Kulttuurishokkia Kanadassa

Olemme nyt viettäneet Kanadassa lähemmäs kaksi kuukautta ja aika on riittävän pitkä, jotta ollaan päästy kulttuurishokin seuraavaan vaiheeseen, nimittäin ihastuksesta hämmennykseen, joskus jopa vihastukseen. Asiaan vaikuttaa eniten se, että jouduimme siirtymään hobittikolosestamme vehreältä West Vancouverin ruusupensasalueelta naapurikuntaan Surreyyn, joka on paikoin ihan kiva, paikoin vähemmän. 

Tarkalleen ottaen Surrey on kaksi kuntaa Vancouverin kaupungista itään ja täällä oli lähin realistisen hintainen majapaikka, jonka kesäsesonki- ja risteilykautena pystyy metropolista saamaan. Olen aiemminkin kauhistellut Vancouverin hintatasoa ja kauhistelu jatkuu edelleen. Nyt maksamme sinällään mukavasta kalustetusta kolmiosta himpun vajaat 2000€ kuussa - mikä tuntuu ryöstöhinnalta siihen nähden, että olemme puolentoista tunnin julkisliikennematkan päässä itse Vancouverista ja kiemurtelevien bussireittien päässä yhtään mistään (ml. kaupat, kirjastot, leikkipaikat, kahvilat). Olemmekin hintatason vuoksi joutuneet päättämään, että alunperin kolmikuukautiseksi suunniteltu Kanadan-vierailu täytyy typistää yhdeksään viikkoon. Apurahani ei nimittäin riitä enempään majoituskuluja (nytkin majoituskorvausta tulee puolet, puolet menee omasta pussista). 

Raha ei kuitenkaan ole kulttuurishokin syy suoriltaan. Enemmän ahdistaa alueellinen luokkajako, jota tosiaan en tajunnut/muistanut Kanadassa olevan. Elämme nyt seudulla, jossa on sekä överiä rakentamista että ankeutta ja kurjuutta. On paikoin ränsistynyttä, roskaista ja likaista, myös varjotonta, paahteista, betonista, asfalttista öljy- ja sylkitahroin.

Bussissa on lähes aina joku, jonka viereen ei suoraan sanottuna halua, koska henkilö on niin pahanhajuinen, likainen tai muuten outo (tajuan, että esim. addikteja ei pidä tuomita, en silti uskalla aggressiivisen oloisen tyypin viereen nelivuotiaan kanssa). Lähiostarimme on jättihalli, jota ympäröivät vielä jättimäisemmät parkkialueet sekä nelikaistatiet. Bussilta ostarille kävely tuntuu extreme-urheilulta, kun rekat ja monsterikokoiset lava-autot paahtavat ohi ja lähes myös päälle, parkkialueella. E:n ensimmäinen kommentti ostarivisiitistä oli: feels quite hostile, tuntuupa alue luotaantyöntävältä. 

Olemme kuin sanattomasta sopimuksesta alkaneet navigoida ajanviettoon kivemmille seuduille kuten New Westminsteriin, jonne on "vain" yhden bussin ja yhden junan verran matkaa. Autottomuus alkaa syödä miestä ja naista näin parin kuukauden jälkeen. West Vancouverin kahvilakaduilla ajopelittömyys ei vaikuttanut elämäämme juuri mitenkään, täällä 60-luvun autolähiössä kaaratta elo on kuin jalattomuutta: minnekkään ei pääse kuin suurella vaivalla ja ajanhukalla. Esimerkiksi eilen matkasin kampukselle lähes kaksi tuntia suuntaansa, vaihtaen liikennevälinettä neljä kertaa matkalla. Ja tämä oli suorin reitti. Itsepä änkesimme suurkaupunkiin asumaan. 

Ei elämä kuitenkaan pelkästään kurjaa ole, päinvastoin. Teimme viiden päivän vuokra-automatkan Banffin vuoristokylään ja hiihtokeskukseen, joka on myös Kanadan suurin nähtävyys (kävijämäärissä mitaten kuulemma). Tarkemmin sanoen itse kylä ei ole pääkohde, vaan Banffin ja lähiseutujen luonnonpuistot, kuuluisia Kalliovuorten maisemistaan sekä vuoristojärvistään -- ne tosiaan ovat yhtä huikaisevan turkooseja ja kirkasvetisiä luonnossa kuin kuvissa. Vuoristojen jääkentät jauhavat kiviainesta mikrohiukkasiksi veteen, ja sulamisvirroissa kelluvat kristallihituset tekevät järvivedestä taianomaista. Banff on seuraavan osavaltion Albertan puolella, ja matka sinne vei pari päivää täysmittaista ajoa suuntaansa. Nähtävyyksien vuoksi olisi ollut fiksumpaa käyttää reissuun kauemmin, mutta emme raaskineet toisaalta työaikataulun, toisaalta hintatason vuoksi. Jos Vancouverissa ovat hinnat pilvissä, Kalliovuorten korkeuksissa vasta pilvissä ollaankin, rahanmenon suhteen. 

Reissu itsessään oli ehkä tämän keikan kohokohta, koska näimme matkalla niin paljon huikaisevia vuoristo- ja erämaisemia. Autoreissut ovat suosikkimatkustustapani: voi päivä päivältä päättää, minne tähtää ja missä pysähtyy. Ja suunnitelmia voi muuttaa lennosta tarpeen mukaan. Tajusimme reissulla myös, miksi British Columbian osavaltion puolella ei ole samanlaisia maailmanluokan vuoristokohteita kuin Albertassa (Banff ja Jasper), Vancouverin pohjoispuolista Whistleriä lukuunottamatta.

Vancouverista itään vuoristo on BC:n puolella paljolti hiekkakiveä ja muodostuvat maisemat aivan erinäköiset. Esimerkiksi matkan varren kaupungista nimeltä Merritt jäi mieleen lähinnä, että eipä ole Merritissä meriittiä, niin ruma se oli (puuton, paljasrinteinen, hiekkainen, paahteinen, siellä täällä peltihalleja ja mitäänsanomattomia asuintaloja). Kuvittelimme, että koko Merritt on louhittu piloille, mutta ilmeisesti rinteiden mataloituminen ja katoaminen ovat lähinnä tuulen ja sateen aikaansaamaa eroosiota. Nyt netistä tarkistaessani Merritt on tunnettu kantrimusiikista ja musiikkifestareista. Jahas. Eipä ole kantri minun makuuni, joten Merritin meriitit jäävät meikäläiselle vähiin!

Hienointa matkalla oli telttailu Banffissa luonnonpuistossa, E:n vanhan kollegan ´Suzyn´ järjestämänä. Suzy muutti Perthistä Kanadaan kahdeksan vuotta sitten retkeily- ja seikkailuoppaana ja työskentelee nykyään Kanadan luonnonpuisto-osastolla. Hänen kauttaan saimme viime tipan telttapaikan sekä leirivarusteet, joita meillä ei tietenkään Aussilasta asti tuotuina olisi (matkalaukkukilot paukkuvat jo ilmankin). Nelivuotiaalle leirinuotio ja metsässä telttailu oli ikimuistoista, ja olihan se sitä myös vanhemmille. Tosin itse en ole telttailun ylin ystävä, koska ei siellä kovin hyvin nuku... Mutta herääminen paratiisimaisiin näkymiin turkoosin järven poukamassa ei olisi voinut vaikuttavampi olla.

Oli kiinnostavaa kuulla Suzyn mietteitä, miten aussi sopeutuu Kanadaan. Olin kuvitellut, että maat ovat niin samankaltaiset, ilmastoa lukuunottamatta, että puolin ja toisin sujahtaisi kuin kala veteen. Suzy kuitenkin kaipaa kovasti kotiin Perthiin, toisaalta perheen ja ystävien vuoksi, toisaalta erilaisen kulttuurin ja elämäntavan. Vaikka hän nauttiikin vuoristoelämästä ja maisemista, on kanadalaisiin tutustuminen osoittautunut vaikeaksi. Käsitin, että Suzy on tottunut rouheampaan ja mustempaan huumoriin (aussit mm. mielellään viljelevät kirosanoja ja aika karuja ilmaisuja...), sekä yhteisöllisempään kulttuuriin.

Ausseihin verrattuna kanadalaiset vaikuttavat luokittelevammilta ihmisiltä, eli ihmisiä jaotellaan eri leireihin esim. tulotason pohjalta sekä siitä, mistä henkilön tuntee. Aussit mielellään sekoittavat kaikkia ympyröitä eli työkaverit, harrastuskaverit, suku ja lapsuudenkaverit voidaan hyvin kutsua samaan illanviettoon, kun taas Suzyn mukaan kanadalaisille nämä kuuluvat eri leireihin (varmasti riippuu paljon ihmisestä ja alueesta). Myöskään jaettuja julkisia ajanviettopaikkoja ei ole samalla lailla Kanadassa kun Aussilassa, siis puistoja, leikkipuistoja, ulkoilma-kuntoilupaikkoja, grillauspaikkoja... Yksi selkeä Kanadan ja Australian ero on, että lapset eivät ole Kanadassa yhtä lailla tervetulleita aikuisten alueille, esim. iltatapahtumiin tai pubeihin, kun taas Aussilassa perhekeskeisyys on kiistaton normi (hyvässä ja huonossa. Siitä voidaan aina debatoida, onko aikuisilta fiksua juoda alkoholia lasten nähden. Omasta mielestäni ok jos ei mene yli). Leikkikenttä keskellä olutpanimoa kuuluu asiaan Perthissä ja jos sellaista ei ole, paikka menettää puolet asiakkaista. Kanadassa moisesta ei ilmeisesti ole kuultukaan ja lakikin sanoo, että anniskelualueille ei ole alle 19-vuotiailla asiaa. 

Luokkajako tai ehkäpä demografinen preferointi kävi ilmi myös viinitilakierroksellamme. Aussilassa viinitiloilla kiertely on yleinen viikonloppuharrastus ja vaikka se onkin enemmän aikuisten huvia, yleensä myös lapset huomioidaan tai ainakin sallitaan. Niitä mainittuja leikkipaikkoja tai ainakin pihapelejä yleensä löytyy, tai jonkinlainen lasten alue, vaikkapa viiniköynnöslabyrintti. Kelownan ja Pentictonin viiniseuduilla käydessämme tajusimme pian, että lapsiystävällisyys tarkoittaa täällä hyvin eri asiaa, nimittäin juurikin sitä sietämistä huomioinnin sijaan. 

Vanhin, arvostetuin ja ehkä myös fiinein tila Mission Hill Kelownassa vaikutti jo lähestyessämme siltä, että tänne ette te kuulu: pihaan ajo tapahtui kolme metriä korkeiden muurien välistä, rautaportin ohi. Ja tosiaan viininmaistelu tapahtui erillisessä paikkavaraustilassa, jonne ei meikäturisteilla ollut walk-in- eli sisään ilmestyvinä tunkeilijoina mitään asiaa. Hienoja kuvia saimme, mutta myös pienimuotoisen alemmuuskompleksin, sen verran paikassa katsottiin alaspäin keskiluokkaista lapsiperhettä vrt. julkkikset, pohatat ja muu kerma. Huom, tässä en vaadi, että kaikkien pitää olla kaikkialle tervetulleita ja toki jokainen yritys valitsee asiakkaansa. Tilanne vain oli kulttuurieron kohtaaminen, koska tätä emme ole Australiassa kokeneet. 

Entäs arki? Työntekoni etenee nytkähdellen, pyräyksittäin. Inspiraatiota lukea ja kirjoittaa on nyt -- varmaan paikanvaihdoksen myötä -- enemmän kuin oikeastaan missään kohti aiemmin, mutta aikaa puolestaan vähemmän, paradoksaalisesti. Koska meillä ei ole täällä päivähoitomahdollisuutta, vuorottelemme pikkujepen vahdintaa. E viimeistelee täydennyskoulutusdiplomia kaupunkipuuston hoidosta ja suoritukselle on deadline, minulla puolestaan ei ole päiväkohtaisia tavoitteita, kylläkin pidemmän aikavälin, joita tulisi edistää. Lähikirjastot ovat tulleet kummallekin varsin tutuiksi, ja kirjastot ovatkin hyvä ja toimiva palvelu täällä. Yhdessä on peräti lapsiparkki, tosin se on auki vain klo 17-20 ja varauksen voi tehdä enintään 90 minuutiksi kerrallaan. Parempi sekin hengähdysaikaa kuin ei mitään! 

Hupaisa pikkuinen kulttuuriero ilmenee siinä, miten kanadalaiset ja aussit puhuvat: vaikkakin englantia, silti omin sanakääntein. Esimerkiksi kirjastossa lainauspalvelu täällä voi olla nimeltään circulation, loansin sijasta (kierto ennemmin kuin laina). Kävin kampaajalla siistimässä tukkaa ja pyysin parin sentin lyhennystä takaa sekä otsiksen kuntoonlaittoa. Australiaksi otsatukka on fringe. Kampaaja sanoi: "siis haluat noin tuuman pois takaa sekä bangsit kuntoon?" Oikein leikkasi, eli ymmärsimme toisiamme :D 

Muuten, Vancouverin monikulttuurisuus ja vetovoima ilmenevät hyvin siinä, etten ole vielä kertaakaan jutellut kenenkään sellaisen kanssa, joka on syntyjään Vancouverista. Neljä viidestä on jostain muusta maasta tykkänään, ja loput yksi viidestä syntyperäisiä kanadalaisia, mutta muualta tätä laajaa valtiota. Esimerkiksi eilen minulla oli tapaaminen kollegan kanssa, joka oli alkujaan Ontariosta ja Montrealin kautta Vancouveriin päätynyt. Hänkään ei ollut varma jatkostaan täällä, sillä Vancouverin hintataso on ongelma kaikille, ei vain meille lyhytaikaisille vieraille. Kanadaan muuttavat aussit näyttävät suuntaavaan preerialle naapuriosavaltioon eli Albertaan, tuttuihin töihin öljy-, kaasu-, IT-, ja konsultointialoille, tutunoloisiin kuumanpaahteisiin maisemiin (kesällä, talvella sitten piisaa kylmää). 

Kanadan-keikkamme jatkuu vielä tämän kuun loppuun, sitten siirrymme visiitille veljeni luo Kolumbiaan. Täysin uusi maa ja manner meille, pysykääpä kanavalla! 

Vuoristojärvellä, Emerald Lake eli Smaragdijärvi. Nimensä arvoinen. 

Mission Hill-viinitila Kelownassa. Odotimme koko ajan, että meidät saatetaan turvamiesten voimin pois, sen verran fiini paikka oli. 

Mission Hill-viinitilalla.

Löysimme matkan varrelta taikametsän, The Enchanted Forest. Kokonainen metsärinne täynnä tällaisia satutaloja ja -hahmoja. Nelivuotiaan paras päivä!

Suomalainen savusauna Vancouverin Skandinaavisen kulttuurikeskuksen pihassa. 

Walmartin annoskoot, oh my. Melkein puolitoista kiloa sipsejä...? Tajuan juhliin joo, mutta tarvitseeko oikeasti kukaan näin paljon? Eivät ne pussissa kuitenkaan hyvänä pysy, eli pitäisi kiskoa kerralla koko päivän kalorit. Kansanterveys kiittää.