Totun, en totu, totun...

Paluumuutto Australiaan on jälleen avannut silmiä uudella tavalla kulttuurieroille ja tekemistapojen eriävyyksille. Vaikka Suomi ja Australia ovat kumpikin ns. kehittyneitä länsimaita, on maiden arvopohjissa ja tapakulttuureissa (minun mielestäni) yllättäviä eroja. En nyt puhu stereotyyppisistä suomalainen ei osaa small talkkia - aussi vain surffaa, telttailee, grillaa ja painii krokotiilien kanssa - jutuista. Vaan syvemmällä yhteiskunnan rakenteissa ja tapakulttuurissa piilevissä loimilangoissa. 

Australiassa en totu, ja olen tottunut, seuraaviin.

EN TOTU...

Kodittomiin. Länsi-Australian osavaltiossa, jossa asuu puolen Suomen asukasluku, on 9000 koditonta ihmistä, joista 1000 asuu kadulla. Kodittomiksi lasketaan kaikki, joilla ei ole pysyvää osoitetta, eli asuvat esimerkiksi sukulaisen tai tutun luona, yömajassa tai autossaan. Perthissä kodittomuusongelma on ollut nähtävillä aina (siis minun täällä ollessani), mutta viime vuoden mittaan se on räjähtänyt käsiin. Keskustan liepeille rautatiesillan alle on muodostunut kodittomien telttakylä eli ehta slummi, ja samaten Fremantlen vanhakaupungin keskustassa oli joulun yli kodittomien telttakylä. 

Telttakylistä äityi iso byrokratiariita, kun Perthin pormestari, Fremantlen pormestari ja osavaltiohallinto syyttelivät toisiaan siitä, kenen vastuulla telttakylien purkaminen on. Perthin pormestari nousi viime vuonna valtaan juurikin sillä lupauksella, että ratkaisee keskustan kodittomuusongelman, mutta eipä ole ratkaisua vielä näkynyt sormellaosoittelun alta. Perthin pormestarin kuningasidea on muuttaa parkkihalleja yömajoiksi, eli niissä olisi jonkinlainen peti/makuupussimajoitus sekä ilmeisesti portaloot eli bajamajat. Kuka tätä hallinnoisi ja miten, ei ole ratkennut, eikä asia ole siis edennyt. Fremantlen pormestari puolestaan näytti nostavan kädet pystyyn ja tästäkös osavaltion pääministeri kimmahti ja alkoi syytellä pormestaria politikoinnista - pääministeri on Labour-eli Työväenpuolueesta ja Freon pormestari Vihreistä. Eli sen sijaan, että ongelmaa ratkottaisiin, päädyttiin lehtien palstoille ja tiedotustilaisuuksiin piikkittelemään toisiaan. Huoh. 

Lopulta osavaltion pääministeri tyhjensi poliisivoimin Freon telttakylän ja passitti kodittomat viikoksi hotelleihin. VIIKOKSI. Viikon päätyttyä kodittomat olivat yhä kodittomia, kuten kukaan ajatteleva ihminen olisi älynnyt jo ennakkoon. Mitään pitkän linjan ratkaisua ei ole saatu, ja nyt osallistuneet hotellit puolestaan odottelevat maksua, jota osavaltio ei sitten olekaan vielä toimittanut vaan alkoi riitauttaa kuluja. Huoh x 2. 

Suomen ja Länsi-Australian ero kodittomuuden hoidossa on, että Suomessa on tehty periaatepäätös jo kolme vuosikymmentä sitten, että kodittoman ei tarvitse olla päihteetön, ongelmaton, ns hyvässä jamassa ennenkuin voi saada kodin. Australiassa ajatellaan niin päin, että koti on "palkinto" tai saavutus siitä, että pärjäät elämässä ja todistat, että pystyt hallinoimaan kiinteistöä hyvin. Suomessa taas ajatellaan, että koti on ihmisoikeus ja kaikilla tulee olla katto pään päällä, ennenkuin mitään muita avustuspalveluja voidaan järjestää, ml. huumevieroitusta tai alkoholiaddiktion purkua. Tietenkin Suomessakin on kodittomia, erityisesti piilokodittomia eli sohvilla asujia. Kuitenkin Suomen kodittomien määrä on jotakuinkin sama kuin Länsi-Australian, eli täällä ongelma on kaksinkertainen. Väittäisin myös ihan silmämäärältä, että Perthin kodittomat keskimäärin ovat moniongelmaisempia kuin Suomen.

Ongelmaa pahentaa, että Länsi-Australiassa ei ole käytännössä ollenkaan julkissektorin asuntotuotantoa. Ei siis ole olemassa vaikkapa opiskelijayhdistysten tai kaupungin ylläpitämää kiinteistöyhtiötä, joka omistaa ja vuokraa asuntoja alennettuun/säänneltyyn hintaan. Osavaltio omistaa jonkun verran vuokra-asuntoja, joita vuokrataan kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville, mutta vain, jos nämä ovat kohtuullisen päihteettömiä ja harmittomia. Julkissektorin asuntoihin on tällä hetkellä 10 vuoden jonot. KYMMENEN vuoden. 

Itse olen ajatellut, että jos olisin raharikas, ensimmäinen juttu mitä tekisin, olisi asuntosäätiön perustaminen ja alkaisin rakentaa/remontoida koteja vähävaraisille, opiskelijoista eläkeläisiin. Mutta näköjään tämä toiminta ei oikein ketään muuta kiinnosta - onhan se vaikea rako tehdä voittoa - joten tällaisia yleishyödyllisiä säätiöitä on meilläpäin vain kourallinen. Yleensä säätiöiden asuntotuotanto on suunnattu vammaisille tai mielenterveys- tai päihdekuntoutujille. Ns tavallisille vähävaraisille perheille, opiskelijoille tai eläkeläisille on sitten tarjolla eioota ylikuumenneilla yksityisasuntomarkkinoilla. 

Toinen tai ehkä suurin pahentava tekijä on Länsi-Australian huumeongelma. Täällä eletään boom and bust- elämäntyylillä (nousukiidosta mahalaskuun) kaivosalan kannattavuuden mukaan. Joskus kaivosala vetää koko osavaltiota mukanaan kohti rikkauksia, joskus taas tulee takkiin ihan urakalla kaikkialla. Huumeet, etenkin metamfetamiini, ovat täällä järkyttävän yleisiä. Maailman valtioista USA johtaa huumeidenkäyttötilastoja ja kakkosena on ikävä kyllä Australia. Huumeista puolestaan suosituin on Länsi-Australiassa juuri meth - huumeidenkäytöstä 90% on metamfetamiinia, 10%  muuta kuten pilvenpolttoa. Eli totaalisesti väärinpäin, jos ns. miedoista rajuihin-skaalaa miettii. 

Lukemani ja kuulemani mukaan meth on äärimmäisen addiktoivaa ja kun koukkuun jää, eipä muuta elämään enää kuulu kuin seuraavan annoksen metsästys. Työpaikka, ihmissuhteet, elannon hankkiminen laillisesti, eivät paina enää vaakakupissa ja siksi täällä kodittomat kerjäläiset kadulla eivät ole koskaan Euroopasta tuttuja Romanian romaneja vaan pääsääntöisesti valkoisia nuoria miehiä parhaassa työiässä - kirjaimellisesti hampaattomina, koska meth aiheuttaa vakavaa ien- ja suutulehdusta ja hampaat murenevat suusta. Toinen yliedustettu ryhmä kodittomissa ovat aboriginaalit ja kolmas kotiväkivallan uhrit (alaikäiset ja/tai naiset). Eli tämän asian hoito ei ole todellakaan mennyt nappiin Länsi-Australiassa. Mietin joka päivä, miten näin suuren ongelman voidaan vain "antaa olla", miksei resursseja ole kohdennettu tämän enempää sekä innovointi- että rahoitusmielessä?

OLEN TOTTUNUT...

Paradoksaalisesti ja ehkä hieman mauttomasti heti huumetekstin perään, olen tottunut täkäläiseen alkoholikulttuuriin. Mutta juurikin siksi, että tavallisesti tai onnistuneimmillaan alkoholi on hillitty osa normaalia elämää, ei räkäkännäyksen pohjaton pontikkapannu. Esimerkiksi ystävänpäivänä kävin päiväskumpalla kaverini Anun kanssa, eikä lasillista keskellä päivää tarvitse perustella, kummastella tai ujostella. Baari olikin täynnä, klo 14 sunnuntaina. Sunday Sesh eli Sunnuntaisessio, iltapäivän seitinohut paikallisessa perhepubissa tai rantabaarissa, on yleisesti tunnettu ja hyväksytty aussitraditio. 

Tottakai myös Australiassa on alkoholin väärinkäyttöä ja kyllä täällä on alueita, aikoja ja paikkoja, jonne ei edes kannata mennä, ellei halua turpiinsa tai vähintään jonkun oksennusta kengilleen. Yleensä nämä ovat kaupunkikeskustojen bilealueita eli tihein mätäs pubeja, baareja ja yökerhoja, keskiyön jälkeen viikonloppuisin. En missään nimessä ihaile tällaista elämäntyyliä eikä se ole Suomea parempaa (tai huonompaa). Mutta noin niinkuin yleisellä tasolla alkoholi on positiivisesti mukana elämässä, myös perhe-elämässä. 

Länsi-Australiassa, kuten kaikilla maan viljavilla seuduilla, on viinitiloja ja olut- tai siideripanimoita ihan turistikartoiksi asti. Suomalaiseen silmään kummallisesti monet näistä - etenkin panimot - houkuttelevat juurikin perheitä asiakkaikseen tarjoamalla isoja leikkikenttiä osana tiluksiaan. Onkin ihan normaalia, että jopa lapsen synttäreitä vietetään panimolla (joka yleensä on lähinnä Rosson kaltainen perheravintola juomatarjoiluineen) - konsepti, jota Suomessa ei varmaan näkisi koskaan, ainakaan ilman alkkikseksi leimautumista. 

Myös ristäisiin ja lapsen synttäreille on normaalia hankkia juomat aikuisvieraille. Pullo siideriä tai olutta takapihagrillauksen parissa on täällä sama asia kuin kakkukahvit suomalaisilla synttäreillä. Avainsana tässä juuri on pullo, eli otetaan yksi (max kaksi), kännäyksen puolelle ei mennä. Paitsi jos on se kaikkien tietämä naapurinmies tai setä, jolla ei ihan aina pysy lapasessa. Näitä varmaan on joka kulttuurissa, valitettavasti.

EN TOTU...

Hierarkisuuteen. Australia on näennäisesti ja aussien omasta mielestä hyvin rento ja flat kulttuuri, eli täällä ei teoriassa katsota muita ylös- tai alaspäin. Kuitenkin todellisuudessa hierarkiaa näkee eri tavalla kuin mielestäni Suomessa. Ensinnäkin opettajia puhutellaan Mrs/Mr/Ms Sukunimi, ei etunimellä. Työpaikollakin voi kohdata tilanteita, joissa on tai ei ole sopivaa puhutella jotain tiettyä henkilöä, tai tietyllä tavalla (tosin kollegoja tai pomoja ei juuri koskaan teititellä). 

Eräällä omalla työpaikallani emme saaneet kutsua ylintä pomoamme nimeltä vaan häntä piti puhutella tittelillä. Itse koen tämän naurettavaksi tärkeilyksi, mutta minkäs teet - sen lauluja laulat jonka palkkaa saat. Myös soittaessani ns tavalliselle kansalle eli toimistoomme yhteyttä ottaneille ihmisille, teitittelen heitä aina sekä puhelimessa että sähköpostitse (Mrs/Mr/Ms se ja se). Tässä lipsun jatkuvasti eli vahingossa tulee "hei Mary, mites menee" vaikka pitäisi sanoa "Good morning Ms Smith, how are you today?"

Hierarkkisuus näkyy eniten siinä, että keskiverrosti aussit hyväksyvät ihmeen paljon eriävää kohtelua sen mukaan, kuka on kyseessä. Seuraa vuodatus esimerkkitapauksesta. Nyt rajojen ollessa kiinni, maahan ei pääse, ellei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija (PR), tai lyhyellä poikkeuslupalistalla. Näin teoriassa. Kuitenkin koko vuoden kestäneen rajasulun aikana maahan on jatkuvasti saapunut milloin ketäkin julkkisia, urheilijoita tai muita rikkaita milloin minkäkin erikoisjärjestelyn turvin. 

Tämä ei minun suureksi hämmästyksekseni ole aiheuttanut kummoistakaan yleistä haloota, vaikka jonkin verran mutinaa asiasta on jatkuvasti ollut. Näkemäni perusteella jopa puolet ihmisistä on sitä mieltä, että mitä se haittaa, jos joku saa suhteilla ja rahalla erityiskohtelua? Tätä ei sosdem-Suomessa kasvanut vaan saa millään nieltyä, että lompakon paksuus tai medianäkyvyyden määrä sanelevat, millaiset säännöt sinua koskevat. 

OLEN TOTTUNUT....

Puhelinasiointiin. Tai, ehkä todenmukaisempaa on sanoa, että olen oppinut sietämään puhelinasiointia. Olen aiemminkin kertonut, että Perthissä asiat hoidetaan 95%:sti puhelimella ja puhelinvastaajilla, kuin 90-luvulla ikään. Kaikilla työpaikoillani on täällä ollut sellainen sääntö, että sähköpostia talon ulkopuolelle ei edes saa lähettää tai jos saa, se pitää hyväksyttää pomolla ja/tai täytyy soittaa sähköpostin perään, jotta asia varmasti selkiää/hoidetaan/otetaan vakavasti. 

Työskentelin ennen Australiaan muuttoani mm. konsulttina ja freelancerina, joten on ollut todella pitkä matka tottua ajatukseen, että minun meilini eivät ole minun - siis että ne tarvitsisivat esimiehen läpiluvun ja siunauksen. Liittyy edelliseen kohtaan, hierarkia. Tämä tottakai vaihtelee työpaikasta riippuen ja valtion virastot (omat työpaikkani) ovat ihan muuta kuin ketterät yksityisyritykset saati globaalit suurfirmat. 

Puhelinasiointi ei ole vain valtionhallinnon heiniä, vaan myös pankkien ynnä muiden. Esimerkiksi kilpailutin juuri asuntolainaamme ja sitä ei ole mahdollista hakea kokonaisuudessaan netitse (en tosin tiedä, onko se mahdollista Suomessakaan). Pitää puhua virkailijan kanssa puhelimessa, jotta tämä voi varmistaa henkilöllisyytesi ja myös varmistaa, että pankki täyttää lakisääteiset velvoitteet eli on kertonut sinulle lainaehdoista. Ei voi olettaa, että ihminen lukisi nivaskat ja pumaskat itse. Olen jo niin tottunut puhelinpälätykseen, että en enää jännitä sitä kuten ihan alussa. Mutta kyllä se silti aavistuksen ärsyttää, että monenmonia asioita ei pysty hoitamaan muulloin kuin toimistoaikaan, silloin, kun puhelimen päässä on joku. Miksei voi vaan alkaa käyttää sitä sähköpooostiaaaa tai, gulp, tekstiviestejä!

EN TOTU...

Leväperäisyyteen eritoten työasioissa. Länsi-Australian (WA) lempinimi on Wait Awhile, juurikin siksi, että yleensä mikään ei tapahdu täällä napakasti, tomerasti, täsmällisesti, tarkalleen. Vaan sinnepäin, sillon kun jaksaa, silloin kun ehtii. Esimerkki. 

Käytin N- taaperoa hammaslääkärissä tarkastuksessa ja saimme lopuksi tietenkin maksuerittelyn ja kuitin. Vastaanottovirkailija ohjeisti, että hinta on $50, josta saamme puolet takaisin paikallis-Kelalta Centrelinkiltä anomuksesta. No, kotona aloin täytellä Centrelink-hakemusta ja...

Maksuerittelyssä oli ihan kaikki väärin. Potilaan nimi (sekä etu-, että sukunimi), tarjotun hoidon koodi, sekä itse summa. Virkailija nimittäin soitti perään ja sanoi, että oli laskuttanut väärin, meiltä olisi kuulunut ottaa vain $25 ja siitä saamme puolet takaisin Centrelinkistä. Hän lähetti kyllä samana päivänä korjatun maksuerittelyn ja palautti rahat, mutta onko pakko aina säääätääääää?? Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, eikä edes ensimmäisten sadan kerran joukossa, kun jotain tällaista vastaavaa tapahtuu. Todella moni tekee työnsä vasemmalla jalalla ja/tai sanoo mitä sylki suuhun tuo, kun kysytään neuvoa, ohjetta, sääntöä tai menettelyä. Tai sitten ei sanota mitään, ettei vaan joudu vastuuseen mistään. Aina ei jaksa saksalaisskandinaavisen täsmäkulttuurin kasvatti tätä etelänhetelmien menoa. 

Kuva (c) Tourism Australia