Suomessa poistettiin tänään hätätilalaki eli koronarajoitukset puretaan käsittääkseni kauttaaltaan. Jo aiemmin sallittiin matkailu kotimaassa, ja lähdimmekin heti "luvan" saatuamme kohti jokaisen suomituristin pyhättöä, Lappia. Olemme aiemmin käyneet yhdessä Rovaniemellä ja Rukalla/Kuusamossa. Aikana ennen E:tä olen myös käynyt Saanatunturilla vaeltamassa. Nyt päätimme lähteä kohti päälakea eli suuntasimme viime viikolla kohti Inaria, saamelaisuuden pääpitäjää Suomessa - ainakin saamelaismuseo Siidan sijainnista päätellen. Inarista tätä naputtelen, Siidan vierailun jälkeen.
Mikä saa sanomaan, että kyseessä on idioottien retki? Meillä ei ole mennyt kaikki putkeen, kuten ei koskaan matkatessa. Ongelmista ensimmäinen on, miten automatkailla superenergisen taaperon kanssa, joka on päättänyt inhota turvaistuinta ja kieltäytyy nukahtamasta siihen. Aiemmin N nukkui ihan makeasti turvaistuimessa tunnin, parikin, reissun päällä. Nyt olemme päätyneet tilanteeseen, jossa meidän pitää väsykiukun yltyessä pysäyttää auto, laittaa lapsi vaunuihin, työnnellä häntä levikkeellä ees taas vartti, sitten siirtää nukkuva napero turvaistuimeen ja jatkaa matkaa. Tätä operaatiota emme tienneet tulevaksi ennenkuin suuntasimme kohti tuntureita.
Koska Suomen kevät on ollut diplomaattisesti sanoen arvaamaton, otimme kaikki mukaan toppatakit, taaperon tapauksessa toppapuvun, kylmiä iltoja varten. No, täällä on päällä helleaalto ja hikoilemme liioissa vaatteissamme. Minulla ei ole edes shortseja mukana, yksi t-paita sentään löytyy. Shortseja en tosin voisi pitääkään, koska ilmeisesti koronakevään stressin ja minkä lie seurauksena olen saanut allergisen kokovartaloihottuman ja näytän krokotiilin ja spitaalisen risteytykseltä.
Reissussa rähjääntyessämme tajusin, että ei tule olemaan ollenkaan realistista tehdä töitä matkan aikana: olin jotenkin kuvitellut, että olisin voinut hoitaa muutamia tiedonetsintä-tutkimuksenvalmisteluhommia sekä yhden zoom-kokouksen vaikka tien päältä. HAH, salli mun nauraa. Jatkuvasti höpöttävä, huomiota hakeva, kärsimätön ja malttamaton, kuuma-nälkä-jano-tylsää- pikkujeppe kanssani takapenkillä ei tätä tulisi mahdollistamaan. Täytyi siis palata maan pinnalle ja keskittyä peruutusmeilien (anteeksi, en pystykään osallistumaan...) jälkeen peruutuspeileihin kuskin ominaisuudessa.
Yöpyessämme ensimmäisellä leirintäalueella, Lapin kalavesistä innostunut E lähti koskea kokemaan. Palasi takaisin tuntia myöhemmin kaksi uistinta menettäneenä. Oli kuulemma siimaa kaislikosta kiskoessaan melkein tuiskahtanut naamalleen lahon laiturin nauloja törröttävään lankkupintaan. Kaloista ei ollut näkynyt vilaustakaan.
Seuraavaksi hän aikoi ottaa drone-ilmakuvaa kauniista seudusta, mutta tajusi, että matkasta oli unohtunut keskeinen työkalu: johto, jolla dronen kaukosäädin yhdistetään kännykkään. Lentovempelettä ohjataan kaukosäätimellä, johon tulee kiinnittää kännykkä, jonka sovelluksella ohjaus tapahtuu. Älkää kysykö, miksi näin monimutkainen systeemi. Mukana on siis drone kaikkine tykötarpeineen, mutta ei sitä yhtä kahden tuuman johtoa, joten koko paketti on käyttökelvoton. Tähän ääniraidaksi englannin- ja ranskankielisiä kirouksia.
Inariin päästyämme tavoitteemme oli tehdä jokin lyhyt, helpohko vaellus. Tsadaa, mukana ei ole lapsen kantovälinettä. Unohtui. Kantorinkkaa meillä ei ole lainkaan, koska emme ole tienneet, paljonko voimme vaeltaa reissumme aikana - korona kun pisti kaiken kaaokseen. N matkustaa yhä rintarepussa silloin, kun ei jaksa tai voi itse kävellä, eikä rattailla pääse. Vaunujen säilytystilassa normaalisti pitämämme rintareppu oli (allekirjoittaneen toimesta) sieltä poistettu ennen Lappiin lähtöä. Eipä tälle nyt mitään voi, muistettavana kun oli niin paljon kaikkea muutakin.
Koska vaeltaminen ei ole ilman kantovehjettä realistista, tehdään sitten muuta. Aioimme buukata Inarinjärven risteilyn, mutta risteilyt käynnistyvät vasta heinäkuussa. Moni aktiviteetti ja paikka yleisestikin on yhä kiinni, koska koronarajoitusten kestosta ja turistien paluusta ei ole ollut tähän saakka tietoa. Toki tämän tiesimme matkaan lähtiessämme ja olimme hyväksyneet roll with the punches-asenteen eli kompastellaan eteenpäin kohti uusia pettymyksiä.
Päädyimme varaamaan majoituspaikkamme tarjoaman opastetun husky kennel -vierailun, ajatellen, että koiria rakastava taapero pääsee siellä haukkujen pariin. Kenneliä ei ole merkitty karttaan eikä sinne ole mitään kyltitystä, varmaankin siksi, että omistaja haluaa vieraiden maksavan visiitin ensin (8e/aikuinen). Ihan ymmärrettävää, ettei ilmaiskuvaavia turisteja välttämättä haluta norkoilemaan omin nokkineen paikalle. Kennel sijaitsee syrjässä, Inarin kylältä n. 10km päässä, ja ajelimme ensin eestaas mökkiteitä ennenkuin löysimme sen satelliittikuvan ja majapaikan suullisten ohjeiden perusteella.
Paikalle saavuttuamme tajusimme aika äkkiä erheemme. Ilmoittautumattomia turisteja ei kaivata ilmaisasiakkaiksi, muttei myöskään turvallisuussyistä. Seitsemänkymmentä (!) työkoiraa haukkumassa, ulvomassa, pomppimassa häkeissään ja ketjuissaan. Ei mitään jakoa, että alle metrinen taapero selviäisi lähellä yhtäkään niistä. Suden näköiset ja oloiset huskyt (karhukoira- ja alaskanmalamuttiristeytyksin) eivät ole mitään leppoisia lemmikkejä, vaan voimaa ja energiaa uhkuvia vetohirmuja. No, poika syliin ja kohti häkkejä, oppaan kanssa tottakai.
Silittelimme varovaisesti muutamia ensimmäisiä ystävällisiä koiria oppaan kanssa. Postauksen teeman mukaisesti, idioottimaisesti, menin omin päin seuraavalle häkille ojentamaan kättäni. HAUK, kämmenselkä jäi koiran leukojen väliin. Koira päästi onneksi heti irti ja touhotti riekkumaan toiselle puolen häkkiään, kun minä jäin tuijottamaan epäuskoisesti mustelmaista kämmenselkääni. Kun hampaanjäljistä alkoi tihkua verta, piti lähteä paikkaamaan käsi kauhistuneen oppaan ohjauksessa. Putsasimme ja laastaroimme, vierailu jatkui entistä varovaisemmissa merkeissä. Tässä vaiheessa N alkoi jo turhautua ja väsyä, koska ei saanut juoksennella missä lystää, vaan pidimme häntä koko ajan tiukasti sylissä. Loppuvisiitti sujui kitisevää nappulaa toppuutellen ja kotimatkalla lapsi simahtikin päiväunille samantien.
Kerroin tapahtuneesta koiraihmis-tädilleni, joka ensimmäisenä kysyi, onko minulla jäykkäkouristusrokotus voimassa. Aloin googlailla ja selvisi, että eläimen pureman yhteydessä on yleensä syytä ottaa tehoste, jos edellisestä rokotteesta on aikaa. En pinnistämälläkään muistanut, milloin olen viimeksi rokotteen saanut. Soitin Ivalon terveyskeskuksen päivystykseen, pitäisiköhän tästä olla huolissaan. Ystävällinen täti kehotti menemään aamulla Inarin neuvolaan (täällä ei ole terveyskeskusta) ottamaan tehosteen. Tässä vaiheessa alkoivat jo kauhukuvat vilistä silmissä, sillä vaikka jäykkäkouristus on harvinainen Suomessa, se ilmeisesti taudiksi kehityttyään on hyvin vakava, jopa kuolettava.
Onneksi samana iltana sain sairaanhoitajakavereiltani viestivarmistuksen, että Australiassa annetaan tetanus-hinkuyskä-rokote raskaana oleville ja minäkin sen silloin otin, eli olen ihan vastikään rokotettu. Huoh! Ja vielä isompi huoh siitä, että jos piti tällainen sattua, sattui minulle eikä pikkuiselle.
Tänään yritämme lähteä laavulle grillaamaan, toivottakaa onnea. Tätä on jo muutama kerta kokeiltu ihan koti-Puijolla, ja joka kerta elämys on yhtä
 |
| On täällä hienoakin. Yötön yö ja Inarinjärven maisemat. |
 |
| N tutkii Siida-museon vaihtuvaa valokuvanäyttelyä. Upeita kuvia Tenojoesta. Tosin näyttelyssä parasta oli nuo irtoseinät, joiden ympäri pystyi juoksemaan, t. N. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!