22.7.2015

Kulttuurierot ja riidat parisuhteessa

Seuraa pykälää henkilökohtaisempi postaus, joka sisältää juonipaljastuksia aiheesta näin meillä riidellään. Tai pikemminkin, mistä meillä riidellään.

Voisi kuvitella, että kahden kansalaisuuden ja kulttuurin perheessä riideltäisiin kulttuurieroihin liittyvistä jutuista. "Näin meillä on aina tehty senkin juntti!" tai "ei meillä kotona vaan koskaan noin...". Vaan ei, ainakaan meillä. En tiedä, ovatko Suomi ja Ranska eurooppalaismaina riittävän lähellä toisiaan henkisesti, että valtavia kuiluja ei ole tullut eteen, vai onko kuiluttomuus ihan persoonakohtaista eli meillä nyt vaan sattuu synkkaamaan E:n kanssa. Lisäksi ajattelemme muutenkin, että juuri mihinkään asiaan ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa, tahi että muita ei voisi edes harkita tai kuulla niiden olemassaolosta.

Ainoa kulttuuriin liittyvä aihe, joka herättää välillä puolin ja toisin ihmetystä, ovat ruoka-ajat, sekä satunnaisesti myös ruokailun sisältö. Näistä ei kuitenkaan riitelyksi asti jaksa/voi vääntää.

E ei syö aamupalaa, mitä minä taas en ymmärrä, koska suomalaiselle aamupala on päivän tärkein ateria. Viikonloppuisin - etenkin jos olemme lähdössä jonnekin -, tuputan E:lle evästä, jotta "hän jaksaisi paremmin". Enpä tiedä vaikuttaako jaksamisiin, jos on itse tottunut, ettei ennen ovesta lähtöä syö. E puolestaan syö tukevan lounaan. Kuulostaa usein olevan tyyppiä mäkkärin ateria, tai tuoreita croissantteja tai muuta mutusteltavaa leipomosta, lihakaupasta haetun juustomakkaran kera.

Itse syön tavallisimmin lounaaksi keittoa tai salaattia. Sitten olenkin nälkään räjähtämäisilläni kotiin päästyäni, eli alan saman tien kokkaamaan/lämmittämään ruokaa nälän ja itkupotkuraivareiden kynnyksellä. E:lle suomiaika ruokailuun on typerän aikaisin (klo 17). Ei kai croissantti- ja makkarapussin päälle heti nälätäkään. Siispä joko syön välipalan ennen varsinaista päivällistä, tai E syö kanssani aikaisin puolihalulla. Tai syömme eri aikaan, mitä kylläkin yritämme välttää. Riippuu päivästä ja siitä, millaista antia jääkaapissa on välipalaan tai kunnon ruokaan.

Sen sijaan kotityöt, raha tai muut parisuhdeasiat eivät meillä yleensä herätä "mmhh" reaktioita kummempia riitoja. Asiat keskustellaan hyvässä hengessä, tai ainakin asiallisen neutraalisti. Meillä on hyvin samanlaiset arvot rahankäytön, työnjaon, oma aika vs. meidän yhteinen aika, tasa-arvon ynnä muiden keskeisten yhdessäeloasioiden suhteen, mikä tietenkin helpottaa arkimeininkiä. Olen useinkin pohdiskellut, että ovatko E ja veljensä tyyppiesimerkkejä ranskalaismiehistä, jotka kokkaavat ja hoitavat kotitaloutta mutinoitta ja mutkitta, vai sattuvatko he vain olemaan tehokkaan äidin kurissa ja jöössä kasvattamia?

Muttamutta. On kaksi teemaa, joista näköjään tulee aina riita, eivätkä ne liity parisuhteeseen muuten kuin mutkan kautta. Aiheet ovat Intiaan matkustaminen ja ranskan kielen opiskelu.

Jostain syystä Intia nousee aika ajoin meillä pöydälle - tai siis syy on selvä. E pitää Intiaa ehkäpä maailman kiinnostavimpana matkakohteena. Hän ei ole siellä koskaan käynyt, mutta kovasti haluaisi sen bucket list'iltään toteuttaa. Itse en ole koskaan ollut Intiasta erityisen kiinnostunut, sillä minulle päällimmäiset mielikuvat siitä ovat likaa, saasteita, köyhyyttä, kurjuutta, sairauksia, eriarvoisuutta, töniviä ihmismassoja, kerjääviä surkeita lapsia sekä naisten oksettavaa kohtelua (vrt. viime vuosien joukkoraiskausuutisoinnit).

E:lle puolestaan Intia tarkoittaa valtavan rikasta kulttuuriperintöä, taidetta, uskontoa, historiaa, värikylläisyyttä, ystävällisiä ihmisiä ja herkullisia ruokia. En väitä, että näitä ei Intiasta löytyisi, mutta en pääse ennakkoluuloistani eroon noin vaan, etenkin, koska naisena ihan oikeasti pelkään Intiaan matkustamista kauhutarinoita luettuani. Jos nyt joku osaa maassa käyneenä vakuuttaa, että olen aivan väärässä ja harhateillä, mielipide otetaan uudelleen harkintaan.

Asiasta on kuitenkin todella vaikea fiksusti keskustella, koska E on vakuuttunut, että mielikuvani ovat vääristyneitä eivätkä perustu todellisuuteen: kamaluuksia tapahtuu kaikkialla, ja niitä voi varmasti välttää vain lukkiutumalla kotiinsa. Minusta taast tuntuu, että E ei ota pelkojani vakavasti, ja tapojeni vastaisesti päädyn nyyhkimään hysteerisesti ja draamakuninkaallisesti, kun ahdistaa ja harmittaa moinen kokemani vähättely.

Järjen tasolla tietenkin ymmärrän E:n argumentit. Olen samaa mieltä, että edes kotiin lukkiutuminen ei pelasta, koska onnettomuuksiahan sattuu ihan oman pistorasian tai minkä tahansa kotiharmittomuuden äärellä. Kotiinsa on moni kuollut. E on sitä mieltä, että pelot ovat kokijan päässä, ja niistä voi päästä eroon riittävällä tahdonvoimalla ja rohkeasti pelot kohtaamalla, kuten hän on itse tehnyt omalle korkeanpaikan pelolleen. No ihan hyvä neuvo muuten, mutta en nyt ihan välttis halua kuolemaa uhmaavaan tilanteeseen jossain Mumbain takakujilla pelkoni voittaakseni.

Jury is still out, kuten sanotaan, eli asiassa ei ole päästy yksimielisyyteen eikä varmaan ihan pian päästäkään. E saa vapaasti lähteä Intiaan yksinään, muttei ole toistaiseksi tarjoukseeni tarttunut. Yhteisymmärrystä odotellessa matkustelemme kaikkialle muualle. Tälle vuodelle yritämme vielä mahduttaa matkan Filippiineille, kun marraskuulle löytyi menopaluut viisisatasella (360 euroa).

Toinen riitapukama on ranskan kieli. Siis siitä nurinperisestä näkökulmasta, että minä haluaisin oppia ranskaa, mikä on E:n mielestä täysin turhaa. E on kaksikielinen, eli puhuu äidinkielenään sekä englantia että ranskaa. Hän ei näköjään koe ollenkaan tarvetta puhua kanssani ranskaa, kun kerran englanti sujuu; ranskaa hän voi puhua perheensä kesken ja ranskalaisia kavereita tavatessaan. Arkielämässämme ranska ei sikäli näykään, että sitä oikeasti tarvitsisin.

Olisi nyt vaan siistiä osata sitä, edes keskiverrosti. Ja nyt olisi hyvä tilaisuus ja motiivi oppia - opettaja kotona. Ja ensi vuodelle lukkoonlyöty kuukauden reissu Ranskaan.

E on sitä mieltä, että en tule koskaan oppimaan ranskaa kunnolla, ellemme muuta Ranskaan (tai ranskankieliseen paikkaan), mitä hän ei ainakaan tällä hetkellä kaipaa. Hän ei voi käsittää, miksi haluaisin tuhlata aikaa ja energiaa opiskellakseni kieltä, jolla ei ole todellista jokapäiväistä käyttöä tai tarvetta. Ymmärrän ja osittain jaan nämä pointit, mutta mielestäni oppiminen on aina hyödyllistä, käytin kieltä päivittäin tai en.

Opiskelin lukiossa italiaa enkä sitäkään puhu juuri yhtään ruostumisen takia, mutta kummasti vuosientakaisella Italian-lomalla pääsin äkkiä messiin siitä, mitä ympärillä tapahtuu, kun pohjaa jo oli. Näen sieluni silmin, miten jään Ranskassa seinäruusuksi, sillä (tapaamani) ranskikset eivät maineensa veroisesti puhu mielellään englantia ja vänkäävät takaisin ranskaan parin eng.lauseen jälkeen. Haluaisin ratkaista ongelman jo ennakkoon ja varautua sanastoarsenaalilla, jotta pysyn lomalla kärryillä ja menossa mukana.

Klassisesti täysin väärään aikaan käyty riita aiheesta (autossa matkalla kohti brunssipaikkaa, jossa piti tavata kaveriporukka) huipentui molemminpuoliseen loukkaantuneeseen jankutukseen, että "miksi ihmeessä opiskelisit - älä sinä mulle tuu sanomaan mitä minä voin/saan tehdä ja mitä en - no enhän mä sitä tarkoittanutkaan - no siltä se vaan kuulosti - mutta miksi opiskelisit, kun et koko kieltä tarvii kuin vain yhdellä reissulla? - mistä sinä tiiät paljonko tarviin, yritän tässä antaa sulle lahjaa, oppia sun äidinkieltä - mutta kun en oo pyytänyt moista lahjaa!" Että mutta totta joo, eipä ole lahjaa pyydetty eikä erityisemmin haluttu, joten ei kai sellaista voi väkisinkään antaa ja pakottaa saajaa tykkäämään lahjasta.

Tässä asiassa sentään päästiin osin sanalliseen, osin sanattomaan kompromissiin. Aion opiskella joka tapauksessa omatoimisesti kännykkä-appin ja netin avulla, kuten tähänkin asti. Kun E tajusi, miten paljon tämä asia minulle merkitsee, hän kuitenkin hivenen innostui ajatuksesta, että voisi opettaa. Ja onkin saman tien ottautunut opettajan rooliin, eli opettaa joka päivä muutaman uuden sanan tai lyhyen lauseenpätkän ihan oma-aloitteisesti. Ranskaan lähtiessä tulen siis (parhaimmillaan) osaamaan ainakin kaksi- ja puolisataa sanaa. Vapiskaa ranskikset, kyllä mä teitä vielä jututan ja ymmärrän!

Onko tämä kuva eksoottisesta, ihmeellisestä, vaikuttavasta matkakohteesta vai helvetin porteista? Kuva (c) www.roughguides.com

6 kommenttia:

  1. Ateriapuolelle riittää ymmärrystä minulta; eri kulttuureilla nyt vaan on niin erilaiset ruokailutottumukset ja -ajat, että sen yhteensovittaminen tosiaan voi olla vaikeaa. USA:ssa asumisen aikaan tosin vaihdoin itsekin käytäntöä siihen että päivän pääateria on illallinen - nykyäänkin lounas menee usein sandwich/salaatti-linjalla ja perheen kanssa syödään kunnon illallinen.

    Tuota vastustusta (jos sitä nyt siksi voi kutsua) kielenopiskelua en sen sijaan ymmärrä minäkään.. mitä haittaa siitä nyt voi olla että haluaa kieliä opiskella. Ellei halua pitää jotain salakieltä, mutta kenen kanssapa se nyt sitäkään puhuisi ;)

    VastaaPoista
  2. Pakko tassa varmaan pikkuhiljaa hivuttaa paivallisaikaa myohemmaksi, kun aussitkin syovat myohempaan kuin suomalaiset. Se kello 17 (tai myohimmillaan klo 18) ei vaan kellekaan muulle aukea kuin suomalaiselle (tai ehka skandinaaveille?).

    Meidan kotikommunikoinnissa on usein se ero - mita olisikin kannattanut tuossa postauksessa puida - etta E ottaa ensimmaiset mainintakerrat mista tahansa asiasta small talkina, eli ei valttamatta paina mieleen/ota kovin vakavasti. Lieko ranskalaisuutta vai persoonakohtaista. Luulen etta han ei vaan ollut tajunnut, etta IHAN tosissaan sita ranskaa haluan opiskella, en ole pelkkana small talkina ja kohteliaisuussyista asiasta jutustellut.

    VastaaPoista
  3. Seuraan blogiasi aina silloin joskus kun muistan, melko usein kuitenkin, ja tällä perusteella valitsisin sinuna tarkkaan mihin Intiassa menisin. Intiassahan siis on esimerkiksi maailman kauneimpia rantoja (mm. Nikobaarit ja Andamaat sekä Lakkadiivit), Himalayan vuoristoa ja muita upeita luontokohteita, mutta sitten toisaalta taas todella paljon sellaista mikä on toiselle törkyä, melua ja hirveyttä, kun taas toiselle se on eksoottista ja kiinnostavaa. Veikkaanpa että vakavahko kulttuurishokki sinulle nyt ainakin siellä tulisi, vaikka et suoraan Delhiin pamahtaisikaan. Itse kuitenkin pidin suuresti Intiasta, kierreltiin paikkoja viitisen kuukautta, joten vähän kaikenlaista tuli nähtyä. Kierrä ainakin Chennai todella kaukaa :D

    Kompromissinä tähän tarjoaisin Nepalia. Kathmandu on aika "Intia", mutta muuten maa onkin sitten todella kaunis ja aika kevyesti asutettu. Ja kyllähän Kathmandussakin viihtyy, tai siis itse viihdyin. Kakkoskaupunki Pokhara on jo todella iisi ja trekkaus sieltä käsin helppoa kuin mikä. Oltiin siellä järistysten aikaan ja siinä kaaoksessa pääsi todella ymmärtämään kuinka hienoa kansaakin nepalilaiset ovat - jos nyt ei ollut siinä kuukauden aikana sitä jo niin moneen kertaan tajunnut.

    VastaaPoista
  4. Kiitos anonyymille hyvistä Nepal- ja Intia-vinkeistä, ja Annalle haasteesta! :)

    VastaaPoista
  5. Kevyempään Intia aloitukseen voisi suositella esimerkiksi etelä-Goaa ja/tai Keralan osavaltiota. Niissä enimmäkseen keskiluokkaista Intialaista ja varsin kohtuullinen elintaso/koulutus. Intia on oikeasti värikäs, kaunis ja täynnä kulttuuria ja hyvää ruokaa.Itse olen ollut siellä pari kertaa ja miehenikin kanssa nyt kerran. Hän yllättyi varsin positiivisesti viimekerrasta ja suuntaammekin kahden vuoden jälkeen uudestaan alueelle! Käyttämällä normaalia tervettä järkeä ja välttämällä pahimmat takakujat on turvallisuuskin varsin jees. Ei ne Philippiinit ole yhtään turvallisemmat :). Reissukuvia Intiasta löytyy blogistani www.shivasunsea.wordpress.com
    Suosittelen!
    Sini

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!