22.10.2016

Outoa ja tuttua - Suomen ja Australian eroja

Kuudes vuosi Australiassa ja Perthissä on hyvässä vauhdissa, ja aikamoiseksi kahden kulttuurin hybridiksi on allekirjoittanut tässä vuosien mittaan muokkautunut. Identiteetistä olen kirjoittanut jo monta kertaa eikä siitä tällä kertaa sen enempää. Mutta: Suomen ja Australian eroista näin yhden hengen tutkimusretkikunnan löydöksinä yhä riittää sanottavaa.

Tässä lista asioista, joihin en vieläkään ole tottunut Australiassa; sekä asioista, joihin olen jo niin tottunut Down Underissa, että hämmästelen eroavaisuutta Suomessa.

EN TOTU...

1) Koulujen loma-aikoihin. Australiassa peruskoulujen lukukausi kestää 10 viikkoa, minkä jälkeen seuraa vähintään kahden viikon loma. Kesäloma eli pisin loma on jouluna, sen pituus on 6 viikkoa. Tämä on hirmuisen kätevän kuuloinen systeemi lasten (ja opettajien) jaksamisen kannalta, ja oikeastaan ihmettelen, miksei samaa tehdä Suomessakin. Siellähän lukukausi kestää koko syksyn tai kevään, tavutettuna vain yhdellä tynkä-syys- tai hiihtolomalla, jolla hädintuskin ehtii huilahtaa.

Yliopistoissa näyttää olevan kaksi lukukautta per kalenterivuosi, maalis-kesäkuu ja heinä-marraskuu. Joulukuu-helmikuu näyttää vapaalta, samoin kesä-heinäkuussa kuukausi. Suomalaiselle ei jotenkin mene kalloon, että kesä-heinä-elokuu eivät ole lomakautta. Ja että joululoma jatkuu jonnekin helmikuun loppuun saakka. Vaikka tietenkin tämä on perua vuodenaikojen nurinniskoin olosta.

Koulujen loma-ajat tällainen perheetön toimistotyöläinen huomaa siitä, että aina kymmenen viikon välein keskusta, kahvilat ja lounaspaikat ovat tupaten täynnä teinejä teinivaatteissaan - normaalisti yläasteikäisiä näkee pääasiassa koulupuvuissa matkalla kouluun tai sieltä pois. Myös perheitä liikkuu kaupungilla ja junissa enemmän. Lähijunat vievät myös uimarannoille, eli sinne varmaan suuntaavat kesäaikaan.

En tiedä, miten perheet järjestävät lomien lapsenvahdinnan, täällä kun ei ole mistään subjektiivisesta päivähoito- tai iltapäiväkerho-oikeudesta kuultukaan. Nähtävästi ainakin osa vanhemmista ottaa lapset töihin, sillä meillekin ilmestyy joskus naperoita toimistoon päiväksi tai pariksi lomilla.

SUOMESSA EI NÄE...

1) Aitoa kansainvälisyyttä. Suomessa ollaan tilanteessa, jossa monikulttuurisuus on joko kirosana tai ärsyttävä EU-termi. Australialla on toki omat haasteensa asiassa ollut, mm. aboriginaalien kohtelu ei ole ollut aina puhtaalta pöydältä, ja rasisteja on tälläkin mantereella. Mutta nykypäivänä väittäisin, että Australia on aidosti ja onnistuneimmin monikulttuurisimpia maita, joita koko planeetalta löytyy.

Kaupunkitutkija Richard Florida totesi jo pari vuosikymmentä sitten, että missä kulttuurit ja erilaiset näkemykset kohtaavat, siellä versoo uutta tietoa, ajattelua, taidetta, ruokakulttuuria ja bisnestä – siksipä esim. New York, kulttuurien sulatusuuni, on niin menestyksekäs kaupunki talousmielessä. Ja siksi suurkaupungit yleensä menestyvät keskisuuria tai pieniä paremmin: niihin kerääntyy kaikenlaista porukkaa ja tästä synergiasta kumpuaa jotain uutta, tarpeellista ja myös rahakasta (työpaikkoja, ostomahdollisuuksia, ideoita, uusia yrityksiä jne.).

Suomessa kaikkialla muualla paitsi Helsingissä on erittäin ”monotonista” siinä, miltä kaupungilla näyttää ja ketä siellä kohtaa. En ole tässä väittämässä, että väkisin pitää ”monikulttuuristaa”, mutta yksipuolisuus, saati sellaisen kaipaus tai ihannointi, kyllä pistää silmään sellaiselle, joka on päivittäin kaikkien maailmankolkkien asukkien tai näiden perillisten ympäröimä ja itsekin kaukana omasta synnyinmaastaan.

EN TOTU...

2) Puhelinpankkeihin. Kun Auslandiassa soittaa mihinkään pankkiin, vakuutusyhtiöön tms. puulaakiin, on vastassa aina automaatti - kuten toki usein Suomessakin - mutta automaatti antaa myös vaihtoehdon maksaa laskuja tai tarkistaa saldon, kunhan vain asiakas tunnistautuu riittävällä varmuudella. Tämä voi kuulostaa kätevältä, mutta mielestäni ei ole. Jos soitan vaikkapa sähköyhtiöön, minulla ei välttämättä ole viimeisin lasku tai asiakasnumeroni käsillä, koska oletan, että löytäväthän he minut systeemistään myös nimellä ja osoitteella.

Ennenkuin pääsee puhumaan kenenkään kanssa, on kuitenkin kuunneltava läpi litania, jossa pyydetään syöttämään asiakas/tilinumero, syntymäaika tms. Jos ei sitä pirkuleen asiakasnumeroa ole, esimerkiksi tilanteessa, jossa ei vielä ole asiakas vaan haluaa liittyä tai haluaa lisätietoja, automaatti jättää pahimmillaan luuppiin, jossa ei pääse etenemään, jos ei syötä vaadittua numeroa. Eli saadakseen numeron, tulisi olla numero. Annamunkaikkikestää.

Toinen huvittava/ärsyttävä piirre ovat virastojen ja yritysten turvakysymykset, joilla paikataan sitä, ettei ausseilla ole sotua tai mitään muuta yhtenäistä tunnistautumiskeinoa (koska kaikilla ei välttämättä ole ajokorttia tai passia). Päästäksesi etenemään asioinnissa, sinulta voidaan kysyä mm: mikä on äitisi tyttönimi, missä kunnassa/kaupungissa synnyit, mikä oli ensimmäisen lemmikkisi nimi ja mikä oli ala-asteesi nimi. Noihin kun änkyttää pitkiä suomalaisia nimiä, etenkin automaattiin, niin avot.

SUOMESSA EI NÄE...

2) Sosiaalisuuden arvoa. Aussit ottavat lähtökohtaisesti ihmiset ihmisinä ja vasta toissijaisesti esim. kollegoina. Ausseille on tärkeää tuntea työkaveri, joukkuekaveri tai hyväntekeväisyyttä yhdessä tekevä tuttu ja yleensä myös tämän partneri ja/tai perhe. Kokoukset uusien (saati vanhojen) tuttavuuksien kanssa eivät yleensä ala suoraan työasiasta, vaan jostain perhe-, loma-, tms. small talk – rupattelusta, jotta jää rikkoutuu.

Huomaan nyt viisi ja puoli vuotta Australiassa vietettyäni, että verkostoissani on ehkäpä sata paikallista, ja näiden kaverit ja partnerit mukaanlukien toiset sata. Se ei johdu siitä, että olisin erittäin aktiivisesti sosialiseerannut, vaan siitä, että väkisinkin tutustuu, kun työkaverit kutsuvat ex-työkavereitaan samoihin tapahtumiin, jalisjoukkuekaverit haluavat viettää kauden lopettajais - drinksut partnerit mukaankutsuen, jne.

Suomessa yliopistokaupungissani Jyväskylässä onnistuin tutustumaan ehkäpä puoleen tästä määrästä samassa ajassa, ja opiskeluaika on kuitenkin luonteeltaan aivan eri tavalla sosiaalista kuin työelämä. Täällä minulla on roimasti enemmän tuttuja, mutta vähemmän ystäviä, kun taas Suomessa on aitoja, läheisiä ystäviä, muttei samaa määrää hyvänpäiväntuttuja tai kaukaisempia kavereita. Kumpaakin mielestäni tarvitaan.

Yksi hyvä ystävä voi tavallaan korvata 10 tuttua ja toisinpäin, mutta toisaalta, kun tarvitsee johonkin apua tai vaikkapa sen urheilujoukkueen kasaan, on kätevää, että on laajempi verkosto, johon olla yhteydessä. Ja small talk jopa kaupan kassan kanssa - usko tai älä - piristää päivää ja tekee elämästä ylipäätään miellyttävämpää kuin yksin jurnutus.

Aussit saattavat vaikuttaa pinnallisilta, mutta ovat kuitenkin inklusiivisempaa porukkaa – eli mukaan ottavampaa – kuin suomalaiset. Täällä esimerkiksi vietetään mielenterveysviikkoa ja Are You OK- päivää, joiden idea on levittää tietoisuutta masennuksesta, yksinäisyydestä ja mielenterveysongelmista, sekä ehkäistä itsemurha-ajatuksia kehottamalla kaikkia välittämään kanssaihmisistään. Tällaista aktiivisuutta toivoisi myös Suomeen, itsemurhien kiusaamaan kolkkaan.

EN TOTU...

3) Kodittomiin kaduilla. Vaikka aussit ovat keskimäärin sydämellisiä ja hyväntahtoisia, jostain syystä kodittomia on vähän joka keskustan kadunmutka pullollaan. Asumisen hinta on Australiassa Suomen tasoa, mutta sosiaaliturvaa Suomen mitassa ei ole. Läheskään kaikilla ei ole yksityistä työttömyysvakuutusta, ja valtion työttömyyskorvaus on noin puolet keskivertovuokrasta per viikko. Sillä rahalla pitäisi kuitenkin myös maksaa ruuat, vaatteet, liikkuminen, lääkkeet jne., ei pelkkä asuminen. Lyhytkin matikka osoittaa, ettei summa voi riittää kaikkeen.

Australiassa on toisaalta Suomea enemmän tarjolla erilaisia hanttihommia ja matalapalkkatöitä, ja yrittäminen on helppoa kuin heinänteko byrokratiamielessä, joten teoriassa jokaisen tulisi voida jokin elinkeino löytää. Oikeassa elämässähän ei näin onnellisesti ole, koska ihminen voi olla vaikka addikti tai kotiväkivallan uhri - traumojen tai mielenterveysongelmien vuoksi työtön.

Perthin keskustassa on helppo seurata, milloin kaduilla on säännöllisiä poliisipartioita ja milloin ei. Kun poliiseja ei ole hetkeen näkynyt, ilmaantuu työpaikkani - keskustorin laidan viraston - eteen makuupussileiri kodittomia. Kun kodittomia ei näy, tietää, että poliiseja on paikalla liikkunut. Asia on yhtä aikaa traaginen ja ärsyttävä. Luulisi, että kaikille riittäisi edes jokin asuntolapaikka näin rikkaassa valtiossa. Luulisi, ettei kenenkään tarvitse syöstä itseään niin pahaan jamaan juomalla ja huumeilla, ettei edes vessakäynneistä pysty huolehtimaan. Luulisi, että kaikille löytyisi jokin apu.

Mitä enemmän kodittomia näkee, sitä enemmän heihin myös sydän kovettuu - karmeaa mutta totta. Alkaa ärsyttää. Miksei tuokin mene töihin, terveen näköinen nuorimies? Ja seuraavassa käänteessä muistan, että emme kaikki synny onnellisten tähtien alla, en tiedä ko. ihmisen elämästä mitään, ja minulla on varaa auttaa edes pienesti. Salvos eli Salvation Army tekee voitavansa, samoin monet muut järjestöt, ja lahjoitan minäkin kuukausittain tämän ongelman hoitamiseen. Lähtökohtaisesti en tosin tajua, miksei asiaa hoideta verovaroista, kuten sivistysvaltiossa mielestäni kuuluisi.

SUOMESSA EI NÄE...

3) huonosti käyttäytyviä eläimiä. Australia tunnetaan myrkyllisten ja vaarallisten eläinten maanosana, mutta ainakin näin Perthin keskustassa asuja on aika turvassa hämähäkkien, käärmeiden, krokotiilien tai haiden osalta. Hait pelottavat kyllä, mutta koska en juurikaan meressä ui huonon uimataidon vuoksi, tämä ei sanottavasti itseäni kosketa. E sukeltaa ja snorklaa, mutta hän tottui Tahitilla viisi vuotta asuessaan haiden läsnäoloon ja tietää, milloin näyttää riskialttiilta (eli esim. mitkä hailajit ja minkä kokoiset ovat vaarallisia ja mitkä eivät).

Kaupunkilaista pelottavia eläimiä sen sijaan ovat jotkut papukaijat, harakat ja koirat. Lorikeetat ja kakadut ovat yleinen näky kaikissa puistoissa, ja ne saattavat joskus tehdä läheltä lentäviä yllätystempauksia, joissa ei tiedä, tuleeko käyränokka silmään tai koukkukynsi niskaan.

Harakat puolustavat reviiriä raivokkaasti pesintäaikaan ja täällä ihan oikeasti ohjeistetaan uutisissa, miten liikkua alueella, jolla pesii harakoita. Pidä aina pyöräilykypärää (pyöräillessä pakollinen muutenkin, sakon uhalla), käytä jotain kättä pidempää houkutinta, koska harakka hyökkää korkeimman kohdan kimppuun. On siis parempi pitää vaikka kättä ylhäällä tai parhaassa tapauksessa sateenvarjoa, keppiä tms., jottei harakka käy silmille tai lävistä takaraivoa.

Koirat eivät normaalisti ole aggressiivisia, mutta huonosti koulutettuja kylläkin.

Väitän, että keskivertoaussi ei koiraansa juuri kouluta sisäsiisteyttä pidemmälle, ja liian vähän lenkitetyt ja perustottelevaisuutta ymmärtämättömät koirat saattavat ampaista päälle / jalkoihin / pyörän renkaisiin silkkaa innokkuuttaan. Itse olen enemmän kissa- kuin koiraihminen, vaikka koiristakin ihan pidän, mutta en periaatteesta koskaan silitä ohikulkevia koiria, jos ne tunkevat luokseni pyytämättä: en halua rohkaista koiria ja omistajia oppimaan tapaa, jossa kenen tahansa luo voi pynkäistä yllättäen, koirapelkoisia ja pahasti allergisia kun joukossamme aina on.

Suomalaiset eläimet - sekä lemmikit että villieläimet - ovat paljon vähemmän päällekäyviä ja hyvä niin! :D (Paitsi kissat, joita ei kiinnosta missään maassa, mitä ihmiset niiltä odottavat).

Sateenkaarilorikeettoja pihapuussa. Nämä liikkuvat aina isoissa parvissa ja säksättävät raivoisasti. Niitä on hauska katsella, vaikka tuhoeläimiä ovatkin paikallisen metsähallituksen mukaan.

Tänään puuhailimme Perthin Suomi-talolla (koulu/kirkko) tällaisia tuotoksia: joulukortteja glögiä juoden ja joululauluja kuunnellen. Ulkona paistoi helakasti aurinko +29 asteessa.

1 kommentti:

  1. Anu, kiitos kirjoituksistasi! Mukava lukea niitä täällä toisella puolella Sunshine Coastilla; me eläkeläispari Suomen Tampereelta. Asumme tyttärien (2) perheissä vuoden. Tulimme huhtikuussa ja palaamme takaisin maaliskuussa 2017. Sinun terävät havaintosi lisäävät meidän aussi-tuntemusta. Jännää, saimme kolmen vuoden viisumin, mutta vuoden jälkeen pitää poistua maasta puoleksi vuodeksi ennen kuin voi palata taas. Olemme miettineet miksi näin. Onhan siinä hyvää se, ettei putoa pois Suomen sosiaaliturvan piiristä. Kiitos vielä, luetaan jatkossakin mukavat juttusi. T. Ulla ja Jorma

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!