Miss Maud oli alkujaan hotelli ja ravintola Perthissä (since 1973), ja nykyään nimen alle kuuluu kaupungissa lisäksi 15 kahvilaa. Pakko myöntää, ettei maailmasta kodikkaampaa paikkaa löydykään kuin Ruotsi, ainakin Miss Maudin interiöörin ja tunnelman perusteella. Seinähyllyjä koristavat värikkäät puiset taalainmaan hevoset ja kukot (ks. kuva), seinämaalauksissa levittäytyy 1800-lukuinen, juhannustunnelmainen ruotsalaismaisema punaisine talonpoikaistaloineen, peltoineen, koivuineen, järvineen... vain pellavapäinen Eemeli puuttuu.

Kiinnostavin huomio kuitenkin oli sandwich-listalta löytyvä Finlandia, ruispaahtoleipä, joka on päällystetty perinteisillä suomalaistäytteillä kuten avokadolla, pähkinärouheella ja aurinkokuivatuilla tomaateilla! Huomasin epäonnekseni Finlandian vasta, kun olin jo tilannut perussämpylän. Pakko testata nimikkoleipä ensi kerralla. Perussämpyläkin on täällä kiinnostava sikäli, että kaikkiin salaattitäytteisiin eväksiin (sämpylä, patonki, sandwich, croissant) kuuluu aina mukaan myös porkkanaraastetta ja 90% varmuudella myös punajuurta. Punajuuri ei ole pikkelsöityä eli etikkaista, vaan tuoretta ja makeaa. ABC:n lehtisalaatti-kurkku-tomaatti-paprika-linjaan tottuneelle nämä kaksi yllätystäytettä ovat esittäytyneet yllättävän positiivisena yllätyksenä. Paitsi ehkä se porkkanaraaste. Sitä ei tarvitsisi ihan joka kerralla.

Positiivinen yllätys on ollut myös täkäläinen kahvi. Kahvi on kahviloissa aina tuoretta ja maistuvaa, eli se tehdään kahvikoneella kullekin tilauksensa mukaan. Ei tarvitse pelätä, että päätyy maksamaan jostain pannunpohjatervasta, jota on hauduteltu kolikoilla päällystetyllä kuumalla levyllä aamuyhdeksästä lähtien. Yhtään suomalaismallista kahvipannua ei ole tullut vastaan koko kaupungissa, joten en tiedä, myydäänkö niitä edes. Espresso- eli mutteripannuja kyllä löytyisi kotiostokseksi. Työpaikan kahvikäytäntö on myös yksinkertaisuudessaan kätevä. Kahvihuoneen tiskipöydällä on suodatinhana, josta saa samasta hanasta, eri namikoista, kiehuvan kuumaa sekä jääkylmää vettä. Hanavesi käy siis sellaisenaan teen tai kahvin vedeksi. Kahvi on (ihme kyllä hyvää) pikakahvia, koska kahvinkeittoa ei täällä saa/voi/ole kohteliasta nakittaa kenellekään. Olen joutunut pyyhkimään keittiön pöydät sekä tiskaamaan salaa, koska nuo tehtävät eivät täällä kuulu sihteerille. Pöydät pyyhkii siivoja, ja kukin - teoriassa - tiskaa omat astiansa. Mutta minkäs teet, kivempi on täyttää oma kahvikuppinsa puhtaan tiskipöydän päällä!

Ah niin kodikas taalainmaan hevonen, Ruotsin tunnistettavin uusantiikkiesine. Kuva Google-kuvahaulla.

Yleisiä hajahuomioita

Päiväni irlantilaisena jatkui taas tänään, kun työpaikalla ihasteltiin gaelinkielistä nimeäni. Eli edelleen jokainen uusi tuttavuus uskoo, että olen Irlannista, päätellen aksentistani ja nimestäni. Itse en tiedä yhtään irlantilaista nimeä, eli en voi olla täsmävarma, asuuko vai eikö vihreällä saarella Anuja. Suomalaista häkeltävä tapa on myös yltiötuttavallinen puhuttelu, eli olen työkavereille ja kaupan myyjille milloin love, milloin dear, joskus jopa cutie eli rakas tai söpöliini. Olen noteerannut, että puhuttelutapa on tavallisin itseäni vanhemmilla naisilla, ja me nuoremmat olemme sitten niitä mussukoita. 

Tänään pääsin myös tarkkailemaan täkäläisiä työpaikkaläksiäisiä. Virastossamme on kuusi kerrosta, tusinan verran osastoja ja puolentoistasataa työntekijää. Joltain kolmoskerroksen osastolta eräs Peter lähtee yksityissektorille töihin kahdeksan vuoden virastoputken jälkeen, ja jostain syystä minäkin olin läksiäis-cocktailpaloille kutsuttu. Peterille pidettiin parinkymmenen minuutin puhe, joka käsitteli lähes pelkästään Peterin luonnetta, kotioloja, perhettä ynnä muuta. Eli puhuja sekä työkaverit tuntevat jokseenkin hyvin kollegan henkilökohtaisen elämän, toisin kuin Suomessa. Peter puolestaan vastasi puheeseen omalla viisiminuuttisella puheellaan, jossa käsitteli perhettään, harrastuksiaan, luonnettaan ynnä muuta. Kummankin puheen päätteeksi oli vain lyhyt viittaus joihinkin työprojekteihin. Täällä näyttää olevan todella tärkeää tutustua muihin kunnolla, ei pelkästään työkaverina, vaan ihmisinä. Tai sitten virastossamme vain sattuu olemaan poikkeuksellisen tuttavallisia ja avoimia työntekijöitä. 

Puhumisesta puheenollen. Satuin näkemään täällä suomen kielen oppikirjan. Alkulehdellä esitellään suomen ääntämistä, ja ohjeistetaan, että koska suomessa painotus on aina ensimmäisellä tavulla, puhuttu suomi saattaa kuulostaa monotoniselta ja luettelevalta. On muuten niin totta. Aloin kiinnittää huomioita englannin ääntämiseeni, ja sama etutavupainotteista, monotonista töpsytystähän sekin on. No, jokaisella meistä on oma aksenttinsa, intialaiset ja kiinalaiset eivät koskaan pääse omastaan eivätkä mitä ilmeisimmin suomalaisetkaan rally english - taipumuksestaan. Tänne aksenttien kirjoon kyllä onneksi solahtaa kuin katka mereen, sen verran joka kolkalta puhujia on paikalle kertynyt.

Jääkaapilla vielä iltamyöhään

Ruuasta ei näköjään koskaan voi puhua tai kirjoittaa liikaa (terkkuja vaan Maijalle!), joten palataanpa taas suupalojen ääreen. Täällä ei törmää varsinaisiin outouksiin tyyppiä kuorrutetut heinäsirkat tai koiranmaksapallerot, mutta ruokien nimien kääntäminen ei aina mene ensi yrittämällä oikein. Ja on täkäläisessäkin ruokahyllyssä muutamia suomalaiselle uusia tuttavuuksia.

Hash Brown. Täkäläisissä kahviloissa tyypillinen aamupalaruoka, ja näitä saa myös eineksinä/valmisversioina. Nimi ei kerro yhtään mitään, itsehän tietenkin ymmärsin sen ensin "ruskeaa hasista". Ketään ei varmaan yllätä, että käännös ei mennyt oikein. Ruskea hassi on todellisuudessa perunarösti tai uppopaistettu litteä perunamuussikakku, joka on lisäksi leivitetty eli pyöritelty ja ruskistettu korppujauhossa. Onko brittiläisen vai saksalaisen keittiön herkkuja, ei ole selvinnyt. En ole myöskään vielä yhtään maistanut, se on to do - listalla kärkipäässä, kunhan joskus aamulla innostaisi syödä joku uppopaistettu ja rasvakäristetty elintarvike.

Shaved Ham. Ajeltua kinkkua. Ei leikannut sitten millään, että mitä siitä kinkusta on ajeltu. Karvat nyt ainakin. Järkeilin, että ehkä kyseessä on jonkinlainen kuoreton kinkku, eli siis sellainen, josta ne leikkeleen ruskeat reunat on deletoitu. Risto insinöörinä ymmärsi nopeammin, että "ajeltu" tarkoittaa valmistustapaa eli yksinkertaisesti leikkelettä, toisin sanoen ohuen ohuita kinkkuviipaleita.

Rolled Oats. Kaurahiutaleet - joita Kanadassa oppi etsimään nimellä oat meal eli kauraruoka - ovat täällä rullattuja kauroja. Pohdiskelin tuota nimeä itsekseni pitkään, eri hiutaletyypit (pikakaura, perinteinen, luomu) näyttävät samalta vain hiutalekoon hieman vaihdellessa. Eli mitään niistä ei ole kääritty, rullattu tai pyöritelty. Kunnes viimein raksutti. Kaulittu. Hiutale on litteä. Hauki on kala. Varmaan kaikille muille on päivänselvää myös se, että roll on sämpylä. Itse olin tottunut sanaan bun, joten roll kuulosti alkuun lähinnä joltain tortillakääröltä tai muulta rullaruualta.

Milo. Juomajauhe. Kova hitti ainakin liikenneviraston kahvihuoneessa, purkki vajuu silmissä. Tähän en ollut törmännyt koskaan missään, kyseessä siis täkäläinen versio kaakaosta. Milojauhe on tehty ohramaltaista jauhamalla, aines josta äkkiseltään itselleni tulee mieleen lähinnä kotikalja. Milojauhetta kuuluu sekoittaa kuumaan maitoon (nössöt maitoallergiset kuten minä sekoittavat veteen), maku muistuttaa kaakaota kyllä. Ei vain oikein valkene, mihin niitä ohramaltaita koko juomassa tarvitaan, kun koko muu maailma juo ihan tyytyväisenä samanlaista juomaa, jota saadaan pelkistä kaakaopavuista ja sokerista. Epäilemättä Milon keksimisvuonna 1934 Sydneyssä oli ohran ylituotantoa ja maltaat piti dumpata jonnekin, miksipä ei myllyttää niitä erittäin kaloripitoiseksi "energiajuomajauheeksi".

Vegemite. Australialainen klassikko ja matkailuohjelmien maistatusosioiden kestoinhokki. Vegemite on ruskeaa siirapinnäköistä tahnaa, joka tehdään oluenvalmistuksen sivutuotteena hiivajätteestä. Myös Vegemite on keksitty jo 1900-luvun alussa ja olemassaolon pääsyy epäilemättä bisnesmiehen oivallus, että miksi heittää hiivamäskit menemään, kun niistä voi vielä puristaa jotain leivän päälle. Vegemite ei yllättäen ole niin pahaa, kuin villit tarinat antavat ymmärtää. Täkäläisten neuvoilla ja kädestä pitäen opin, että avain onnistumiseen on riittävän ohut kerros kerrallaan. Suolaista töhmää ei todellakaan kannata appaa lusikalla purkista, vaan sitä sipaistaan oxfordilaisen hienostuneesti vain kevyt ruskea viiru paahtoleivälle - houkuttelevaa, eikö? Sanoo henkilö mämmimaasta.

Leppoisasti liikennevirastossa

Mietin pari päivää, pitäisikö kirjoittaa Norjan kauhuista jotain. Kun kuitenkin jo uutisten seuraaminen masentaa ja toisaalta jokainen täysijärkinen on asiasta vain yhtä mieltä, ei tunnu enää olevan sanoja jäljellä. Paras siis pysytellä omassa lestissä ja jatkaa tämän mantereen tarkkailua ja ruotimista.

Parin työpäivän mittaisella kokemuksella uskaltaudun lausumaan vankkoja mielipiteitä täkäläisestä työkulttuurista. Olen muiltakin aussi-finskeiltä kuullut, että työpaikka on täällä hierarkinen ja tehtävänkuvat selvärajaisia. Itse olen ällistellyt näinä parina päivänä, miten vähän minulla oikeastaan on tekemistä. Osaston isoimman pomon sihteerinä tottakai on kiire, puhelin soi ja pöytäni ääreen jonotetaan tiedustelemaan milloin mitäkin mappia tai allekirjoitusta vailla olevaa dokumenttia. Välillä taas istuskelen post-it-lapuista origameja taitellen, miettien, miten paljon lisää työtä voisin päivään mahduttaa. Osastolla on ison pomon eli executiven lisäksi liuta pienempiä pomoja eli managereja. Yksi sihteeri ehtisi minusta hyvin organisoida myös pienempien pomojen kokouksia, arkistointia ynnä muuta tarpeellista. Raja on silti selvä. Kenenkään muun työtaakkaa en tasaa, kuin sen oman pomoni. Vain, jos yhtään mitään muuta ei ole tehtävänä, saa jotain harmitonta kopiointia tai muuta perus-assisteerausta hoitaa muillekin.

Havahduin huomaamaan, että teen nyt helpointa työtä vuosiin. Syy ei ole siinä, että sihteerin työ olisi jotenkin jämähommaa tai vasemmalla kädellä sutaistavaa - kyllä keskittyä saa, ja tuplatarkistaa kaiken tekemänsä. Helppouden tunnun syy on siinä, että tiedän täsmälleen, mitä minulta odotetaan. Toisin kuin aiemmissa työpaikoissani, joissa tehtävänimikkeeni on ollut jotakuinkin sama, minun ei yhtäkkiä tarvitsekaan osallistua, kirjoittaa, tutkia, taustoittaa tai vaikuttaa osastolta lähtevien dokumenttien sisältöön. Minun ei tarvitse osallistua palkanmaksuun, matkalaskutukseen, kokousten fyysiseen järjestämiseen, asiakaspalveluun, yhteistyökumppanineuvotteluihin tai markkinointiin. Sen sijaan istun loossissani ja vastaan puhelimeen, päivitän sähköistä kalenteria, sovin muiden sihteerien kanssa tapaamisaikoja pomolleni ja välitän kaiken tarvittavan materiaalin mapeista/sähköpostista pomolle kouraan ja takaisin joko sähköpostiin eteenpäin lähetettäväksi tai mappiin arkistoitavaksi. Ristiriitaista on, että palkkani on nyt kolmanneksen parempi kuin aiemmissa, vaativampina pitämissäni töissä. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka tekee luettelemani muut työt - joku nekin tekee. Ilmeisesti jossain muualla on lisää sihteerejä ja erisorttisia alaisia niitä varten.

En ole vielä päättänyt, mitä mieltä olisin yksinkertaistuneesta työnkuvastani. Toisaalta on hyvä, että töissä on selvät ohjeet, eikä työtehtäviä edes voi tuoda kotiin stressattavaksi työpäivän päätteeksi. Toisaalta olen aina ollut parhaimmillani kaikenlaisessa tutkimus-, kehittely- ja ideointityössä, eli yksinkertaisuus voi käydä pidemmän päälle raskaaksi. Varminta on todeta, että tämä on ensimmäinen työni tällä mantereella, eikä vielä tiedä, miten kimuranttiin ja mutkikkaaseen työrooliin joskus tulen päätymään. Silloin selvät sävelet liikennevirastossa palaavat varmasti kaiholla mieleen.

Ollapa pullaa

Ei varmaan ole enää tarpeen numeroida näitä tekstejä. Tarkoituksena oli näyttää, että tekstit alkavat ykkösestä, vaikka kaikki eivät etusivulla näykään. Eiköhän tottumattomampikin blogikävijä ole jo huomannut logiikan!

Asun nyt kolmatta kertaa ulkomailla - pari edellistä kertaa alle puoli vuotta kerrallaan - ja on kiinnostavaa vertailla havaintoja ja tuntemuksia. Ensimmäisellä kerralla olin valtavan innoissani, mutta toisaalta yksinäinen. Unkarissa kielimuuri ja myös kulttuurierot olivat yllättävän ylittämättömiä. En kuitenkaan kadu päivääkään, ja tuo ensimmäinen kierros opetti rutkasti sekä uudesta maasta että itsestäni. Seuraavalla kerralla Kanadassa puolestaan oli seuraa ja aktiviteetteja, mutta ankara koti-ikävä vaivasi ensimmäisestä viikosta alkaen, enkä koskaan oikein kotiutunut. Osasyynä oli jälleen kulttuurishokki, sillä olin erehtynyt olettamaan Kanadan olevan kuin Suur-Suomi, englanninkielisenä vain, enkä osannut tutkailla maata sen omilla ehdoilla. Tunnetusti kolmas kerta toden sanoo ja osaan nyt paremmin varautua siihen, että tulemme kohtaamaan outouksia, ärsytyksiä ja ongelmia, mutta myös tutuiksi, tärkeiksi ja rakkaiksi tulevia ihmisiä, paikkoja ja asioita.

Huomaan, että kaipaan Suomesta joka kerta eri asioita. Salmiakki on joka kerran listalla, klassisesti. Sitähän kaikki NHL-pelaajatkin ilmoittavat ikävöivänsä! Sauna ei ihme kyllä ole koskaan ollut kovasti tapetilla, vaikka saunomisesta pidänkin. Enemmän palelua olisi varmaan aiheuttanut enemmän saunankaipuuta. Unkarissa ollessani Suomen symboliksi muodostuivat koivut. Niin paljon kuin rakastinkin Budapestin maisemia, idyllisiä katuja hevoskastanjoineen syysväreissä, koivuja ei tienoilla kasva. Aloin jopa nähdä valveunia, joissa kuljeskelen valkeiden runkojen reunustamissa järvimaisemissa. Budapestissä kaipasin myös - järjenvastaista kyllä - lunta. Kunnes sitä joulukuussa satoi sohjoiseksi kerrokseksi, ja sain elämäni flussan poskiontelontulehduksineen. Kanadassa puolestaan ei ollut lumesta pulaa, mutta ikävöin ruisleipää ja edam-juustoa niin, että sylki valui suusta. Edes ruisleipä ei ollut niin tärkeää kuin oikea juusto. Siellä ei jostain kumman syystä myyty juustohöylättävää kovaa juustoa, leivän päälle oli vain erilaisia sulatejuustoviipaleita, yäk.

Perthissä ruokapuoli on aika hyvin hallussa, ja suomalaistyylisesti voi syödä jopa melko helposti. Dundernewsistä poimin loistovinkin, että suosikkileikkeleeni suolaliha on täällä nimeltään silverside. Ei aivan vastaavaa, mutta ajaa asiansa. Eilisellä Ikean-reissulla tosin mustikkatee ja perunasalaatti osoittautuivat yllättävän myyviksi, ja mukaan tarttui jopa sillipurkki - eväs, jota emme Suomessa syöneet koskaan, ja kylläpä nyt maistuu maukkaalta. Harmillisesti hapankorppuja ei löytynyt, ainoastaan kouluruokailumuistoja herättävää näkkäriä, ei kiitos.

Hartaimmin kaipaamani ruoka täällä ovat olleet piparit. Oi onnea, Ikeasta saa Anna's Pepparkakkoreja oikein alekorista, ja nyt niitä on varastoituna kotihyllyyn kahvipurkin kylkeen. En edes ole erityinen keksihiiri, mutta pipareista tulee mieleen joulu, joulusta talvi ja pimeä, tyyni hiljaisuus, perheen ja suvun kanssa vietetty aika. Samasta syystä, ja ihanan vesikielelle-maun takia, kaipaan myös korvapuusteja. Ensi tilassa hiivaa lipastamaan, jotta saa leivottua. Huomasin muuten juuri, että nämä sunnuntaipostaukset ovat aikamoista tunnelmointia - syytä ei tarvitse kaukaa hakea, kun sunnuntait yleensä kuluvat hitaasti kotioloissa puuhaillen, ajatuksiin uppoutuneena. Pullaa....

33. Tutustutaan Perthiin osa I

Tajusin vasta nyt, että en ole kirjoittanut Perthistä ollenkaan. Tietenkin arjen kuvaus täällä kertoo myös paikasta, mutta kaupunkia en ole juurikaan kuvaillut. Jätän perusfaktat Wikipedian kerrottaviksi ja hyppään suoraan sellaiseen, mikä saattaisi kiinnostaa tänne matkustavaa. Yhteen osioon mahtuu varsin suppeasti, joten aloitan yleisemmästä ja palaan tuonnempana (kunhan muistan ja hankin) syvempään sisäpiiritietoon.

Perth koostuu tarkalleen ottaen Perthin kaupungista sekä paristakymmenestä pienestä kaupungista ja kunnasta (city, town, shire), jotka yhdessä muodostavat Perthin metropolialueen. Metropolin keskusta, eli CBD-liikekeskusta sekä Perth East, West ja North sijaitsevat Swan-joen pohjoispuolella, South Perth nimensä mukaisesti eteläpuolella. CBD:n keskiön muodostavat kaksi rinnakkaista kävelykatua, Murray Street ja Hays Street, sekä bisneskatu Saint Georges Terrace, Pyhän Yrjön terassi vapaasti suomentaen. Keskustasta löytyy kauppoja, tavarataloja ja ostoskeskuksia sekä muita palveluja kuten pankkeja, kännykkä- ja nettiliittymäputiikkeja, kioskeja, kahviloita ja ravintoloita. Keskusta on eläväinen, mutta mieleenpainuvia ravintoloita siellä ei meistä ole ollut, perushyvää ruokaa toki. Erityismaininnan ansaitsisi tietty herkkukebabtiski, joka tosin on ollut kaksi kertaa kolmesta ostoyrityskerrasta suljettuna.

CBD:stä pohjoiseen on Northbridgen alue, joka on pienten kahviloiden, ravintoloiden, baarien, gallerioiden ja putiikkien täplittämää persoonallista seutua. Northbridgessä on suosikkipizzeriamme Oliver's sekä minusta kiehtovimpia kaupunkinäkymiä Perthissä, kuten keskuskirjaston, museon, taidegallerian sekä näitä yhdistävän aukion ja pienen vesiaiheisen puiston muodostama kokonaisuus. Northbridgessä ei kannata olla väärään aikaan väärässä paikassa, sillä bilekansan magneettina alueen viikonloppuyöt muuttuvat helposti käsirysyksi ja joskus jopa puukkohipaksi. Ongelmat välttää lähtemällä kotiin ennen aamuyhtä ja/tai kiertämällä kaukaa pimeät kujat - kuten missä tahansa muussakin suurkaupungissa.

Swan-joen rannat ja laaja King's Park-puisto ovat näkemisen arvoisia. Luonnollisesti puisto on yhä meiltä koluamatta, nyt kun yritämme olla paikallisia. Kotikaupungin nähtävyyksiinhän ei yleensä tule tutustuttua... South Perthissä sijaitsevassa eläintarhassa kävimme, hieno, suosittelen lämpimästi! Vaikka alue ei ole suuri, se on onnistuneesti maisemoitu ja jo pelkkä vaihtelevien kasvillisuusnäkymien keskellä vaeltelu palkitsee. Keskustasta etelään sijaitsee Fremantle, suosittu turistikohde ja täkäläinen versio "vanhakaupungista". Fremantle ja Perth ovat erillisiä asutussiirtokuntia 1800-luvun alusta, ja ovat aikojen saatossa yhdistyneet välimaaston rakentamisen myötä. Freossa on kiehtovaa vanhan ajan tunnelmaa, kuin villi länsi kohtaisi eteläeurooppalaisen pikkukaupungin. Alueen matkailubisnes hieman takkuilee, koska myös Freon tilavuokrat ovat rajussa nousussa, eikä yrittäjillä ole varaa maksaa piikkinä hyppääviä summia käsityöputiikkien ja postikorttimyymälöiden tuloilla - siispä myymälöitä on jäänyt tyhjilleen. Kun viimeksi kuukausi sitten sunnuntaina kävimme, kaduilla oli kuitenkin mukavasti väkeä jopa näin talviaikaan.

Rannat Cottesloe, City Beach ja Scarborough kuuluvat tietenkin kaikkien kävijöiden ja myös asukkaiden suosikkipaikkoihin. Intian valtameren rantaa seurailevaa tietä voi ajaa useita kymmeniä kilometrejä, ja pysyy edelleen metropolin sisällä. Loputtoman hiekkarannan tuntumassa kulkee kävely- ja pyöräilyteitä, joilla on aina kulkijoita vauvan- ja koiranulkoiluttajista hölkkääjiin. Vesillä näkyy surffareita jopa näin talvella, eli puheet aussien ulkoiluinnosta eivät ole tuulesta temmattuja. Järvimaisemiin tottuneena yllätyin, miten syvän vaikutuksen merenranta, vaalea hiekka, matalat sitkeät vaaleanharmaat dyynipensaat ja utuinen horisontti ovat minuun tehneet. Olin luullut, ettei suomalaista koivujen reunustamaa järveä tai korpilampea voita näkymänä mikään. Ei ehkä voita, mutta samoille mitaleille yltää!

Tänään kävimme pohjoisempana Sorrento Quay'ssa, joka on uudempaa asuin-, shoppailu-, ja matkailualuetta merenrannassa. Boy, sepä vasta oli hieno paikka! Todella kauniita merinäkymiä, ja ovelasti myös kaupallistettu rantaan levittäytyvällä, torikojuja imitoivalla ostoskujalla. Kummasti täällä osataan tehdä rahaa ilman, että kävijälle tulee muovinen ja epäaito olo. Päinvastoin, alue oli mitä parhain viikonloppukohde, perheelliselle tai ilman. Mainospalana: käytiin syömässä Little Ceasar's Pizzeriassa. Kyseisiä puoteja on kolme Perthissä ja pizzapaikka on voittanut useita vuosia peräjälkeen Best of the Best-pizzakilpailun, joten täkäläiset kokevat, että sieltä saa maailman parasta pizzaa. Ainakin monipuolisinta. Otin Chicken Satayn, joka pitää sisällään grillattua broileria, tuoreita sieniä, sipulia, paprikaa, intialaistyylistä satay-kastiketta sekä kookosmaitoa, plus mozzarellaa tietenkin. Fuusiokeittiö, olemassaolostasi kiittäen!

32. Työ tekijäänsä kiittää ja kuoppaa kaivaa

Eilen oli ihka ensimmäinen työpäiväni täällä, ja pieleenhän se meni. Ei onneksi tykkänään, ja tilanne korjaantui kyllä. Työskentelen contractorina eli arkisemmin vuokratyöntekijänä, teen sijaisuuksia erilaisissa toimistoissa tarpeesta riippuen. Täällä contractor-firmat ovat erikoistuneet eri sektoreille, osa välittää työläisiä kaivoshommiin, osa hotelli- ja ravintola-alalle, ja tämä minun työnantajani on erikoistunut välittämään sijaisia WA:n osavaltiohallinnon eri virastoihin. Ensimmäinen pestini on tuurata WA:n liikenneviraston erään osaston pomon sihteeriä. Vuokratyövälitysfirma eli agency oli lähettänyt minulle jo hyvissä ajoin kirjalliset ohjeet, missä työpaikka on, kuka on yhteyshenkilöni ja niin poispäin. Harmillisesti yksi pikkuseikka oli väärin, nimittäin työn aloituspäivämäärä.

Minun olisi pitänyt olla perjantaiaamuna klo 9 lähtien puolipäiväisessä perehdytyksessä, ja kymmeneltä aamulla sain kotiin iloisen puhelinsoiton agencyltäni, mitä kuuluu. Hyvinhän tässä, pikku nuhasta toivun - eli totaalisen väärä vastaus kysymykseen, how are you. Hilpeä mieshenkilö luurin toisessa päässä sitten rupatellen muistuttaa, että minun olisi pitänyt olla töissä jo tunti sitten - ei pirkale! Sopertelen anteeksipyyntöjä ja valmiuttani syöksyä välittömästi oikeaan osoitteeseen, agency-Anthony vain toppuuttelee "no worries, se on rento paikka". Virastoko rento? Anthony tiedustelee vielä, että sopisiko minun tulla töihin yhdeksi. Ei huutoa, ei selitysten tivaamista, ei äänetöntä idiootiksi leimaamista, ihmeellistä. Kun yhdeltä (tasan) ilmoittaudun viraston ala-aulassa valmiina tapaamaan jonkun kireän ja odotuttamisesta ärtyneen nutturapään, minua hakemaan tuleekin ikäiseni sirpakka ja ylen ystävällinen Shelby. Hän pahoittelee sekaannusta minulle (!) ja kiittelee vuolaasti, että pääsin tulemaan (!). Kierrämme pikaisesti tulevan työkerrokseni tilat ja hän esittelee minut muutamille ihmisille, kaikki ovat mitä parhaimmalla mielellä siitä, että juuri minä tulen heidän työkaverikseen - siltä siis kaikki onnistuvat näyttämään ja kuulostamaan. Täkäläistä sosiaalisuutta ja avoimuutta se.

Hauskana yksityiskohtana alkuperämaakseni veikataan Irlantia, eli ilmeisesti työenglantikin sujuu muutamista ruostemurusista huolimatta. Toisaalta, irkut puhuvat usein mitä käsittämättömintä englantia, eli liekö se sittenkään kohteliaisuus... Perthissä seikkailee Irlannin heikosta taloustilanteesta johtuen paljon vastamuuttaneita irkkuja, ja arvatenkin suomen ja irlannin kovahkot konsonantit ja ärrät sekoittuvat täkäläisten korvissa samaksi aksentiksi. Suomalaisten englanninopettajien kiihkeä kiintymys brittiaksenttia kohtaan - ja sen paukuttaminen yläasteelaisten ja lukiolaisten kaaliin - on epäilemättä osasyynä "irlantilaisuuteeni". Osaston kaksi edellistä sijaista myös olivat sattuneet olemaan irkkuja, O'Malley ja O'Hara nimeltään. Suomalainen nen-sukunimi kai sointuu takkuilematta jatkoksi!

Työni ytimeksi valkeni pomon kalenterin pitäminen ajan tasalla, eli seuraavien viikkojen ajan tehtävänäni on varmistaa, että pomo on siinä kokouksessa, joka kalenteriin on merkittykin, ja ehtii myös seuraavaan ajallaan, oikeiden asiakirjojen, lupapäätösten ynnä muiden kanssa. Toivonpa vain hartaasti, että juuri tulevina viikkoina ei tehdä merkittävimpiä tai kauaskantoisimpia päätöksiä uusista liikennerakentamisen hankkeista, junavaunuhankinnoista tai vastaavista. Ei nimittäin ehtinyt skarppaamisesta huolimatta painua puolessa päivässä mieleen, mitä missäkin mapissa on.

31. Asumisen pieniä outouksia

Täkäläisen asumisen peruspiirteet ovat varmasti tuttuja kaikille Australian-, mutta myös Amerikan- ja Brittein-kävijöille. Suomalaisten silmiin outouksia ovat ainakin seuraavat:

1) Hanat. Jostain syystä täällä kodeissa on harvoin sekoittajahanoja, eli siis niitä, joissa kylmä ja kuuma vesi tulevat samasta hanasta ja vieläpä jollain portaattomalla säädöllä. Tavallista on nähdä keittiön ja kylppärin lavuaarien reunalla nököttämässä kaksi erillistä hanaa, kuumalle ja kylmälle vedelle erikseen. Tarkoitus kai on laskea vettä kummastakin altaaseen ja sekoitella sopiva lämpö siinä. Kuka nykyajan ihminen niin tekee - no ehkä tiskivedelle juuri ja juuri. Astetta hifimmissä versioissa on enää yksi hana, mutta erilliset pyöritettävät nupit kuumalle ja kylmälle. Vasta täällä vuosi sitten valmistuneessa talossa näin ensimmäisen kerran suomalaistyylisen vipuhanan, jossa kuumaa ja kylmää pystyy säätelemään liukuvasti. Hurraa, edistys on tavoittanut myös brittiläisen kansanyhteisön!

2) Kokolattiamatot. En ole täällä nähnyt kauhistuttavimpien tarinoiden lähteitä eli kokolattiamattoja kylpyhuoneissa, mutta makuuhuoneissa kokolattiamatto on sääntö, ei poikkeus. Uusimmissa, tai vastikään remontoiduissa taloissa parketti tai laminaatti alkaa jo voittaa jalansijaa. Muissa tiloissa, eli olohuoneessa, keittiössä ja ruokailuhuoneessa laattalattia näyttää olevan suosituin. No olkkarikin on vanhemmissa taloissa yleensä päällystetty kokomatolla. Varmasti plyysilattia on lämmin talvisin, mutta mitäänhän siitä ei pois saa, joka siihen on kerran imeytynyt. Nykyinen vuokraisäntämme työskentelee rakennusalalla ja paljasti todennäköisimmän syyn kokolattiamaton suosioon. Sitä saa neliömetrin kahdellakympillä, kun parketista tai laatulaatasta saa pulittaa helposti kymmenkertaisen hinnan.

3) Talo ilman eteistä. Täällä eteinen näyttää olevan ihan uusinta uutta, siis sellainen sisääntulosoppi, jossa voi riisua kengät. Jos jonkinlainen aulatila on, mitään vaatekomeroa tai naulakkoa eteisessä ei turhaan ole tiellä, tuulikaapista ei kukaan ole kuullutkaan.Yhtään iäkkäämmissä asunnoissa tullaan sisään suoraan keittiöön tai olkkariin. Eipä sillä, täällä ei tarvitse kuoria samanlaista vaatekerrosta päältä kuin Suomessa, mutta kyllä ne kengät ja kevyemmänkin takin mielellään jättäisi jonnekin muualle kuin hellan päälle ja alle. Näin huushollaajan näkökulmasta on myös äärettömän ärsyttävää mopata jatkuvasti kengänjälkiä ruokakomeroiden edestä - tosin nykytalossamme on eteinen, ja keittiö on täysin päinvastaisella suunnalla talossa, joten ongelma ratkaistu! Lisäksi pitäisi tehdä täkäläiset ja hankkia sisäkengät tai uggit eli lammasnahkasaappaat, ei tarvitsisi sukkasillaan tallustella ja ärtyä hiekanmuruista.

4) Pesukone. Täkäläinen malli on päältätäytettävä, jossa rumpu on suuaukko ylöspäin. Siis käytännössä rumpu on iso rei'itetty metalliämpäri, jonne vaatteet nakataan lilluttelemaan vedessä. Pesujauhe tietenkin ripotellaan suoraan vaatteiden päälle (josta se kätevästi paakkuuntuu päällimmäisiin). Talossamme on upouusi laite ja se kyllä linkoaa todella tehokkaasti, ja pesee peräti lämpimällä vedellä. Toisin kuin monet aiemmat näkemäni, jotka rumputtelevat vaatteita yhtä innottomasti avannonkylmässä vedessä kuin eläkkeelle kauan sitten jäänyt pesulamummo.

5) Imurit eivät ole tehneet erityistä vaikutusta, aika tehottomia mussuttajia. Varmaan superhyviäkin on, mutta ei niitä vuokra-asuntoihin tuhlata :) Käytiin katselemassa kodinelektroniikkaosastolla, josko ostaisi oman, mutta ei sitten raaskittu, kun hinnat lähtevät 300-400 dollarista. Kaipa imurilla on Suomessakin hintaa, on vain unohtunut, kun viimeisin ostos on tehty vuosia sitten. Täällä imureissa ei juuri koskaan ole pölypussia, vaan irrotettava ja pestävä muovisäiliö. Varmaan hygieenistä tavallaan, mutta inhottaa pelkkä ajatus aukoa, tyhjentää ja pestä jotain, jonne on kerännyt kaiken mikroskooppisen lattialta, seinänraoista ja pimeistä kolosista löytyvän viikkojen ajan. Onneksi sentään imurit ovat eurooppalaistyylisiä eli niissä on suutin, putki, letku ja itse imuriosa. Amerikanmalli kun on se omituinen itsekseenseisova kyhäelmä, jossa koko imuri on pakattu putkenvarteen ja jonka suutin on neliömetrin kokoinen (Aku Ankasta tuttu). Tällä pystyversiolla ei ole mahdollista imuroida minkään alle puoli metriä korkean alta. Eipähän tarvitse pohtia, mitä kaikkea sieltä pimeistä koloista löytyy, kun pimeät kolot pysyvät tutkimattomina.

Tällainen siis se amerikanimuri, ei ole täällä näkynyt. Kuva Google kuvahaulla.

30. Kannattiko

Viikonlopun stressin keskellä tuli jälleen mieleen pohdiskella, miksi ylipäätään veri vetää ulkomaille. Onko ihan järjellisen ihmisen touhua lähteä vaivalla ja tohinalla toiselle puolen planeettaa, jättää koti, perhe, suku, ystävät, joita kaikkia kuitenkin tulee jatkuvasti ikävöimään? Eikö sitä helpommalla pääsisi, kun pysyisi vain synnyinsijoillaan, tuttujen ihmisten, asioiden, tapojen, ruokien, kielen ja maisemien keskellä? Pääsisi tietysti. Mutta jostain syystä se ei riitä. Erittäin subjektiivisena listauksena pulpahtivat ainakin seuraavat syyt - eivät paremmuusjärjestyksessä -, miksi tuntuu juuri nyt oikealta asua täällä Australiassa. Ei tosikoille :)

1) Suomessa tuputetaan uskomusta, että Suomi on maailman paras maa. Lisäksi heti kun rajat ylittää, on välittömässä vaarassa kaikkien muiden ihmisten, luonnonvoimien ja suunnilleen pahojen henkien taholta. Näinhän ei todellisuudessa ole. Suomessa on valtavasti todella hienoja asioita, toimivuutta, tehokkuutta, siisteyttä ja luotettavuutta. Filosofisesti ottaen kullekin on paras se maa, jossa parhaiten viihtyy. Itse haluan nähdä toistenkin totuuksia omin silmin, kiertää, etsiä ja löytää, tutustua uusiin ihmisiin, tapoihin ja näkymiin. En halua olla suomalaisen median, suomalaisten ennakkoluulojen, sekä oman kulttuuri- ja uskomustaustani vanki, ja päätyä luulemaan muusta maailmasta asioita, joilla ei olekaan pohjaa.

2) Suomessa uskotaan, että toiseen suomalaiseen voi aina luottaa. Näin ei kuitenkaan käytännössä tehdä. Pimeillä kaduilla vilkuillaan pelokkaasti olan yli, mitä se toinen suomalainen oikein minulle aikoo. Ja useinhan se aikoo vetää turpiin, jos pimeä aika sattuu olemaan pe- tai la-yö. Naapuria kyräillään ja hymyillen lähestyvää väistetään - mitä tuokin minusta haluaa, mitä se yrittää, huijaa vielä. Tietenkään en väitä eikä pidä erehtyä luulemaan, että muualla maailmalla jokainen vastaantulija olisi automaattisesti hyväntahtoinen. Mutta kun ei ole automaattisesti pahantahtoinenkaan. Maailmalla matkaillessa yllättyy uudelleen ja uudelleen siitä, miten auttavaisia ja ystävällisiä vieraita ihmisiä kohtaa melkeinpä päivittäin.

3) Elämänpiiri on Suomessa väistämättä pieni. Riippuu tottakai asuinkaupungista, omasta aktiivisuudesta, harrastuksista ynnä muista, mutta helposti sitä valahtaa koti-työ-ruokakauppa-koti-kotisohva & telkkari-ympyrään sen kummempia ajattelematta. Toki samaa elämää voi elää - ja useimmat elävät - ihan ympäri maailmaa. Itselle kyse onkin enemmän mahdollisuuksista. Täällä suuremmissa maisemissa on helpompaa valita toisin. Viikonloppuna voi lähimatkailla aina uusille tuntemattomille seuduille, viikollakin voi piipahtaa helposti ulkona syömässä ja kokeilla uusia makuja, paikkoja ja tunnelmia. Arjesta tulee sisällökkäämpää, kun jatkuvasti riittää uutta ihmeteltävää. Tietenkin uutuudenviehätys tulee karisemaan aikanaan pois, mutta vaihtoehtojen runsaus jää silti jäljelle.

4) Tunnustetaan tosiasiat. Suomi on aika ruma ja tylsä maa. Vuodesta puolet eletään kuin manalassa, pimeän ja kylmän keskellä kamppaillen, kukin koteihinsa linnoittautuen. Rakentaminen on yhä pseudoneuvostoajoilta, valjunkelmeät katuvalot särisevät, likaisenraidoittunutta betonia näkyy joka silmäyksellä, kadut ovat etenkin räntäaikaan luotaantyöntäviä. Koristella ei saa, koska arkkitehtuuriin liitettynä se on valheellista (arkkitehtien käsitys), kodin ikkunoihin liitettynä ärsyttää naapureita (jouluvalot tuollakin vielä helmikuussa, valitan yleisönosastoon!), ja päälle puettuna ärsyttää vastaantulijoita (on niin olevinaan tuokin). Totista, ilotonta ja koleaa. En tiedä miten Suomen brändityöryhmä tuon faktan on saanut käännettyä vetovoimaisuudeksi!

Silti en vaihtaisi syntyperääni mihinkään, tietenkään. Suomi on niin paljon muutakin kuin huonot puolensa. Pohjoinen ei lähde ihmisestä vaikka ihminen lähtisikin pohjoisesta.

29. Analyytikon paluu

Täältä siististä uudesta kodista käsin uskaltaa taas palata ajattelemaan arkea, työntekoa ja opiskeluun uppoutumista eli väitöskirjaani, joka siis on alkutekijöissään. Liekö lukijoissa kaupunkisuunnitteluharrastajia tai -ammattilaisia, mutta koska kyseessä on väikkärini aihe, pari sanasta siitä. Tuli koettua viikonlopun mittaan varsin henkilökohtaisesti ja perinpohjaisesti muutamia keskeisiä kaupunkisuunnittelun nykypulmia.

Tämän hetken hankalin kehityskulku suurkaupungeissa on jatkuva laajeneminen ja sen mukanaan tuoma liikennemäärien kasvu. Etenkin angloamerikkalaisissa maissa, mutta myös Euroopassa ja Aasiassa on hankaluutena, että kaupunkikeskustat näivettyvät uusien suburbioiden rakentamisen myötä. Suureen osaan näitä uusia esikaupunkeja ei pääse ilman omaa autoa, tai julkisliikenne on puutteellista. Siispä syntyy amerikankierre, jossa kaikki asuvat kaukana keskustasta kilometreittäin levittäytyvällä omakotitaloalueella, kaikki asiat hoidetaan autoilla, ostokset tehdään jättiostareilla, joilta ajetaan toisiin jättiostareihin, kaupunkikeskustaan jäävät vain suuryritysten konttorit ja/tai slummiutuvat alueet. Nykyään puhutaan jo exurbioista eli uusista asuinalueista aiempien esikaupunkien takana - ja jälleen etäisyydet ja liikennemäärät kasvavat. Monissa kaupungeissa kuolettuminen tai kurjistuminen uhkaa myös keskustaa lähimpänä olevia esikaupunkeja, kun hyvin toimeentulevat pakenevat yhä kauemmas ringissä.

Miksi ihmiset sitten muuttavat yhä kauemmas, vaikka se tietää pidempiä työmatkoja, enemmän tunteja autossa, lisää saasteita? Koska useissa kaupungeissa keskustan ja sen lähiseutujen rakennuskanta rappeutuu hitaasti mutta varmasti. Sijainnin takia kiinteistöjen hinnat ovat kovia, vaikka kunto on päästetty surkeaksi. Harva innostuu ostamaan omaa ja remontoimaan ylihintaista luukkua vielä kalliilla rahalla. Siispä rapistuneimmat talot jäävät vuokralaisille, koska jostain ne tulot on kiinteistönomistajien kaivettava, ja toisaalta, asuntojen kysyntä on piikissään. Kulahtaneiden asuinalueiden ilme näyttää usein likaisuuden ja hoitamattomuuden takia vaaralliselta, vaikka todellista riskiä ei olisikaan. Nuhruisuudesta syntyy kierre, jossa kaikki ne, joilla on valinnanvaraa (esim. mahdollisuus ostaa oma), välttelevät seutuja. Toki voi käydy niinkin päin, että keskustaa aletaan kohentaa isolla rahalla, kuten täällä Perthissä on alkanut tapahtua. Vanhoja rappioalueita puretaan, uusia pilvenpiirtäjiä ja kodikkaita asuin- ja asiointialueita syntyy tilalle. Uusiutuminen on kuitenkin hidasta, ja ne uudet keskusta-asunnot vasta ylihintaisia ovatkin! Eli pako exurbioihin jatkuu.

Täällä suuri osa 60-80-lukujen kerrostaloista on tiilirunkoisia, mikä ilmeisesti tekee niistä jokseenkin peruskorjauskelvottomia. Suomessa ei ole tavatonta nähdä betonikerrostaloa purettuna rankaan saakka, jolloin vanhan betonirungon päälle saneerataan täysin uusi talo. Täällä samaa ei voi tehdä, koska tiilet pitäisi käytännössä vaihtaa yksitellen. Ainut tehokas perusparannusvaihtoehto näyttää olevan purkaminen ja uuden teko tilalle. Ei aavistustakaan, miten ongelma aiotaan ratkaista, sillä se vaatisi jotakuta innokasta rakennusliikettä ostamaan koko kerrostalon kaikkine asuntoineen kaikilta yksittäisiltä omistajilta, ennen purku- ja jälleenrakennusurakkaa. Turvallisempaa on tutkailla tätä ongelmaa vain teoriassa ja paperilla, kuin olla itse mukana - ainakaan torakkaluukun asukkaana.

Ja loppuun kuva tästä nykyisestä kodistamme, selkeä parannus torakkaluukkuun! Eli turvassa ollaan ja usko aussiasumisen tasoon ei päässyt täysin romahtamaan :)

28. Shokkihoitoa

Viiden päivän nettipimento vihdoin ohi ja heti blogin kimppuun. Viiteen päivään mahtui roimasti käänteitä, suurin osa ei-toivottuja - seuraa astetta pidempi tarina. Selvisi kristallinkirkkaasti, miksi aussit pitävät kenkiä jalassa sisällä. Jollain pitää voida talloa torakat ynnä muut 6-1000-jalkaiset kanssa-asujat.

Muutimme torstai-iltana suurin toivein kerrostalokaksioon Subiacossa. Italialaisjuurinen, rennon boheemi mutta siisti kaupunginosa on eläväinen ja vilkas, hip ja cool. Alue on vain parin lähijunapysäkin päässä Perthin keskustasta eli optimisijainnilla. Luhtikerrostalon kakkoskerrokseen noustuamme innostus jäi ulko-ovelle, kun keittiön lattialla mönki pari torakkaa, ja seuraava parivaljakko löytyi kylppäristä. Risto listi otukset urheasti ja uskaltauduin itsekin peremmälle, koska täällä nyt vain sattuu olemaan erinäisiä elukoita ihmisten asumuksissa, ja sitä on pakko sietää. Virheliike oli sammuttaa valot yöksi.

Erehdyin yöllä keittiöön hakemaan vesilasia, ja onneksi lasi ei ehtinyt käteen asti, koska olisi ollut pirstana lattialla. Keittiössä vilisti kymmenen erikokoista ja -väristä torakkaa: löytyy ruskeaa heinäsirkan mallista, paria pienempää ja litteämpää versiota, pitkiä mustia viemärieläjän näköisiä luikkuja ja vaikka mitä luteita. Risto taas sängystä ylös tallomaan nilviäiset niille sijoilleen. Uni ei todellakaan tullut silmään koko yönä, vaikka varotoimi toimi eli keittiön ja wc:n valot paloivat koko yön, ja ötöt pysyivät piiloissaan (eli meidän uuden kodin keittiönkaapeissa).

Aamulla heräsimme punaisten pisteiden peitossa, joten oli syytä epäillä myös kirppuja ja/tai luteita (ihanaa). Hätyytin vuokraemännän soittamaan pest controllerin eli tuholaistorjujan heti, olimme itse koko päivän poissa. Illalla lattioilta löytyi kymmenisen kuollutta, puolikuollutta sekä elävää syöpäläistä, ja jääkaapin alta myrkkyjauhetta. Inhon- ja kauhunsekaisen raatosiivouksen jälkeen pääsimme nukkumaan - siis sänkyyn valveilla pyörimään. Seuraava aamu ei valjennut edellistä paremmissa merkeissä. Kärsin epäilyttävästi päänsärystä ja kurkkukivusta. Kummankaan oloa ei lievittänyt, että myrkytyksen selvästä vähennysvaikutuksesta huolimatta eläviä ja kuolleita bugeja löytyi yhä.

Kolmantena päivänä oli apposen selvää, ettei kyseessä ole edes täkäläisittäin asunnon normaalitila eikä ohimenevä juttu, joten varasimme pikavauhtia hotellihuoneen hätämajoitukseksi. Ilmoitin välittömästi vuokraemännälle, että puoleksi vuodeksi allekirjoittamamme sopimus päättyy tähän päivään, huolimatta sopimuksen ukaaseista, että olisimme vastuussa uusien vuokralaisten etsimisestä sekä kaikista mahdollisista kuluista, jos lähdemme kesken puolen vuoden kauden. Luonnollisesti vuokraemäntä oli käänteistä tyrmistynyt ja sopimus purettiin.

Apuun rientänyt pelastava enkeli, maanmiehemme Nora sekä aussimiehensä Jon ansaitsevat täällä julkiset kiitokset! Oli ihana päästä turvasatamaan yöksi siksi aikaa, että saimme järjestettyä uuden, edes väliaikaisen asumisen. Kiitos myös vegemite-hapankorpuista ;) Uuden majoituksen etsinnässä oli tunnustettava tosiasiat ja valittava, haluammeko asua kaksin lähellä keskustaa ja jotakuinkin nuhjuisesti ja silti kalliisti, vai hivenen edullisemmin upeassa uudessa talossa, mutta kämppisten kanssa. Kahdesta pahasta valitsimme pienemmän, ja päädyimme nyt asumaan täkäläiseen Espooseen uututtaan kiiltävään valtavaan omakotitaloon. Saman katon alla elää jälleen kaksi muutakin pariskuntaa, mutta tällä hetkellä yksityisyys tuntuu yliarvostetulta jutulta - ovathan asuinkumppanimme sentään nyt kaksijalkaisia ja kasvollisia otuksia.

27. Tulkinnanvaraista

Huomisen aihe jo ennakkoon, koska olemme muuton takia nettipimennossa. Pitää hankkia oma nettimokkula tämän nykyisen vuokraan kuuluvan wifin tilalle - ainoa huono puoli muutossamme! Mutta asiaan.

Aiemmin mainitsin aussiaksentin sillointällöisestä käsittämättömyydestä, etenkin puhelimessa. Taannoin vuokratyöfirman agentin soittaessa sain selville ehkä puolet, mitä kiireinen bisnesnainen paapatti kiihkeällä tempolla. Pärjäsin silti lähes kiitettävästi, mutta vakava tenkkapoo tuli eteen, kun nainen tivasi minulta useaan otteeseen että "wokainno owlireit yuwydbi ekspektin". On siis ihan aussihenkilöstä kyse, ei intialaisesta tai vielä eksoottisemmasta :) Puhetapa vain aika hätäinen eli äänteitä ei turhaan lähdetä suulla muotoilemaan! Kolmen toiston, ja selventävän "you know, monnney" tokaisun jälkeen ymmärsin, että kysyi hourly ratea eli tuntipalkkaa. Millaista odotan saavani siis. Sanoin hädissäni vähän alakanttiin, mutta onneksi agentti avuliaasti itse korjasi summan muutamaa dollaria ylöspäin - liekö kuullut väärin, tai sitten piti pyyntöäni niin ala-arvoisena, ettei kehtaa asiakasyritykselle ilmoittaa niin pientä palkkaa.

Täällä työhaastattelukutsu esitetään niin rennosti, että sitä helposti erehtyy pitämään kutsuna työhön. Kun minulle soitetaan ja sanotaan, että "hei, mullapa on sulle töitä jos kiinnostaa, tule juttelemaan, mitä alat täällä tehdä", sen kääntää mielessään aika varmaksi saumaksi. Sitä ajattelee vain, että työ alkaa perehdytys/tutustumisjuttelulla, koska totta kai työnantaja haluaa ensin tavata kasvokkain, ennen kuin uskaltautuu palkkaamaan. Paikan päällä sitten selviääkin, että edessä on kuin onkin perinteinen haastattelu, johon olisi ollut syytä valmistautua kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Pahimmillaan vastassa on kolmen hengen raati, joka kuulustelee ja hiillostaa erehdytettyä työnhakija-kandidaattia. No, onneksi samaan lankaan ei mene toista kertaa ja kaikkien tulevien kutsupuheluiden jälkeen pänttään soittajasta kaiken mahdollisen.

Siellä sitä bisnestä tehdään. Keskustan St Georges Terrace-kadulle ei ole asiaa ilman liituraitaa. Mitä nyt turistina pyörimään ja niska kenossa ihmettelemään.

26. Kalliimpi katto pään päälle?

Tänään on edessä muutto uuteen asuntoon. Vihdoin löytyi edes jotenkin järkevällä vuokrahinnalla, ja sitäkin kivemmalla sijainnilla nuorehkon suomalaisen peruskoti = kerrostalokaksio. Täällä asunnon kokoa ei juuri koskaan ilmoiteta neliöinä, vaan numeroina, joista luetaan makuuhuoneiden ja kylppärien määrä. Asunto 2x1 on kahden makuuhuoneen ja yhden kylppärin/wc:n kokoinen. Asunnossa kokoa 4x2 on neljä makkaria ja kaksi kylppäriä ja/tai vessaa. Noista kylppäreistä ei tiedä, tarkoitetaanko siinä wc-pönttöjen määrää, suihkujen määrää, ammeitten määrää vai sekaisin kaikkia, sillä numero 2 voi tarkoittaa kahta kylpyhuonetta vessoilla, yhtä kylpyhuonetta ja yhtä vessaa, tai periaatteessa kahta vessaa ja nollaa kylpy/suihkutilaa. Kaikkiin kokoihin kuuluu oletusarvoisesti yksi keittiö tai keittokomero, ja 1-2 oleskeluhuonetta.

Toinen kummaksuttava asia on omakotitonttien tiivis täyttö. Omakotialueilla tontit ovat kapeita ja syvyyssuunnassa pitkiä, ja joka tontille on pakattu yhdestä kolmeen erillistaloa peräkkäin kadulta katsoen. Näköjään täällä ei talojen välisiä etäisyyksiä säädellä kaavalla kuten Suomessa - tai sitten vähimmäisetäisyys lähtee puolesta metristä. Perth on tällä hetkellä Aussilan nopeimmin kasvavaa kaupunkiseutua ja ei lie yllätä, että moni yksityinenkin on innostunut kiinteistökehitysbisneksestä eli niinsanotusti gryndauksesta. Yhden talon tontteineen kun ostaa ja remontoi sekä ymppää samalle maalle ne pari-kolme lisätaloa, voi myydä kaikki tonttimaineen mojovaan hintaan. Osa tässä pelissä menestyy, osa ei, mutta toiveet rikastumisesta ovat kovat.

Talonhankintaa lietsoo sanomalehden jokalauantainen, laaja ja ihanasti kuvitettu asuntoliite, joka tietysti on imaissut myös minut pauloihinsa. Silmät oli pudota päästä, kun bongasin näppärästi pohjaratkaistun, simpsakan tyylikkään kaupunkikodin eli valmistalopaketin hintaan $131 000. Herrajjesta, neljä huonetta ja keittiö autotallilla sekä patiolla vain ysiysi tuhatta euroa! Vaikka asuntolainataakka houkuttaa yhtä paljon kuin loma helvetissä, melkein jo pyörin lainalaskurisivustolla. Jokseenkin välittömästi valkeni kuitenkin, että vaatimaton satadonatsu ei riitä mihinkään: tontin hinta lähtee kivalla alueella kahdestasadasta tuhannesta dollarista, valmistalopaketin hinta ei sisällä lvis-töitä eikä perustuksia (eikä kai juuri minkääntasoisia sisustuksia), ja asuntolainojen korot paukuttavat vähintään seitsemässä prosentissa. Mielikuva itsestäni hörppimässä sunnuntaikahvia oman talon pihalla viikunapuun varjossa sirpaloitui saman tien. Kunnes hulluus iskee uudelleen...

Sitä hinnakkaampaa asumista Cottesloe Beachin tuntumassa, Intian valtameren maisemissa. Ranta-asumismuoto tunnettu nimellä Australian dream.

25. Ymmärsithän varmasti

Ollakseen näinkin rentoa kansaa, perttiläisissä (virkailijoissa) yllättää perinpohjaisuus ja seikkaperäisyys. Kaupunginosien nettisivut ovat kattavat, ja suunnilleen kaikesta maan ja taivaan välillä tiedotetaan. Esimerkiksi Town of Victoria Park - kotipaikkamme vielä huomiseen - pyytää nettisivuillaan yleisökommentteja, saadaanko kaupungin omistamilla mailla reunustaa katuja tekonurmella vai pysytäänkö luonnonnurmikossa. Sivulle on listattu noin parikymmentä hyvää ja huonoa puolta sekä teko- että aitonurmesta mielipiteenmuodostusta helpottamaan. Enpä koskaan ole nähnyt vastaavaa Suomessa, vaikka byrokraattien onnelaksi maata luulinkin.

Julkissektorin (osavaltionhallinto, kaupungin työpaikat, yliopistot jne.) työpaikkailmoituksiin kuuluu aina linkki, josta aukeaa job description form eli työtehtävien kuvaus. Siihen on eritelty prosenttimäärinä arvioiden, mitä työ pitää sisällään ja miten usein: asiakaspalvelua, paperitöitä, käytäntöjen kehittämistyötä jne. Lisäksi työpaikkailmoitukseen sisältyy aina lavea hakuohje tarkistuslistoineen, "muistithan lähettää hakulomakkeen, ansioluettelon sekä hakukirjeen". Työnhaun helpottamiseksi laadittu luettelointi alkaa ärsyttää siinä vaiheessa, kun hakukirjeeseen pitää listata läpikotainen vastaus jokaiseen tehtävänkuvausnumeroon. Missä ja milloin käytit todistettavasti taitoa asiakaspalvelu, millaisia menetelmiä sovelsit ja mikä oli lopputulos? Miten olisit voinut tilanteessa kehittää toimintaasi? Eikö voi riittää, että olen tehnyt tätä työtä x vuotta ja osaan sen, piste.

Länsi-aussiaksentin ja puhkiselittämisen välillä on minusta hupaisa ristiriita, sillä osa täkäläisistä puhuu niin mumisten ja leventäen, ettei puheesta saa selvää edes huulilta lukemalla. Suurin osa toki puhuu täysin ymmärrettävästi, kun pääsee sisään täkäläisiin äänteisiin. Tehdä ei sanota meik vaan maik, päivää kamu ei ole guddei meit vaan guddai maeit, ja niin eespäin. Lavennettu ääntämisen tapa tuo jotenkin etäisesti mieleen Savon - ilmankos täällä niin kotoisalta tuntuukin.

Tarkoilla ohjeilla ei harhaudu reitiltä eikä poikkea polulta, täällä tunnutaan tykkäävän suoraviivaisesta lähestymistavasta.

24. Suuri matka

Historiaan kallistuneena tutkijana minua kiinnostavat asioiden syy- ja seuraussuhteet, sekä nykytapahtumien historialliset juuret. On ollut kiinnostava huomata, että 1700-1800-luvun herraskainen tapa, grand tour, elää ja voi hyvin nykynuorten voimin. Grand tour oli etenkin britti-, mutta myös muiden eurooppalaisten yläluokan nuorten miesten koulutuksen viimeistelyosio ja siirtymäriitti aikuisuuteen: jopa vuoden mittainen matkustelukierros Euroopassa ja joskus myös kauempana, kuten Intiassa tai Pohjois-Amerikassa.

Working Holiday-viisumi takaa, että Australiaan vaeltaa vuosittain vuodeksi tuhansia pari-kolmekymppisiä, moni pyörii samalla turneella myös Kaukoidässä. Taustalla on usein ajatus, että ennen varsinaista vakiintuneen elämän aloittamista on päästävä vielä irtautumaan, ulos arkirutiineista ja oravanpyörästä. Osalle kuukausien tai vuoden reissailu riittää, toiset jäävät sille tielleen, uuteen maahan pysyvästi. Löytöretkeilyn vetovoima, uusien paikkojen näkeminen ja kokeminen, ei ole karissut ihmisluonnosta eikä taatusti katoa jatkossakaan. Sen verran utelias laji olemme.

Perthissä - kuten varmaan muuallakin tällä mantereella - kuulee päivittäin laajaa valikoimaa eri kieliä. Englannin lisäksi japani, saksa, espanja, ranska, kiina sekä oletettavasti malaiji ja indonesia kaikuvat kaduilla päivittäin. Myös ruotsia ja tanskaa on kuultu. Kotona tietysti tsekkiä kämppisten takia. Tiedä sitten, onko kyseessä aito kulttuuriero vai luonne-ero, mutta tsekkien kanssa saa suomalainen vääntää lähes kaikesta. Heillä on tapana jankuttaa yksinkertaisiakin asioita ja varmistaa tuhanteen kertaan, onko jokin sovittu asia yhä voimassa. Suomalaisen logiikalla sana pidetään, ja kaikki sovittu on lukkoon lyötyä, ellei jotain ihan pakottavaa estettä tule. Viikonloppuna pääsemmekin iloksemme muuttamaan omaan kaksioon! Kulttuurien sulatusuunina Perth on tähän saakka näyttänyt vain parhaita puolia, mutta kotona haluaisi sittenkin olla ihan omassa rauhassa :)

Perthin kävelykeskustaa hiljaisena hetkenä, yleensä kadulla on jos jonkinsorttisia katutaiteilijoita, musiikkia ja meininkiä.

23. Eteläiselle pallonpuoliskolle, kylmään ja märkään

Perthissä on tähänastisen talven mittaan (kesä-heinäkuu) ollut ennätyksellisen sateista. Juhannuspäivänä satoi eniten millimetrejä 25 vuoteen. Hyvä juttu pohjavesivaroille, täällä tulee helposti pulaa käyttövedestä, kuivaa seutua kun perinteisesti on. Osavaltiohallinto teki jo tälle vuodelle päätöksen ottaa pahan päivän varalle tarkoitetun tekoaltaan vettä vesijohtokäyttöön. Pulaa ei siis ole helpottanut se, että sadevettä on tullut eniten vuosikausiin. Ihmetyttääkin, miten vähän täällä rajoitetaan vedenkäyttöä. Vesi ei maksa juuri mitään kuutiolta, koska vuokra-asunnoissa se tavallisesti sisältyy vuokraan. Joitain ponnettomia rajoituksia nurmikon kastelulle on, mutta esimerkiksi vessoissa harvoin on vedensäästö-vetonuppeja. Tai onhan ne, mutta eroa reilumpaan huuhteluun ei huomaa mitenkään.

Vedentulosta on hyötyä, mutta kyllä nyppii lähteä päivittäin vaakasateeseen Singaporen kiinakaupasta ostettu, harittava sateenvarjo puuskatuulissa nurin kääntyillen. Onneksi vettä tulee vain kuuroina, ja koko päivän kestävät sateet ovat harvassa. Kuulemma kesän mittaan vettä ei tule ollenkaan, eli sateenvarjon olemassaolon voi pian puoleksi vuodeksi unohtaa. Sitä odotellessa. Koska täkäläiset eivät harrasta talojen eristämistä, tuplaikkunoita tai muitakaan kosteuden- ja kylmyydenestomuotoja, talomme ikkunat ovat joka aamu huurussa ja ulostuulettuva vessamme vetää vertoja ulkohuussille - vain hämähäkit ja haju puuttuvat. Vessan ikkunalasi ei siis kata koko ikkuna-aukkoa, vaan yläreunaan on jätetty 10cm x 60cm tuuletusrako, jota peittää vain hyttysverkko. Normiratkaisu täällä. Sitäkin enemmän huvitti, kun bongasin lehdestä jonkun aussin mielipidekirjoituksen, jossa arveltiin täkäläinen elintaso maailman parhaaksi. Hehhe, talviaikaan Suomen lämmitetyt ja kuivat asunnot menevät heittämällä edelle! Muuten saattaa ollakin perää mielipiteessä.

Kylmät sisätilat ovat suomalaiselle järkytys, koska on meillä ulkona kylmää, mutta ei sisällä juuri koskaan. Täällä monet kaupat, ravintolat ja kahvilat pitävät myös talviaikaan ulko-ovet sepposen selällään, ja onhan se kivan näköistä, kun koko sisätila aukeaa kadulle terassiksi, mutta näpit jäätyvät jo yhtä espressokuppia juodessa - vaikka lämmittäisi sormia sillä kupilla. Tsekkikämppiksemme pitävät jotenkin erityisen suomalaisena piirteenä sitä, että kääriydymme aina kotona huopiin. Jostain syystä itse tarkenevat vähemmällä. He kuvittelevat, että me raukat joudumme Suomessa elämään koteihin huopakoteloituina puolet vuodesta. Eikun, onhan siinä perää, sen verran talviunessa koko maa tuntuu lokakuusta huhtikuuhun olevan.

Linnutkaan ei tykkää kylmästä. Aamulla piha-aidan päällä pörhistellyt lämmittelijä.

22. Katto pään päälle, mielellään ehjä

Eilisen lehdessä oli, että Perthissä asumisen kalleus on ylittänyt New Yorkin tason. En ihan purematta niele väitettä, mutta sen kyllä uskon, että kaukana ei liikuta. Omien kulutustottumusten osalta muu eläminen täällä on melko samanhintaista kuin Suomessa (elintarvikkeet, ravintolaruoka, vaatteet, kodintarpeet, elektroniikka, juomat). Mutta vuokra-asuntojen - ja osin myös omistusasuntojen - hinnat hipovat kyllä taivaita. Maksamme huoneesta omakotitalossa reilut $800/kk eli kieppuen 600 euron tuntumassa, tosin vuokra sisältää kaikki utility bill'sit eli sähkön, kaasun, veden ja nopean internetin. Vuokrakaksiosta kerrostalossa tai townhousessa eli rivarissa/paritalossa joutuu €uroissa pulittamaan mitä tahansa välitä 900 - 1500, eikä hinta sisällä muita kuluja. Aina kauhistelemani ja välttelemäni Helsingin asumishintataso on nyt ottanut minusta niskalenkin, vaikken Helsinkiin päätynytkään.

WA:ssa on kuulemma Australian paras palkkataso, ja Perthiä nimitetään Boomtowniksi, koska seutu imuroi tulijoita erityisesti ulkomailta rahakkaan kaivosteollisuuden vetovoimalla. Ostovoimaan nähden hinnat eivät ole ihan niin hirveitä kuin ensinäkemältä tuntuu - silti kirpaisee kaivella lompsaa noin pohjattomasti. Ja kun otetaan huomioon, että sinne kaivosten kultamaille työllistyy kuitenkin vain pieni osa kaikista täkäläisistä, ihmettelen, millä loput oikein asumisensa kustantavat. Eivät kaikki millään tietenkään, ja täällä onkin kuuden vuoden jonot julkisen asuntotuotannon koteihin.

Erityisesti kypsyttää se, että täällä vuokranantajat tiristävät kyllä viimeisetkin ajokilometrit kiinteistöistään, eli niitä ei rempata mitenkään, ollenkaan, vähimmäistasollekaan. Olemme kierrelleet katsastamassa lukuisia 60-80-lukuisia kerrostaloasuntoja ja voi herraihme sentään, kunnon ymmärtäisi satavuotiaassa talossa, muttei noin "uusissa". Huono kunto ei tietenkään näy vuokrahinnassa, koska kovaa hintapyyntöä voi aina perustella sijainnilla tai näköaloilla. Sijainti on jees peruste, mutta harva meistä parvekkeella asuu sitä "miljoonan dollarin maisemaa" 24/7 katsellen...

Näytille vessa eräästä 900 egen ($1200/kk) kaksiosta. Eikä ole mikään tavaton otos, vaan pikemminkin normikauraa. Ai juu, asuntoihin ei yleensä sisälly muuta keittiökalustusta kuin liesi. Jääkaappi ja keittiökaapistot pitäisi tuoda mukana. 

21. Pelastakaa edes koulut

Kun on tullut urputettua Suomen pienistä epäkohdista, on aika julistaa Suomen paras puoli (kesän ja läheisten lisäksi :). Maksuton koulutus esikoulusta yliopistoon. Asiaa ei Suomessa älytä arvostaa läheskään niin suuresti, kuin olisi tarpeen. Maan väkimäärä on 1% koko EU:n väestöstä, ja sillä porukalla pitäisi saada aikaan / säilymään kilpailukykyinen, elintasoltaan mukava valtio, ilman merkittäviä luonnonvaroja. Metsien kanssa on aika lailla menty puihin, kun Etelä-Amerikan sellu- ja paperitehtaat tukkivat nykymarkkinat, ja Suomessa puupohjaisessa tuotekehityksessä on jääty polkemaan paikoilleen.

Ainoa varteenotettava resurssi on osaava ja koulutettu väki, ja lähes itken tikkuja joka kerta, kun mediassa intoudutaan ideoimaan lukukausimaksuja milloin minkäkin valtionkassavajeen paikkaamiseksi. Viimeksi näkemäni ehdotus, "nimellinen 5000 euron" lukuvuosimaksu, ei todellakaan ole nimellinen, etenkin jos sitä pidetään lähtötasona jota korotetaan vuosittain - kuten Briteissä on jo käynyt. Täällä korkeakouluopiskelu maksaa $15 000  - 22 000/v eli todellakin niin paljon, että vain parilla prosentilla täkäläisistä on maisteristason tutkinto. Kandeja eli alemman korkea-asteen suorittaneita on hippasen enemmän. Ausseja on noin 22 miljoonaa ja osaavan työvoiman pula monilla aloilla on huutava, esimerkiksi erilaisia insinöörejä ja sairaanhoitajia toivotaan ja myös aktiivisesti rekrytään ulkomailta, kun oma väki ei riitä.

Koulun arvostaminen on Suomessa ällistyttävän matalalla, ottaen huomioon, miten koulutettuja suomalaiset keskimäärin ovat. Koululaisemme viihtyvät koulussa lähes huonoiten koko maailmassa. Missä ihmeessä vika piilee? Täällä on havahtunut siihen, että edes kirjoitus- ja lukutaito ei ole itsestäänselvyys, sillä täällä jotkut viralliset lomakkeet on mahdollista jättää allekirjoittamatta, jos ei osaa. Ei Suomessa ikinä, toivottavasti.

ID-pistebingo ja palvelukulttuurin erot

Kuten aiemmin kerroin, täällä ei ole asuinrekisteriä eikä ilmeisesti henkilötunnuksia (kukaan ei ole koskaan kysynyt niitä), joten viranomaiset eivät tiedä, oletko se joka väität olevasi. Virallisissa yhteyksissä pelataan hauskaa bingoa, jossa pitää kasata vähintään 100 pojoa tietystä ehtolistasta.

Itse kävin tänään postissa jättämässä rikosrekisteriotepyynnön - osavaltiohallinnossa työskentelevät joutuvat esittämään ko. dokumentin työsuhteen alussa - ja postitäti ruksi kohdat: hakijalla on passi (70 ID-pistettä), pankkikortti (25 ID-pistettä)  ja toinen pankkikortti (25 ID-pistettä). Pisteitä olisi saanut myös mm. syntymätodistuksesta ja Medicare-eli julkisen terveydenhuollon asiakaskortista. Mäihällä juuri eilen saimme täkäläiset pankkikortit, huh! Olisi muuten jäänyt 25 pojoa vajaaksi ja rikosrekisteriote saamatta.

Ote tilattiin postikonttorista, samasta paikasta anotaan myös passi. Ajoneuvolupakeskuksessa voisi rekisteröityä äänestäjäksi. Kummasti jouhevoittaa, kun ei tarvitse jonottaa poliisilaitoksella, vaan voi piipahtaa mihin tahansa postiin tai lupakeskukseen hoitamaan asiansa. AKEssa piti asioida uudelleen tänään, kun Risto sai haluamansa työpaikan kaivosalalta (wuhuu!!).

Työnantaja edellyttää WA-ajokorttia, jotta voivat luottaa siihen, että työntekijä osaa käyttää käsivaihteita ja saa siten osallistua neliveto/maastoajokoulutukseen. Täällä ei ilmeisesti jätetä työasioissa sattumanvaraa, vaan "erityistaitoihin" on myös ensin koulutus.

Lisää täkäläisestä palvelujoustavuudesta. Vaki-pikaruokalani on ollut kiireisinä päivinä Subway, tänään korvaajaksi päätyi täkäläinen Croissant Express, täytettyjä patonkeja, croissantteja ja bageleita myyvä pikatiski. Tilasin CE:ssä tonnikalabagelin: ei kuulemma ole listalla, mutta kyllä tehdään, jos asiakas haluaa.

Suomen asiakaspalvelu kiteytyy mielestäni taannoiseen telkkarimainokseen: ravintolavaunussa ei saa puolta kuppia kahvia, koska "ei ole järjestelmässä".

Mieleen syöpynyt muisto järjestelmäorientoitumisesta oli, kun pidemmällä automatkalla Suomessa satuimme huoltsikan pihaan 3 minuuttia ennen avaamisaikaa. Myyjä tuli ulos lakaisemaan pihaa. Kysyin, pääseekö jo sisälle. Myyjä tokaisi, että kello ei ole tasan, ja jatkoi asfaltin liippailua. Käännyimme takaisin tien päälle. Jos ei asiakas kiinnosta, niin ei väkisin.

Croissantteja voi mutustella vaikka oikeustalon edustan kengurupatsaita ihmetellen. Tosin nyt on ollut niin kylmä (+15), ettei huvita ulkona syödä.

19. Leppoisaa byrokratiaa - toistaiseksi

Eilen tuli vastaan yhdistelmä ennennäkemätöntä tehokkuutta ja lupsakkuutta, nimittäin asiointi paikallisessa ajoneuvohallintokeskuksessa (Driver and Vehicle Services Centre). Jonotusnumeroita vilkahteli taululle puolen minuutin välein. Näyttötaulujen lisäksi jokainen numero ja vastaanottotiski myös kuulutettiin - täällä otetaan aika eri tasolla myös näköongelmaiset huomioon. Oman käyntimme syynä oli, pitääkö meidän hankkia osavaltion oma ajokortti, vai saammeko ajella Suomen/EU:n korteilla huoletta. WA:n liikenneviraston nettisivujen selkeistä ohjeista huolimatta oli pohdittavana, milloin WA:n kortti on hankittava, vai tarvitsemmeko niitä ollenkaan.

Ystävällinen virkailija neuvoi heti kärkeen, ettei kannata turhaan maksaa korttihakemuksesta $75/hlö: emme WA-kortteja tarvitse, elleivät työnantajat niitä vakuutussyistä erikseen vaadi. Selvisi myös, että korttia varten ei suomalaisilta tarvita kuin hakemuksen täyttö, valokuva ja näkötestin läpäisy, ei siis mitään ajotunteja saati ajokokeita. Pakollinen näkötesti suoritetaan Centren tiskillä takasermiin kiinnitettyä kirjaintaulua tiiraillen (silmälasitkin saa olla, jos niitä käyttää). Myös tarvittavan passikuvan näpsäyttää Centren virkailija hakemuslomakkeen palauttamisen yhteydessä. Voi kätevyyttä!

Muilta täkäläissuomalaisilta olemme kuulleet, että aussibyrokratia on vähintään yhtä työläyttävää kuin suomalainenkin. Itsellemme ei ole vielä sattunut yhtään hankalaa virastojuoksupyörää. Suomessa viimeisimpiä käänteitä oli, että lähtiessäni tänne apurahoitettuna tohtoriopiskelijana jouduin pyytämään Kelalta lupaa pysyä Suomen sosiaaliturvan piirissä. Vastaukseksi tuli, että pysyn soturuodussa, jos Mela eli apurahansaajien vakuutuslaitos katsoo tiettyjen ehtojen täyttyvän kohdallani. Melasta puolestaan vastattiin, että ko. ehdot täyttyvät, jos Kelasta katsotaan minun kuuluvan sosiaaliturvan piiriin. Ja katso, ikiliikkuja on keksitty!

Leppoisuuden teemaan sopivasti eilisen kirkkaan iltataivaan kuunsirppi takapihamme muratin katveesta kuvattuna. Sirppi on täällä lähes selällään, mikä ei pokkarikamerani vaatimattomien tarkennussäätöjen takia oikein erotu...

18. Luontoäiti mätkäyttää

Välillä välähtää ihmetellä, että nykymaailmassa edes on mahdollista matkustaa näin kauas näin äkkiä. Reissuun kuitenkin kuluu vain vuorokausi, jos suorilta laukkaa menemään. Menneinä siirtolaisvuosina on lähdetty höyrylaivaan kuukausiksi ilman tietoa määränpäästä, tulevasta majoituksesta, saati työpaikasta. Uskomatonta siviilirohkeutta. Aina kun pienet arjen vastoinkäymiset uhkaavat lannistaa, yritän muistaa ajatella, miten helpolla nykyään pääsee. Milloin tahansa saa yhteyden kotiin sähköpostitse, skypellä tai puhelimitsekin. Ei tarvitse odotella, että joku kauppalaiva lähtee Hongkongiin ja vie mennessään kirjeen, jonka ehkä antaa eteenpäin Amsterdamiin menevään laivaan, josta ehkä annetaan kirje eteenpäin Helsinkiin menevään laivaan, josta ehkä kirje päätyy joskus aikojen päästä Savoon saakka.

Lannistumattomuudesta puheenollen, tänään oli lehdessä kiinnostava juttu. Kaksi kuusikymppistä miestä oli tutkimassa aavikkoseutua tuhannen kilometrin päässä Perthistä. Ajoivat jotain harvoin käytettyä tietä, kun auto yhtäkkiä syttyi tuleen (!) ja koko reissuvarustus paloi. Toisella miehistä vieläpä oli jalkaproteesi, joten ei voinut kävellä pois, siispä toinen lähti etsimään paikkaa, jossa kännykän kuuluvuus riittäisi soittamaan apua. Kaveri käveli 45 km kohti lähintä kylää (85 km päässä tapahtumapaikasta) ja sai sen verran kenttää kännyyn, että ehti soittaa pikaisesti tutulle Perthiin, joka hälytti poliisit.

Miehet ehtivät olla aavikolla ilman varusteita 4 yötä. Mäihällä juuri silloin satoi pitkän kuivuuden jälkeen, eli saivat juomavettä kauhottua kallionkoloista. Apua hälyttänyt mies kertoi, että ei ollut pitkällä vaelluksella yksinäinen, koska seuraan oli ilmaantunut villi kameli matkakumppaniksi, perään kävelemään. Ilmeisesti kameli ilahtui seurasta yhtä lailla. Jälkikäteen selvisi, että paikallinen kuivakka ruohopallo spinifex oli tarttunut auton alustaan ja syttynyt pakoputken kuumuudesta, mikä sai koko auton räjähdysmäiseen paloon. Että kannattaa varoa autoillessa tuollaisia luonnon vastaiskuja.

Yllä alku ja juuri, spinifex-pallo. Aboriginaalien käyttämä sytyke ja tervamaisen pien lähde. Alla miesten autoepäonnen seutua, Wartonin maisemia. Kuvat Wikipedia ja Google Maps.

17. Väriä elämään

Kävin tänään kampaajalla täällä ensimmäistä kertaa. Itse asiassa ensimmäinen kerta kampaajalla missään ulkomailla, koska Unkarissa en ikinä saanut aikaa varattua, koska kukaan henkilökunnasta ei mitenkään noteerannut sisäänkävellyttä mahdollista asiakasta. Tiedä sitten, olivatko sikäläiset kampaamot vain kanta-asiakkaille. Kanadassa puolestaan värjäilin tukan itse.

Henkilökunnan työnjako lähiostarin (tiedän, hengailen siellä aika paljon) kampaamossa toimi siten, että apprentice eli harjoittelija hoiti värjäämisen pomokampaajan ohjeiden mukaan, pomo sitten leikkasi otsatukkani. En tiedä kampaajien koulutuksesta Suomessa, mutta yllätyksekseni ko. harjoittelija oli ihan ammattiin valmistunut kampaaja, eikä silti saanut tehdä mitään itsenäisesti. Aina kun tämä parikymppinen poika ei värjännyt, pessyt tai puhallinkuivannut jonkun tukkaa, hän seurasi skarppina vierestä pomon työskentelyä. Mainio tyyppi sinänsä, selosti vartin siitä, miten outoa hänestä on, että jotkut haluavat sinisen tukan! Sehän sopii vaan musiikkivideoihin, ei kadulle, ajatella. Kun yritin sanoa, että ehkä joidenkin persoonaan ja tyyliin voi sopiakin, vastaukseksi sain silmienpyörittelyä ja hengenhaukkomista. 

Oman käyntini aluksi sekä harjoittelija että pomo tutkivat perusteellisesti tukkani ja lopulta kysyivät, eikö minulla olekaan harmaita hiuksia. Wut? Kuulemma näytinkin liian nuorelta harmaantumaan, ja lähitutkailu todisti saman. Ihmettelivät, miksi haluan väriä, kun värjäyksen ottavat normaalisti vain harmaantuvat. Onpa ausseilla briljantit omat hiusvärit, jos eivät harrasta värjäämistä lainkaan. Apprentice lopulta äkkäsi, että "et siis pidä omasta hiusväristäsi!" Heh, daa. Poika myös tenttasi minulta, miltä hänen puheensa kuulostaa - uskoisinko hänet aussiksi. Helposti, sen verran paksu aksentti oli. Malesialaistaustaisena hän kuulemma saa aina vakuutella olevansa oikea aussi.

Korealainen pomokampaaja ilahtui kuullessaan suomalaisuudestani, "zailitool, isn't it from Finland?" Ei soittanut kelloja, mietin pääni puhki, voiko Kimi Räikkösen tai Mika Häkkisen todella ääntää noin väärin. Lopulta välähti: xylitol. Juu juu, suomalainen tuote ja keksintöhän se on! Aasialaistaustaiset sen sijaan ääntävät nimeni oikein, täkäläisten Änju-version sijasta. Pisteet siitä. Ps. tukasta tuli hyvä! Ja maksoi maltaita. Asiantuntijat, tulinko riistetyksi pulittaessani $120, eli olisiko todellinen liksa ollut puolet tuosta?

Kuvissa eivät esiinny kampaajani vaan käytiin tänään myös katsomassa ensimmäisen kerran kenguruita! Niitä löytyy heti keskustan läheltä, saareen tehdystä puistosta. Heirisson Island on kivenheiton päässä CBD:stä eli ydinkeskustasta, ja niin vain kengut löhöilivät leppoisina puistossa kuin paremmassakin erämaassa. Kuvat saa klikkaamalla isommiksi.

16. Mitä on sateenkaaren päässä

Tuli huomattua, että taloomme East Victoria Parkissa tiivistyvät kiinnostavalla tavalla tyypilliset (?) ulkomaalaisten, ainakin länsimaalaisten kokemukset Australiasta. Ranskalaiset kämppiksemme ovat kiertäneet maata kokemuksia keräten, takana on jo lähes vuosi työn, matkustelun ja työn vuorottelua. Australian itäpuoli on koluttu ja nyt välietappina Perth muutaman kuukauden työnteon verran, jotta saavat rahaa säästöön vielä Aasian turneeta sekä lopulta kotimatkaa varten. Australia-tyypillisyyksien lisäksi talossamme asuu stereotypioita, sillä ranskalaiset laittavat aina viiden tähden illallisia, juovat usein viiniä ja pukeutuvat myös kotioloissa aina kauniisti. Me suomalaiset kääriydymme paksuihin huppareihin ja huopiin leukaa myöten kestääksemme +16 kieppeillä pyörivän sisälämpötilan - huom., öisin ja aamuisin kylmempää.

Tsekit ovat olleet maassa kaksi vuotta eivätkä ole oikein tyytyväisiä työnäkymiinsä. Heidän on ollut vaikea löytää haluamiaan töitä puutteellisen ja aksentillisen englannin takia. Nyt he ovat kahden vaiheilla, lähteäkö takaisin vai jäädäkö yhä yrittämään. Meidän työnhakumme seuraaminen on ilmeisesti valamassa heihin hieman uutta uskoa, sillä totesivat tänään, että ehkä - vastoin kaikkia heidän mielikuviaan - tässä maassa voi sittenkin olla mahdollista myös ulkomaalaisen työllistyä. Tsekkien ajattelua tuntuu leimaavan slaavilainen melankolisuus - tai vaihtoehtoisesti kovan koulun käyneiden, yritteliäiden ihmisten oikeutettu pettymys. Tänne, kuten muuallekin, on vaikeaa kotiutua ilman kunnon työtä ja sen mukanaan tuomaa sosiaalista verkostoa ja turvaa. 

Entä me? Ehkä meitä kuvaisi parhaiten suomalainen tehokkuus, jolla olemme paneutuneet arjen ongelmien ratkomiseen. Tavoitteemme on juurtua tänne ja sehän tehdään vaikka hampaat irvessä, läpi harmaan kiven. Suorittajakansaa... ironista, että juuri sen saman suorittamisen ilmapiirin alta lähdimme etsimään muunlaista elämäntapaa!

15. Say Cheese!

Minulla on tapana syväluodata uusi maa tutkiskelemalla kauppojen juusto- ja jugurttihyllyjä. Hyllyjen äärellä päättelee monta kiinnostavaa piirrettä paikallisten sielunmaisemasta. Italiassa juustohyllyn pituus ja valikoiman runsaus hämmästyttävät aina, sen sijaan kanadalaista, suosittua oranssia outoutta Processed cheese eli Teollisesti Tuotettua Juustoa ei ole tullut kohdatuksi muualla - en sitä sielläkään uskaltanut syödä. Täällä juustohylly ei notku erikoisherkkuja, mutta mietoja perusjuustoja saa vaivatta. Määrästä päätellen yksi suosituimpia juustoja on Tasty. Makuisa-nimisestä juustosta on kylläkin paketin päältä vaikea päätellä, onko se lähellä goudaa, cheddaria vai mustaleimaemmentalia. Tähän saakka on valittu varmoja suosikkeja, joilla on juuston nimi, kuten edam.

Jugurtteja joudun tutkimaan vain purkkien ulkonäön ja nimien perusteella, maitoallergia estää lähemmän tuttavuuden. Täkäläisten suosikkeja ovat määrästä päätellen mm. erilaiset hedelmäpommit, passionhedelmä, sitruuna ja mustikka-vanilja. Sitruunajugurtin puuttumista Suomen markkinoilta ihmettelen, ainakin kaurajugurttiversiona sitruuna on voittaja. Hedelmäkimarat jäävät kuitenkin määrällisesti jalkoihin erilaisille kakkumauille: löytyy omenapiirakanmaku, juustokakkuisa (sekä mansikka-, kinuski-, että perusjuustokakkuna), taatelivanukas, creme brulee ja suklaa-toffeepiirakka. Soijajugurttipuolella makuja on tarjolla tasan kolme erilaista, vanilja, boysenmarja ja aprikoosi. Kiitti.

Leikkeleet myydään ainakin lähi-Colesilla lähes pelkästään lihatiskiltä tuoreviipaleina. Kaupan perällä on unohdettu valmisleikkelehylly kooltaan 0,5 x 0,5 m, hyllyä ei näytä kukaan muu tutkivan kuin minä. Nykyään en edes minä huomattuani, että täkäläisissä pepperoneissa on maitoa. Vastaavasti einekset puuttuvat lähes kokonaan valikoimista. Pakasteita, kuten pakastepizzoja ja erilaisia aasialaisia (nimeltä minulle tuntemattomia) ruokasettejä löytyy, mutta suomalaismarkettien hyllymetreittäin pinaattilettuja, broileripastoja ja valmiskeittoja ei näy. Myöskään valmiiksi marinoitua lihaa tai kanaa ei ole tullut vastaan. Voi tietysti olla, että on vain sattunut silmät räpsähtämään kiinni niiden kohdalla. Sen sijaan ostoskeskuksemme useissa kahviloissa myydään ruoka-annoksia edullisesti mukaan, ja yhdeltä tiskiltä saisi paistovalmiita, siis raakoja ruokia kuten enchilladoja ja lasagnea kotiuuniin. On vielä testaamatta, vaikka maistuvan näköisiä annoksia ovatkin.

14. Joka ainoa aamu seitsemäksi meen?

Palataan jälleen työkuvioihin, tosin työttömyyden näkökulmasta. Myös täällä on työttömyyskorvausjärjestelmä; työttömän ikä, aiemmat tulot ja omaisuus, parisuhdestatus sekä lasten määrä vaikuttavat kuukausisummaan. Äkkiä tutkaillen työttömyyskorvaus on yksinasuvalle n. $700 eli viitisensataa euroa/kk. Centrelinkin eli täkäläisen työkkäri-kela-sossun raha on tosin tiukassa, sillä se voidaan evätä, jos henkilöllä on käytettävissään tai likvidoitavissa 3000 dollarin edestä omaisuutta. Työttömät myös velvoitetaan erilaisiin aktivointitoimiin, kuten kursseille tai osa-aikatyöhön kunnan/yhdistysten alaisiksi.

Kuumana perunana pallotellaan, pitäisikö työtön aina velvoittaa töihin etuutta vastaan. Toisten mielestä tietenkin, koska sitä odotetaan joka tapauksessa kaikilta muilta, ja nämä muut pulittavat veroina myös työttömien elannon. Toisten mielestä vain tapauskohtaisesti, koska ei välttämättä ole pitkällä aikavälillä fiksua pakottaa työtön heti mihin-vain-pätkään/osa-aikaisuuteen, jos tällä olisi valmiuksia työllistyä koko- ja pitkäaikaisesti muutaman kuukauden työnetsiskelyn jälkeen. Ai juu, luonnollisesti etuudet on varattu Australian kansalaisille tai PR:n, permanent residencen eli pysyvän oleskeluluvan saaneille - he pääsevät etuuksien piiriin kaksi vuotta oleskeluluvan myöntämisen jälkeen.

Näyttää siltä, että harjoittelijoita ja työssäoppijoita ei täällä juuri tunneta, samaten pätkä- ja osa-aikatyöt ovat ainakin Perthissä peräti kiven alla (nyt kun kerrankin sellaisen haluaisin). Tarjolla on lähes pelkästään vakituista kokopäivätyötä - ihannetilanne työnhakijoille yleensä! Suomessahan on jo pahimmillaan ajauduttu siihen, että ammattiin valmistunut tai korkeakoulututkinnon suorittanut ei pääse palkkatöihin, ennen kuin on puurtanut 3-12kk palkatta tai puolikkaalla palkalla joko pakollisen oppilaitosharjoittelun, tai "vapaaehtoisen työkykyjen näyttöharjoittelun" muodossa (moniin työpaikkoihin on mahdotonta päästä suoraan palkalliseksi ilman harjoittelijavaihetta).
http://www.digipaper.fi/akavalainen/56114/index.php?pgnumb=32

Suomessa yritykset ja surutta julkissektorikin hyödyntävät loppumatonta harjoittelijavirtaa ahkerasti. Euroopanlaajuinen ongelma alkaa olla, että töihinpääsystä on lähes maksettava työnantajalle, ainakin oman työpanoksen muodossa. Laskennallisesti harjoittelijat tarjoavat työnantajille vuosittain jopa satojen miljoonien säästöt/tuotot, kun palkkaa maksetaan 0-50% alan normisummista. Virallisessa Suomessa ongelmaa ei ole, koska kukaan ei tilastoi harjoittelusta työllistymistä. Onko harjoittelusta hyötyä vai haittaa? Työkokemuksena kyllä, mutta miksi työkokemus ja työstä elantonsa ansaitseminen ovat toisilleen vastakkaisia?
http://ohjelmat.yle.fi/mot/arkisto/mot_palkattomat/kasikirjoitus

13. Sen poimin tuolta maantien ojasta

Epäonnen luvulla epäonnisesta aiheesta. Alkoholi on täälläkin ongelma, ja WA:n eli Länsi-Australian asukkaat juovat jopa enemmän (yli 12 l puhdasta alkoholia vuodessa henkeä kohti) ja rumemmin kuin suomalaiset - minkä luulin olevan mahdotonta. Tavallinen viikonloppuyö näyttää täällä yhdistetyltä vappujuhannukselta, ja keskustasta lähtee mielellään tuhkimona ennen keskiyön kellonlyömää kotiin.

Alkoholiongelmaa vastaan taistellaan aika toisin kuin Suomessa. Sen sijaan, että valtion tai osavaltion hallitus puuttuisi asiaan, toimia odotetaan yrityksiltä ja yhdistyksiltä. Suuret markettiketjut Coles ja Woolworths osallistuvat jo viinapäiden selventämisoperaatioon mm. paikallisesti sovellettavilla hinnankorotuksilla ja myyntirajoituksilla. Alice Springsissä marketeista poistettiin kahden litran viinilaatikot ja muiden annoskokojen hintoja nostettiin jokusenkymmentä prosenttia kerralla. Tosin viinintuottajamaana viinien hinnat ovat yhä häkellyttävän matalia suomalaisen silmissä. Kiristykset ovat saaneet paljon julkista kiitosta - Suomessa vastaava esim. Citymarketin soveltamana johtaisi varmaan ennennäkemättömään ostoboikottiin.

Julkinen paine on pakottanut monet urheiluseurat lakkauttamaan ennen suositut varainkeruutapahtumat bladder busterit: niissä sisäänpääsymaksun hinnalla (esim. $20) on saanut kitata viinaa/kaljaa/sidukkaa/viskiä niin paljon kuin ehtii, ennen kuin on joutunut käymään vessassa. Ensimmäisen tyhjennyksen jälkeen lisäjuomat maksavat. Vasta nyt on alettu pohdiskella, kannustaako idea liialliseen humalahakuisuuteen, ja antaako tapahtuma ehkä sittenkin väärän kuvan urheilun, hyväntekeväisyyden ja alkoholin keskinäisestä suhteesta.

12. Elämästä helpompaa

Täällä on paljon hyviä puolia, jotka ansaitsevat tulla julkilausutuiksi. Top kympissä ehdottomasti mm. runsas tuoreiden hedelmien valikoima. Vihdoinkin maassa, jossa kiivit, ananakset, banaanit, mandariinit, vesimelonit ja maapähkinät ovat lähiruokaa! No pähkinät nyt eivät mene hedelmistä, mutta käsittänette pointin. Jopa hyviä pikakahvimerkkejä on löytynyt (Moccona, oi onnea).

Erityisen kätevää on, että täällä (kuten Pohjois-Amerikan puolellakin) ohjeistetaan kaikessa selkeäsanaisesti. Moottoritien liittymässä vastaantulevien suuntaan on isot punaiset kyltit, joissa lukee "Väärä suunta, käänny takaisin!" sen sijaan, että tienpientareella nököttäisi vinossa ujo pieni pyöreä kyltti keltaisen poikkiviivan kanssa. Ei varmasti jää huomaamatta/tajuamatta, että älä aja tänne.

Lähijuna-asemilla kuulutetaan tunnollisesti jokainen juna, myös ne, jotka ajavat ohi pysähtymättä. Suomessa ärsyttää yhtenäiskulttuurioletuksesta tai yhteisestä peruskoulusta johtuva kuvitelma, että kaikki tietävät kaikki samat asiat kertomattakin. Esimerkkinä vaaliliput: joka vaaleissa löytyy äänestyslippuja, joihin on lisätty turhia merkkejä, kuten kirjoitettu ehdokkaan nimi (väärin) numeron perään tai riipustettu huutomerkki tai peräti hymiö.

Liput karsitaan armotta, koska vaalilippuun ei vain saa tehdä ekstramerkintöjä, "kaikkihan sen tietää". Vaalikopeissa ei tätä lue, vaan se kerrotaan yhteiskuntaopin tunnilla yläasteella. Käsi ylös, moniko muistaa kaiken +10+N vuotta sitten kuullun?

Täällä - kuten toki monissa muissakin maissa, paitsi Suomessa - annetaan enemmän arvoa elämän pienille mukavuuksille ja arjen helpotuksille, helpotuksista puheenollen mm. yleisövessoja on helppo löytää. Kahviloissa voi ohimennen piipahtaa vessassa ilman viistoja katseita tai polettilunastuksia, myös ostoskeskuksissa on aina siistejä yleisövessoja, aina maksutta.

Koulun edustalla partioi arkipäivisin liikenteenohjaaja, joka pysäyttää autojonot pienten koululaisten kulkea. Monissa (ei-fine-dining-) ravintoloissa on ruokasalin puolella käsienpesuallas, jotta kädet saa huuhtaistua ilman vessaan vaeltelua. Pieniä, mutta arjen kiemuroita oikovia ratkaisuja, joihin Suomella ei kuulemma ole varaa. Miksi ei?