19.12.2011

Talviunten kynnyksellä

Havaintoja Suomesta - sarja jatkuu. Joulu odotuttaa vielä itseään, sillä vaikka juhla toki on jo viikon sisällä, kelit eivät ole jouluisen taianomaisia vielä nähneetkään. Parhaillaan sisä-Suomessa on lunta maassa lämpäreittäin, märkä nurmikko ja rapainen hiekka paistavat masentavasti alta. No, vielä on aikaa ja eilen illalla jo pyrytti hetken lupaavasti. Perthiläisten kommentit tiedossa olevasta +28 asteen joulusta yli neljäkymmenasteisen sijaan kuulostavat kyllä välillä melko houkuttelevilta. Mutta nyt niihin havaintoihin:

Suomalaiset ärtyvät etenkin väkijoukkoihin erityisen helposti, mutta eivät näytä ärtymystään muuten kuin puhinana, äreinä katseina ja tempovina liikkeinä. Jouluruuhka on varmaan omiaan kiristämään hermoja entisestään, mutta kauppojen ja markettien käytävillä kohtaa sesongista riippumatta samanlaista pahantuulen huountaa. Nyt sen tajusin, että syynä mitä ilmeisimmin ovat hiostavat ja ahdistavat vaatteet. Mikäs sen tukalampaa, kuin sukkuloida ahtailla kauppakäytävillä toisia toppatakin pullistamia hahmoja väistellen, kun hiki valuu otsalta ja villakaulahuivi kutittaa. Itseäni on aina ärsyttänyt Suomeen erottamattomasti kuuluva pakko, että puolet vuodesta on kääriydyttävä useisiin vaatekerroksiin aina, kun kotiovestaan haluaa ulos. Sukkahousut, housut, aluspaita, päällyspaita, neuletakki, talvitakki, huivi, pipo, hanskat (joista toinen aina hukassa). Joka ikinen vaate tuntuu hiertävän viimeistään siellä kodikkaan tuvan lämpöiseksi lämmitetyssä kaupassa, eli totaalikuumaksi löylytetyssä toppatakkiasiakkaiden käristystilassa. Minkä ihmeen takia ne kaupat pidetään talvisin yli +18-asteisina alkujaankaan? Myyjien työmukavuuden toki ymmärrän, mutta varmaan heillekin voisi tarjota paksummat työvaatteet ja asiakkaille sen mahdollisuuden, että ei läkähdy heti ensimmäisellä käytävällä.

Suomalaisten ärtymystä lisää, että täällä jostain syystä ei ole tapana huomauttaa tai pyytää tilaa, jos toiset tukkivat kulkureitin. Mieluummin seistään takana mykkänä odottamassa vaikka minuuttitolkulla, että niskaan porautuva katse tai telepatia herättävät tukkijamöllön. Jotkut reippaat sentään työntyvät ohi anteeksi-sanan kera. Suomalaisilla on myös kummallinen tapa pysähdellä keskelle kulkureittejä, esimerkiksi rullaportaiden yläpäähän tai keskelle katua, jos täytyy kaivaa kännykkä laukusta tai yleisesti vain mieleen tulee kiinnostava ajatus, jota on pohdittava paikallaan. Opiskelijaruokaloista muistan sen ilmiön, että kun pöydästä noustaan, siitä noustaan taakseen vilkaisematta ja tuoli vauhdilla taaemmas tönäisten. Jos takana kulkee juuri sillä hetkellä joku oman tarjottimensa kanssa, on vaarana tulla kumoon keilatuksi nousijan tuolilla. Olen päätellyt, että suomalaiset eivät kerta kaikkiaan muista, että samalla väylällä voi olla muitakin. Huolimatta siitä, että enemmistö meistä on jo nykyään kaupungista tai edes vähän isommalta kirkonkylältä kotoisin, eikä enää suoraan maatilalta tai korpikuusen kannon alta.

Sen sijaan Suomen luonto on yhtä kaunis kuin ennenkin. Tulkoon räntää, tulkoon vettä ja ankeutta taivaan täydeltä. Minusta suomalaisessa luonnossa on silti aina jotain sellaista jopa esihistoriallista mystistä tenhoa, jota en ole muualla kokenut. En tiedä, onko syynä tällaiseen luontoon ja maisemiin tottuminen ja rakastuminen jo lapsesta saakka, vai se, että on niin helppoa kuvitella esi-isät asumaan ihan samanlaisten kuusten, mäntyjen ja koivujen katveeseen, kallioreunaisia järvireittejä melomaan. Tosin muistettakoon, että kuusi tuli Suomeen vasta noin 6000 vuotta sitten ilmeisesti kaakosta, jääkauden jättämien kylmien ilmanalojen jo hellitettyä. Asukkaita näillä mannuilla on siis ollut kauemmin kuin kuusia. Mutta rehellisesti sanoen ei edes luonnon vetovoima poista sitä faktaa, että kuukausia jatkuva pimeä-hämärä-valopilkahdus-hämärä-pimeä-rytmi on kertakaikkiaan liikaa ainakin omalle sietokyvylleni. Nytkin huomaan, että viikko Suomessa on saanut jonkinlaiseen orastavaan talvihorrokseen ja tuntemaan, että pitäisiköhän ottaa torkut, ja kohta taas torkut... Auringon alla vain jaksaa paljon paremmin. Olen aina ollut varsin tarmokas henkilö ja tuntuu, että sitä tarmokkuutta pääsee toteuttamaan ja purkamaan parhaiten seudulla, jossa ympäristökin suosii aktiivisuutta ja reippautta. Suomeen voi tulla ainakin talvisin levähtämään, horrostamaan unen ja valveen rajamaille. Suomen kesä toki sitten erikseen!

Suomalainen kanerva on eräs lempikukistani. Kuvassa tosin jalostettu ruukkuyksilö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!