Australialainen vai suomalainen?

Seuraan aktiivisesti muiden ulkosuomalaisten blogeja facebookin Ulkosuomalaisten Blogit - ryhmässä, johon saa siis kuka tahansa liittyä, bloggaaja tai ei, ulkosuomalainen tai ei. Päivittäin ilmestyvistä postauksista oppii kaikenlaista maailman joka kolkalta, tutustuu suomalaisten maailmanmatkaajien elämään ja sielunmaisemaan, sekä saa inspiraatiota omaankin blogiin. Kuten vaikka tästä Oli Ennen Onnianni - blogin jutusta Amerikkalainen suomalainen.

Onnianni-Anni on havainnoinut muutoksia, jotka omiin tapoihin, käytökseen ja ajatteluun ovat hiipineet Amerikan-vuosien mittaan. Tästäpä ideasta inspiroiduin itsekin miettimään, missä asioissa olen jo australialaistunut ja missä olen yhä suomalainen. En nimittäin ole Suomessa kovinkaan tiukasti kiinni, eli harrastan paljon vähemmän suomifanitusta tai omien perinteiden vaalintaa kuin monet "kollegani" eli kanssaulkosuomalaiset.

En haali tai haikaile Marimekkoa, Iittalaa tai Artekia. En välitä enää siitä, että jouluna ei ole pipareita, puuroa, laatikoita, kinkkua saati kuusta (kyllä  ne kaikki saisin, jos hankkisin/kokkaisin/leipoisin, mikä ei helteissä huvita). Omistamani muumimukit toin Suomesta, mutta en tarvitse niitä lisää. Suomiperinteitä juhlin, koska juhlissa tapaan kavereita. Muuten täällä ulkomailla vietetyt vaput, itsenäisyyspäivät ja juhannukset ovat päiviä muiden joukossa.

Siksi, että Suomessa kaikki juhlat liittyvät niin vahvasti vuodenkiertoon, lapsuus- ja teini-iän muistoihin ja siihen, että ihan kaikki muutkin juhlivat niitä. Ne rytmittävät vuotta ainutlaatuisella tavalla ja yksinkertaisesti kuuluvat tapakulttuuriin. Täällä yksinäinen vappupillin pöristely syyssateessa ei aiheuta samaa euforiaa, jota pitkän talven päihittäminen, huumaavasti lisääntyvä valo ja lähestyvä kesä sekä loma aiheuttavat suomalaisissa.

Eli missä mennään, akselilla australialainen vai suomalainen?

Olen aussi, koska...

Otan rennosti. Tämä on sekä hyvä että huono juttu. Elämästäni on tullut kirjaimellisesti ja tuntuvasti stressittömämpää maanmuuton jälkeen. Töissä on edelleen kiire ja laskut pitää täälläkin maksaa. Mutta jotenkin tämä valon määrä, kesäsäät ja muiden ihmisten harrastaman nipotuksen ja tuomitsemisen puute saa omatkin hartiat rentoutumaan ja pari vuosikymmentä piinanneen migreenin katoamaan.

Hyvä juttu rentous on, koska välitän paljon vähemmän siitä, mitä muut ajattelevat elämästäni, valinnoistani, päätöksistäni ja ajatusmaailmastani. Elän ja annan muiden elää, kunhan lakeja ja säädöksiä noudatetaan. Ja ne eivät onneksi ole yhtä nipotirallaa kuin Suomessa, jossa edes omaleipomaa pullaa ei saa kahvilassa myydä, tai muuttaa varastohallia kirppariksi. Huoh.

Huono juttu rentous on, koska olen alkanut myöhästellä. Ennen olin joka paikassa etuajassa, nykyään lutvailen "ei tässä vielä mikään kiire... ei helkuta, auttamattomasti myöhässä!" Käyn joka toinen keskiviikkoaamu Toastmasters-puhujakerhossa harrastamassa puhetaitoja ja esitelmänpitoa - - - tai siis kävisin, jos muistaisin mokoman! Se on kalenterissani, mutta kahdesti peräkkäin olen autuaasti nukkunut pommiin ja jättänyt menemättä. Ja nolostellut tunnustaessani totuuden kerhon puheenjohtajalle. Onneksi töissä sentään on liukuvat työajat.

Harrastan ulkoilmaa. Aussit ovat tunnettua ulkoilmakansaa, eli täkäläisistä melkeinpä jokainen harrastaa telttailua, patikointia, piknikkejä, kalastusta tai ravustusta, veneilyä, uintia ja/tai surffausta, bbq-juhlia, hölkkää tai muuta ulkona tehtävää liikuntalajia sekä muuten vaan ulkoilmassa, takapihalla tai terassilla elelyä, mukaanlukien Sunday Sundownerit eli terassioluet tai siiderit aikaisin sunnuntai-iltapäivinä. Ja miksipä ei, koska säät sen sallivat lähes vuoden ympäri.

Olen aina ollut urheilullinen, mutta täällä aktiivisuustasot ovat ihan eri luokkaa kuin Suomen talvessa, ympäristön ja ilmaston sallimina. Tällä viikolla kävimme ratsastusvaelluksella, pelasin jalkapalloa, E on parhaillaan uimassa; jalista on tiedossa lisää tälle viikolle, samoin hölkkä- ja puistokuntolaite-reissu, ja loppuviikosta joko joogaa tai pilatesta. Ja tietenkin yhdet pikkujoulu-grillijuhlat.

Olen avarakatseisempi. Olin ennen Yhden Totuuden Puolustaja mallia ensiluokkainen, mutta nyttemmin - ehkä iän myötä; ehkä matkustelun, uusien ihmisten, kulttuurien ja ajatusmallien kohtaamisen, sekä maailmankatsomuksen avartumisen kautta - olen paljon avoimempi erilaisia näkökulmia, mukaanlukien uskontoja ja henkisyyttä kohtaan, enkä jaksa stressata siitä, mitä kukakin edustaa.

Aikaisemmin kaikkinainen "hihhulointi" meni yli hilseen ja vain insinöörinvankka, matemaattisesti tai luonnontieteellisesti todistettava oli minulle "totta". Nykyään ajattelen, että kullakin on oma elämänkatsomuksensa tai -filosofiansa ja syynsä uskoa, mihin uskoo. Niin kauan kuin ei vahingoita muita, kaikilla on tähän yhtäläinen oikeus, olipa ateisti, kristitty, muslimi, hindu tai new age - kannattaja.

Toisaalta olen aina ollut kovasti kiinnostunut paranormaaleista ilmiöistä kuten vaikkapa telepatiasta, ja sitähän on kiinnostavasti alettu tutkia tieteellisestikin: eräässä tutkimuksessa hlö A katsoi satunnaisesti syttyvää valonlähdettä, mutta hlön B aivot rekisteröivät myös välähdyksen, vaikka B oli eristetyssä, erillisessä huoneessa kaukana A:sta ja valosta. Huimaa.

Nykyään suhtaudun esim. vaihtoehtohoitoihin kuten akupunktioon tai alternative-meditaatioon (vaikkapa tarot) paljon avoimemmin kuin Suomessa. Mielen voima kehon parantamisessa on sekin tutkittu ja todistettu elementti, jota koululääketiede ei ole kovastikaan huomioinut aiemmin. Ja jos tiede ei tänä päivänä jotain ymmärrä, se ei vielä kerro mitään siitä, mitä huomenna, ensi vuonna tai ensi vuosisadalla ymmärretään tai voidaan mitata.

Sosialiseeraan eli small talkkaan. Tässäpä tapa, josta itse asiassa pidän. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja jutustella niitä näitä. Erityisesti tykkään kuunnella muiden ihmisten lomakertomuksia tai -suunnitelmia, tai muita haaveiluja (vaikkapa asunto-, työ-, perhe-, koira-, auto-, tms. suunnitelmia), koska unelmat kertovat mielestäni ihmisestä todella paljon ja minulle on tärkeää olla toisten haaveiden tukena, ei tulppana.

Moni asia ei ole motivoivempi kuin tunne, kun saan omalla asenteella vahvistettua jonkun tulevaisuudensuunnitelmia ja tuotua haaveita lähemmäs olemalla niistä kiinnostunut ja suhtautumalla positiivisesti. Tässä varmaan syy, miksen sopeutunut loppupeleissä Suomeen, koska "väärin sammutettu", "ei onnistu kuitenkaan", ja "maitojunalla kotiin, itku pitkästä ilosta" armeijalla on siellä ikävä kyllä liikaa jalansijaa minun makuuni.

Mutta olen toki myös suomalainen, koska...

Juon iltakahvit. Rakastan ruisleipää. Söisin korvapuusteja ja mokkapaloja joka päivä, jos olisin innokas leipuri (onneksi en ole, muuten tapahtuisi pullataikinailmiö myös kropassa). Salmiakkia tilaan nettikaupoista, jos sitä ei ole hetkeen sattunut tulemaan suomisukulaisten huoltopaketeissa tai en ole löytänyt riittävää valikoimaa hollantilaishyllyiltä ruokakaupoista. Ostan myös ruotsalaisia pepparkakkoja täkäläis-Siwasta IGA:sta, koska lapsuusmuistot, ja ruotsalaiset maistuvat ihan samalta kuin suomalaiset. Joskus käyn Ikeassa palloilemassa ostamatta mitään, pelkän tunnelman takia, sillä kaikki huonekalut ja tyyli ylipäätään ovat yleisskandinaavisia ja siten tuttuja ja rakkaita. Ja syön tietty lihapullat muussilla ja puolukkahillolla.

Arvostan luontoa, hiljaisuutta ja saunaa. Vaikka tykkäänkin sosiaalisesta elämästä ja laajasta kaveripiiristä, arvostan myös hiljaisuutta ja kaipaan - ei, tarvitsen - omaa rauhaa ja aikaa olla itsekseni hiljaa. Luen, bloggaan, käyn kävelyllä, en vain halua puhua yhtään kellekään yhtään mistään ja usein eristäydyn yksikseni makkariin tai lähden ulos. E on tähän nykyään tottunut, mutta ilmeisesti moinen simpukkaominaisuus tuli hieman yllätyksenä ranskalaiselle, joka on lapsuudenperheensä kanssa asunut lähes vuoden veneessä (eli alle parinkymmenen neliön tilassa) sovun rikkoutumatta.

Rakastan luontoa sekä Australiassa että Suomessa. Suomen paras puoli on läheisten, sekä yhteiskuntamallin (demokraattinen rauhallinen meritokratia eli kaikille annetaan tsänssi pärjätä elämässä osaamista hankkimalla) ohella ehdottomasti luonto, ja luonto onkin syy, miksi haluan käydä Suomessa eri vuodenaikoina. Kesällähän siellä kivointa on, koska ihmiset ovat lomalla ja hyvällä tuulella, mutta eri vuodenaikojen kokeminen on kuitenkin yhä tärkeää - kuten varmaan aina.

Sanon kuten asia on. Suomalainen, tuo umpituppisuu tai yltiörehellinen möläyttelijä, yes, se olen minä. Esimerkki. Unodin siis tälläkin viikolla edellämainitun Toastmasters - aamukokouksen. Kokous on samassa rakennuksessa kuin työpaikkani. Mietin (myöhässä) töihin mennessä, että mitähän kehitän selitykseksi kerhon puheenjohtajalle, jos vaikka törmäämme. Ja tadaa, samaan hissiin satuimme kohtalon oikusta. Suusta pääsi: sori, unohdin, ennenkuin ehdin estää itseäni ja kertoa tekaistun perustellun syyn olla poissa jo toista kertaa - ja toistamiseen unohtamisen takia. Ei pysty eikä kykene totuuden muunteluun näköjään, ei edes pieneen maineen kiillotukseen.

Uskon verovaroin ylläpidettyyn päivähoitoon ja koulutukseen. En voi varmasti koskaan käsittää, miksi päivähoito ja koulutus peruskoulusta yliopistoon tulisi nähdä ostohyödykkeenä. Minusta koulutus ei ole yksilön vaan yhteisön etu. Päivähoito putoaa samaan laariin, koska en mitenkään tajua, miksi on kansantaloudellisesti järkevää pitää yksi vanhempi kotona (ellei vanhempi itse halua) liian kalliiden päivähoitomaksujen takia, kuten Auslandiassa helposti tapahtuu.

Jos kaikki saamme riittävän laadukasta pohjatietoa alle sekä mahdollisuudet jatkaa vaikka tohtoriksi asti, jos rahkeet riittävät, koko yhteiskunta hyötyy, ei vain se yksi opiskelija. En jaa politiikan oikean laidan asennetta, että koulutus on panostus, joka ostetaan itselle oman elintason ja tulotason korottamiseksi tulevaisuudessa. Minulle koulutus on satsaus jokaisen parempaan tulevaisuuteen, ei vain omaani, ja siksi sitä ilolla maksan verojen kautta myös muille.

Aussilassakin on mahdollista käydä peruskoulu (lähes) maksutta julkisella puolella, mutta myös yksityisiä kouluja on pilvin pimein. Lukukausimaksut näihin fiinimpiin kouluihin ovat jopa 20 000 aussidollaria vuodessa eli 15 000 euroa. Olisi meikäläisellä opintie päättynyt kuudenteen luokkaan, jos omien vanhempien olisi pitänyt moiset rahat imuroida minulle ja veljille. Puhumattakaan ammattikoulusta, ammattikorkeakoulusta tai yliopistosta, jotka täällä aina maksavat. Opintolainaa toki saa ja joku onnekas stipendinkin, mutta itseeni ajatus kymppitonnien opintolainataakka selässä työelämään astumisesta ei suuresti elähdytä.

Tulipas tästä kantaaottavaa vaikka piti vain kuvailla omia tuntoja. Ei koira karvoistaan pääse jne!

Kun kotilaituriltaan uskaltaa lähteä merta edemmäs kalaan, voi koko elämä elämänkatsomusta myöten muuttua. Kuva: Maria Kaloudi